Jokaisella pilvellä on kultareuna

Konsta odotti minua koulun ulko-ovilla.

En meinannut huomata häntä, kun ryntäsin ulos vielä nappeja takista kiinni laittaen.

”He odota Riia!” Konsta huusi perääni ja harppoi kiinni sen matkan jonka olin ehtinyt liukastella jäisellä pihalla.

Käännyin hämmentyneenä katsomaan taakseni.

”Mitä sinä täällä teet?” kysyin yllättyneenä vaikka kerta ei ollutkaan ensimmäinen. Oppilaita alkoi virrata ovista kohti bussipysäkkiä.

”Kävelläänkö?” Konsta kysyi. Minä nyökkäsin. Kun olimme ensimmäistä kertaa kävelleet yhtä matkaa, silloin kun Konsta oli pyytänyt minua vanhoihin, olin joutunut lähes juoksemaan pysyäkseni Konstan tahdissa. Nyt hän oli kuitenkin jo oppinut hidastamaan tahtiaan. Tosin hän kuittaili mukamas hitaasta kävelytahdistani lähes joka kerta.

”Tanssit lähestyy”, Konsta mainitsi kuin ohimennen kun olimme kävelleet jo hyvän tovin sanomatta sanaakaan. Minä vain nyökkäsin.

”Oletko harkinnut tanssivasi minun kanssa?” Konsta kysyi hymyillen ja pukkasi minua kevyesti olkapäähän. Minä yritin naurahtaa luontevasti mutta äännähdys oli enemmänkin pakotettu ähkäisy.

”Hei, se on yksi lukion kohokohdista”, Konsta sanoi. Mikä hemmetin myyntipuhe tämä oli?

”Tiedän”, totesin huokaisten. Konsta katsoi minua koiranpentu ilmeellä.

”Tuo ei auta”, sanoin. ”En vain tiedä haluanko tanssia.”

”Kaikki tytöt haluavat. Ole kiltti. Minä tarvitsen parin”, Konsta sanoi ja katsoi minua uudestaan vetoavasti. Konstalla ei olisi ollut ongelmia löytää toista paria jos minä kieltäytyisin.

Minä huokaisin raskaasti. ”No hyvä on”, huokaisin ennen kuin edes kunnolla tajusin. Aivan kuin joku toinen olisi sanonut sen.

”Jes loistavaa!” Konsta hihkaisi enkä voinut olla katsomatta häntä hiukan kummastuneena. ”Millainen päivä sinulla oli?” hän kysyi heti perään vaihtaen puheenaihetta, ennen kuin ehtisin muuttaa mielipidettäni.

”Melko normaali”, vastasin huokaisten.

”Et ollut syömässä”, Konsta sanoi. Tuntui kuin mustapilvi olisi samantien noussut pääni päälle.

”Niin en ollutkaan. Minulla oli eväät”, vastasin hiukan välttelevästi. Miksi hän sanoi noin? Tarkkailiko hän syömistäni? Hidastin risteyksen kohdalla, josta me yleensä käännyimme, mutta Konsta jatkoi eteenpäin.

”Mennään täältä, se tien umpikuja on ihan tukossa lumesta”, Konsta sanoi ja minä kirin hänet taas kiinni. Oikaisimme yleensä muutaman korttelin erään lenkkipolun kautta.

”Et ole käynyt syömässä vähään aikaan”, Konsta sanoi. Minä en vastannut mitään, eikä Konstakaan enää jatkanut aiheesta.

Konsta kääntyi tottuneesti oikealle, mutta minä pysähdyin paikoilleni. En menisi tuolle tielle. Emme yleensä tulleet tältä suunnalta, joten en ollut edes tajunnut mihin olimme kävelemässä.

”Mitä nyt?” Konsta kääntyi kysymään hämmästyneenä kun hän tajusi että olin pysähtynyt.

”Eikö me voida mennä tuolta?” kysyin ja osoitin taaksepäin. Katsoin Konstaa anovasti.

Konsta naurahti. ”Minä asun tällä tiellä.”

Selvitin hieman kurkkuani joka tuntui äkkiä kuivalta kuin Saharan autiomaa.

”No… minä… tuota… minä taidan kiertää tuolta”, sanoin ääni hiukan väristen.

Konsta katsoi ihmeissään suuntaan johon olin osoittanut.

”Eihän siinä ole mitään järkeä, kierrät turhaan koko korttelin”, Konsta sanoi hämmentyneenä. ”Sitä paitsi, etkö pääse suoraan tuon metsän läpi kotiin?”

