Simply the best

Osa 20

Tiistai 28.6

Tunsin käden vyötäröni ympärillä ja hymyilin jaksamatta avata silmiä. Akseli siirtyi lähemmäs ja painautui tiukemmin, mikäli se enää oli mahdollista, selkääni vasten.

”Huomenta”, hän mutisi hiuksiini.

Minä vain ynähdin vastaukseksi.

”Mitä sanot jos tulisit tänään minun luokseni?” Akseli kysyi. ”Voisin tehdä ruokaa…”

Huokaisin. ”Kuulostaa hyvältä.” Kaivauduin hiukan syvemmälle peiton alle ja huokaisin tyytyväisenä. Päivästä tulisi ihana. Pian muistin kuitenkin karun todellisuuden ihanan satuni keskeltä.

”Minulla on kyllä töitä tänään...” mutisin hiukan ärsyyntyneenä ja tiesin pilaavani tunnelman. Akseli kuitenkin vain naurahti.

”Tiedän sen”, hän vastasi ja nousi katsomaan minua.

Hänen hiuksensa olivat ihanasti pörrössä. ”Menet töihin, ja tulet sen jälkeen minun luokseni”, hän sanoi ja kumartui suutelemaan minua otsalle.

Minä virnistin hiukan. ”Kuulostaa hyvältä.”

Leijuin pilvissä työpaikallani. Tuntui kuin auringon säteet olisivat saaneet koko paikan hohtamaan. Minä en jostain syystä voinut lopettaa hymyilemistä. Ajatukseni harhailivat jossain kaukana…

Ihana kutkuttava tunne mahanpohjassani sai minut kaipaamaan yhä enemmän Akselin luokse. Tiesin työkavereideni naureskelevan minulle.

Jossain tietoisuuteni pojilla kuitenkin häälyi se tumma ukkospilvi, joka tuntui pilaavan haaveeni. En ollut vieläkään päässyt Teemusta eroon. Vaikka en vastannut hänen viesteihinsä enkä hänen puheluihinsa hän ei tuntunut antavan periksi. Luojan kiitos, hän ei ollut tullut toista kertaa töihini tai oveni taakse.

”Noniin haaveilija”, kuulin äänen sanovan, kun pinosin lautasia.

Hätkähdin hiukan ja käännyin katsomaan taakseni. Pomoni hymyili minulle ystävällisesti. Hän oli viisissäkymmenissä oleva hiukan pyöreä nainen.

”Sinulla taitaa olla suunnitelmia illaksi”, hän totesi.

”Mistä tiesit?” kysyin hämmentyneenä.

Nainen naurahti hiukan. ”Olet vilkuillut kelloa koko ajan”, hän totesi ja otti loput lautaset kädestäni.

Minä punastuin hiukan. En edes ollut tajunnut.

”No riennähän jo.”

Minä katsoin hetken äimistyneenä.

”Teet muutenkin turhan paljon vuoroja, mene nyt viettämään mukava ilta poikaystäväsi kanssa”, pomoni naurahti minulle. Minä en voinut olla hymyilemättä.

Akseli hiukan hämmästyi kun ilmaannuin puolituntia aikaisemmin hänen luokseen.

”Ei kai haittaa? Pääsin töistä hiukan aikaisemmin”, sanoin kun nousin varpailleni painaakseni nopean suudelman miehen huulille.

”Ei tietenkään.”

Seurasin häntä keittiöön, johon hän oli jo ehtinyt kattaa pöydän kahdelle.

Vilkaisin häntä hymyillen kun hän ojensi minulle viinilasin.

”Oliko hyvä päivä?” hän kysyi istuttaessaan minut tuolille.

”Oli”, vastasin. En oikeastaan muistanut koko päivästä mitään. Se oli mennyt kuin unessa.

Tiesin, että minun olisi pitänyt arvata Akselin olevan hyvä kokki, mutta hänen taitonsa yllättivät silti. Olin varma, etten ollut eläessäni syönyt niin hyvää ruokaa.

”Olet ihan paras”, sanoin hymyillen kun hän nosti eteeni jälkiruuaksi tekemiään kaiken laisia pieniä herkkupaloja.

Hän virnisti minulle. ”Tiedän.”

Minä nappasin lautaselta pienen nyytin jonka sisällöstä en tiennyt.

Akseli seurasi minua tarkasti ja tunsin punastuvani.

”Kuule”, Akseli sanoi ja ojensi kätensä pyyhkäistäkseen pienen murusen huuliltani. ”Olen miettinyt, että haluaisitko muuttaa tänne?”

Minun sydämeni tuntui pysähtyvän hetkeksi.

Tajusin tuijottavani Akselia silmät suurina.

”Niin tai, jos se on sinusta liian aikaista niin…” Akseli mutisi äkkiä mutta keskeytti lauseensa kun minä nousin ylös.

Kiersin pöydän nopeasti ja istuin varovaisesti Akselin syliin.

”Minusta se olisi ihanaa”, vastasin kuiskaten kiertäessäni käteni hänen niskaansa.

Akseli hymyili iloisena.

Keskiviikko 6.7

”Vau, täytyy myöntää että sinä olet kyllä nopea”, Noora sanoi.

Hänen katseensa kiersi eteisessä olevissa laatikoissa. Hän oli Henrin kanssa tullut muuttoavuksi. Tosin Noora pääosin piti seuraa. Apua ei olisi edes tarvinnut, sillä laatikoita ei ollut paljoa.

”Äläs nyt”, sanoin teipatessani yhtä laatikkoa kiinni. ”Ei näitä edes ole paljoa.”

”No en minä pakkaamista tarkoittanut, vaan sait kyllä aika nopeasti huonekalut”, Noora sanoi ja istahti eteiseen nostamaani tuoliin.

”No ei Akselin asuntoon mahdu kaikkea. Karsimme molempien tavaroita”, totesin hymyillen. ”Avaatko sen oven? Täällä on kamalan kuuma. Sitä paitsi Akseli ja Henri tulevat varmaan kohta hakemaan nämä loput”, jatkoin pyyhkien hikipisarat otsaltani.

Noora nyökkäsi ja avasi oven jättäen sen hiukan raolleen. Hän katseli hetken hiljaisena kun taittelin viimeisen laatikon kiinni.

”Menettekö te naimisiin?” Noora kysyi yhtäkkiä.

Minä älähdin yllättyneenä. ”Mitä?”

”Sinä ja Akseli?” Noora kysyi ja katsoi minua uteliaana.

”Ei yhteen muuttaminen tarkoita että mennään naimisiin”, vastasin naurahtaen. En kuitenkaan tyrmännyt ajatusta mielessäni. Itseasiassa naimisiin meno tuntui yllättävän hyvältä. Ravistin hiukan päätäni. ”Et sinäkään ole naimisissa Henrin kanssa”, totesin.

Noora rykäisi hiukan. Hän paranteli hiuksiaan ja katseeni kiinnittyi hänen vasempaan käteensä.

Hengähdin yllättyneenä. ”Noora?” kiljahdin ja hyppäsin ystäväni kaulaan.

Noora kiherteli onnellisena.

”Mitä… milloin?” kysyin ihmeissäni. ”Miksi et kertonut minulle?!” tivasin siirtyessäni hiukan kauemmas.

Noora ojensi kätensä ja ihaili hetken kapeaa sormustaan. Rapusta kuului kolinaa ja puhetta.

”No se tapahtui vasta eilen”, Noora myönsi ja vilkaisi minua kasvot sädehtien onnesta.

Minä odotin että hän jatkaisi.

”Hän kosi ja minä-”

”Sanoit että jo oli aikakin”, kuului Henrin ääni ovelta. Sekä minun että Nooran katseet käännähtivät ovelle jossa Henri nojaili oveen ja Akseli nauroi tämän takana.

Minä repesin myös nauramaan. ”Niin sinun tapaistasi”, totesin ja pörrötin Nooran hiuksia. Hän virnisti minulle.

”Suuttuisin, jos en olisi näin onnellinen”, hän totesi. Akseli ja Henri astuivat eteiseen.

Halasin Nooraa ja sitten Henriä. ”Onneksi olkoon. Milloin on häät?”

Noora katsoi Henriä hetken ennen kuin käänsi katseensa taas minuun. ”Talvella”, hän totesi hymyillen.

”Vau”, totesin saamatta sanottua enempää. Olin iloinen heidän puolestaan.

Noora kääntyi suutelemaan Henriä.

”Nostan nämä jo autoon. Noista kahdesta ei taida olla apua”, kuulin Akselin naurahtavan ja nostavan laatikon syliinsä. Minä nappasin lattialta toisen ja ohitin suutelevan pariskunnan nopeasti.

Laskin laatikon autoon kun Akseli lähti hakemaan uutta.

”Hei”, kuulin ääneni takaatani pian. Hätkähdin ja käännyin ympäri ja tajusin tuijottavani Teemua. Hän piteli kädessään pientä kukkapuskaa.

”Hei vaan”, totesin yllättyneenä. ”Mitä sinä teet täällä?” kysyi.

”Et ole vastannut viesteihin etkä puheluihin… Oletko muuttamassa?” hän kysyi äkisti ja vilkaisi auton takakonttia.

”Kyllä, poikaystäväni luokse”, sanoin. Seisoimme molemmat hetken hiljaa.

”Minulla ei ole enää mahdollisuuksia”, Teemu totesi. Hän ei kuulostanut surulliselta.

”Ei”, totesin yhtä kylmästi.

Hän vain nyökkäsi ja vilkaisi kukkiaan.

”Lähde pois, jooko?” sanoin lopulta. ”Teemu, minä olen päässyt eteenpäin. En halua jumittaa taas siihen… mitä silloin tapahtui, joten ole kiltti ja lähde.”

Teemu vilkaisi minua. Hän nyökkäsi lopulta. ”No. Nähdään. Ehkä.”

Minä nyökkäsin. Tuskinpa vaan, ajattelin. En jäänyt katsomaan Teemun perään. En surisi häntä enää, sen aika oli mennyt jo, ja tiesin, ettei hänkään surisi minua.

Kun käännyin hakeakseni uutta laatikkoa, näin Akselin seisovan ulko-ovella.

”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi ja asteli luokseni laatikko sylissään ja laski sen autoon. Huomasin hänen katseensa seuraavan olkani yli Teemua.

”On”, sanoin ja hymyilin hiukan. Kohotin käteni ja siirsin hänen katseensa itseeni.

”Haetaan nyt ne viimeiset laatikot."

Akseli vilkaisi vielä taakseni. Minä huokaisin.

”Ihan tosi Akseli”, sanoin nostaessani käteni hänen poskelleen. ”Sinä olet paras, eikä Teemu merkitse enää mitään. Tuskin näen häntä enää ikinä. Nyt ollaan vain sinä ja minä.”

Akseli kääntyi katsomaan minua ja hänen kasvonsa sulivat hymyyn.

Loppu

A/N: Juu tämä jatko on odotellut monta kuukautta tullakseen julkaistetuksi. Toi yks edellinen osa hyppäs ylemmäs, ku korjasin sieltä muutaman kirjotusvirheen, mutta toivottavasti se nyt ei ketään haittaa. Aika tyytyväinen oon, täytyy sanoa, kun sain tämänkin päätökseen.

Lukekaa, kommentoikaa ja jatkakaa seuraamista! Chokocutie kiittää jälleen :)))) *poistuu fanfaarin soidessa*

Simply the best

Osa 16

Kotimatkalla vilkuilin jatkuvasti ympärilleni. Teemun ilmestyminen oli ahdistanut minua ja nyt en saanut hetkeäkään mielen rauhaa vaan pelkäsin hänen seuraavan minua koko ajan. Luojan kiitos hän oli poistunut lounastaukoni aikana.

Kotona laitoin kaikki mahdolliset lukot oveen. Ei siihen ollut mitään syytä, sillä Teemulla ei ollut enää avainta kotiini. Hän oli antanut sen lähtiessään. Hän ei siis kuitenkaan pääsisi sisään.

Pakkasin viimeisiä tavaroita viikonlopun viettoon. Olimme taas lähdössä Taivassaloon. Noora, Henri, Mikko ja Aada sekä Akseli ja minä. Kristiankin oli kutsuttu mutta hänellä oli kuulemma jo muuta menoa. Noora oli sanonut että hän on löytänyt jonkun tytön itselleen. Hyvä niin, sitten hän tuskin tulisi minun ovelleni enää. Näin jälkikäteen asia jo naurattikin.

Hätkähdin kun ovi kolahti kun joku yritti avata sitä.

”Elena, miksi sinulla on turvalukot?” kuulin Akselin kysyvän hiukan huvittuneena.

Minä en vastannut vaan näpersin nopeasti lukot auki ja päästin Akselin sisään.

”Hei vaan kulta”, Akseli sanoi ja suuteli minua kevyesti. ”Oliko kiva päivä?”

”Pitkä”, tyydyin huokaisemaan. Turha minun Teemusta oli mainita, Akseli saattaisi ymmärtää kaiken väärin. Vetäydyin hiukan kauemmas Akselin otteesta.

”Oletko valmis lähtemään?” Akseli kysyi ja vilkaisi isoa kangaskassia jonka olin nostanut eteiseen.

”Olen olen. Mennäänkö ulos odottamaan?” kysyin. Pakotin itseäni unohtamaan typerän työpäivän. Nostin laukun huokaisten olalleni.

