tiistai 23. huhtikuuta 2013

Fuksianpunainen pioni

Osa 23


Luke
Steven iski minut lattiaan. Katseeni siirtyi Kathyyn joka oli juuri kirkaissut. Hän oli kahden vampyyrin otteissa ja…
Näkemäni sai minuun äkkiä voimaa. Ponnistin Stevenin alta ja heitin hänet seinää vasten äristen. Hetkessä taistelu oli taas täydessä käynnissä. Tällä kertaa yritin kuitenkin kaikkeni päästäkseni Kathyn luokse. Vaikka tiesin pahimman jo tapahtuneen tai siis pahinta olisi ollut Kathyn kuolema, mutta…
Steven sähisi kasvojeni edessä. Murskasin nopealla liikkeellä hänen oikean kätensä luut. Steven ei päästänyt ääntäkään. Olihan hän lujaa tekoa, mutta omasta kokemuksesta saatoin vannoa, ettei kokemus ollut kiva. Ja varsinkin kun en tuntenut lainkaan sääliä Steveniä kohtaan. Halusin hänen luiden murskaantuvan.
”Turha häntä enää on pelastaa”, Steven sähisi. ”Hän ei ole enää entisensä.” Stevenin silmissä välähti.
Tiesin ettei Steven puhunut mistään traumoista. Löin Stevenin jälleen seinää vasten. Kuulin kuinka hänen päänsä rusahti.
”Jos tapatte täältä kaikki vampyyrit, saatte pian tappaa myös hänet. Ei hän ole yhtään sen erilaisempi”, Steven virnuili. Luoja hän oli kuvottava. Hänen suustaan valui verta. Hän todellakin oli demoni. Ilman yhtään inhimillisyyttä.
Ärähdin raivosta.
”Hän on jo se mitä vihaan eniten”, Steven jatkoi. Hän nautti viimeiseen asti. ”Vampyyri.”
Purin hammasta yhteen ja väänsin virnuilevan Stevenin niskan katki. Steven valahti elottomaksi. En ehtinyt hoitaa työtä loppuun kun aistin uuden hyökkäyksen olevan tulossa. Oli suoranainen yllätys, että sain rauhassa tappaa ensin Stevenin ennen kuin vampyyrit hyökkäisivät päälleni.
Kohtasin hetkeksi Kathyn kipua ja epätoivoisuutta huokuvan katseen.
Mikään vampyyri ei estäisi minua pääsemästä Kathyn luokse. Tiesin ajan olevan vähissä sillä Kathy menetti verta koko ajan hurjaa vauhtia.

Kathy
Luoja kuinka se sattui.
Kipu oli lamaannuttanut minut täysin. En kyennyt liikkumaan lainkaan vajosin vain seinän ja vampyyrin väliin. Tiesin kuoleman tulevan väistämättä. Ei tällaisesta voisi selvitä hengissä.
Tuskin edes tajusin mitä ympärilläni tapahtui. Sydämeni tuntui sykkivän yhä epävarmemmin. En tiennyt kiljuinko ääneen, tuskinpa minulla oli siihen enää energiaa, mutta päässäni kaikui oma ääneni. Mieleni kiljui hengen hädässä.
Etsin sumeilla silmillä Lukea… ehkä voisin vielä nähdä hänet… Kohtasin hänen raivoisan katseensa juuri ennen kuin silmäni pimenivät täysin.
Ajelehdin pimeyteen. Ei sitä voinut mitenkään muuten kuvailla. Tai todella kivuliaaseen pimeyteen. Miten raastava kipu saattoi seurata minua vieläkin? Odotin sen loppuvan, tiesin etten kestäisi sitä.

Luke
Repäisin vampyyrin irti Kathysta. Suotta vitkuttelematta kiepautin vampyyrin niskat poikki ja heitin lattialle odottamaan polttamista. Se oli ainoa keino varmistaa vampyyrien kuolema, mutta suoraan sanottuna nyt minulle riitti että se pysyisi hetken aikaa poissa tieltäni. Kathy huojahti. Sain hänet kiinni ennen kuin hän valahti lattialle. Hänen kasvonsa olivat liidun valkoiset ja pelkäsin jo että oli liian myöhäistä.
”Onko hän kunnossa?” kuulin Ethanin äänen takaatani. Tiesin sanomattakin hänen tarkoittavan Kathya.
”No voi vittu miltä näyttää?!” ärähdin takaisin vilkaisten Ethania olkani yli. Hänellä oli lähes kokonaan veren peitossa. Se ei kuitenkaan näyttänyt olevan hänen omaa vertaan.
”Et itse näytä yhtään komeammalta”, Ethan totesi lähes kepeästi. Hänen silmänsä näyttivät kuitenkin epätoivoisilta. Sillä ei tosin tainnut olla paljoakaan tekemistä Kathyn kanssa. En tietenkään tarkoittanut, etteikö Ethan olisi kykeneväinen myötätuntoon. Tiesin hänen haluavan palata mahdollisimman nopeasti kotiin, varmistamaan että Nina olisi, tai näissä olosuhteissa kun tiedettiin ettei hän ole kunnossa, varmistamaan että hän tulisi kuntoon.
Pudistin hiukan päätäni ja käännyin taas Kathyn puoleen. Nostin hänet varovaisesti käsivarsilleni. Hänen päänsä notkahti ja raajat roikkuivat velttoina. Hän tuntui niin hauraalta ja kevyeltä. Painoin hänet lähemmäs ja saatoin tuntea hyvin vaimean sydämen iskut. Saatoin vain kuvitella millaista kivun kamppailua hän kävi sisällään muuttuessaan.
Kuulin raskaat askeleet kun joku pysähtyi taakseni.
”Tapa se. Se on viimeinen”, Rick sanoi. Hänen jalassaan ole erittäin ilkeän näköinen haava. Huomasin Rickin varovan laskemasta painoa sen jalan varaan.
Ethan ärähti raivoisasti ennen kuin minä ehdin. Olimme kuitenkin yhtä aikaa hyökkäysasennossa. Rick kyyristyi itsekin tosin hiukan kivuliaan näköisesti.
”Sinä et koske häneen”, ärähdin hampaiden välistä ja painoin Kathya lähemmäs itseäni mikäli se oli mahdollista.
Rick nousi hiukan neutraalimpaan asentoon ja nosti kätensä kuin rauhoitellakseen meitä. ”Luke, Steven puhui totta. Hän ei tule olemaan yhtään sen erilaisempi kuin muutkaan vampyyrit.”
Kathy on erilainen”, ärähdin. En tietenkään voinut olla varma. Ihmisen persoonallisuus saattoi, ja yleensä muuttuikin, aina aivan päinvastaiseksi. Vampyyreistä tulee luontonsa mukaisia, verenjanoisia raakoja murhaajia.
”Tiedät että me emme saisi jättää häntä eloon”, Rick sanoi hitaasti. Hän vaihtoi painoa haavoittuneelta jalaltaan. Ethan mulkoili häntä pahasti.
”Menkää pois”, hän murahti.
Rick siristi hiukan silmiään. ”Luke kuule, kukaan ei odottanut että tässä käy näin. Tiedän että hän merkitsee sinulle paljon, mutta hän on nyt vampyyri…”
”Menkää!” Ethan ärähti uudelleen. Hän astui askeleen eteenpäin. Rick ei hetkahtanutkaan. Anthony tarrasi Rickin olkapäähän.
”Tule”, hän sanoi lyhyesti. Rick pudisti päätään mutta kääntyi poispäin.
”Anteeksi Luke”, hän totesi lyhyesti ennen kuin katosi.
Anthony kääntyi katsomaan meitä. ”Tiedätte millainen hän on.” Anthonyn katse kiersi valtavan salin jossa makasi lähes tapettuja vampyyrejä. ”No olipa hauskaa. Te varmaan hoidatte homman loppuun”, Anthony sanoi. Hän heilautti kättään ennen kuin katosi.