Pääsin, ajattelin. Otin kuitenkin varman askeleen taaksepäin. En halunnut kulkea siitä. En tätä tietä enkä tuon metsän halki. Katseeni hakeutui automaattisesti siihen paikkaan. Tuolla se oli. Siinä se oli tapahtunut. Kuka tahansa olisi voinut nähdä ja estää sen. Miksei kukaan kävellyt tästä silloin?

Silmissäni sumeni hetkeksi ja käännähdin äkkiä kannoillani.

”Riia!” Konsta huusi perääni hämmentyneenä.

”Sori, mutta mä kierrän!” huusin hädissäni ja jatkoin ripeää kävelyä eteenpäin. Toivoin ettei Konsta juoksisi perääni. Eikä hän juossut.

Olin hengästynyt kun pääsin lopulta kotiin. Olin lähes juossut koko loppumatkan ja sydämeni löi liian tiheään. Potkaisin lattialla olevat postit tieltäni ja lysähdin ulko-ovea vasten. Konsta asui sen tien varrella. Se oli ainoa ajatus joka sillä hetkellä mahtui päähäni. Konsta asui siinä aivan lähellä!

Puhelimeni värisi laukussani. Kaivoin kännykkäni esiin hankalassa asennossa. Tuntematon numero vilkkui ruudulla.

”Riia”, sanoin vastatessani puhelimeen. Yritin kuulostaa normaalilta. Ehkä se olisi mennyt läpi jos soittaja olisi ollut kuka tahansa muu…

”Miten minulle jäi sellainen olo, ettei kaikki ole kunnossa”, Konsta sanoi kuulostaen huolestuneelta. Minä suljin silmäni hetkeksi ja harkitsin lopettavani puhelun samantien, mutta se olisi ainakin todistanut Konstan väitteen todeksi. Painoin puhelimen olkaani vasten ja keräsin kädellä huiskaisemani postit käteeni.

”Ei minua mikään vaivaa”, totesin ja yritin peittää ääneni värinän. Olin surkea valehtelemaan.

Konsta oli hetken hiljaa. ”Haluatko puhua siitä?” hän kysyi lopulta.

Suljin silmäni hetkeksi. En voisi puhua siitä Konstan kanssa. En voisi puhua siitä kenenkään kanssa. En vain… voinut.

”En usko että voin”, sanoin lopulta lähes kuiskaten.

”Aina voi puhua”, Konsta yritti. Minä pudistin päätäni, vaikkei Konsta sitä kyennyt näkemään. Hän kuulosti joltain helvetin psykologilta.

”Usko, en vain voi”, totesin ja nousin lattialta. Laskin laukkuni eteisessä olevalle tuolille.

”Entä jos vain kuuntelen. Mitä ikinä kerrotkin, en ota sitä puheeksi koskaan”, Konsta ehdotti. Tiesin että hän halusi vain auttaa, mutta tämä vain pahensi asiaa.

”Konsta, en vain voi”, sanoin hitaasti. ”Minun täytyy nyt mennä.”

En odottanut että Konsta sanoisi jotain, vaan suljin puhelimen.

Laskin puhelimen laukkuni viereen käsi hiukan täristen.

Minun ei olisi pitänyt kertoa Konstalle mitään. Olisin vain voinut unohtaa koko asian, mutta nyt… Konsta ei ikinä antaisi minun unohtaa.

Olisin tehnyt mitä tahansa jos olisin siinä vaiheessa voinut vaihtaa lukiota. En halunnut nähdä Konstaa. Voisinpa aloittaa puhtaalta pöydältä ja vain uskotella ettei mitään kauheaa ole tapahtunut. En ollut kulkenut enää sitä tietä, millä se silloin tapahtui. Kiersin sen aina. Olin sitten kävelyllä tai tulossa jostain kotiin, en ikinä enää mennyt siitä. Olin jo onnistunut sulkemaan sen mielestäni, ainakin suurimmaksi osaksi. Mutta miksi juuri nyt kaiken oli pitänyt hypätä taas silmille? Juuri kun olin unohtamassa! Niin epäreilua, enkö koskaan pääsisi tästä eroon? Ehkä vika olikin minussa. En koskaan saisi unohdettua, koska vika oli minun. Miksen muka olisi voinut juosta pois? Tai taistella vastaan? Minä itse olin antanut sen tapahtua. Olin… syyllinen.