”Ketä?” Akseli kysyi ja pyöritteli avaimia sormissaan.

”Eikö me mennä Henrin ja Nooran kyydillä?” kysyin hiukan ihmeissäni.

”Ei”, Akseli sanoi. ”He lähtivät jo tunti sitten. Me menemme minun autollani.”

”Okei, no mennään sitten”, sanoin hymyillen.

”Minä voin kantaa sen”, Akseli tarjoutui avatessaan oven.

”Älä viitsi, sinulla on omat tavarat ja yhdet portaathan tuossa vain on”, naurahdin sammuttaessani valot olohuoneesta ja eteisestä.

Akseli kiersi kätensä naurahtaen vyötäisilleni.

Henrin auto oli jo pihassa kun tulimme. Aada ja Mikkokin olivat jo saapuneet. He tosin vasta keräilivät tavaroitaan autostaan. Henri katosi juuri rantaan laittamaan saunaa lämpiämään kun pääsimme ulos autosta.

Noora kantoi parhaillaan kylmälaukkua Mikon auton takakontista.

”Noora voidaanko jutella?” kysyin hiljaa, jottei kukaan muu kuulisi. Se oli kuitenkin turhaa, sillä Akseli, joka tapansa mukaan seisoi aivan minun vieressäni, kääntyi heti katsomaan minua hiukan kummissaan. Tiesin ettei tilanne ollut paras, mutta minun oli pakko puhua Nooran kanssa.

Nooran kulmat kurtistuivat hiukan. ”Tottakai”, hän sanoi huolestuneena. Hän jätti kylmälaukun maahan ja veti minut pihan takaosaa päin hiukan kauemmas päärakennuksesta.

”Mikä hätänä? Tunnen tuon ilmeen Elena. Onko sinulla ja Akselilla riitaa?”

Huomasin Akselin ottavan kylmälaukun. Olimme Nooran kanssa kahdestaan pihalla.

”Teemu kävi tänään kahvilla, kun olin töissä”, sanoin. Kasvoni vääntäytyivät omituiseen ilmeeseen joka oli surun ja inhon sekoitus.

Noora henkäisi äkisti. ”Teemu vai?” hän kysyi hiukan liian kovalla äänellä.

”Älä huuda!” sihahdin pelästyneenä. En halunnut Akselin saavan tietää.

Noora vilkaisi mökkiä takanaan. ”Mitä hän teki työpaikallasi?” hän kysyi ihmeissään kääntyessään taas katsomaan minua.

”Hän vaati saada jutella kanssani”, mutisin ja vääntelin taas käsiäni.

”Teemu? Teemu joka oli Australiassa? Teemu joka petti sinua? Teemu joka jätti sinut? Onko hän nyt myös Teemu joka on palannut takaisin?” Noora kysyi järkyttyneenä.

”Älä muistuta aina noista”, mutisin. ”On. Sama Teemu. Hän pyysi minua ulos syömään.”

”Mitä?!”

Minä painoin kasvot käsiini voihkaisten ja lopulta nyökkäsin käsieni takaa.

”Voi hyvä luoja. Hän on Teemu joka haluaa sinut takaisin.”

En vastannut mitään. Noora pyöri paikoillaan ihmeissään.

”Miten se paskiainen kehtaa?”

En vastannut taaskaan mitään.

”Kai sinä kerroit hänelle, että seurustelet Akselin kanssa?” Noora kysyi.

”En”, kuiskasin. ”En pystynyt siihen. Pakenin pois heti kun onnistuin.”

”Huhuh. Jo on jätkällä otsaa”, Noora mutisi itsekseen.

”Noniin”, huokaisin ja nostin pääni ylös pyyhkien hiukset pois silmiltäni. ”Voidaanko jättää tämä tähän? Halusin vain kertoa sinulle.”

”Tottakai tottakai. Kerroitko Akselille?” Noora kysyin ja veti paitaa tiukemmin päällensä.

”En”, sanoin hiljaa ja pudistin päätäni. Huomasin mökin erään verhon heilahtavan. ”Älä kerro hänelle, ole kiltti”, pyysin Nooralta melkein anellen. Henri käveli hiekkapolkua mökille päin vihellellen. Saunarankennuksen piipusta nousi kevyt savukiehkura.

Nooran suu mutristui hiukan. ”Hyvä on. Mutta kerrot minulle heti, jos Teemu tekee jotain, ottaa yhteyttä tai mitä tahansa.”

Nyökkäsin.

Noora kääntyi jo polulle, mutta kääntyi muutaman askeleen päässä ympäri.

”Sinun kannattaisi kertoa myös Akselille”, hän sanoi kohauttaen harteitaan, sitten hän hyppeli Henriä vastaan ja kapsahti tämän kaulaan.

Simply the best

Osa 19

Hätkähdin joka ikistä kolausta joka rappukäytävästä kuului. Aina kun kuulin askelia portaissa, odotin jonkun kääntävän avainta oveni lukossa.

Ja kun mitään ei tapahtunut ja ovi pysyi kiinni, huokaisin aina pettyneenä.

Istuin valtavan peittokasan alla jäätelöpaketin kanssa. Televisiossa pyöri taas jotain ikivanhojen sarjojen uusintoja peräjälkeen. Niin että jaksot alkoivat pikkuhiljaa sulautua toisiinsa ja tunnusmusiikki tuntui soivan koko ajan.

Noora ei ollut soittanut vielä. Teemu oli soittanut kerran. En ollut vastannut hänelle. Akselista ei ollut kuulunut mitään ja minun oli pakko myöntää että aloin olla huolissani. Todella huolissani.

Tuhahdin ja lusikoin valtavan kimpaleen jäätelöä suuhuni. Puhelin pirahti soimaan. Yritin nieleskellä kylmää jäätelöä samalla kun kaivoin kännykkää esille peiton uumenista.

Mihin hittoon se oli taas hukkunut? Ravistelin peittoa ja kuinka ollakaan kännykkä putosi peiton sisästä lattialle. Kahmaisin kännykän, joka huusi täyttä vauhtia kuin palosireeni, käsiini.

”Henri sai Akselin kiinni äsken”, Noora sanoi ennen kuin olin kunnolla edes ehtinyt tervehtiä häntä.

”Ja?” kysyin pidättäen hengitystäni, osittain myös kurkkua epäreilun hitaasti valuvan jäätelökimpaleen takia ja osittain jännityksestä odottaen mitä Noora sanoisi.

”Henri lähti hakemaan häntä tänne. Kuule, Akseli ei ikinä lähde noin pois tai juo itseään sen jälkeen känniin…” Noora aloitti.

”Hän joi itsensä KÄNNIIN?” ulvahdin ja käteni lennähti otsalleni. Voi hyvä luoja, oliko se minun vikani?

”Juu sammumispisteeseen asti. Oliko kyse varmasti vain Teemusta?” Noora kysyi.

”Oli”, vastasin samantien. Mikä muu meidän välillämme voisi olla pielessä? ”Noora, hän soitti minulle taas”, sanoin. ”En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, että pääsisin hänestä eroon.”

”Kuule, älä ole huolissasi. Akselilla on ihan tosi ollut ennenkin vaikeaa, ei teidän juttu tähän kaadu. Lähetän hänet luoksesi heti kun hän on… kunnossa.”

”Miten niin vaikeaa?” kysyin uteliaana.

”En minä viitsi kertoa, hän kertoo kyllä usko pois. Jutelkaa huomenna välit selviksi okei?” Noora sanoi.

Huokaisin raskaasti. ”Okei.”

Maanantai 27.6

Arvasin, että minun oli turha odottaa Akselia aamuksi. Luultavasti hän nukkuisi yli puolen päivän, jonka jälkeen hän ei kuitenkaan pääsisi ylös krapulan takia. En siltikään lähtenyt koko päivänä mihinkään, jos hän sattuisi kuitenkin tulemaan. Iltaa myöten aloin jo epäillä, että hän oli kuitenkin livistänyt. Ei häntä enää kiinnostanut.

Olin juuri paistamassa itselleni iltapalaksi munakasta niistä vähistä aineksista mitä jääkaapista löysin, olin tehokkaasti tyhjentänyt sitä ennen juhannusta enkä ollut käynyt paluun jälkeen kaupassa, kun kuulin ovikellon pirahtavan ja avainta käännettävän oveni lukossa.

Jätin ruuan ritisemään pannulle ja kävelin eteiseen.

Akseli tosiaan näytti melko krapulaiselta. Silmät seisoivat päässä, hiukset sojottivat minne sattui ja asu oli melko ryttyinen.

”Tuota…” aloitin ja ääneni oli äkkiä melko käheä. Rykäisin hieman selvittääkseni kurkkua. ”Haluatko jotain syötävää?” kysyin lopulta, vaikka tiesin hyvin että kaikki mitä minulla oli tarjottavana, rajoittuivat näkkileipä pakettiin ja teehen sekä luultavasti pian kärähtävään munakkaaseen.

Akseli pudisti päätään ja astui peremmälle.

Luojan kiitos hän ei haissut alkoholille. Luultavasti hän oli käynyt suihkussa ennen tänne tuloaan.

”Ehkä meidän pitäisi jutella”, hän sanoi hitaasti.

Minä nielaisin ja nyökkäsin.

”Haittaako jos minä syön?” kysyin ja osoitin epämääräisesti keittiöön päin.

”Ei ollenkaan”, Akseli vastasi ja seurasi minua keittiöön. Minun olisi tehnyt mieli hakata päätäni keittiön seinään. Miksi helvetissä me puhuimme niin muodollisesti? Hitto vieköön, mehän seurustelimme.

Akseli istui minua vastapäätä pienen pöytäni ääreen. Tuoli keinahti epäilyttävästi istuessani siihen. Kohta pitäisi uusia nekin, ajattelin. Ehkä tumman ruskeat välillä?

Ravistin ajatukset pois päästäni. Siirtelin munakasta ympäri lautasta odottaessani että Akseli sanoisi jotain.

”Noora taisi pakottaa sinut tänne”, sanoin lopulta. Näykkäsin pienen palan munakasta haarukan kärjellä. Yhtäkkiä minulla ei enää ollutkaan yhtään nälkä.

”Ei hän minua pakottanut”, Akseli sanoi tarkkaillen koko ajan haarukkaani. ”Tiesin kyllä, että minun pitäisi puhua kanssasi.”

Olin taas hiljaa. Jostain syystä mieleni teki taas ruveta itkemään.

”Häivyit eilen…” aloitin mutta ääneni vaimeni olemattomiin.

Akseli huokaisi raskaasti. ”Tiedän. Noora piti siitä minulle puhuttelun päivällä.” Hän naurahti hiukan. ”Se oli aika rankkaa kuunneltavaa.”

Nyökkäsin ja käänsin katseeni pöytään. Jostain syystä mieleeni tuli hetki kun olin töissä jutellut Teemun kanssa. Silloinkin olin tuijotellut pöytää.

Olimme pitkän aikaa hiljaa. Minua alkoi jo ahdistaa. Ei tästä tulisi mitään. Pian Akseli lähtisi ja koko juttu olisi sitten siinä.

Kuin taikaiskusta Akseli nousi ylös raskaasti huokaisten. Minun pääni pongahti samantien ylös ja katsoin hiukan pelästyneenä Askelia.

”Älä mene”, sanoin hiukan hätääntyneenä ja singahdin ylös tuoliltani.

Akseli katsoi minua hetken kuin olisin tärähtänyt.

”Ajattelin ottaa vain juotavaa”, Akseli sanoi hitaasti ja katsoi kuinka minä putosin takaisin tuolilleni. Tartuin haarukkaan posket hiukan punoittaen.

Akseli otti tottuneesti lasin tiskialtaan yläpuolelta ja kaatoi sen täyteen vettä. Istuin jäykkänä paikoillani koko sen ajan kun hän oli selkäni takana. Vasta kun hän palasi istumaan minua vastapäätä rentouduin hieman.

”Elena, olen pahoillani eilisestä”, Akseli sanoi lempeästi.

Hänen äänensävynsä ei jotenkin sopinut tilanteeseen joka vaikutti siltä kuin olisimme aivan vieraita toisillemme.

Hän yritti tavoittaa katsettani, mutten halunnut hänen näkevän vettyneitä silmiäni.

”Noora sanoi että sinulla… on ollut vaikeaa”, sanoin hitaasti nieleskellen kyyneleitäni. Tökin taas munakastani.

”Hän sanoi, että minun pitäisi puhua siitä”, Akseli mutisi lähes itsekseen.

”No aiotko puhua siitä?” kysyin hiljaa.

Akseli huokaisi jälleen. ”En minä sinulle suuttunut siitä… Teemusta…” hän sanoi ja irvisti hiukan sanoessaan Teemun nimen.

”Vaan?” kysyin kohottaen kulmiani hämmästyneenä. Olin kyllä saanut sen kuvan, että juuri siitä hän minulle suuttui.

Akseli huokaisi syvään. ”Edellinen tyttöystäväni jätti minut juuri niin”, hän sanoi lopulta. ”Lähtemällä edellisen poikaystävänsä matkaan.”

Avasin suuni, mutten saanut sanottua mitään.

”Kun arvasin Teemun palanneen, pelkäsin että sinä teet samoin. Palaat hänen syliinsä ja jätät minut.”