Nina
En voinut uskoa että minut oli jätetty tänne.
Makasin, en edes tiennyt kuinka kauan lattialla oman vereni ympäröimänä ja odotin.
Olisin voinut vaikka hypätä Ethanin kaulaan kun hän ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen ilmestyi vierelleni. Silmäni olivat sumeat ja puoliksi kiinni.
”Kulta?”
En voinut olla hymyilemättä. En saanut sanottua mitään.
Tunsin kuinka vahvat kädet nostivat minut matolta lämmintä ihoa vasten.

Kathy
Kun avasin silmäni oloni tuntui… oudolta. Ihoni alla kihisi hassusti. Kehoni vaati jotain enkä tarkalleen tiennyt mitä. Nousin sängyn selkänojaa vasten. Katseeni kohdistui huoneen toiselle puolelle.
Luke tuijotti minua silmiään räpäyttämättä. En ollut koskaan nähnyt hänen silmissään samanlaista katsetta.
”Onko kaikki hyvin?” kysyin varovaisesti. Luke nousi hitaasti ylös tuoliltaan. Minä painauduin sängyn selkänojaa vasten entistä tiukemmin.
”Luke?” kysyin nielaisten. Ihoni alla kirjaimellisesti kiehui. Luke asteli hitaasti eteenpäin.
Sänky notkahti hänen laskeutuessa sängylle.
Pääni sisällä vilisi kuvia kuin videona. Nina verisellä matolla, Steven, vanha talo, maassa makaava Luke… Kuvat loppuivat kesken mutta sisälläni syttyi polttava kipu.
Älähdin yllättyneenä ja käsivarteni kietoutuivat ympärilleni kykenemättä poistamaan kipua.
Vilkaisin hädissäni Luken tummiin silmiin. Hän oli päälläni. Hänen katseessaan oli epätoivoa.
”Mitä tämä on?” kysyin kuiskaten. Ääni ei tuntunut muodostuvan kunnolla. Suu tuntui kuivalta ja rahisevalta. Nieleskelin lähes hädissäni. Huomasin vesilasin yöpöydällä. Mikään ei auttanut. Vesi vain virtasi kurkkuuni muttei auttanut yhtään.
”Kathy”, Luke aloitti. Huomasin hänen nielaisevan. Katseeni nauliutui saman tien hänen kaulaansa.
Mikä minua vaivasi?
Takerruin tiukasti Luken paidan rinnuksiin ja vedin hänet lähemmäs kunnes hänen huulensa olivat vasten omiani. Se sai ihoni kiehumaan entistä enemmän, vaativammin.
Sisälläni roihusi. En koskaan ollut tuntenut mitään sellaista. Tunsin kuinka Luke vetäytyi hiukan. En tiennyt tunsinko vihaa vai hämmennystä mutta äkillinen leimahdus sai minut iskemään hampaani Luke kaulaan.
Suloisen makuinen veri virtasi kurkkuuni.
Työnsin Luken järkyttyneenä kauemmas. Tuijotin häntä hengästyneenä yrittäen selvittää päätäni. Aivan kuin sisälläni taistelisi kaksi ääntä. Toinen taisteli kynsin hampain iskeäkseni hampaat uudestaan Luken kaulaan. Toinen piipitti kauhuissaan yrittäen selvittää mikä minua vaivasi.
”Ihan rauhassa”, Luke sanoi. Hän ei näyttänyt olevan moksiskaan äskeisestä välikohtauksesta. Hän katsoi minua huolissaan ja oli nostanut käteensä kuin rauhoitellakseen minua.
”Se on ihan normaalia”, Luke sanoi. Hän oli astunut askeleen eteenpäin.
Tajusin että olin todellakin työntänyt Luken pois. En koskaan ollut edes kuvitellut kykeneväni siihen.
”Mikä… se on?” kysyin. ”Sisälläni…”
Luke katsoi minua pitkään. ”Olet vampyyri.”

jatkuu...

A/N: Heipä hei... Tiedän tässä oli pitkä tauko. Kevät on aina niin kiireistä aikaa, varsinki opiskelut, ettei yksinkertaisesti ehdi kirjoittamaan. Tää nove nyt kuitenki saa tässä hiukan jatkoa ;) Yritän vielä saada aikaiseksi muidenkin novellien jatkamista... jotta saisin ne loppuun.... sillä mulla on yksi nove odottamassa aikaansa parrasvaloissa.
Noniin se siitä. 'cutie kiittää jälleen tunnollisia lukioitaan/kommentoijiaan. Olette ihania :D

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Fuksianpunainen pioni

Osa 22


Luke
Vetäisin asevyön tiukasti kiinni. Vetäisin mustan takin veitsien suojaksi. Huomasin Kathyn tärisevän hiukan.
”En pidä noista”, hän sanoi synkkänä. Tiesin hänen tarkoittavan vetisien muodostamaa raskasta aseistusta.
”En minä niitä kaikkia tarvitse”, sanoin yrittäen hiukan lievittää hänen huoltaan.
”Et vai? Miksi sitten raahaat niitä mukanasi?” Kathy kysyi vaativasti. Hänen äänensävynsä oli hiukan epätoivoinen. Hän pelkäsi puolestani. Tunsin sen.
”Älä huoli”, sanoin ja astuin hiukan lähemmäs häntä. ”Olet turvassa täällä. Etkä ole yksin, Ninahan on täällä myös. Viettäkää sellainen… tyttöjenilta.”
Kathy katsoi minua hetken huvittuneena ennen kuin vakavoitui taas. ”En minä itseni vuoksi pelkää”, hän vänkäsi.
”Tulen takaisin ennen kuin huomaatkaan”, lupasin. Tiesin että tällaisia asioita oli helpompi luvata. Kathy oli suunniltaan huolesta ja totta puhuen ehkä siihen oli hiukan aihettakin.
Kathy mittaili minua hetken katseellaan.
”Eikö kelpaa?” kysyin virnistäen ja levitin hiukan käsiäni. Kathy mutristi huuliaan.
”Noinko pahan näköinen?” kysyin naurahtaen.
Kathy huokaisi. Hän astui askeleen lähemmäs ja kietoi kätensä ympärilleni.
”Olet komea niin kuin aina”, hän mutisi takkiani vasten.