Selasin hitaasti posteja, heittäen mainoksia lehtikoriin. S-eturyhmän lehti, Stockmannin mainoslehti jonka kannessa poseerasi kamalan laiha nainen hiukset hulmuten ja sitten vuorotellen laskuja ja pienmainoksia joista joka toinen tuntui olevan lähi pitseriasta.

Sitten kesken mainosten käteeni osui kirje. Siis oikea kirje, ei mikään lasku tai muu rapiseva kuori vaan oikea kirje. Postimerkistä huomasin sen tulleen Amerikasta. En voinut olla hymyilemättä. Maija ei ollut sellainen, jonka olisi odottanut lähettävän etanapostia, vaan viestin Facebookin tai Skypen kautta. Olin kuitenkin toivonut, että hän oikeasti kirjottaisi.

Pliis sano, ettei mun tarvi enää kirjottaa tällasii historiallisia läpysköitä. Kaikki mitä mä nyt kerron, on kuitenki, sitte ku luet tän jo viikkokausia vanhoja.

No mutta, tervehdys sinne tuhansien kilometrien päähän! Tää on aivan mahtavaa. En tiedä mitä mun pitäis sanoa kun on niin paljon kerrottavaa. Muutama kuukausi jo hurahtanut enkä vieläkään oo ihan tottunut kaikkeen. Puhuminen menee jo paremmin, alku oli ihan hirveetä kun olin kokoajan ihan lukossa, ku aattelin, ettei kukaan kuitenkaa ymmärrä mitä yritän sanoa. Kaikki on tosi kiinnostuneita, ku oon ulkomaalanen ja kaikilla riittää kysymyksiä. Onneksi tääl on yks toinenkin vaihtari, Karita, se on Saksasta. Me oltiin tosi hyviä kavereita jo ekasta päivästä asti. Elämä on yllättävän samanlaista täällä, koulun jälkeen vietetään aikaa kavereiden ja perheen kaa. Mä jatkoin tanssia täällä, käyn joka tiistai ja torstai koulun jälkeen tanssimassa.

Hyppäsin pitkän kirjeen viimeiseen kappaleeseen.

Tässä tais olla nyt tän hetkiset jutut. Sano terkkuja kaikille, ja lähetä sähköpostilla kaikki uusimmat juorut! Pärjäile,

terkuin, Maija

Taittelin kirjeen takaisin kuoreensa. Pärjäile… Just niin, pärjäile, ihan yksin.

jatkuu

A/N: Noniiin, saatte nyt näin sunnuntai-illan kunniaksi jatko-osan tähänkin! No mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, minäpä jatkan kirjoittamista :)

Jokaisella pilvellä on kultareuna

Jokaisella pilvellä on kultareuna

Makasin maassa pitkän aikaa kykenemättä uskomaan sitä mitä oli juuri tapahtunut. Viileä tuuli hiveli paljaita jalkojani. Tunne oli aivan erilainen kuin hetki sitten.

Juoksin kotiin niin nopeasti kuin pystyin. Kun ovi kolahti kiinni takanani ja vastassa oli pelkkä turvallinen hiljaisuus. Lysähdin lattialle kasaan. Kengät painoivat inhottavasti sääriä. Revin kengät jaloistani ja konttasin kylpyhuoneeseen. Jalkani tärisivät ja mieleni oli yhtä sokkeloa josta en tuntunut löytävän pois.

Takki oli jo puoliksi valunut pois päältäni ja paidan kaulus oli repeytynyt. Paidasta oli irronnut muutama nappi. Välttäen peiliin katsomista revin loputkin vaatteet pois ja väänsin suihkun niin lämpimälle kuin kykenin.

Poskillani yhä valuvat kyyneleet sekoittuivat kuuman höyryävään veteen. Olo tuntui likaiselta ja hinkkasin ihoa karkealla pesulapulla.

Vähitellen pakokauhu ja tärinä valuivat veden mukana viemäriin. Pikkuhiljaa tuntui kuin tilanne normalisoituisi, vaikka tuskin koskaan niin tulisi käymään. Iho punoitti aivan kuin olisin juuriharjalla raapinut sitä. Istuin kylmällä lattialla veden hakatessa selkääni. Suihkukaapin lasit olivat jo sumentuneet. Pitkän ajan päästä nousin ylös. Jalat tärisivät edelleen. Kiersin ison pyyhkeen kehoni ympärille. Niiden äänet kaikuivat päässäni. Kaikki ne pahat sanat. Seisoin hetken peilin edessä. Ne olivat haukkuneet. Sanoneet että rintani olivat kuin lapsen. Eikä minusta kuulemma ollut kuin…

Pudistin päätäni hiukan.