”Tiedät etten voi tehdä niin”, sanoin lopulta. ”Teemu merkitsi minulle paljon, mutta se oli silloin. Hän valitsi työn minun sijaan ja petti minua, joten en todellakaan palaa hänen luokseen.”

Akseli hymyili pienesti.

”Älä nyt suutu tästä Nooralle, mutta silloin ensimmäisellä kerralla Taivassalossa, me kaikki tiesimme siitä. Arvaa vaan miksi Noora kutsui minut ja Kristianinkin silloin mukaan. Ihan varta vasten sinua varten”, Akseli sanoi hymähtäen.

”MITÄ?” kirahdin. ”Enhän minä edes ollut vielä silloin vapaa!”

”Sinun jos jonkun pitäisi tietää, että Nooran vainu noissa asioissa on lyömätön.”

Minun oli pakko naurahtaa, sillä Akseli oli oikeassa. Sitten me vakavoiduimme taas.

”Minun olisi pitänyt selittää eilen”, Akseli sanoi kuulostaen surulliselta.

Kurotin pöydän yli ja tartuin hänen käteensä. Tiesin että asia oli jo sovittu, ainakin melkein.

”Etkä enää karkaa niin”, sanoin hiukan moittivasti ja katsoin Akselia kulmien alta. ”Hyvä etten kuollut huolesta.”

Akseli virnisti katuvasti.

”Jestas, söin paketillisen jäätelöä koska olin huolissani sinusta. Käyttäydyit kuin pahainen teini kun karkaat ja juot, toivottavasti siitä ei ole tulossa tapaa!”

Akseli virnisti uudelleen ja veti minut seisomaan ja laski kätensä pöytää vasten lantioni molemmin puolin.

”Arvaa mitä? Keksin kivan sovintotavan, josta pidät varmasti”, Akseli mutisi ja laski kasvonsa hiuksiini. Tunsin lämpimän hengityksen korvani juuressa.

”Vai niin. Ja mistäs sinä niin päättelet?” kysyin hiukan hengähtäen ja napautin miestä sormella rintaan.

”Sanoit syöneesi jäätelöä, tässä samalla kulutat kivasti ne kalorit pois…”

Kohotin toista kulmaani kun Akselin kädet siirtyivät sivelemään lantiotani.

”Vai että sellaista sinulla on mielessäsi…” sanoin vihjailevasti ja tunsin kuinka Akseli hymähti kaulaani vasten.

A/N: Joo olihan se aika jatkaa tätäkin. Tämä novelli alkaa luultavimmin lähestyä loppuaan, ehkä, saa nähdä mitä kiero mieleni vielä keksii tämänkin novellin menoksi... Rakkaat lukijat, muistakaa kommentoida ja älkää jättäkö tätä tai Julkkista Fuksianpunaisen pionin varjoon, joka on kyllä jo tapahtunut! No ei, ihanaa kun jostain muodostuu lemppari, ja arvostan todella kaikkea palautetta mitä saan. Chokocutie kiittää ja kumartaa!

Simply the best

Osa 18

”Elena, mitä helvettiä täällä tapahtui?” Noora huudahti ja syöksyi auttamaan minut ylös.

”Hän… hän…” mutisin itkuisena ja pyyhkäisin kädellä nenääni. Aada ja Mikko seisoivat toimettoman näköisinä terassilla.

Noora raahasi minua terassia kohti ja valahdin matalalle portaalle istumaan. Käteni puristuivat nyrkkiin rinnalleni.

”Mitä tapahtui?” Noora kysyi uudestaan.

Minä haukoin henkeäni ja yritin, todella yritin kertoa, mutta sain muodostettua vain kummallista ulinaa. Kyyneleet valuivat edelleen kasvoillani äänettömästi.

”Hän ei vastaa puhelimeen”, Henri sanoi.

”Yritä uudelleen”, Noora käski ja kääntyi taas katsomaan minua.

”Minä käyn pukemassa päälle”, Noora sanoi minulle ja katosi hetkeksi. Minä tuijotin sumein silmin kohtaa jossa Akselin auto oli vielä hetki sitten ollut.

Henri kyykistyi viereeni.

”Elena?” hän kysyi hiljaa. Minä en reagoinut mitenkään muuten kuin nyyhkäisemällä.

”Riitelittekö te?” hän kysyi.

Minä nyökkäsin katsomatta Henriin.

”Hän on sulkenut puhelimen”, Mikko sanoi kauempaa. Se sai minut purskahtamaan uudestaan itkuun. Huomasin Henrin hiukan säikähtävän sitä, sillä hän kavahti hiukan kauemmas.

Samassa Noora oli taas vieressäni.

”Elena, koeta kertoa mitä tapahtui”, hän pyysi.

Minä pudistin päätäni.

Hän irrotti käteni nyrkistä ja tajusin kynsien pureutuneen ihoon.

Aada laskeutui eteeni höyryävän teemukin kanssa. Hänen kasvoillaan oli lempeä ilme.

Tartuin täristen teemukiin.

”Kiitos”, kuiskasin itkuisesti. Aada nyökkäsi ja hymyili pienesti ennen kuin nousi ylös.

Kuulin Henrin äänen, mutta en saanut selvää sanoista.

”Minä juttelen Elenan kanssa”, Noora sanoi. Varmaan vastaten Henrille. Pian olimmekin kahdestaan kuistin rappusella istuen.

Hörppäsin tulikuumaa teetä. Kyyneleitä ei enää valunut poskillani, mutta silmien vettyvän koko ajan yhä enemmän ja enemmän.

”Noniin”, Noora huokaisi. ”Mitä tapahtui?”

Minä huokaisin syvään ja nostin katseeni hetkeksi ylöspäin estääkseni kyynelten valumista.

”Hän soitti minulle yöllä.”

”Kuka? Teemu vai?” Noora kysyi.

Minä nyökkäsin. ”Ja… ja Akseli kuuli jotain.”

Noora oli hetken hiljaa. ”Mitä hän kuuli?”

”En tiedä”, kuiskasin.

”Et kai sinä sanonut Teemulle mitään, mikä pilaisi sinun ja Askelin suhteen?” Noora kysyi hiukan vihaisena.

”No en! Akseli ei antanut minun selittää”, kuiskasin.

”Selittää mitä?” Noora kysyi ihmeissään.

”No sitä miksi puhuin Teemun kanssa!” Aloin hermostua kun jouduin selittää. ”Hän luulee, että haluan takaisin yhteen Teemun kanssa”, jatkoin kuiskaten.

”Joka ei ole totta”, Noora sanoi varmasti.

”Ei niin. Mutta hän ei antanut minun selittää.” Pyyhin silmiäni kämmenselkääni.

”Ei Akseli semmoinen yleensä kyllä ole…” Noora sanoi mietteliäästi.

Olimme molemmat pitkän aikaa hiljaa. Noora varmasti miettien kaikkea mutta minun pääni löi tyhjää.

”Kerroin, että hän tuli tapaamaan minua”, sanoin yhtäkkiä.

Noora vilkaisi minua yllättyneenä.

”Hän käsitti senkin väärin”, ulisin ja hautasin kasvoni käsiini.

”Ei mitään hätää Elena”, Noora sanoi ja silitti kevyesti selkääni.

Henri ilmestyi kuistille.

”Lähden hänen peräänsä. Koetan löytää hänet jos hän olisi lähistöllä”, Henri sanoi ja lähti astelemaan autolleen.

”Ei hän löydä…” mutisin. ”Akseli ei halua enää nähdä minua.”

”Älä viitsi Elena. Tottakai haluaa. Ei Akseli noin helposti luovuta.”

Istuimme molemmat hiljaa. Minun nyyhkytykseni oli vaihtunut hikaksi. Nikottelin portailla teemuki yhä kädessäni.

Henri tuli tunnin päästä takaisin pudistellen päätään. Tietenkään hän ei ollut löytänyt Akselia. Hän oli varmasti palannut Helsinkiin.

Koko päivän aikana, kukaan ei saanut minkään näköistä tietoa Akselista. Hän ei ollut avannut puhelinta uudestaan missään vaiheessa.

”Äh, ei tästä tule mitään. Minä voisin lähteä kotiin. Henri voisitko viedä minut Tampereelle. Menen siitä vaikka bussilla.”

Noora ryntäsi väliin ennen kuin Henri ehti vastata mitään.

”Eiköhän me kaikki lähdetä takaisin Helsinkiin.”

Aada ja Mikko nyökyttelivät päitään. Pakkasimme tavarat kasaan ennätysvauhtia. Aada halasi minua ennen kuin hiukan surullisesti hymyillen sujahti Mikon autoon.

Akselin autosta jääneet jäljet sekoittuivat Henrin ja Mikon autojen ajaessa jälkien päältä.

Automatka oli hiljainen. Istuin yksin takapenkillä ja nojasin päätäni ikkunalasiin. Henrin vilkuili aina välillä minua takapeilistä ja hän ja Noora puhuivat keskenään hiljaisella äänellä. Erotin aina välillä minun tai Akselin nimen.

Huokaisin helpotuksesta, kun Henri kaarsi kotitaloni pihaan.

”Anteeksi että kaikki kääntyi näin… tyhmästi”, sanoin kerätessäni viereiseltä penkiltä tavarani mukaani enkä antanut heille aikaa vastata.

”Soitan sinulle myöhemmin, Elena”, Noora huusi perääni. Minä vain painelin ovelle mahdollisimman nopeasti.

Suunnitelmani oli selvä. Kotona odotti lämmin untuvapeitto ja tiesin että pakastimessa odotti suklaajäätelö paketti, niin sanottu hätä vara. Nyt se oli tarpeen.

Simply the best

Osa 17

Lauantai 25.6

”Olet ollut melko hiljainen”, Akseli sanoi kietoessaan kätensä kevyesti vyötäröni ympärille.

”Tiedän”, vastasin hiljaa ja jatkoin astioiden tiskaamista.

”Haluatko kertoa miksi?” Akseli kysyi. Hän onnistui pitämään äänensävynsä neutraalina, antaen minun kertoa jos niin halusin.

”Näin sinun ja Nooran juttelevan aiemmin. Onko teillä jotain riitaa?”

”Ei”, vastasin hiljaa. Avasin suuni jatkaakseni mutta muutin mieleni. Ehkei kannattanut kertoa Akselille.

”Kerro nyt. Olen taas huolissani”, Akseli sanoi ja silitti selkääni. Hän kuulosti huolestuneelta.

”Ei minulla ole mikään”, kuiskasin lopulta. Ääni ei kulkenut kunnolla vaan rahisi kurkussa. Akselin tarkkaavainen kaste tutki kasvojani.

”Olenko minä tehnyt jotain väärin?” Akseli kysyi pelästyneenä.

”Luoja, et. Et ole”, parahdin heti.

Akselin kulmat kurtistuivat. ”Kerrothan jos jokin vaivaa sinua?” hän vaati.

En saanut enää sanaakaan ulos, vaan tyydyin nyökkäämään.

Sunnuntai 26.6

Heräsin yöpöydällä lepäävän kännykkäni tärinään. Tärinä ravisutteli yöpöytää. Sieppasin kännykän käteeni ja vastasin puheluun enempiä miettimättä vain saadakseni sen hiljenemään.

”Elena kiltti, anna anteeksi”, kuulin Teemun äänen. ”Tule kotiin.”

Hän oli selvästi humalassa. Ääni sammalsi hiukan.

”Onko sinulla hajuakaan, mitä kello on?” sihahdin hiljaa ja nousin ylös sängystä, jotten herättäisi Akselia.

Hiippailin hiljaa terassille. Ulkona oli viileää, muttei kylmä. Pihanurmikko kimalteli aamukasteessa ja taivas oli vaalenemaan päin.

”Rakastan sinua”, Teemu sammalsi puhelimeen karhealla äänellä.

”Olet humalassa”, totesin ja olin jo sulkemassa puhelun.

”Avaa ovi ole kiltti”, Teemu sanoi ja sai aikeeni pysähtymään.

”Missä sinä olet?” kysyin hiukan varuillani. Nojasin kaiteeseen ja katselin hämärään metsään. Hieroin toisella kädelläni ohimoani. Missä helvetissä Teemu oli?

”No sinun ovellasi.”

”Teemu, häivy nyt heti. Minähän sanoin, etten ole kotona.”

Terassille syttyi valo. Vilkaisin taakseni. Akseli seisoi oven suussa omituinen ilme kasvoillaan.

”Kenen kanssa puhut?” kuulin Akselin käheän äänen kysyvän. Käänsin katseeni taas metsän rajaan.

”Häivy”, sanoin Teemulle. Tarkoitukseni oli kuulostaa varmalta ja käskevältä, mutta ääneni oli vain kuiskaus. Sen jälkeen suljin puhelun ja suljin silmät hetkeksi ennen kuin käännyin taas Akselin puoleen. Kävelin hänen ohitseen sisälle. Hän tarttui käteeni.

”Kenen kanssa puhuit?” Akseli kysyi uudelleen.

Huokaisin hiljaa hiukan ärsyyntyneenä.

”Anna olla, ei se ollut mitään. Haluan nukkumaan”, vastasin katsomatta Akseliin ja nykäisin kättäni. Hän irrotti otteensa.