Kathy
Nina oli innoissaan kahden keskeisestä ajastamme ilman talon täydeltä demoneja. Ja totta puhuen hänelle teki hyvää olla hetki erossa Ethanista. Ne kaksi olivat aina liimautuneina toisiinsa. En tosin tiennyt olinko itsekään enää kovin itsenäinen. Mutta minun ja Luken tilanne oli hiukan erilainen, sillä Luke seurasi minua kuin koiranpentu ja huolehti minusta kuin en tulisi toimeen ilman häntä. Ehkä en enää tullutkaan.
Nytkään en voinut olla seuraamatta kelloa. He olivat olleet poissa vartin. Miten kauan heillä kestäisi? Tunti, pari tuntia vai koko päivä? Itse en ollut kovinkaan varma, oliko päivä hyvä ajankohta hyökkäykselle. Luke oli sanonut, että piilopaikka oli kaukana sivistyksestä, ja päivä oli vampyyrien heikko kohta. Ne eivät pääsisi pakoon.
”Kauhua vai komediaa?” Nina kysyi pyöritellen dvd-levyjä käsissään. ”Huhuu Kathy!” Nina kutsui ja katsoi minua odottavasti. Irvistin hiukan katsoessani kauhuelokuvan kantta.
”Otetaan se komedia”, totesin ja lysähdin sohvalle.
Nina sähelsi laitteiden kanssa ja minä uppouduin taas tuijottamaan kelloa. Miten viisarit liikkuivatkaan niin kuoleman hitaasti.
”Anna sen kellon olla, se ei mene yhtään sen nopeampaa”, Nina naurahti työnnettyään elokuvan laitteen uumeniin.
”Miten voit olla noin tyyni?” kysyin. Raavin kynnelläni hiukan sohvan käsinojaa. Nina ei vilkuillut kelloa, Nina ei ollut roikkunut käytävässä Ethanin jaloissa rukoillen tätä jäämään kotiin, jonka minä olin tehnyt Lukelle, Nina oli vain… hemmetin tyyni. Joka tuntui aivan järjenvastaiselta.
Nina kohautti olkiaan. ”Ethan lupasi palata”, hän totesi.
”Mitä hittoa hän teki sinulle kun sai sinusta tuollaisen?” kysyin pöyristyneenä.
Nina tuhahti. ”Heheh, nyt suu tukkoon. Minä haluan katsoa tämän leffan.”
Minä vaikenin, mutten kyennyt uppoutumaan leffaan niin että olisin tajunnut mistä siinä oli kyse. Nina nauroi jo kippurassa. Minulta oli mennyt totaalisesti ohi mille hän nauroi. Nina vilkaisi minua, kuin tarkistaakseen että edes seurasin elokuvaa.
En saanut ajatuksiani nollille kertaakaan. Elokuva pyöri ja lopulta ruudun täytti lopputekstit.
"Olipa hyvä. Katsotaanko jatko-osa?" Nina kysyi innoissaan. Tuijotin häntä uskomatta korviani.
"Et innostunut", Nina totesi lähes syyttävästi.
"Katsotaan vain", sanoin kun lopulta sain suuni auki. Nina mutristi huuliaan ennen kuin hymyili tyytyväisenä.
Kun Nina kumartui vaihtamaan elokuvan laskin pääni sohvan selkänojalle.
"Noniin, nyt jatkuu", Nina hihkaisi ja lysähti taas viereeni. "Hei, oletko ok?"
Käännyin katsomaan häntä. Että oliko kaikki ok? No ei ollut.
"Hei älä viitsi. Kyllä ne tulevat takasin", Nina sanoi. Hän tuntui puhuvan television ruudulle ja hän näppäili volumea muutaman pykälän kovemmalle, niin kuin äänet eivät olisi olleet jo tarpeeksi kovalla.
"Minä käyn vessassa", totesin nopeasti ja kampesin ylös sohvalta.
"Haittaako jos laitan tämän jo pyörimään?" Nina huusi perääni. Minä pyöräytin silmiäni.
"Ei ollenkaan", huusin. Kiivetessäni portaita kuulin Ninan nauravan. Suljin Luken ja minun yhteisen huoneen oven perässäni ja astelin nopeasti huoneen toisella puolella olevalle kylpyhuoneen ovelle. Annoin kylmän veden virrata ja pesin kasvoni. Viileä vesi ei tuntunut auttavan yhtään. Pesin käteni huolellisesti, vaikkeivat ne edes olleet likaiset. Hankasi saippuaa ja katsoin itseäni peilistä. Kulmakarvojen välissä oli huolestunut ryppy. Hymykuopista, joista Luke piti, ei ollut tietoakaan. Vaaleat hiukseni roikkuivat poskilla, näyttäen sampoo mainoksien painajaisilta.
Kuulin Ninan kiljaisevan. Naurahdin hiukan, ajatellen että saipahan opetuksen kun katsoo kauhuelokuvia. Kuivasin käsiäni vaaleaan pehmeään pyyhkeeseen kun tajusin, ettei Nina katsonut kauhuelokuvaa. Sydämeni jätti lyönnin välistä kun ryntäsin salamana makuuhuoneen poikki portaisiin. Portaita juostessani Nina kirkaisi uudestaan.
Nina makasi matolla joka oli hänen kohdaltaan ehtinyt värjäytyä punaiseksi.
”Voi hyvä luoja”, henkäisin ja syöksyin Ninan viereen.
Nina avasi suunsa. Hänen suunpielestään valui verinoro. Hän näytti lähes samalta kuin silloin kun Ethan oli tuonut hänet tänne. Paita oli jälleen revennyt ja hänellä oli kaulasta lähes kyynärpäähän asti ylettyvä haava. Onneksi se ei näyttänyt syvältä. Otin sohvan käsinojalle viikatun huovan ja paivoin sen haavan päälle.
”Älä liiku”, sanoin lähes hädissäni. Nina pudisti päätään ja irvisti hiukan.
”Häivy!” Nina kiljahti äkkiä samalla kuin sylki verta suustaan. Tuijotin häntä hetken lähes kauhistuneena. Leffa pyöri iloisesti Ninan toisella puolella.
Hätkähdin omituista tunnetta. Ninan katse oli kiinnittynyt jonnekin taakseni.
Käännähdin ympäri. Steven nojaili lipastoon ja pyöritteli Ninan paidan kankaanpalaa käsissään.
"Mitä helvettiä sinä teet täällä?" kysyin hiukan epäröiden. Steven virnisti hiukan. Miten helvetissä hän oli päässyt sisään?
"Tulin hakemaan sinut", Steven totesi. Hän taitteli verisen kankaanpalan ja työnsi sen taskuunsa.
"En ole lähdössä mihinkään kanssasi", totesin. Vilkaisin olkani yli Ninaa. Steven astui muutaman askeleen lähemmäs. Nina hengitti raskaasti ja painoi itse terveellä kädellä haavaansa.
"Sinulla ei taida olla muita mahdollisuuksia", Steven kuiskasi sihahtaen.
Minä pudistin päätäni.
”Niin että sinä käyt täällä ensin vähän repimässä ihoa irti ja…” aloitin raivoissani vaikka tiesin varsin hyvin että minua oli vastassa demoni. Jolle häviäisin mennen tullen.
"Älä ole typerys. Sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia kun minä olen vastassasi", Steven murahti kuin olisi lukenut ajatukseni ja oli silmän räpäyksessä aivan edessäni.
"Sääli", hän sanoi venytellen. Hänen sormensa valuivat hiusteni läpi. Hänen nyrkkinsä puristui hiusteni tyveen. Minä älähdin kivusta.
"En suotta viitsi esittää että ansaitsisit mitään erityiskohtelua", Steven ärähti ja vetäisi minut kauemmas Ninasta.
Mulkaisin häntä pahasti. Hän virnisti hiukan ja antoi kasteensa valua kehoani pitkin ennen kuin koppasi minut kevyesti olkapäälleen.
”Hitto et voi olla tosissasi!” kivahdin. Kynsin Stevenin selkää. Ehdin nähdä Ninan epätoivoisen katseen ennen kuin olohuone vaihtui metsään. Steven lähes heitti minut multaiseen maahan. Kampesin ylös järkyttyneenä.
”Jätitkö Ninan sinne vuotamaan?” kysyin kiljaisten. Steven seisoi selkä minuun päin. Saatoin kuulla hänen huokaisevan ärsyyntyneenä. Hän vilkaisi minua olkansa yli.
”Ala tulla”, hän sanoi.
Purin hetken huultani. Mitään mahdollisuutta mihinkään pakoyritykseen ei ollut. Nina oli jäänyt olohuoneen lattialle vuotamaan verta.
”Miten voit olla noin hullu?” kiljahdin. ”Sinä tapat täysin viattomia naisia!”
Steven käännähti katsomaan minua silmät loimuten.
”Taidat puhua Ellasta”, hän totesi ja astui askeleen lähemmäs. Huomasin kuinka hänen oikea jalkansa ontui hiukan. Reiden kohdalla oli housuissa repeämä ja veri oli kuivunut kankaaseen.
”Sinä et tiedä siitä mitään, joten… en halua kuulla sinulta yhtäkään näsäviisastelevaa kommenttia.” Steven tuijotti minua tiukasti hetken. ”Ala tulla”, hän toisti äkäisesti.
Stevenin ääni oli pelottava. Ääni uhkasi repiä kappaleiksi ellen totellut.
Otin varovaisen askeleen eteenpäin. Steven tuntui kyllästyvän odotteluun ja nappasi rautaisella otteella kiinni ranteestani.
”En viitsi toistaa enää uudelleen”, hän sanoi maireasti. Hän nykäisi minut mukaansa. Oloni oli kuin sätkynukella jota riepotellaan eteenpäin. Olin varma ettei Steven edes yrittänyt odottaa minua vaan repi minua perässään epäinhimillistä vauhtia.
Talo, jolle Steven minut johdatti, näytti rauhalliselta, jopa autiolta. Ikkunat olivat pimeänä ja mikäli sisällä oli täysi taistelu käynnissä, siitä ei näkynyt merkkiäkään pihalle asti. Punatiilinen rakennus ei sopinut metsän keskelle. Steven marssi suoraan jykevälle ovelle ja työnsi minut kovakouraisesti sisään.
”Seis!” hän karjahti. Olimme astuneet suoraan taisteluareenalle. Tilanne pysähtyi kuitenkin saman tien. Ethan seisoi hyökkäysasennossa ympärillään kourallinen vampyyrejä. Luke oli juuri iskenyt yhden kuolleena maahan ja vilkuili seuraavaa. Anthonyn tumma hahmo häälyi Luken takana. Pälyilin säikähtäneenä ympärilleni. Luken katse kohdistui minuun. Stevenin käsi puristi kaulallani. Portaita kieri alas epäluonnollisessa asennossa oleva vampyyri. Rick ilmestyi portaiden yläpäähän.
”Steven mitä vittua sinä teet?” Luke ärähti. Hän oli ottamassa askelta lähemmäs meitä, mutta sai saman tien kolme vampyyriä astumaan lähemmäs.
Steven nyökkäsi päätään hiukan taaksepäin ja vampyyrit tuntuivat hiukan hellittävän.
Ethan nousi hiukan inhimillisempään asentoon.
”Onko Nina kunnossa?” hän kysyi. Hänen silmissään välähti niin pelottavasti, etten pystynyt katsomaan häntä.
Steven naurahti hiukan.
Minä purin hiukan huultani. Ethanin ei tarvinnut kysyä uudestaan. Kuulin kuinka hän karjaisi, mutten kääntynyt katsomaan kun hän hyökkäsi lähimmän vampyyrin päälle.
Silmän räpäyksessä hän oli toisen vampyyrin tiukassa otteessa. Ethan hengitti kiivaasti.
”Hän potee pientä veren hukkaa, mutta on muuten kunnossa”, Steven sanoi maireasti. Ethan murisi pelottavasti kiiluva katse Stevenissä.
”Muistatko silloin kun löysit Ellan vai muutamaa sekuntia liian myöhään?” Steven kysyi. Ethanin ilme synkkeni entisestään.
”Jos teet sen uudestaan, vannon”, Ethan aloitti muristen.
Steven naurahti. ”Enpä usko että tällä kertaa ikinä edes pääset tyttösi luo.”
Ethanin rinnasta kumpusi uhkaava matala murina. ”En anna sinun tehdä sitä uudestaan”, Ethan karjaisi. Minä en uskaltanut kunnolla edes hengittää. Tosin Steven ei edes tehnyt sitä muutenkaan helpoksi, vaan kiristi otettaan kaulallani saaden hengitykseni yhä katkonaisemmaksi ja vaikeammaksi. Käteni tarttui automaattisesti Stevenin käteen ja yritin vapauttaa itseni hänen raudanlujasta otteestaan. Luke ei voinut olla huomaamatta sitä. Tiesin silmistäni paistavan pakokauhun kun yritin henkeni kaupalla saada happea.
”Päästä Kathy menemään”, Luke murahti mulkoillen Steveniä pahasti.
”Enpä usko”, Steven naurahti ja tiukensi otettaan entisestään. Kurkustani pääsi korahdus ja haukoin tyhjää. Riuhdoin minkä kerkesin, tuloksetta.
”Ajattelin, että hänestä olisi mukava hiukan leikkiä vampyyrien kanssa. Vai mitä kultsi?” Steven kysyi ja puhui suu lähes kiinni korvassani. Silmissäni alkoi jo sumeta ja liikkeet kävivät hitaammiksi.
Luke murahti vastaukseksi ja hyökkäsi silmänräpäyksessä Steveniä kohti. Steven irrotti otteensa ja tyrkkäsi minut kovakouraisesti seinää päin, ennen kuin painoi yhdellä liikkeellä Luken kiinni lattiaan. Haukoin henkeäni ja yritin täysin voimin pysyä pystyssä huterilla jaloillani. En ehtinyt kaatua kun tunsin kylmien käsien tarttuvan käsivarsiini kuin liian kireät käsiraudat. Hengitykseni kulki raskaasti ja rohisten mutta puristava ote kaulalla oli sentään kadonnut. Ehdin huomata Luken kauhistuneen katseen ennen kuin tunsin uuden kivun kaulallani. Terävä pisto tuntui uppoavan kurkkuuni asti. Tajusin kiljuvani kuin hengen hädässä kun terävät hampaat upposivat syvemmälle. Vihlova kipu säteili kaulasta koko kehooni ja tuntui kuin olisin tulessa. Aivan kuin kärventyisin sisältäpäin.