Äiti oli sanonut tulevansa kotiin kymmenen aikaan. Isä oli työmatkalla Berlinissä. Yksinäinen olo yllätti äkkiä. Olin tottunut olemaan yksin. Isä oli työnsä takia melko usein poissa. Olin ylpeä siitä, ettei se kuitenkaan ollut rikkonut perhettä. Toisin kuin ystävälläni Maijalla. Ihan vähän aikaa sitten hänen vanhempansa olivat eronneet. Kuulemma joku pettämisdraama. Maija ei ollut suostunut kertomaan kunnolla muuta kun että välit hänen ja isänsä välillä olivat kaatuneet täysin.

Pujotin päälleni äidiltä syntymäpäivälahjaksi saamani silkkipyjaman ja katsoin itseäni kapeasta peilistä. Ne olivat oikeassa. Rintani olivat pienet. Eivät kuten lapsen mutta pienet silti. Ainakin pienemmät kuin Maijan. Olimme jo yläasteella olleet samalla luokalla ja jo silloin seiskalla koulun uinnissa olin huomannut sen. Niin kuin varmaan kaikki muutkin. Pojatkin olivat nauraneet minulle.

Maija tuntui ahtavansa itsensä aina vain pienempiin paitoihin kuin mikäkin huora. Minä taas piilotin itseni huppareihin ja isoihin kauluspaitoihin. Maija oli kuitenkin paras ystäväni. Se johon saatoin luottaa. Jotkut eivät ymmärtäneet miten saatoimme olla ystäviä kun olimme niin erilaisia, mutta me olimme sitä mieltä että juuri siihen se varmaan perustui. Pienellä paikkakunnalla kun asuimme, menimme samaan lukioon ja samaan ryhmään. Ja nyt lukion kakkosvuonna, Maija oli lähtenyt Amerikkaan vaihtoon. Kun Maija kertoi sen viime talvena, tuntui kuin olisin jäänyt kuin nalli kalliolle. Vähitellen olin kuitenkin tajunnut kuinka paljon Maija halusi lähteä ja vuodenhan hän vain olisi poissa.

Nyt hän oli jo kuulemma kotiutunut hyvin. Hänen unelmansa oli toteutunut kun hän oli päässyt New Yorkiin.

Vedin untuvapeiton sängystä välittämättä siitä kuinka tyynyt putosivat lattialle. Käperryin peiton kanssa sohvan nurkkaan. Olo oli edelleen likainen. Aina välillä tunne hiipi tietoisuuteen voimakkaana. Mieleni teki äkkiä mennä takaisin suihkuun.

Äiti ei epäillyt mitään. Ei huomannut eroa. Kysyi vain oliko ollut kiva päivä. Olin vastannut vain että normaali. En kyennyt kertomaan sitä äidille. En. Ehkä itsekin unohtaisin sen pian. Voisin teeskennellä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja niin unohtaa koko asian. Ehkä sitä ei sitten tapahtunut.

Näin koko yön painajaista. Heräilin vähän väliä hikisenä ja hengästyneenä. Huoneen nurkassa kelmeästi hohtava yövalo ei tuntunut lainkaan turvalliselta vaan päinvastoin. Aivan kuin se olisi paljastanut missä olin. Nousin ylös ja vedin verhot ikkunan eteen. Piha oli pimeä mutta katulamppujen valossa saattoi huomata kuinka tien oli peittänyt vaalea huntu. Yöpakkaset.

Aamulla ei ollut nälkä. Ei  tehnyt mieli syödä mitään, mutta tungin laukkuun kuitenkin nahistuneen klementiinin. Ruokaahan sekin oli.

Kouluun lähtiessä istuin aivan bussin takaosaan, vaikka normaalisti en niin tehnyt. Takaosassa istuivat kaikki jotka halusivat esittää vähänkään muita parempia, viedä enemmän tilaa ja näyttää voittamattomilta. Niin se vain oli. Istuin kuitenkin siellä miettien ettei kukaan voisi istua taakseni.

Tuijottelin koko matkan ajan ikkunasta ulos.

Läheisen ala-asteen pihalla istuskeli pikkuisia eka- tai tokaluokkalaisia jo yli puolituntia aikaisemmin koulun alkua.