Kävelin sisään ja kaivauduin suoraan peiton alle. Toivoin hartaasti, että Teemu häipyisi kotioveltani. Ei kai hän ollut päässyt rappuun?

En huomannut milloin Akseli tuli takaisin nukkumaan vai tuliko ollenkaan, mutta aamulla kun taas heräsin, häntä ei näkynyt missään.

Kello ei ollut vielä edes kahdeksaa kun nousin. Koko mökki oli edelleen hiljainen. Kaipa muut nukkuivat vielä. Akseli istui keittiön pöydän ääressä selkä minuun päin. Pysähdyin vähän matkan päähän hänestä.

Hän pyöritteli käsisään eilisillan pelistä pöydälle jäänyttä noppaa.

Heilutin kättäni reittäni vasten tietämättä pitikö minun sanoa jotain. Pitikö minun yrittää selittää?

Olin varma, että Akseli oli jo ymmärtänyt väärin.

”Juttelit hänen kanssaan”, Akseli sanoi. En ollut koskaan kuullut hänen ääntään yhtä kylmänä. hän vain totesi asian. Silti se sai minut tuntemaan siltä, kuin olisin tehnyt maailman suurimman synnin.

”Hän on palannut vai mitä?”

Akselin käsi puristui nyrkkiin nopan ympärille.

”Niin”, kuiskasin. Minun piti jatkaa. Minun piti selittää.

”Liittyikö se eiliseen?” Akseli kysyi. Hän ei edelleenkään ollut vilkaissutkaan minuun. Toisaalta, minäkään en ollut ottanut askeltakaan hänen suuntaansa vielä.

Auoin hetken suutani kuin kala kuivalla maalla.

”Se… se ei…” aloitin. En tajunnut kuinka saatoin änkyttää. Miten en saanut selitettyä? Tajusin täriseväni.

Akseli työnsi tuolin kauemmas ja nousi seisomaan. Hän kääntyi katsomaan minua ja nojasi pöytään. Hänen katseensa oli aivan erilainen. En ollut koskaan nähnyt häntä noin kylmän tai välinpitämättömän näköisenä.

Se sai minut hämilleni ja epävarmaksi.

”Hän…” hengitin syvään ja suljin silmäni hetkeksi. ”tuli tapaamaan minua yhtenä päivänä”, kuiskasin. Avasin silmäni.

Akseli ei vastannut mitään mutta huomasin kuinka hän kurtisti kulmiaan.

”Sinä tapasit hänet”, Akseli totesi. ”Et sitten kertonut.”

Huomasin hänen pyörittelevän auton avaimia käsissään.

”En minä…”

”Miten ajattelit edetä? Nyt kun poikaystäväsi on palannut matkoiltaan voit varmaan rynnätä takaisin hänen luokseen.”

Se sattui. Todella. Kuinka Akseli kuvitteli, että palaisin Teemun luokse, kun hän oli särkenyt minun sydämeni. Tai miksi hän kutsui Teemua poikaystäväkseni?

Sen sanottuaan Akseli työnsi itsensä kauemmas pöydästä ja harppoi ohitseni eteiseen. Hän nappasi reppunsa mukaansa oven edestä.

”Mihin sinä…?” Tunsin kyynelten valuvan poskillani. Asia ei ollut niin kuin Akseli luuli. Silti en saanut sanaakaan sanottua.

Akseli harppoi ulos välittämättä minusta. Hoipuin Akselin perään.

Nyt. Nyt tai ei koskaan. Selitä!

”Akseli kuuntele nyt…” yritin huutaa epätoivoisesti.

Vastaukseksi sain kuitenkin vain autonoven kolahduksen. Moottori käynnistyi murahtaen. Minä seisoin kuistin edessä ja itkin. Märkä ruohikko kasteli jalat.

”Akseli…”

Hän vilkaisi minua vielä mitäänsanomaton ilme kasvoillaan ennen kuin kaahasi moottori jyrähtäen pois pihasta jättäen peräänsä vain pölyävän hiekkapilven.

Melkein samantien Noora ryntäsi pihalle peitto päällään perässään Henri ja pian myös Aada ja Mikko ilmestyivät kuistille.

Minä lysähdin polvilleni maahan. Olin pilannut kaiken totaalisesti.

Simply the best

Osa 15

Perjantai 24.6

Näpyttelin kassakonetta jo melko tylsistyneenä, omiin ajatuksiini vaipuneena. Vilkuillen kelloa koko ajan, niin kuin se muka saisi aikaa kulkemaan nopeammin. Edessäni odottava mummo näytti nyrpeältä. Voi hyvä luoja, hän ei selvästikään tiennyt kuinka turhauttavaa oli olla juhannusaatonaattona töissä. No, itse varmaan viettikin mukavia eläkepäiviä. Ei töitä, ei aikatauluja.

”Se kuitti?” mummeli kysyi hiukan ärtyneenä. Purin hammasta yhteen.

”Tämä laite on melko hidas tänään”, sanoin yrittäen pitää ääneni tasaisena ja hiukan pahoittelevana. Ei ollut minun vikani jos tämä helkutin laite ei toiminut. Mummeli siirtyi hiukan eteenpäin täyttämään vesilasiaan minun naputtaessani sormiani kassakoneen päällä kärsimättömänä.

”Elena?” kuulin äänen kysyvän. Nostin pääni kassakoneesta ja kohtasin tutut silmät. Silmät ja kasvot joita en ollut nähnyt vuoteen.

”Teemu?” kysyin hiljaa uskomatta silmiäni. Koko vartaloni tuntui jähmettyvän.

”Et ole muuttunut juurikaan”, Teemu sanoi hymyillen.

Minä käänsin katseeni pois ja näpyttelin kassakonetta uudelleen jotta saisin sen kirotun kuitin ulos laitteesta. Mummeli naputti ryppyisiä sormiaan tiskiin mulkoillen samalla minua ja Teemua.

”Mitä sinä teet täällä?” kysyin ja odotin kärsimättömänä kun kone hitaasti sylkäisi kuitin ulos. Viimein.

”Tulin lounaalle”, Teemu sanoi.

”Tässä”, sanoin ja yritin hymyillä nyrpeälle mummelille.

”Lounaalle?” kysyin hampaita kiristellen. ”No, mitä saisi olla?” kysyin vältellen miehen katsetta.

”Hetken kahdenkeskeistä aikaa?” Teemu kysyi.

Käänsin katseeni hitaasti Teemuun.

”Se ei valitettavasti kuulu tämän hetkiseen ruokalistaamme. Jos ei ollut muuta, niin voisit siirtyä asiakkaiden tieltä.”

Siirryin hiukan ja yritin ottaa katsekontaktia seuraavaan asiakkaaseen, jotta voisin ohittaa Teemun suuremmitta huomioitta.

”Kuule Elena”, Teemu huokaisi ja siirtyi itsekin. ”En lähde ennen kuin saan jutella kanssasi.”

Käänsin katseeni huokaisten Teemuun. Hänen kasvonsa oli vakavat. Hitto, että pitikin olla yksin vuorossa. Punnitsin hetken eri vaihtoehtoja ja vilkaisin omaa rannekelloani, sitä jonka Akseli oli antanut vain reilu kuukausi sitten syntymäpäivälahjaksi.

”Jos sinun on aivan pakko, niin saat odottaa puolituntia. Sitten minulla on lounastauko”, sanoin mahdollisimman viileästi.

Teemu hymyili vastaukseksi. ”Siinä tapauksessa voisin juoda odotellessa kahvin.”

Teemu istui pieneen nurkkapöytään kahvinsa kanssa. Vaikka en kertaakaan vilkaissut Teemun suuntaan, tiesin hänen tuijottavan minua. Ja se jos mikä oli saada minut hulluksi.

Lounastaukoni alkaessa mieleni teki rynnätä ulos. Pois, kauas, ettei minun tarvitsisi jutella Teemun kanssa.

Astelin hitaasti hänen pöytänsä viereen.

”Halusit jutella.”                                                                         

”Istu alas”, Teemu sanoi osoittaen pöydän toisella puolella olevaa penkkiä.

Istuin penkin reunalle ja katsoin pöytää. Se oli pyyhitty huonosti. Rasva tarhat loistivat ja pöydällä oli muutama leivän murunen.

”Kävin eilen luonasi”, Teemu sanoi.

”Ai. En ollut kotona”, vastasin lyhyesti.

Teemu naurahti. ”Nooran kanssa vai?”

Olin hetken hiljaa. Olin ollut Akselin luona, vaikka en sitä jostain syystä Teemulle sanonutkaan.

”Tulin eilen takaisin”, Teemu sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Käänsin katseeni pois pöydästä.

”Oli varmaan hyvä matka”, mutisin. Rintaani kiristi. Aivan kuin joku olisi jatkuvasti vetänyt köyttä kireämmälle sydämen kohdalta.

”Minun osastoni siirretään tänne, joten en ole enää lähdössä Australiaan.”

Välillämme vallitsi taas hiljaisuus. En uskaltanut sanoa mitään, sillä pelkäsin purskahtavani itkuun hetkenä minä hyvänsä. Ja sitä en halunnut tehdä Teemun edessä. En halunnut näyttää kuinka heikko olin. Kuinka kaikki mitä hän teki, sattui edelleen. Ja minä olin toivonut voivani jättää sen kaiken taakseni.

”Kuule, minä pyysin siirtoa. Sitä ettei minun tarvitsisi asua niin kaukana perheestä tai ystävistä… tai sinusta”, Teemu sanoi ja siirsi kättään hiukan lähemmäs omaani.

”Älä.” Vedin käteni pois pöydältä syliini.

”Elena, olen niin pahoillani kaikesta.”

Siirsin katseeni Teemuun.

”Uskon, mutta se ei muuta enää mitään.”

Teemu huokaisi. ”Minulla oli ikävä sinua.”

Nostin käteni. En halunnut kuulla enempää.

”Älä. Älä tee tätä nyt. Taas”, sanoin hitaasti ja huomasin vetäväni henkeä joka sanan välissä jotta ääneni pysyisi tasaisena.

Vilkaisin kelloani. Olin lyhentänyt tämänpäiväistä lounastaukoa, jotta pääsisin aikaisemmin lähtemään.

”Minun taukoni loppuu kohta”, sanoin.

”Voinko tulla illalla käymään?” Teemu kysyi.

”Minne? Kotiini? Et voi. En ole kotona. Lähden pois viikonlopuksi viettämään juhannusta”, vastasin ja työnsin tuolin hiukan kauemmas noustakseni ylös.

”En tietenkään voi vaatia sinulta mitään, mutta toivoisin että voisit antaa anteeksi”, Teemu sanoi ja tarttui käteeni estäen minua lähtemään.

”Saat anteeksi”, sanoin ja nykäisin kättäni saamatta Teemun otetta kuitenkaan irtoamaan.

Teemu huokaisi helpottuneena.

”Voinko viedä sinut ensi viikolla vaikka ulos syömään?” hän kysyi. Hän ei ollut kertaakaan kääntänyt katsettaan pois minusta.

Minä painoin silmät muutamaksi sekunniksi kiinni.

”Et”, kuiskasin hiljaa. ”En voi. Vaikka annankin anteeksi sen mitä teit, niin en anna sinun tehdä sitä uudestaan. Joten, voitko päästää irti?” Ei kai hän tosissaan aikonut tehdä tätä nyt?

Teemun ote irtosi hitaasti hänen tuijottaessaan minua ja minä syöksyin takahuoneeseen.

Simply the best

Osa 14

Sunnuntai 29.5

Heräsin puhelimen pirinään. Haparoin sitä kädelläni jaksamatta kunnolla avata silmiäni.

”Huomenta päivänsankari!” Nooran ääni kajahti ennen kuin ehdin kunnolla edes vastata puhelimeen.

”Mmhm”, mutisin edelleen puoliunessa.

”Nyt ylös ja ulos ja juhlimaan!” Noora kajautti taas.

”Nytkö? Aamulla? Oletko aivan hullu?” parahdin. Noora ei voinut olla tosissaan. Kaivauduin syvemmälle peiton alle.

”Onko sinulla muka parempaa tekemistä? Kerran sitä vain täyttää 23. Nyt nouse ylös.”

”Oli parempaa tekemistä. Nukkuminen. Mutta joku nimeltä mainitsematon pilasi sen”, mutisin samalla kun väänsin itseni ylös sängystä.

”Akseli vai? Arvasin että hän on siellä”, Noora sanoi kuulostaen aivan liian pirteältä näin aamusta.

”Ei Akseli ole täällä”, sanoin heti.

”Aijai, hän rikkoo poikaystävän velvollisuuksia.”

”Älä nyt. Hän tietää että en ole aamuihmisiä ja että pidän pitkään nukkumisesta”, puolustelin samalla kun etsin vaatteita. Olihan hän täällä edellisiltana ollut. Hän kävi luonani useammin kuin minä hänen.

”Kyllä minäkin sen tiedän, mutta en halua sinun nukkuvan syntymäpäiväsi ohi”, Noora vastasi nauraen. ”No joko nousit?”

”Kyllä kyllä”, vastasin kärttyisesti.

Noora nauroi. ”Äläs nyt. Nyt valmistaudut lähtöön. Tulemme hakemaan sinut kohta.”

”Mitä?” kysyin hämmästyneenä. ”Mihin?”