jatkuu..

A/N : Hyvää aprillipäivää kaikille! Tässä on ollut hiukan kiireitä ja olen niin tyytyväinen kun sain taas vihdoin jatkettua tätä ja avatttua jälleen uuden kuukauden! Tuon Jokaisella pilvellä on kultareuna novellin perään on tullut muutama kysely että milloin se jatkuu, ja totuushan on että se katosi kuin tuhkatuuleen koneeltani eikä varmuuskopioita ollut. Eikä tämä ollut aprillipila. Noh, minäpä siis kirjoitan sitä uudestaan ja julkaisen jatkoa heti kun pystyn. Mutta toivoa ei ole menetetty! Että näin taas tänään.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Fuksianpunainen pioni

Osa 21



Luke
”Hitto vieköön kanssasi”, ärähdin hampaat välähtäen. Steven nojasi rennosti taaksepäin huulillaan hymyn kare.
”Älähän nyt liioittele”, Steven virnisti. Hän pyöritteli puukkoa sormiensa välissä.
En voinut olla kiristelemättä hampaitani. Harpoin muutaman askeleen lähemmäs.
”Steven, vittu pidä huolta, ettet koskaan, koskaan, vilkaisekaan häneen”, ärähdin ja revin miehen tuolista. Steven ei tuntunut hetkahtavan lainkaan. Repäisin puukon hänen kädestään ja pudotin sen aivan hänen jalkansa viereen.
”Entä jos hän sattuu tulemaan minun luokseni?” Steven kysyi ärsyttävästi virnistäen.
”Usko pois, niin ei käy, mutta sinä, helvetti soikoon, sinä et katso häneen enää koskaan, tai minä tapan sinut”, uhosin silmät leimuten.
Steven tuijotti hetken yhtä vihaisena minua kuin minä häntä.
”Ala painua”, sanoin lopulta ja päästin irti tämän paidan kauluksesta.
Steven ei vaivautunut sanomaan enää mitään, vaan nappasi takkinsa ja vetäisi puukkonsa irti lattiasta ja katosi.
Minä läimäytin puukon iskuja täynnä olevan oven auki ja marssin yläkertaan.