Tosin, olin koulussa aikaisemmin kuin kukaan muu. Olin aina ajoissa. Istuin odottamaan ranskan luokan eteen. Kello tikitti hiljaa eteenpäin. Laskin minuutteja. Siirtelin tennarin kärjellä lattialla olevaa pölymyttyä. Mieleeni muistui äkkiä kaikki viime vuoden muistutukset siitä, että koulussa olisi psykologi ja kuraattori joiden kanssa voisi mennä puhumaan aina kun tulee ongelmia. Enää kakkosella siitä ei oltu muistutettu. Niin kuin meille ei voisi tulla ongelmia. Tai sitten vain oletettiin että kaikki osaisivat jo pyytää apua kun sitä tarvitsee. En tiedä mistä moinen ajatus tuli päähäni, sillä eihän minulla ollut ongelmia. Eikä mitään puhuttavaa. Selviäisin kaikesta kyllä itsekin.

Vähitellen tuttuja ranskanryhmäläisiä valui luokan eteen. Suurin osa näytti sängystä pakotetuilta ja väsyneiltä näin maanantaiaamusta.

En kyllä itsekään ollut mitenkään innostunut ranskantunnista. Itseasiassa odotin kauhulla uusia kielioppisääntöjä.

Suurin osa ryhmäläisistä voihkaisi kun kellot soivat tunnille. Tunnelma kuitenkin muuttui heti kun oppilaat tajusivat että valkokangas oli alhaalla ja siinä elokuvan alkukohtaus. En voinut olla hymyilemättä kun tunnistin alkukohtauksen. Amélie. Tästä olisi sittenkin tulossa hyvä tunti. Istuin paikalleni etummaiseen riviin. Kuulin tuolin siirtyvän takakani. Yhtäkkiä istuin jäykkänä tuolissani. Tiesin kuka takanani istui. Konsta.

Ei minulla Konstaa vastaan mitään ollut. Hän oli itseasiassa todella mukava. Mieleni olisi tehnyt valua pulpetin alle mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi mutten uskaltanut liikahtaakaan. Minulla ei ollut ikinä ennen ollut samanlaista oloa.

Tiesin kaikkien katseiden olevan valkokankaassa mutta olin aivan varma että kaikki tuijottivat minua. Näkivät kaiken.

Huokaisin helpotuksesta kun kello pirahti ja opettaja pysäytti elokuvan. Hän ei kunnolla ehtinyt edes sanoa että jatkaisimme elokuvaa ensi tunnilla kun puolet ryhmäläisistä oli jo rynnännyt ulos. Ja vaikkei mitään tavaroita ollut kerättävänä jäin viimeiseksi.

Konsta nojaili seinään luokan ulkopuolella. Olin ohittamassa häntä ilman sen kummempia huomioita. Hän kuitenkin kröhäisi ja tarttui käsivarteeni. Adrenaliini syöksähti samantien suonissani. Riuhtaisin käteni irti ja katsahdin vauhkona Konstaa.

”Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää”, Konsta sanoi ja nosti reppunsa paremmin toiselle olalleen.

”En mä säikähtänyt”, kiistin. Konstaa katsoi minua hetken epäuskoisena mutta antoi kuitenkin asian olla.

 ”No joo mut… tota sitä vaan että onko sulla jo vanhojen tansseihin paria?”

Minun suuni loksahti auki. ”Öääh… en tiedä.” Vilkaisin pitkää käytävää. Kahden ensimmäisen tunnin välissä oli vain siirtymävälitunti ja käytävä oli jo tyhjä.

”Et tiedä?” Konsta kysyi kohottaen toista kulmaansa.

”Tai siis en tiedä tanssinko”, vastasin ja vilkaisin ympärilleni. Tunti oli jo alkanut. Käytävä oli tyhjä ja minä seisoin edelleen ranskan luokan edessä ja minun oli vielä tarkoitus käydä kaapillakin matkalla matematiikan tunnille.

”Tottakai tanssit”, Konsta naurahti. ”Harkitse edes”, hän lisäsi ennen kuin heilautti kättään ja lähti äidinkielen luokkaa kohti. Minä katsoin hölmistyneenä hetken Konstan perään ennen kuin tajusin juosta kaapilleni.

A/N: No niin. Tässä alkoi nyt se luvattu uusi novelli. Toivottavasti tykkäätte ja haluatte jatkoa, jota lisään kun sitä saan tuotettua. Kivaa lauantai-iltaa ja muistakaa kommentoida!