Noora vain nauroi ennen kuin sulki puhelun vastaamatta. Edelleen äimistyneenä ja tietämättömänä siitä mitä Noora oli taas keksinyt pääni menoksi, valmistauduin tulevaan koitokseen.

Vain hiukan yli vartin päästä puhelusta selvisi, että Nooran käyttämä me, käsitti hänet itsensä, Henrin ja Akselin.

”Tiesin kyllä, ettei Akseli ollut luonasi”, Noora virnisti minun astuttua ulos ja tuijotettuani heitä yllättyneenä.

”Olet kamala, kamala, kamala ystävä”, sanoin ja huitaisin kädelläni Nooran otsaa kohti.

Henri vetäisi nauravan Nooran käden ulottuviltani ennen kuin ehdin aiheuttaa hänelle mustaa silmää.

Käänsin katseeni hymyilevään Akseliin. Hän astui eteeni ja veti takataskustaan mustan huivin.

”Saanko?” hän kysyi virnistäen ja kääri huivia hiukan. Hän tarttui minua olkapäistä ja pyöräytti minut selkä häneen päin.

”Syytä tästä Nooraa”, Akseli kuiskasi korvaani ennen kuin peitti silmäni huivilla.

”Niin teen. Hän kuulee vielä kunniansa”, mutisin.

Akseli naurahti. Hän kiristi huivin solmua.”Onko liian kireällä?” hän kysyi.

”Ei ole”, vastasin ja hymyilin hiukan.

”Hyvä”, Akseli vastasi ja painoi kevyen suudelman niskaani ennen kuin tarttui kädestäni.

”Ai niin ja luulenpa että meillä on tänään kuukausipäivä”, Akseli kuiskasi korvaani vielä ennen kuin lähti taluttamaan minua autolle. Pieni hymyn poikanen kasvoillani leveni hiukan.

Akseli auttoi minut autoon Nooran hölöttäessä iloisesti. Kuulin hänen avaavan kameran.

”Peitä hänen korvansa hetkeksi”, Noora pyysi. Minä huokaisin turhautuneena.

Akseli kuitenkin totteli Nooraa painaen molemmat kämmenensä korvieni päälle.

”Tämä ei ole reilua”, sanoin kuullen ääneni vain outona kaikuna. Ennen kuin ehdin marista tai valittaa lisää, tunsin Akselin huulet omillani.

Auto nytkähti liikkeelle. Vaikka yritin alusta alkaen pysyä kartalla mistä käännyttiin mihinkin, suuntavaistoni meni pian sekaisin.

”Minähän en tuohon koske!” Asetin käteni puuskaan ollakseni vakuuttavampi.

Noora naurahti ilmeelleni.

”Se on vain värikuula-ase Elena”, Henri virnisti vetäessään suojatakkia päälleen.

Akseli pyöritteli asetta käsissään helpon näköisesti ja heilautti päätään ja naamari valahti tämän kasvoille.

”Voi hyvä luoja”, mutisin kun nostin aseen käteeni. Se oli painavampi kuin luulin.

”Ihan hyvin voitaisiin leikkiä jotain kuulasotaa jossain metsässä”, mutisin ja yritin tajuta miten asetta kuului pidellä. Saati että mistä se ampui.

Noora puuskahti.

Hän ojensi minulle tumman takin jonka otin vastaan hieman kummastellen.

”Kannatan pukemaan sen. Tuo paitasi on muuten kohta kaukana mustasta.”

Värikuulia, justiinsa joo, ajattelin happamana ja vedin takin päälleni.

Loppujen lopuksi oli pakko myöntää, koko juttu oli ihan hauskaa. Takki jonka Noora oli minulle antanut, oli aivan valkoisten tahrojen peitossa.

Kypärä hiosti ja tunsin hikipisaroiden valuvan ohimolla.

Noora näytti pelin jälkeen aivan yhtä uupuneelta kuin minäkin. Pojat olivat aivan innoissaan ja naureskelivat meidän huonolle tähtäykselle. Kumpikin heistä oli selvinnyt paljon pienemmillä vahingoilla kuin minä tai Noora.

”Jestas...” mutisin itsekseni.

”Sitten mennään!” Noora huudahti iloisena.

”Minne?” minä kysyin. Ei kai tämä pyöritys jatkunut vielä? Mitä seuraavana benjihyppy sillalta?

”Loistavaa”, Henri sanoi ja hieroi käsiään yhteen. Noora nappasi minut käsikynkkäänsä ja alkoi vetää parkkipaikkaa kohti. Tunsin Akselin kävelevän takanani.

”Olisimme aivan hyvin voineet käydä ostamassa kakun lähikaupasta ja istua sohvalla katsomassa leffaa”, mutisin itsekseni, vaikka salaa olin tyytyväinen, että he olivat järjestäneen minulle tällaista.

Auton edessä Akseli peitti taas silmäni.

”Aika kiva huivi vai mitä?” hän kuiskasi karheasti korvaani saaden kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin.

”No oliko hauskaa?” Noora kysyi virnuillen. ”Ja turha yrittää valehdella.”

”Sitten on kai pakko sanoa totuus”, sanoin dramaattisesti. ”Joo oli hauskaa.”

Noora kikatti onneissaan. ”Tiesin!”

Akseli virnisti minulle ja nousi autosta.

”Kiitos Henri”, huikkasin ennen kuin kömmin ulos Akselin esimerkkiä seuraten.

Henri heilautti kättään meille.

”Soitellaan!” Noora huusi ennen kuin paiskasin oven kiinni.

Akseli avasi minulle herrasmiesmäisesti oven.

”Olen niin väsynyt”, voihkaisin kun lysähdimme pienelle sohvalleni.

Akseli naurahti.

”Minä käyn laittamassa teeveden lämpiämään.”

Hän hääräsi keittiössä ja olin sillä välillä jo vähällä nukahtaa kunnes hän lopulta asteli takaisin kahden höyryävän kupin kanssa. Minä valuin sohvalta lattialle istumaan ja Akseli istui minua vastapäätä.

Istuttuaan alas Akseli ojensi minulle melko pienen neliskanttisen siistin paketin. Lahjapaperi oli mustaa ja päällä kiemurteli vaalea nauha. Minä nojasin selkääni sohvaan.

Vilkaisin Akselia nopeasti.

”Ei sinun olisi tarvinnut…” sanoin vaikka tiesin sen olevan niin perinteinen vastusteleva lausahdus.

”Tottakai tarvitsi”, Akseli sanoi hymyillen. ”Se on samalla myös meidän kuukausipäivälahja.”

Voi ei… toivottavasti se ei ollut kamalan kallis. Ja minulla ei ollut Akselille mitään. Oikeastaan minua hävetti myöntää itselleni sitä, mutta olin aivan kokonaan unohtanut.

”No avaa se”, Akseli patisti. Olin vain pyöritellyt pakettia hämmentyneenä käsissäni. Punastuin kevyesti ja vedin nauhan hitaasti auki.

Tuntui kuin me molemmat olisimme pidätelleet hengitystä.

Mustan paperin alta paljastui valkoinen rasia. Hivutin kannen auki ja vaalealla samettisen näköisellä alustalla lepäsi rannekello. Kapea vaalea nauha sai sen näyttämään sirolta, juuri sellaiselta mitä voisin käyttää.

”Kiitos”, kuiskasin ja nostin katseeni Akseliin. Akseli hymyili leveää hymyä.

”Olepa hyvä”, Akseli sanoi huojentuneena ja nojautui hieman lähemmäs ja painoi kevyen suukon otsalleni.

Nostin kellon rasiasta ja yritin vääntää sitä vasemman ranteeni ympärille.

”Anna kun minä”, Akseli sanoi ja veti käteni hellästi omiensa väliin. Vilkaisin Akselia tämän kiristäessä kellon varovaisesti ranteeni ympärille. Hän hymyili tyytyväisenä.

Simply the best

Osa 13

Perjantai 29.4

Olin kävelemässä metroasemalta kotiin luennon jälkeen kun kännykkäni soi.

”Hei”, Akseli sanoi vastattuani. Hänen äänensä kuulosti karhealta puhelimen kautta. ”Oletko jo kotona?”

”Hei vaan. En vielä, olen juuri menossa”, vastasin ylittäessäni suojatietä.

”Hienoa. Onko sinulla tänään töitä?”

”Ei. Pidän pidennetyn viikonlopun pitkästä aikaa”, vastasin huokaisten kaihoisasti. Olin tehnyt töitäkin kuin viimeistä päivää, ottanut ylimääräisiä vuoroja, mutta nyt olin päättänyt ottaa yhden ylimääräisen päivän lomaa.

Akseli naurahti. ”Olet siis koko iltapäivän vapaa”, hän enemminkin totesi. Hänen äänestään kuuli virneen.

Hymähdin vastaukseksi.

”Lähdetäänkö leffaan?” Akseli kysyi.

Minä melkein törmäsin mainostolppaan. En ollut odottanut Akselin kysyvän minua elokuviin. Jotenkin epäilin Nooralla olevan myös näppinsä pelissä. Ehkä hän oli patistanut Akselia pyytämään minua ulos.

”No joo, miksei”, huomasin vastaavani ilman pidempiä miettimisiä.

Kävelimme pimeitä teitä metroasemalta asunnolleni päin.

Akseli oli kiertänyt kätensä vyötäisilleni. Kylmät väreet kiisivät selkääni pitkin. Välillämme vallitsi tietynlainen lataus. Olin istunut melkein koko leffan ajan kuin suolapatsas paikoillani, niin kuin joku pahainen ujo teini ensimmäisillä treffeillään. Luojan kiitos sydämeni ei hakannut enää tietään ulos rinnastani.

”Onko sinulla kylmä?” Akseli kysyi huomattuaan tärinäni.

”Ei…” mutisin nolostuneena, mutta Akseli oli jo pysähtynyt. Hän ojensi omaa takkiaan minulle.

”En minä...” väitin vastaan. Mutta Akseli vain virnisti ja asetti sen itse olkapäilleni.

”Sinähän jäädyt”, mutisin edelleen vastaan. Akseli vain naurahti kevyesti.

”En jäädy”, hän kiisti. ”Tärkeintä ettet sinä sairastu”, hän lisäsi.

Luovutin huokaisten ja annoin itselleni luvan pujottaa käteni lämpimän takin hihoihin, jotka tosin olivat liian pitkät.

”Parempi?” Akseli kysyi ja kiersi kätensä jälleen vyötärölleni.

”On. Kiitos”, sanoin ja hymyilin hänelle ujosti. Minun oli pakko myöntää, että tuntui hyvältä, kun Akseli piti minusta kiinni. Huomasin, että olin kaivannut sitä. En ollut nähnyt Akselia tiistaiaamun jälkeen ja sen takia sydämeni oli pakahtua onnesta koko ajan kun sain nyt olla hänen kanssaan.

Jatkoimme kävelyä hiljaisina, minä valtavan takin sisällä ja Akseli kevyesti kättä vyötärölläni pidellen.

”Oliko nämä nyt niin kuin treffit?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.

Akseli naurahti. ”Oli.”

Käännyimme lähikaupan parkkipaikalle oikaisten siitä.

”Huomasitko eilisen viestini?” Akseli kysyi.

”Huomasin”, sanoin. Ääneni ei ollut paljoa kuiskausta voimakkaampi. Kirosin mielessäni kun ääneni paljasti heti hermostumiseni. Pitäisi aina vain olla aivan hiljaa. Akseli oli edellisenä päivänä pyytänyt minua kahville, mutta olin ollut töissä. Illalla hän oli vielä lähettänyt hyvän yön toivotuksen.

”Et vastannut siihen”, Akseli sanoi. En katsonut häneen, mutta hän kuulosti hiukan pettyneeltä.

”Anteeksi. En jaksanut, olin aivan kuitti”, myönsin.

Pysähdyimme tylsän harmaan kotitaloni A-rapun eteen.

”Tuota… haluatko tulla ylös?” kysyin kun olin jo astunut ovelle. Kaivoin avainta laukustani, jottei minun tarvitsisi katsoa Akseliin.

”Haluatko että tulen?” hän sanoi vastaten kysymyksen kysymyksellä. Hän astui askeleen lähemmäs ja toinen hänen suunpielistään nousi pieneen hymyyn.

”Vastaatko aina kysymyksellä?” kysyin vältellen vastaamista Akselin kysymykseen. Tottakai halusin hänen tulevan ylös. Miksi olisin muuten edes pyytänyt häntä?

”Kieltäydytkö sinä aina vastaamasta?” Akseli kysyi virnistäen.

Tunsin kuinka jonkinlainen taistelunhalu syttyi minussa, enkä halunnut Akselin voittavan. Minähän en hänelle vastaisi. Minä olin kysynyt ensimmäisen kysymyksen, joten hänen pitäisi vastata minulle.

”Oletko aina tuollainen treffien jälkeen?” kysyin terävästi nostaen katseeni häneen.

Huomasin Akselin virnistävän hämillään. Hetken ajan tunsin olevani voittaja ja hymyilin itsekseni.

”Pahastutko jos kutsun sinua tästä lähin tyttöystäväkseni?”

Avasin suuni vastatakseni Akselille kysymykseen jotain nerokasta jälleen takaisin, mutta kun sisäistin Akselin kysymyksen, suljin suuni hämmentyneenä.