Ethan, Rick ja Anthony istuivat keittiön ääressä kun astelin sinne pitkin askelin. Ethan vilkaisi ilmettäni, muttei sanonut mitään.
”Steven on poissa pelistä”, totesin yksinkertaisesti. Anthony vilkaisi Rickiä.
”Kuule, Luke. Oletko varma ettet ylireagoinut?” Rick kysyi ja kohotti kulmaansa. Ethan loi Rickiin varoittavan katseen, mutta minä olin jo astellut Rickin eteen.
”En estä sinua häipymästä Stevenin perään, mutta teen jälleen selväksi sen, että kun on kyse Kathystä, minä en kaihda keinoja pitääkseni hänet turvassa”, ärisin. Rick katsoi minua arvioivasti. Tunsin kuinka kehostani huokui viha eikä kukaan voinut olla huomaamatta sitä.
”Oli sitten kyse vampyyreistä, Stevenistä tai teistä”, sanoin hitaasti ja vetäisin tuolin alleni. Anthony vilkaisi Rickiä.
”Mutta miksi halusin jutella”, aloitin uudelleen aivan toisenlaisella äänellä. ”Meidän täytyy tehdä suunnitelma.”
Ethan kurtisti kulmiaan. ”Vihdoin jotain toimintaa?” hän kysyi virnistäen.
”En luota Steveniin, hän tietää mitä aiomme, joten haluan toimia nopeasti”, mutisin. Käänsin katseeni toisella puolella istuvaan kaksikkoon.
”Jos haluatte lähteä, nyt on viimeinen mahdollisuus”, sanoin hitaasti. Anthony pudisti päätään.
”Ehei, tiedät että haluan niistä verenimijöistä eroon”, Anthony naurahti ja nojautui hiukan eteenpäin. Rick näytti hetken epäröivältä.
”Tiedät, että Steven on meille kun veli. En väitä, että hän olisi mitenkään helppo olento, mutta hän on kaltaisemme”, Rick sanoi ja nosti leukaansa hiukan.
Minä huokaisin turhautuneena. ”Niin kuin sanoin, voit minun puolestani lähteä jos haluat.”
Rick ei noussut joten huokaisin ja jatkoin. ”Joten, tiedämme missä he majailevat. Meidän tulisi käyttää heikkoa hetkeä, jolloin hyökätä…”

Nina
”Tuo on lapsellista”, sanoin Kathylle joka oli painanut lasin kiinni lattiaan, ja yritti kuunnella keittiössä käynnissä olevaa keskustelua.
Kathy huitaisi kättään hiljentääkseen minut. Minä huokaisin ja istuin lattialle.
”Oikeasti? Etkö luota siihen, että Luke kertoo sinulle?” kysyin kulmat koholla.
”Ole hiljaa”, Kathy sihahti ja laski korvansa jälleen lasin pohjaan kiinni.
”Ei tuosta ole apua”, tuhahdin.
”He hyökkäävät huomenna”, Kathy sanoi. Minä katsoin häntä epäuskoisesti.
”Hei Kathy, anna olla. Minä haluan kuulla mieluummin Ethanilta kuin sinulta. Sitä paitsi, etkö muista että eilen riideltiin salakuuntelusta, ja nyt sinä…” paasasin. En kuitenkaan ehtinyt puhua loppuun, kun Kathy viskaisi minua tyynyllä.
”Mutta tilanteet ovat aivan erilaiset”, Kathy sihahti. ”He kuuntelivat yksityistä keskustelua.”
Minä huokaisin. ”Kathy, uskon että he voivat kuulla tämän keskustelun, ja teet itsesi vain naurunalaiseksi”, totesin lyhyesti. Kuin taikaiskusta Kathy potkaisi lasin nurin.
”Hitto, totta”, hän mutisi. Minä vilkaisin häntä huvittuneena.
”Ärsyttävää”, Kathy tuhahti. Hän istui hetken lattialla kuin murjottava lapsi ennen kuin nousi ylös. Hän istui sängyn laidalle. ”Kertoiko Ethan jo sinulle viime yöstä?” Kathy kysyi hiljaisemmalla äänellä. Hän oli nojautunut minua kohti.
”Ei”, vastasin hiukan kummastuneena. ”Tapahtuiko jotain?”
”Steven säikäytti minut, kun olin tekemässä yöpalaa. Luke ei ilahtunut kauheasti. Hän oli aamullakin kamalan äreä”, Kathy sanoi matalalla äänellä.
Kathy hypisteli paitansa helmaa.
”Minä en pidä tästä”, sanoin äkkiä. ”Tiedätkö ollenkaan mitä on tapahtumassa?” kysyin katsoen Kathyä tiedonjanoisena. Kathy pyöritteli hetken päätään.
”He aikovat tappaa vampyyrit…” Kathy sanoi hitaasti.
”Tarkoitin”, aloitin, mutten ehtinyt jatkaa, kun ovelta kuului koputus. Meidän molempien katseet kääntyivät ovelle.
”Sisään”, Kathy kutsui.
Ethan läväytti oven sepposen selälleen.
”Kokous on päättynyt”, hän sanoi ja heilautti kättään kunnioittavasti. Minä vilkaisin Kathyä huvittuneena.
”Ja?” Kathy kysyi katsoen Ethania odottavasti.
”Luulin että tiedät jo”, Ethan sanoi ilkikurisesti ja asteli huoneeseen. Hän nappasi minua vyötäröltä ja veti itseään vasten. Pyristelin hiukan vastaan, mutta eihän siitä mitään apua ollut.
”Okei, selvä. Minä lähdenkin”, Kathy totesi pisteliäästi.
Ethan äännähti hyväksyvästi. ”Teepä se”, hän sanoi hiukan liian vihjailevalla äänellä. Pukkasin miestä kyynärpäällä vatsaan, saamatta häntä edes hätkähtämään. Hänen kätensä kutitteli ihoa lantioni kohdalta. Älähdin yllättyneenä, sillä en ollut huomannut hänen kätensä siirtyneen paitani alle.