Akseli naurahti. ”Ensimmäiseen kysymykseesi kyllä, toiseen ja kolmanteen ei.”

”Sama rivi kuin minulla”, vastasin Akselille joka virnisti naurahtaen.

Haparoin avaimet laukun pohjalta ja avasin hiukan tärisevin käsin oven.

Tunsin Akselin seuraavan aivan kannoillani koko matkan asuntooni.

Tunsin latauksen vahvistuvan kun ovi sulkeutui Akselin perässä. En katsonut Akseliin vaan sytyttelin valoja hiljaiseen asuntoon.

”Tuota… haluatko jotain?” kysyin rikkoakseni hiljaisuuden. ”Tai sinähän osaat kyllä varmaan ottaa itsekin jos haluat”, jatkoin mutisten tarkoittaen juotavaa tai ruokaa. Niin monet kerrathan hän oli kokannut keittiössäni kuin se olisi hänen omansa.

Tunsin Akselin käsien kiertyvän tiukasti lantioni ympärille ja hänen hengityksen niskassani. Tunsin ihoni nousevan jälleen kananlihalle. Ja huomaamattani hengitykseni muuttui samantien pinnallisemmaksi.

”Osaanko?” hän kysyi hiljaa korvani juuresta näykkäisten kevyesti korvalehteäni. Huuliltani karkasi hiljainen voihkaisu.

Simply the best

Osa 12

Hoipertelin lähes pökertyneenä portaat alas. Ajatukseni tuntuivat olevan yhtä puuroa.

Raikas kevät ilma kuitenkin selkeytti ajatuksiani kuitenkin sen verran, että pääsin metroasemalle ilman suurempia hämmennyksiä.

Koko luennon piirtelin sydämiä paperiin keskittymättä kunnolla. Diat vaihtuivat tiuhaa tahtia, mutta en onnistunut tekemään ainuttakaan järkevää muistiinpanoa.

Käteni lähes tärisivät kun tiesin Akselin olevan kotonani. Tiesin hänen odottavan minua. Hänen olevan siellä kun tulisin kotiin ennen kuin jatkaisin töihin.

Tiistai 26.4

Noora tuijotti minua suu auki.

”Vau.”

Minä tuhahdin ja näpyttelin laskun eräälle pariskunnalle.

”Vau”, Noora sanoi uudestaan. ”En olisi ikinä uskonut sinusta, mutta sinulla taitaa olla uusi poikaystävä”, Noora jatkoi ja hörppäsi kahviaan.

”Miksi edes kerroinkaan sinulle mitään”, mutisin ja harpoin viemään laskun.

”Koska olen paras kaverisi!” Noora huikkasi perääni. Minä pudistin kevyesti päätäni.

”Noora, emme me ole edes yhdessä”, mutisin kun pääsin takaisin Nooran luokse.

Nooran silmät pyöristyivät. ”Turha yrittää! Tuo ei ole mitään muuta kuin seurustelua”, hän paasasi kiihtyneenä.

”Emme me ole olleet yksilläkään treffeillä”, sanoin ja käänsin katseeni pois Noorasta.

”Se korjaantuu vielä usko pois”, Noora sanoi. ”Vau, sinä ja Akseli”, hän jatkoi vielä huokaisten.

Oli lähellä etten itsekin huokaissut. Ajatukseni harhailivat taas Akseliin. Hän olisi kotona kun palaisin töistä. Hän oli luvannut niin.

”Hän oli luonani, en tiedä onko nytkin”, paljastin ennen kuin ehdin estää itseäni.

Noora yski väärään kurkkuun mennyttä kahviaan.

”Mitä?” hän älähti. ”Nyt vai? Ja sinä olet täällä?”

Nyökkäsin hiljaa. Huomasin kuinka Noora keräsi muutaman moittivan katseen möykällään.

”Annoin hänelle eilen vara-avaimen”, jatkoin paljastamista.

”Ja kehtaat vielä sanoa, että te ette seurustele”, Noora mutisi päätään pudistaen. ”Et ole sittenkään muuttunut yhtään. Nyt nainen, pakkaa kimpsut ja kampsut ja riennä prinssi rohkean luo.”

”Minulla on vielä töitä”, sanoin virnistäen. ”Akseli jaksaa kyllä odottaa”, huokaisin vielä perään.

Noora teki vihdoin järkevästi ja piilotti virnistyksensä kahvikupin taakse.

Akseli ei ollut luonani kun palasin kotiin. Minua odotti pimeä ja hiljainen asunto. En mahtanut itselleni mitään, kun huokaisin pettyneenä.

Olisin kaivannut samanlaista vastaanottoa kuin eilen, lämmintä halausta ja suudelmaa.

Ravistelin päätäni jotten jumittuisi kuvitelmiini.

Sytyttelin valoja ja löysin keittiöstä lapun.

Kulta, olisi pitänyt sanoa sinulle aikaisemmin, etten ole täällä tänään kun tulet. Näen Henrin tänään illalla ja huomenna aamulla menen aikaisin koulutukseen. Tiedän, minuakin harmittaa.

Nuku hyvin, jos en ole huomenna viimeistään illalla soittanut sinulle, soita minulle ole kiltti.

– A

Kulta? Oliko kukaan kutsunut minua koskaan aiemmin kullaksi? En ainakaan muistanut että kukaan olisi.

Laskin lapun takaisin pöydälle hetken miettimistauon jälkeen kiinnitin sen kamalalla maisemamagneetilla jääkaapinoveen.

Simply the best

Osa 11

Läväytin puhelimen kiinni. Minähän en soittaisi. Vai pitäisikö…?

Kävin sisäistä taistelua. Osa minusta suorastaan kiljui ja pakotti minut soittamaan. Tein kaikkeni, jotta kuuntelisin sitä toista, joka käski lukea huomista varten.

Voihakaisten pamautin kirjani auki.

”En nähnyt Akselin viestiä… En missään vaiheessa…” mutisin itsekseni.

Olin ehtinyt rääkätä itseäni tunnin, kun ovikello soi.

Jähmetyin paikoilleni. Minulla ei ikinä käynyt yhden päivän aikana näin paljon vieraita. Kellokin läheni jo kuutta.

Ovikellon soitua toisen kerran vaativammin, raahauduin eteiseen. Kurkistin ovisilmästä ja olin pyörtyä samantien.

”Mitä teet täällä?” kysyin oven läpi ja punastuin heti. Ei voinut olla totta. Olin niin lapsellinen.

Kuulin Akselin naurahtavan. ”Avaatko oven?”

Naksautin lukon auki ja peräännyin ovelta.

”Et vastannut viestiini”, Akseli sanoi virnistäen ja veti oven kolahtaen kiinni.

”Mihin viestiin?” kysyin.

”Äläs yritä. Noora soitti minulle”, Akseli sanoi ja minä kirosin Nooran maan syvimpään rakoon.

”Helvetin Noora…” mutisin ja Akseli katsoi minua huvittuneena.

”Noora kertoi jotain mielenkiintoista”, Akseli sanoi mietiskellen. Hänen äänensävynsä oli hiukan vihjaileva.

”Tapan sen helvetin…” mutisin, mutta Akseli keskeytti minut painamalla huulensa omilleni. Älähdin yllättyneenä, vaikka se kuulosti enemmän voihkaisulta. Akselin käsi kiertyi lantioni ympäri, vetäen minut lähemmäs.

Käteni lennähtivät Akselin niskaan kuin automaattisesti ja vastasin hänen suudelmaansa.

Kun tajusin mitä tein, läimäisin käteni miehen rintaa vasten ja tyrkkäsin kauemmas.

”Mitääh?” älähdin ja käänsin selkäni Akselille, jottei hän huomaisi ilmettäni. Olin hämmentynyt, mutta en voinut olla hymyilemättä.

”Noora kertoi että sain kilpailijan”, Akseli sanoi ja kuulin hymyn hänen äänestään. Hän sipaisi selkääni kevyesti ja minä hätkähdin.

Maanantai 24.4

Minä tappaisin Nooran. Ihan varmasti. Miksi hän oli mennyt soittamaan Akselille?

Vilkaisin herätyskelloani. Kymmentä yli seitsemän. Hivuttauduin kauemmas Akselista. Luojan kiitos, hänen kätensä ei osunut minuun. Minulla ei ollut oikeastaan hajuakaan miten hän oli taas päätynyt jäämään tänne. Tai miksi olin edes antanut hänen jäädä.

Ei todellakaan. Tästä oli pelottavan kovaa kyytiä jo tulossa tapa. Mitään pahempaa ei onneksi ollut päässyt tapahtumaan. Mutta tämä ei voisi kuitenkaan jatkua.

Pitäisikö minun paeta paikalta ennen kuin Akseli heräisi, ja välttää mahdollinen epämiellyttävä tilanne? En kuitenkaan ehtinyt kuin pestä hampaani kun Akselikin oli jo jalkeilla.

”Huomenta”, hän sanoi tyytyväisenä astellessaan keittiöön kylpyhuoneen ohi pelkissä boksereissa.

Minä käänsin kasvot punaisina katseeni takaisin kylpyhuoneen peiliin ja sieppasin hiusharjan käteeni.

”Otatko kahvia?” kuulin Akselin äänen keittiöstä.

Tuijotin hetken itseäni peilistä.

”Elena?”

Ääni kuului lähempää. Tajusin Akselin nojaavan kylpyhuoneen ovenkarmiin.

”Onko kaikki kunnossa?”

”Ei. Jumala, laita housut jalkaan”, voihkaisin. Ja syöksyin Akselin ohi.

Käteni tärisi.

Kuulin Akselin naurahtavan.

Minä halusin ulos. Ja äkkiä. Ilma ei tuntunut kulkevan keuhkoissa.

Mutta tunne jonka tunsin, ei ollut huono. Se minua pelotti enemmän. Minä pidin siitä, että Akseli oli täällä. Aivan liikaa.

”Minä lähden nyt”, sanoin lyhyesti.

”Minne?”

Huokaisin syvään. Tiesin Akselin olevan aivan takanani.

”Luennolle.” Taistelin pitääkseni ääneni tasaisena.

”Et ole syönyt mitään.”

”Ostan jotain jostain kahvilasta. Lukitse ovi kun lähdet, okei”, sanoin ja vedin kengät jalkaan.

Käännyin hitaasti Akseliin päin. Hän seisoi edessäni hiukan toivottoman näköisenä. Hänen hiuksensa olivat edelleen sekaisin. Luojan kiitos, hänellä oli sentään pukenut housut jalkaansa, niin kuin olin pyytänyt, mutta silti katseeni uhkasi koko ajan eksyä paljaalle ylävartalolle.

”Kai sinä tiedät, ettei tästä voi tulla tapaa?” kysyin ennen kuin ehdin estää itseäni.

Akselin kasvoille kohosi kevyt virne.

”Ei se minua ainakaan haittaisi, vaikka tulisikin”, hän totesi.

”Ihan tosi Akseli. Pyydän, älä tule tänne enää. Minä lähden nyt. Ovi pitää painaa kunnolla kiinni, se on vähän huonossa kunnossa”, sanoin ja käänsin katseeni likaiseen eteisen tasoon etsien siltä avaimet itselleni.

En pystynyt katsomaan Akseliin. Tungin avaimet laukkuun.

”Elena.”

En uskaltanut katsoa miestä. Ääni oli niin… hellä. Se ei voinut luvata mitään muuta kuin sitä, mitä en halunnut kuulla.

Huomasin Akselin astuvan lähemmäs.

”Katso minuun.”

”Akseli…” kuiskasin melkein anellen katse yhä lattiassa. Tiesin että järkeni häviäisi taistelun sisälläni.

”Elena kiltti, katso minuun”, Akseli pyysi keskeyttäen minut. Tai en minä olisi edes jatkanut mitenkään.

Tuijotin tiukasti maton kuviointia.

”Hyvä on”, Akseli sanoi huokaisten kun en nostanut katsettani. ”Elena, siitä asti, kun olimme porukalla siellä mökkilomalla…”

”Älä sano sitä”, kuiskasin lähes ääneti.

”Tosi asia on kuitenkin se, että olen ollut täällä jo kahtena yönä, Elena”, Akseli sanoi. ”En usko että niin olisi käynyt, jos et tuntisi jotain.”

Pääni pongahti pystyyn ja kohtasin Akselin katseen. Voiko kukaan olla noin suloisen näköinen?

”Ei…” sanoin epävarmana.

”Minulle se ainakin merkitsee jotain, enemmän kuin jotain. Se merkitsee minulle paljon. Sano nyt jos tämä ei merkitse sinulle mitään”, Akseli sanoi.

Voi hyvä luoja. Minä en ikinä pystyisi tuollaiseen. Aukaisin suuni mutta en saanut sanaakaan ulos. Akseli tuijotti minua uskomattoman lempeillä silmillään. Tämä ei päättyisi hyvin.

”Minulla on luento. Tulen sen jälkeen kotiin ja menen viideksi töihin. Vuoro loppuu joskus puoli kymmenen aikaan”, sanoin hitaasti. ”Vaatekaapin toisella hyllyllä on vara-avain. Voit ottaa sen.”

Katseemme kohtasivat, vaikka yritin estää sitä tapahtumasta.

Akselin silmät suorastaan tuikkivat.

”Minä menen nyt”, sanoin, mutta ennen kuin ehdin kääntyä pois, Akseli nappasi kiinni leuastani ja painoi huulet omilleni.

”Olen täällä kun tulet takaisin”, hän kuiskasi huuliani vasten.

Simply the best

Osa 10

”Hän kysyi vain oletko kunnossa”, Noora sanoi ja virnisti leveästi. Akseli oli selvästikin sanonut jotain muutakin.
Mulkaisin Nooraa, ja avasin viestin itse.

Ajattelin vain varmistaa vielä, että olet kunnossa. Soita jos tarvitset jotain. – A

”No, meinaatko soittaa?” Noora kysyi.

”En”, vastasin samantien.

”Älä viitsi, kyllä minä sinut tunnen, soitat kuitenkin heti kun minä pääsen ovesta ulos”, Noora sanoi ja mutristi huuliaan mietteliäänä.

”Enkä soita”, kiistin. En halunnut, että Akseli kuvittelisi minun olevan riippuvainen hänestä.

”Miksi? Akseli on oikeasti tosi mukava.”

”Tiedän.”

”Joten mikä mättää? Elena, ajattele nyt vähän. Sinä pidät Akselista, ja Akseli pitää sinusta. Soita hänelle. Minä voin lähteä, jos et uskalla soittaa kun olen täällä.”

”Oikeasti Noora. En minä soita hänelle. Hän oli jo täällä yötä, vähän niin kuin vahingossa.”

”Entäs sitten?” Noora kysyi ja nosti toista kulmaansa kysyvästi. Hän tiesi mitä tarkoitin, mutta kiusasi minua täysin tietoisesti.

”Älä viitsi Noora. Kyllä sinä tiedät mitä tarkoitan”, mutisin kiusaantuneena.

”Pelkäätkö että teidän välillä tapahtuu jotain suurempaa? Elena pieni, pelkäätkö sinä seksiä?” Noora kysyi huvittuneena.

”Lopeta. Heitän sinut kohta ulos asunnostani.”

”Vuokra-asunnosta. Etkä vastannut kysymykseeni”, Noora sanoi haastavasti.

Huokaisin tympääntyneenä.

”Jos et vastaa oletan sen myöntäväksi vastaukseksi.”

”Aivan sama!” huudahdin turhautuneena. ”Joo pelkään!”

”Tiesin!” Noora kiljahti.

”Oikeasti Noora, käyttäydyt kuin teini.”

Joskus todella mietin, miten Henri jaksaa Nooraa joka päivä.

”En välitä. Sinun pitäisi oikeasti siirtyä eteenpäin. Etkö tajua, että sinun luonasi on käynyt tänään jo kaksi miestä. Tosi hyvännäköistä miestä!” Noora huudahti.

”Lopeta tuo kiljuminen. Ei kumpikaan heistä halua muuta kuin auttaa”, mutisin.

”Voi luoja! Mistä rautalangasta pitää vääntää että tajuat! Akseli on oikeasti todella harvoin kiinnostunut kenestäkään. On ihme, tai oikeastaan päivän selvä kiinnostuksenmerkki, kun hän jää yöksi näin pian. Ja Kristian. No, hänellä riittäisi naisia vaikka joka yöksi, mutta ihan tosi, hän ei ikinä ole käyttäytynyt muiden kanssa noin kun sinun!”

”En minä halua kahta miestä! Haluan vain yhden kunnollisen. Tai en tiedä haluanko mitään.”

”Suuteliko Akseli sinua?” Noora kysyi.

”Mitä? Ei. EI!”

”Hmm… Hänen pitäisi, jotta voisit valita sen kumpi on parempi suutelija”, Noora mutisi.

”Sinä teidät, etten valitse ketään sen perusteella.” En voinut kuitenkaan olla miettimättä, kuinka Akseli suutelisi minua. Hänellä oli täydelliset huulet. Ja kädet…

”Äläs nyt, kyllä sekin vaikuttaa”, Noora sanoi heristäen minulle sormeaan ja havahdutti minut ajatuksistani.

”Anna olla Noora. Minä soitan Akselille jos soitan ja sinä lähdet kotiin Henrin luokse. Sinulle ei ikinä pitäisi kertoa tällaisia asioita”, sanoin punastuen hiukan. En antanut Nooran kuitenkaan huomauttaa siitä, vaan ojensin hänen takkinsa.

”Väärin! Minulle pitää aina kertoa nämä asiat”, Noora virnisti. ”Minä voin kysyä pojilta, tykkäävätkö he sinusta. Voin vaikka vannoa, että molemmat vastaavat myöntävästi.”

”Noora ei. Sinä et sekaannu tähän. Minä haluan pysyä ainakin toistaiseksi vain ystävinä molempien kanssa. Katsotaan sitten myöhemmin. Ja minun pitäisi ihan tosi lukea huomista luentoa varten, kun olin niin kauan poissa.

”Olitko Akselillekin näin vieraanvarainen?” Noora kysyi virnistellen, kun sysäsin hänen takkinsa hänelle.

”En.”

Noora nauroi iloisesti pukiessaan takkia.

”Oletko huomenna töissä?” Noora kysyi ovelta.

”Olen… Viidestä eteenpäin”, mutisin.

”Loistavaa. Tulen kahville, jutellaan lisää”, Noora huusi vielä kadotessaan ovesta.

Minä lysähdin sohvalle ja näpyttelin Akselin viestin taas esille.

Simply the best

Osa 9

Astelin eteisessä hetken kuin ahdistunut häkkieläin. Lopulta näpäytin puhelimen auki.

Noora vastasi ennen kuin puhelin ehti edes hälyttää toista kertaa.

”JO OLI AIKAKIN!”

”Hei vaan-”

”Onko Akseli mennyt mun edelle?!”

”Mit-” aloitin hämmentyneenä.

”Mitä teidän välillä edes on?! Hän kertoi, että olet kunnossa, mutta anteeksi nyt-”

”Noora! Jos nyt viitsit kuunnella hetken, etkä keskeyttää koko ajan”, sanoin hiukan kovempaa, saadakseni äänen kuuluviin Nooran paasauksen alta.

”Arvaa vaan kuinka huolissani oon ollu?”

”Akseli kävi täällä-”

”No se on käynyt jo selväksi.”

Toisesta päästä kuului kova kolaus ja heti perään Henri kiroili raskaasti.

”Ja sitten sä kuulemma päästit Akselin sisään?” Noora kysyi.

”Kristiankin kävi tällä.”

”Ja sä vaan koko ajan kielsit mua tulemasta sinne! Ja sitten mä kuulen Akselilta että olet elossa”, Noora kuulosti hiukan kateelliselta.

”Ja hän suuteli minua”, jatkoin ja puristin silmäsi hetkeksi kiinni odottaen Nooran reaktiota.

”Etkä oo kertaakaan soit- MITÄ?”

Kuulin Henrin mutisevan jotain äänenvoimakkuudesta Nooralle.

”Kristian suuteli sinua?!”

Toisesta päästä kuului yskimistä.

”Odota hetki, Henri tukehtuu kahviinsa”, Noora sanoi.

Kävelin eteiseen ja kurkistin sälekaihtimien välistä pihalle. En tiedä miksi, mutta ehkä vain varmistin, ettei Kristian ole enää siellä.

”Niin anteeksi mitä tapahtui?” Kuulin Nooran taas puhelimessa.

”Öh, Akseli oli täällä yötä ja-”

”YÖTÄ?!”

”Niin, ja aamulla hänen lähdettyään Kristian ilmestyi ja suuteli minua”, selitin ja oioin hiukan tapahtumakulkua. Ei Noorankaan tarvinnut tietää kaikkea.

Noora repesi nauruun.

”Kuinka monta miestä sinulla on ollut siellä viimeisten kymmenen tunnin aikana?”

”Noora, tuo ei ole hauskaa”, sanoin ja nyrpistin nenääni. Noora kuvitteli taas jotain liikoja.

”Äh, odota olen jo matkalla sinne”, Noora sanoi ja sulki puhelimen.

Ei mennyt kuin parikymmentä minuuttia ja Noora oli jo ovellani.

Hän ryntäsi pyörremyrskyn tavoin sisään. Takki ja huivi lensivät tasolle.

”Alahan selittää”, Noora sanoi ja ryntäsi peremmälle. Hän vilkuili ympärilleen.

”Etsitkö jotain?” kysyin hämmentyneenä. Noora kumartui katsomaan sohvan alle.

”Todistusaineistoa. Luulisi sinun nyt tietävän, kun oikiksessakin opiskelet”, Noora sanoi virnuillen.

”Todistusaineistoa mistä…?” kysyin vielä enemmän hämmentyneenä.

Noora kääntyi taas katsomaan minua ja huokaisi syvään.

”Unohtunutta paitaa… tai boksereita…” Noora mutisi ja kurkisti sängyn alle.

”Noora älä viitsi!” kiljaisin. ”Ei mitään tapahtunut! Ja jos olisi, miksi olisin piilottanut mitään vaatteita sängyn alle?”

”Eikö?” Noora kysyi nostaen toista kulmaansa ja katsoi minua epäuskoisena. Hän jätti huomioimatta minun kysymykseni.

”Ei”, kiljaisin. ”Me nukuimme, Noora ihan tosi älä katso minua noin. Minä nukahdin hänen syliinsä.”

”Vai niin”, Noora sanoi ja mutristi huuliaan. ”Eikö ole mitään herkullisempia juoruja? Kävikö hän täällä suihkussa?”

”Noora älä viitsi”, huokaisin ja nostin molemmat käteni ohimolleni. ”Ei ole mitään juoruja.”

”Entäs Kristian?” Noora kysyi.

”Hän tuli pian Akselin lähtemisen jälkeen kun olin menossa lenkille”, aloitin ja pidin pienen hengähdystauon. ”Ja hän suuteli minua ja sen jälkeen minä pakenin.”

Noora repesi nauruun niin kuin puhelimessakin.

”Et ole tosissasi!” Noora kikatti. Hän näytti melkein pahaiselta teini-ikäiseltä.

Tyydyin vain tuhahtamaan.

Noora oli lysähtänyt sohvalle. Juuri siihen kohtaan, missä Akseli oli istunut. En voinut olla huokaisematta.

”Mitä huokailet?” Noora kysyi samantien. Vaikka hän nauroi niin, ettei meinannut saada happea, hän silti kykeni huomaamaan minusta kaiken.

”En mitään”, vastasin punastuen.

Noora virnisti taas keveästi.

”Sano nyt”, hän maanitteli.

Minä pudistin päätäni tarmokkaasti ja Noora huokaisi puolestaan.

”Voi, en ole pitkään aikaan nauranut näin paljon. Viimeksi silloin viikonloppu reissulla”, Noora mutisi.

Sohvapöydällä ollut kännykkäni tärisi voimakkaasti.

”Viesti”, mutisin ja syöksyin kännykkääni kohti. Noora nappasi sen kuitenkin nopeammin.

”Akselilta”, hän sanoi lyhyesti ja virnisti minulle.

”Noora, se puhelin tänne.”

”Mitäs hän sanoo”, Noora mutisi melkein kuin itsekseen ja näppäili kännykkääni syöksyin puhelinta kohti.

”Tuo on laitonta!” kiljahdin kun Noora virnisti lukiessaan viestiä.

”Älä viitsi Elena.” Noora heitti kännykän minulle.

Simply the best

Osa 8

Sunnuntai 23.4

Herätessäni päänsärkyni oli poissa. Samoin Akseli. Kuulin keittiöstä kolinaa. En voinut olla hymyilemättä. Hän oli sittenkin edelleen täällä.

Hiukset pystyssä tassuttelin keittiöön, jossa Akseli hääräsi kahvinkeittimen kanssa.

”Huomenta”, hän sanoi iloisesti huomatessaan minut. Hän veti minut käsivarren mitan päähän.

”Näytät jo paremmalta. Haluatko aamupalaa?” hän kysyi.

Minusta tuntui edelleen oudolta, että joku muu tarjoili minulle ruokaa omassa asunnossani.

”Joo… mutta mä käyn ensin suihkussa…” mutisin.

”Okei, mä teen jotain sillä aikaa valmiiksi”, Akseli sanoi hymyillen.

Kello näytti puoli kymmentä kun palasin keittiöön. Auringon valo pyrki sisään ikkunan sälekaihtimien välistä.

”Sä… olit täällä koko yön…” sanoin epäröiden, hiukan kysyen.

Akseli nyökkäsi.

”Ajattelin lähteä, sitten kun olit nukahtanut, mutta pidit niin tiukasti kiinni, etten onnistunut lähtemään”, Akseli sanoi hiukan hymyillen.

Minä tunsin punastuvani. Olin viime yönä nukkunut paremmin kuin koko viikkona. En ollut herännyt kertaakaan, enkä ollut myöskään nähnyt painajaista.

”Saitko sinä nukuttua yhtään…?” kysyin hiukan epävarmana.

”Sain”, Akseli sanoi hymyillen. En löytänyt hänen kasvoistaan merkkiäkään siitä, että hän olisi nukkunut huonosti.

Tunsin oloni kevyeksi ja onnelliseksi. Se hämmästytti minua. Johtuiko se Akselista? Siitä, että tämä oli… ollut luonani yötä? Minun oli pakko myöntää, että minusta tuntui hyvältä, kun hän oli luonani.