 Kathy
Koin parhaaksi häipyä, sillä en palanut halusta nähdä Ethania ja Ninaa vehtaamassa yhdessä. Kävelin ripeästi pois oven edestä
Luke nojaili meidän makuuhuoneen oveen. Hänen ilmeensä oli hiukan kireä, mutta silmät katsovat minua lämpimästi jopa ilkikurisesti.
”Älä sano mitään”, mutisin työntäessäni hänet sivuun. Saatoin arvata mitä hän ajatteli. En halunnut kuulla kuittailuja salakuuntelustani. Luke naurahti hiukan.
”Ei sitten.” Luken ääni oli vitsaileva. Minä käännyin ympäri ja katsoin häntä herkeämättä. Luke kohotti kulmaansa kysyvästi.
”No aiotko kertoa mistä te puhuitte?” kysyin hiukan ärtyneenä.
Luke katsoi minua huvittuneena. ”Sinä taisit käskeä minua olemaan hiljaa”, Luke totesi muistuttaen. Hän virnisti niin että toinen suunpieli nousi hiukan ylemmäs. ”Ja luulin että tiedät jo”, hän lisäsi.
Minä mulkaisin Lukea pahasti. ”Ei sitten”, murahdin. Purin huultani kun käännyin ympäri. Kuulin Luken huokaisevan. Vilkaisin sivusilmällä kun Luke istahti sängyn laidalle.
”Kat”, hän huokaisi. Minä vilkaisin häntä. Hän koukisti sormeaan kutsuvasti.
”Tule tänne”, hän sanoi maanitellen. Käännyin puolittain häntä kohti. Hän katsoi minua vetoavasti. ”Tule nyt, niin kerron mitä me sovimme huomisesta”, Luke sanoi. Lauseen loppu rikkoi jonkin lumoutumisen. Pudistin päätäni hiukan mutta astelin kuitenkin hänen luokseen. Seisoin hänen edessään melko uhmakkaasti. Luke siirtyi hiukan ja taputti sänkyä jalkojensa välissä.
”Istu”, hän käski. Ei mennyt kuin sekunti kun istuin sängyn reunalla. En edes kunnolla tajunnut sitä. Luke kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut lähemmäs.
”Kuinka paljon sinä kuuntelit?” Luke kysyi naurahtaen. Minä mutristin suutani ja yritin vetäytyä irti hänen otteestaan. Luken ote kuitenkin tiukentui ja minä älähdin vihaisena.
”Varo sanojasi”, murahdin hapaiden välistä. Tunsin kuinka Luke naurahti. Tunsin lämpimän ilmavirran niskassani.
”Älä suutu”, Luke mutisi ja painoi kuumat huuleensa niskaani. Henkäisin kun kylmät väreet sävähtivät lävitseni.
Mikä ihme hänessä sai mielialani muuttumaan lennosta? Vilkaisin häntä olkani yli.
”No aiotko kertoa vai aiotko puhallella korvaani vielä pitkäänkin?” kysyin ja katsoin häntä odottavasti.
Luke hymähti ja näykkäsi korvalehteäni. ”Enpä tiedä”, hän vastasi kuiskaten käheästi korvaani. En voinut olla tuhahtamatta. Hänen kätensä liukui reittäni ylemmäs. Läppäisin käden pois ja käännyin kasvot häneen päin.
”Kerro”, komensin ja katsoin häntä tiukasti silmiin. Luken ilme tummeni hiukan. ”Te hyökkäätte huomenna, eikö niin?”
Luke sipaisi sormellaan hiussuortuvan kasvoiltani korvan taakse. Purin huultani.
”Ei sinun tarvitse huolehtia siitä”, Luke sanoi. Hänen äänensä ei kuitenkaan kuulostanut normaalilta.
Katsoin häntä huolestuneena. ”Luke”, aloitin, mutta en ehtinyt jatkaa kun Luke painoi sormensa huulilleni.
”Kun minä sanon, ettei sinun tarvitse huolehtia”, Luke sanoi ja hengähti hiukan. ”Minä todella tarkoitan sitä. Vaikka me hyökkäämme huomenna, minulle ei tapahdu mitään”, hän jatkoi ja katsoi minua tiukasti.
Minä tiesin näyttäväni surulliselta. ”Mutta”, aloitin, mutta tällä kertaa Luke sulki suuni huulillaan.
Minä tuhahdin hiukan ja vetäydyin kauemmas. Luke näytti pettyneeltä ja muotoili kasvoilleen koiranpentuilmeen. Tosin epäonnistuneen sellaisen.
”Mitä jos sinulle käy jotain?” kysyin välittämättä Lukesta joka pyöräytti silmiään. Hän pullisteli hiukan lihaksiaan.
”Ai minulle vai?” hän kysyi kohottaen toista kulmaansa.
Minä mulkaisin häntä. ”Etkö oikeasti tiedä miltä minusta tuntuu vain odottaa täällä?” tivasin jo ärsyyntyneenä. ”Oletko sinä muka kuolematon? Et, ne voivat tappaa sinut.”
”Mieluummin minut kuin sinut”, hän totesi vakavana. Minä henkäisin nopeasti.
Luke huokaisi. ”Oikeasti. Rauhoitu nyt, en todellakaan halua riidellä tänä yönä”, hän sanoi ja veti minut taas lähelleen.
Minä huokaisin ja annoin periksi. Ehkä minun piti vain luottaa siihen, että Luke huolehtisi itsestään. ”Tulet sitten takaisin”, murahdin. Luken keho hytkyi hiukan naurusta.

jatkuu...

A/N: Mulla on tänään hyvä päivä. Se oli aika hyvä lausahdus. Mutta tämä mun lemppari tarina sai nyt jatkoa. Hihii. Ja sen kummempia kirjoituksia, koska en nyt ole näköjään kovinkaan tuotteliaalla tuulella, vetäydyn kouluhommien pariin ja pilaan hyvän päiväni... Noh, pakko ikävätkin asiat on hoitaa. Kivaa tiistai-iltaa kaikille! :)

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Julkkis osa 28



En voinut olla hymyilemättä. Tajusin sen vasta kun poskilihaksiin sattui. Olin jäänyt eteiseen hämmentyneenä mutta iloisena. Miika oli suudellut minua. Hän oli ihan oikeasti suudellut minua! Mieleni olisi tehnyt kikattaa kuin pikkutyttö.
Anton kurkisti eteisen oven raosta.
”Minä tiesin sen”, hän sanoi virnuillen.
Vaikka Antonilla oli harvinaisen ärsyttävä ilme, se ei saanut hymyäni hyytymään.
”Ole hiljaa”, totesin hymyillen ja leijailin huoneeseeni. Anton seurasi kannoillani puhuen jotain virnuilevasti, mutten tarkalleen ottaen edes kuunnellut häntä. Suljin huoneeni oven aivan hänen nenänsä edestä.
Kaaduin selälleni sänkyyni puristaen tyynyä sylissäni. Minun oli pakko tukahduttaa kikatukseni tyynyyn. Että oli hyvä olo.