”Mitä mietit?” Akseli kysyi jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen.

”Nukuin paremmin kuin pitkään aikaan…” mutisin.

”Samoin.”

Minä hätkähdin.

Hän näytti suloiselta. Mitä ihmettä ajattelinkaan? Tunsin punastuvani ja nappasin hetkessä kahvikupin käteeni, jottei Akseli huomaisi sitä. Akseli vilkaisi kelloaan.

”Kuule, minun pitää lähteä kohta”, Akseli sanoi. Hän näytti pahoittelevalta.

Nyökkäsin kahvikupin takaa.

”Pärjäätkö?” Akseli kysyi. Minä naurahdin väkinäisesti.

”Luulisin”, sanoin hiljaa. Akseli hymyili.

”Kerron Nooralle, että olet kunnossa. Hän varmaan haluaisi nähdä sinut”, Akseli sanoi noustessaan ylös.

Seurasin Akselia eteiseen.

”Muista syödä”, Akseli sanoi vedettyään kengät jalkaansa. Minä hymähdin. Oloni oli kummasti parantunut, Akselin ollessa luonani.

Akseli seisoi hetken eteisessä ja katseli minua hiljaa.

”No, hei sitten”, hän sanoi lopulta ja kääntyi avaamaan ovea.

”Akseli?” sanoin varovaisesti. Akseli kääntyi samantien katsomaan minua.

”Tuota… kiitos”, sanoin. Tajusin toivovani, että Akseli voisi vielä jäädä. Akseli vetäisi minut rintaansa vasten.

”Soita heti, jos tarvitset minua”, hän sanoi päästäessään minut irti.

Hymyilin pienesti kun hän katosi ovesta rappuun.

Päivällä oloni oli itseasiassa jo niin hyvä, että päätin lähteä lenkille.

En kuitenkaan ehtinyt ulko-ovea pidemmälle, kun törmäsin Kristianiin.

”Aah, oma päivän paisteeni. Oletko karkaamassa pois, kun tulin?”

Katsoin Kristiania hölmistyneenä.

”Mitä sinä täällä teet?”

”Kuulin Nooralta, joka oli kuullut Akselilta, että olet taas kunnossa. Mihin olet menossa?”

”Ööh… lenkille”, vastasin.

Kristian mittaili minua katsellaan.

”Näytät edelleen aika heikolta…” hän sanoi.

Tiesin, että hänkin tarkoitti laihtumistani.

”Kun en halua tulla ulos, minut melkein pakotetaan ja nyt kun olen lähdössä ulos, minua melkein kielletään”, totesin kärkkäästi.

Kristian nosti kädet ylös puolustautumisen merkiksi.

”En mä sitä niin tarkoittanut. Mä ajattelin tulla pitää tänne sulle seuraa.”

”Ääh, ei tarvi, kyllä mä”, aloitin, mutta lauseeni keskeytyi Kristianin suudelmaan.

Hämmennyin äkillisestä suudelmasta. Kun tunsin Kristianin kielen hipaisevan huuliani, hätkähdin ja vetäydyin salamannopeasti irti.

”Mitä sinä teet?” kysyin oktaavia korkeammalla äänellä. Vilkaisin takana olevan talon ikkunoihin, ettei kukaan ollut nähnyt.

Kristian virnisti laiskasti. Hänen kätensä lähestyi uhkaavasti.

”Meidän välillä voisi olla jotain”, hän sanoi hymyillen. Minä tuijotin häntä hämmentyneenä.

”Ei, ei voi olla”, sanoin pudistaen päätäni. En edes ajatellut, että olisin voinut loukata Kristiania. Hän ei kuitenkaan näyttänyt loukkaantuneelta.

”Älä suotta ole vaikeasti tavoiteltava”, hän virnisti.

”Ei kun ihan tosi, Kristian…”

”Mennäänkö leffaan?”

”Ei... Kristian… en minä…”

”Kahville? Teatteriin? Vai rauhalliselle kahdenkeskeiselle matkalle, vaikka minun sukuni mökille?” Kristian ehdotti ja iski silmää.

”Ei Kristian kuuntele”, sanoin ja pidin miettimistauon. ”Mä en nyt halua aloittaa uutta suhdetta.”

Halusin! Halusin, halusin, halusin, mutta en Kristianin kanssa.

”Aivan, mutta me voidaan mennä leffaan tai kahville ihan kaveripohjalta, ja kattoa jos siitä tulisi jotain”, Kristian jankutti.

”Tota, mä taidan sittenkin jättää nyt sen lenkin väliin, rupes heikottaa”, sanoin ja peräännyin kohti ovea, josta olin vain viitisen minuuttia aiemmin rynnännyt ulos.

”Kutsutko mut sisään?” Kristian kysyi.

Voi että minä inhosin takertujia. En tiennyt miten pääsisin helpoiten Kristianista eroon.

”En nyt”, sanoin lopulta.

Kristian virnisti tietäväisenä.

”Niin, ensi kerralla sitten”, hän naurahti iskien silmää.        

Ennen kuin Kristian ehti sanoa enää mitään, pakenin äkkiä ovesta takaisin rappuun.

En kääntynyt katsomaan, katsoiko Kristian perääni. Uskoin kuitenkin niin.

Simply the best

Osa 7

Lauantai 22.4

Nukuin taas katkonaisesti, heräillen vähän väliä ja herätessäni pääni oli kipeä. Aivan kuin joku hakkaisi sitä kirveellä. En ollut varma mitä kello oli. Unirytmini oli niin sekaisin.

Ovikello soi.

Ei voinut olla totta, ajattelin. Vilkaisin ovisilmästä. Akseli?

Avasin ovea hiukan.

”Mitä haluat?” kysyin.

”Toin sinulle jotain”, Akseli sanoi ja yritti avata ovea enemmän.

”En halua vieraita juuri nyt”, sanoin ja suljin ovea. Akseli oli kuitenkin ehtinyt ujuttaa jalkansa oven väliin.

”Päästä minut sisään”, Akseli pyysi. Hänen jalkansa pysyi vakaasti paikoillaan.

”Älä jaksa…” kuiskasin. Jostain syystä kyyneleet tekivät taas tuloaan. Akseli huomasi sen. Hän huomasi myös, että otteeni ovesta hellitti, ja hän vetäisi sen auki.

Ovi kolahti Akselin takana kiinni ja välillemme laskeutui hiljaisuus. Lopulta en kestänyt enää, vaan ryntäsin pois eteisestä kyyneleiden valuessa vuolaasti poskilla.

Akseli jätti kenkänsä eteiseen.

Kuulin hänen kävelevän keittiöön. Olin lukittautunut kylpyhuoneeseen. Pesin kasvoni kylmällä vedellä.

Miksei kukaan osannut jättää minua rauhaan? Peilistä tuijotti punaiset verestävät silmät takaisin.

Kuulin Akselin valuttavan vettä keittiössä. Hän kolisteli jotain. Kuulin vedenkeittimen tutun suhinan. Akseli hääräsi keittiössä, kuin se olisi hänen omansa.

Hän vilkaisi minua ja hymyili minulle, kun ilmestyin lopulta keittiöön. Istahdin pienen pöydän ääreen. Pöydällä oli paketti nenäliinoja ja ruokakassi.

Vilkaisin hämmentyneenä Akselia, joka etsi parhaillaan mukeja.

”Juotko teetä?” Akseli kysyi, aivan kuin olisin vieras, jolle pitäisi tarjota jotain. Tuijotin Akselia hämmentyneenä.

”Kävin kaupassa, mutten tiennyt mistä pidät, joten ostin vähän kaikkea”, Akseli jatkoi. En todellakaan osannut kuin tuijottaa.

”En tarvitse mitään”, sain lopulta sanottua. Akseli katsoi minua vakavana.

”Elena, sä et ole lähtenyt täältä melkein viikkoon mihinkään. Sulla ei näytä olevan täällä ruokaa. Oletko sä syönyt mitään? Sä oot ihan kalpea.”

Akseli ei odottanut vastaustani, en oikeastaan edes tiennyt mitä olisi pitänyt vastata. En ollut syönyt juuri mitään. Hän rupesi nostelemaan kassista ruokia esille.

”En halua, että ostat minulle mitään”, sanoin hiljaa.

Akseli työnsi teemukin eteeni.

”Usko pois, sä pääset paljon helpommalla, kun mä olen täällä, eikä Noora”, Akseli sanoi virnistäen pienesti.

Hän nosti pöydälle lihapiirakoita, suklaata, sämpylöitä, sekä niihin erilaisia täytteitä, ja kahdenlasia keksejä.

”Vie ne pois”, sanoin jo melkein itkuisena.

”Tykkäätkö sä tonnikalasta?” Akseli kysyi nostaessaan kaksi sämpylää työtasolle.

Minä nousin ylös täristen. En tiedä tärisinkö raivosta vai surusta.

”Akseli, mä olen ihan tosissani. Ole kiltti ja lähde”, pyysin. Yritin pitää ääneni vakaana hammasta purren. ”Mä en halua mitään.”

Akseli vilkaisi teemukia, johon en ollut koskenut.

”Istu alas, jooko?”

”Miksi te ette vain voi antaa mun olla! Kukaan teistä ei osaa auttaa!” huusin. Mieleni olisi tehnyt lyödä jotakin. Potkia ja huutaa. Se pelästytti minut entistä enemmän. Akseli oli hetken katsonut minua hämmästyneenä. Tärisin paikoillani, kun kyyneleet virtasivat taas poskillani.

Tunsin käsien kiertyvän ympärilleni. En ollut huomannut Akselin liikkuvan, varmaan koska silmäni olivat aivan sumeat. Riuhdoin ja rimpuilin Akselin sylissä, mutta hän piti minusta tiukasti kiinni.

”Hys… älä itke”, kuulin Akselin lohduttavan äänen. Hän silitti hiuksiani lempeästi, kun minä kastelin kyynelilläni hänen paitansa. Käteni, jotka olivat vielä hetki sitten hakanneet hänen rintaansa, valahtivat nyt hervottomina alas. Lopulta nyyhkytykseni muuttui nikotteluksi.

”Anteeksi”, sanoin nikotellen kasvot yhä haudattuna Akselin paitaan.

”Ei sinulla ole mitään anteeksi pyydettävää”, Akseli sanoi rauhallisesti. Tuntui hyvältä nojata häneen.

”Mitä kello on?” nikottelin. Minua väsytti. Jatkuva itkeminen väsytti.

”Kohta viisi”, Akseli vastasi.

Henkäisin hämmästyneenä. Unirytmini todellakin oli sekaisin.

Vetäydyin irti Akselista.

Hoipuin tiskipöydän luo ja etsin itselleni lasin.

Akseli katsoi minua huolissaan.

”Olet laihtunut”, Akseli sanoi hiljaa huolestuneena.

Huokaisin. Käänsin katseeni sämpylöiden puoleen. Kuin ajatukseni lukien Akseli harppasi luokseni.

”Teen sinulle yhden”, hän sanoi ja silitti kuin ohimennen selkääni. Seisoin hetken vesilasin kanssa toimettomana keittiössäni, kunnes lysähdin takaisin tuolille.

”Olen pahoillani… ei sinun tarvitse lohduttaa minua… kun… Teemu…” aloitin epäröiden.

”Ei sinun tarvitse selitellä”, Akseli sanoi ja kuulin hymyn hänen äänestään. ”Olin huolissani, ja tulin katsomaan miten voit, ja voinko auttaa jotenkin. Tiedän miksi olet surullinen ja se on ymmärrettävää”, Akseli jatkoi istuessaan kahden sämpylän kanssa toiselle puolelle pientä pöytää. Hän ojensi toisen minulle.

”Kiitos”, mutisin. Päätä särki.

Akseli katseli minua pöydän toiselta puolelta. Tajusin näyttäväni varmasti karmealta.

”Öh…”

”Näytät väsyneeltä”, Akseli sanoi. Hänen silmistään loisti huolestuneisuus.

”Joo… en ole saanut nukuttua juuri ollenkaan”, mutisin ja haukkasin sämpylää.

”Miksi?”

Vilkaisin hämmentyneenä Akselia.

”Näen painajaisia ja itken”, mutisin sämpylälle.

Hetken oli hiljaista.

Minä haukottelin ja yritin kestää karmeaa päänsärkyä.

”Sinun täytyy mennä nukkumaan”, Akseli sanoi.

Hän korjasi astiat pois minun suunnatessa taas kylpyhuoneeseen etsimään särkylääkettä.

Lysähdin sohvalle ja sammutin turhat valot. Akseli ilmestyi keittiöstä.

”Haluatko, että lähden?” kuulin hänen kysyvän. Mietin hetken.

”En… voitko jäädä tänne?” kysyin varovaisesti.

Akseli istahti viereeni ja veti selkänojalta huovan jonka hän kääri ympärilleni.

Kiersin käteni Akselin ympärille ja nojasin päätäni hänen rintaansa vasten. Tuntui hyvältä nojata häneen. Hän silitteli hiuksiani.

”Tuoksut hyvältä…”

”Mitä sanoit?” Akseli kysyi hämmästyneenä.

”Mmm… en mitään”, mutisin hänen rintaansa vasten. Tiesin Akselin kyllä kuulleen.