Miika odotti minua siinä samassa paikassa jossa aina ennenkin aamuisin. En voinut olla hymyilemättä kun näin hänet. Emme olleet sopineet mitään, mutta siinä hän odotti. Niin kuin ennen vanhaa. Ajatukseni sai minut naurahtamaan hiukan. En kyennyt katsomaan Miikaa, joka kuitenkin tuijotti minua kokoajan kun lähestyin häntä. Hän katsoi minua virnistäen kun vihdoin pysähdyin hänen eteensä.
”Hei”, sanoin ja nostin leukaani katsoakseni häntä.
”Hei vaan”, Miika vastasi katsoen minua hymyillen. Hän nyökkäsi hiukan. Hänen kätensä hipaisi omaani. Minä virnistin hiukan ja tartuin hänen käteensä. Yritin sovittaa askeliani hänen harppauksiensa tahtiin. Huomasin Miikan vilkaisevan minua virnistäen.
”Joten…” Miika aloitti kun lähestyimme koulua.
Vilkaisin poikaa kysyvänä.
Miika naurahti hiukan. ”Siitä eilisestä vain…”
Minä pysähdyin. Miika kääntyi katsomaan minua.
”Ollaan vaan enemmän kuin kavereita”, sanoin hymyillen ennen kuin Miika ehti jatkaa. Miikan kasvot sulivat hymyyn joka sai minut veteläksi.
”Vihdoin”, hän totesi ja kumartui painamaan kevyen suudelman huulilleni. Sen jälkeen hän nappasi minua taas kädestä. Minä tiesin hymyileväni typerästi. ”Et uskokaan kuinka kauan olen halunnut sanoa kaikille että olet tyttöystäväni”, Miika huokaisi. Minä naurahdin. Miika oli niin… outo.
”Muistatko ne pikkujoulut?” Miika kysyi äkkiä. Minä käännyin katsomaan häntä. Olimme jo lähes koululla.
”Tietysti”, sanoi hymyillen. ”En voisi unohtaa.”
”Tiedäthän, että pidin sinusta jo silloin”, Miika sanoi. Minä hymyilin hiukan.
Nyökkäsin nopeasti. ”Luulen, että tiesin sen”, sanoin. Pysähdyin ja vetäisin Miikaa kädestä niin että hänkin pysähtyi. ”Tai siis taisin aavistaa sen”, jatkoin virnistäen. Miika naurahti ja vetäisi minut taas liikkeelle.
”No niin pikku julkkis, tulehan ettei myöhästytä. Hoidetaan koulupäivä kunnialla”, hän totesi leikkisästi saaden minut tuhahtamaan lausahdukselleen.

Suljin kaapin oven ja tungin avaimet laukun sivutaskuun. Miika oli kadonnut jo historian luokan eteen. Huomasin Annin tuijottavan minua käytävän päästä.
Minä tuhahdin ja käänsin selkäni parantaessani otetta laukustani. Tiesin että saisin kuulla hänen sanottavansa filosofian tunnilla, joka alkaisi liiankin pian. Ja mieluummin kuuntelin häntä vasta kun oli aivan pakko, enkä vapaaehtoisesti välitunnilla.
Menin suorinta tietä filosofian luokkaan ja istuin laikalleni kolmanteen riviin. Muutama takanani istuva tyttö kuiskutteli kiivaasti. Olin erottavani supinan keskeltä minun ja Miikan nimet. En katsonutkaan Annia, kun tämä istui viereiseen pulpettiin. Olin avannut jo vihon ja pidin kynää kädessäni. Anni kääntyi taaksepäin ja osallistui kuiskutteluun. Nyt erotin myös Emilin nimen. Paiskasin kynän vihon päälle turhautuneena. Supina ei tuntunut lakkaavan edes opetuksen ajaksi.
Yritin todella keskittyä opetukseen mutta takaa kuuluva supina veti kaiken keskittymiskykyni, ihan huomaamattani.
”Olet siis yhdessä Miikan kanssa?” Anni kysyi yllättäen. Minä suljin silmäni hetkeksi. Olinkin jo miettinyt, jaksaako hän avata suutaan ollenkaan. Käännyin katsomaan häntä hitaasti. Asia oli levinnyt nopeasti. Anni oli nojautunut viereisestä pulpetista hiukan minua kohti. En voinut olla huomaamatta kuinka edessämme istuvatkin nojautuivat hiukan taaksepäin kuullakseen paremmin. Huomasin ajattelevani, että hänellä oli aivan liian tumma meikkivoide.
”Mitä se sinua kiinnostaa?” kysyin melko kylmästi. Anni vain mutristi huuliaan.
”En vain olisi uskonut teistä”, Anni sanoi hiukan vihjaillen ja katsoi minua merkitsevästi. Kommentti ärsytti minua suunnattomasti.
”Mitä ikinä tarkoitatkaan, olet väärässä”, totesin ja käännyin katsomaan taululle.
”No mieti nyt. Olette kuin sisaruksia”, Anni kuiskasi kumartuen lähemmäs. ”En minä voisi…”
”Me emme ole sisaruksia”, kivahdin turhan kovaäänisesti saaden muutaman mulkaisun lähellä istuvilta oppilailta. ”Enkä usko ystävyyden olevan pahitteeksi”, jatkoin hiukan hiljempaa ja käänsin katseeni pois.
Anni kohotti tarkkaan muotoiltuja kulmiaan. ”Niin eipä kai”, hän totesi kylmästi.
Tuhahdin ja kirjoitin vihaisena valkokankaalle heijastettuja muistiinpanoja.
Istuin tuolillani kykenemättä rentoutumaan. Annin läsnäolo ja inhottava supina ajoivat minut melkein hulluuden partaalle ja olin helpottunut kun kello viimein soi tunnin loppumisen merkiksi.
Juoksin luokasta ulos ensimmäisenä ja olin kirjaimellisesti törmätä Miikaan joka nojaili seinään heti oven ulkopuolella.
”Miten sinä jo nyt olet siinä?” kysyin. Tiesin ääneni olevan kireä ja tiuskiva. Miika vilkaisi minua yllättyneenä.
”Me pääsimme muutaman minuutin ajoissa”, hän totesi ja vilkaisi filosofian luokkaan nopeasti. Huomasin hänen säälivän katseen. Hän oli tajunnut hermostuneisuuteni syyn kun oli nähnyt Annin.
Tunsin kännykän värisevän laukussani.
”Ei voi olla totta”, ärähdin kun huomasin soittajan nimen. Miika ei katsonut minua enää niin kummastuneena. Harpoin kauemmas luokan edestä. Miika seurasi minua vaitonaisena.
”No mitä sinä nyt haluat?” kivahdin kun puhelimeen.
Kuulin Emilin naurahtavan. ”Hei vaan sinullekin. Soitin vain varmistaakseni että tiesit suunnitelmanmuutoksesta”, Emil totesi. Minä vilkaisin Miikaa ja siirryin hiukan kauemmas.
”Mikä muutos?” kysyin.
”Julkkarikeikkaa aikaistettiin”, Emil totesi hiukan venytellen.
Just. ”Aha, ja Antti ei ajatellut ilmoittaa minulle vai?” kysyin. Ihan tosi, enhän minä muuta kuin ollut se toisen levyn laulaja.
”En tiedä. Kaipa se oli soittamassa pikapuoliin”, Emil totesi.
”No milloin se keikka on?” kysyin pyöräyttäen silmiäni. Miika katsoi minua kysyvästi ja pudistin pienesti päätäni.
”Ensi viikon viikonloppuna”, Emil totesi kuin maailman yksinkertaisimman asian.
”Ensi viikon?!” kysyin järkyttyneenä.
”Eihän se tietenkään ole mikään ongelma, Aura. Asiat tärkeysjärjestykseen. Tämä on aika tärkeä”, Emil sanoi.
”Sinäpä sen sanoit. Tärkeysjärjestys… sen olenkin tehnyt. No kiitos vaan tiedosta, näemme siis siellä”, totesin kylmästi ja suljin puhelun.
Miika ei edes kysynyt mitään. Onneksi.

En tiennyt kuinka paljon minun olisi pitänyt stressata keikasta. En jaksanut juurikaan miettiä asiaa muuten kuin, että olin tehnyt miljoona eri suunnitelmaa miten kertoisin lopettavani levytyksen toistaiseksi tähän.
Viikko meni niin nopeasti, etten edes tajunnut.
Lauantaina koko perhe oli pakkautunut autoon Miika mukaan lukien. Vasta automatkalla taisin kunnolla tajuta mihin olimme matkalla.
Vilkuilin aina välillä vieressäni istuvan Antonin olan yli. Tämä näpytteli keskittyneenä kännykkäänsä.
”Onko sinulla joku viestimaraton menossa?” kysyin naurahtaen kun Antonin kännykkä värähti ja Anton oli avannut saapuneen viestin ennen kuin merkkiääni oli edes ehtinyt kertoa sen saapuneen.
Hän tuhahti hiukan, mutta kurotin taas kaulaani. Anton älähti ja peitti ruudun näkyvistä. Huomasin äidin vilkaisevan meitä peilin kautta.
”Älä jaksa”, Anton mutisi minulle ja asettui niin etten enää nähnyt kännykän näyttöä.
Minä vilkaisin virnistäen Miikaa joka vain hymähti.
Muutuin hiljaisemmaksi mitä lähemmäs Helsinkiä päästiin.
Isä oli aivan hukassa ajaessaan keskustan teitä ja kirosi joka risteyksen epäselväksi. Miika piirteli sormellaan kevyesti kuvioita kämmeneeni.
”Aura kulta, tehdään niin että minä tulen mukaasi, muut kiertelevät hetken keskustaa ja tulevat sitten sinne keikalle”, äiti sanoi ja kääntyi katsomaan minua.
Nyökkäsin hyväksyvästi.
”Vau”, Anton sanoi kun kaarsimme vihdoin, monen tunnin ajomatkan jälkeen, keikkapaikan eteen.
Muut nousivat jo autosta, mutta minä olin jähmettynyt paikoilleni. Tunsin tutun esiintymisjännityksen vatsanpohjassa.
”Hei”, kuulin Miikan sanovan aivan korvani juuresta. ”Oletko kunnossa?”
Minä nyökkäsin vaivoin ja pakotin sormeni avaamaan turvavyön lukon. Miika pysäytti minut auton eteen.
”Ihan tosi Aura. Näytät oudolta”, Miika sanoi kuulostaen huolestuneena.
Nielaisin varovaisesti. ”Olen-”, aloitin, mutta kurkkuni oli käheä. Yskäisin varovaisesti. ”Olen kunnossa”, sanoin lopulta.
Miika katsoi minua pitkään epäuskoisena. ”Kuule, ne pikkujoulut”, Miika aloitti. ”Katso taas minua.”
Minä nyökkäsin. ”Ei se vaan… Emil on tuolla ja minun pitäisi kertoa Antille se levytys juttu ja…” aloitin ja vääntelin käsiäni hermostuneena.
Miika lukitsi käteni yhdellä kädellä ja kohotti sitten leukaani muutamalla sormella.
”Okei, hitot Emilistä. Olet hänen yläpuolellaan okei? Ja minä voin leikkiä manageriasi ja kertoa sille Antille”, Miika tarjoutui. Minä hymyilin hiukan.
”Ei… kyllä minä hoidan sen…” mutisin ja vilkaisin selkäni taakse. Äiti ja isä katselivat mukamas muualle mutta Anton katsoi meitä hiukan kyllästyneenä. Huomasin Antin tulleen ulko-ovelle.
”Meidän pitäisi mennä”, sanoin kun käännyin katsomaan Miikaa uudelleen.
Miika virnisti ja vetäisi minut itseään vasten ja painoi hellän suudelman huulilleni.
”Noniin… minun täytyy mennä nyt”, totesin. Miika naurahti kääntäessään minut ympäri ja pukkasi ovia kohti.
”Nähdään parin tunnin päästä!” hän huikkasi. Minä naurahdin ja heilautin kättäni.

Antti johdatti minut pukuhuoneille. Äiti seurasi perässä ja näytti hiukan eksyneeltä. Jätin laukkuni kaappiin johon oli teipattu maalarinteipillä minun nimeni. Vau mitä viiden tähden palvelua, ajattelin. Ruman sininen kaappi, jossa oli maalarin teippi ja siihen mustalla tussilla kirjoitettu Aura. Tämä oli todellakin kaukana kaikista omista tähti-pukuhuoneista. Huomasin viereisessä ovessa lapun jossa luki Emil. Ihan tosi? Ehkä tässä olikin jokin, että kilpailun kautta julkisuuteen ponnistaneille näyttävämpää ja tällaisille vähän vaatimattomimmille aivan muuta.
”Vau”, totesin sarkastisesti äidille.
”Minulla on vähän asiaa sille Antille, tule perässä kun olet valmis”, äiti sanoi. Huomasin hänen arvioivan katseensa kiertävän huonetta ennen kuin hän katosi ovesta takaisin käytävälle. Hetken ajan kuulin käytävältä kuuluvan melun, ennen kuin ovi kolahti kiinni eristäen kaikki äänet.
Minä seisoin hetken hämmentyneenä paikoillani. Mitä tässä nyt piti tehdä? Vilkaisin itseäni peilistä ja pakotin muutaman epämääräisesti sojottavan hiuksen takaisin paikoilleen ennen kuin heilautin oven kiinni takanani.
Äiti astui kulman takaa ja hymyili hiukan nähdessään minut. ”Kuule, tuolla aulassa on kahvila. Käykö jos menen sinne, minulla on muutama työasia mukana. Pärjäätkö?” hän kysyi ja sipaisi muutaman hiussuortuvan korvani taakse.
Nyökkäsin.
”Hyvä, hyvin se menee”, hän sanoi vielä ennen kuin vilkutti hiukan ja jatkoi matkaansa.
Antin äänen ja kurkistin kulman taakse.”Noniin, keikkaan aikaa kaksi ja puoli tuntia! Missä se Emil taas luuraa?” Antti paransi korvassaan olevaa laitetta. Hän puhui naisen kanssa jonka mustassa t-paidassa luki Stuff. Henkilökuntaa.
Minut huomatessaan hän nykäisi minut vastakkaiseen huoneeseen valtavan valaistun peilin edessä olevalle tuolille.
”Antti muuten”, aloitin kun edessäni oleva nainen alkoi sutia puuteria naamaani. Hänen punainen tukkansa peitti näkökenttäni.
Antti ei tuntunut kuulevan minua, sillä kuulin hänen puhuvan hiljaa jollekin muulle. Luultavasti puhelimeen.
”Sulje silmät”, kipakka ääni komensi ja minä tottelin samantien.
”Aura, viimeinen harjoitus tunnin päästä!” Antti huusi ovelta.

jatkuu...

A/N: Heipä hei vaan... Säästän teidät turhilta ja huonoilta selityksiltä. Enpähän nolaa itseäni enää pahemmin. Okei, mutta sainpa vihdoin jatkettua tätä ja iloksen (vai surukseni) voin ilmoittaa että tämä lähenee loppuaan. Ja voin teidän iloksi ilmoittaa että kun tämä loppuu, alkaa jokin uusi novelli! Mutta ei nyt vielä hätäillä sinne asti. Tämä pitää ensin saada pois alta.... heh, no mutta enpä jaksa höpistä pidempää. Ihme jos luitte tänne asti. Hyvää viikon loppua kaikille! <3

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Fuksianpunainen pioni

Osa 20


Nina
Kuinka tuo kehtasi?! Saakelin paskiainen!
Tiesin ettei käytävä ollut paras paikka raivoamiselle, mutta mitäs oli itse karannut.
”Sinuna antaisin olla viimeinen kerta kun-” uhosin ja iskin jälleen nyrkilläni hänen vatsaansa. Uskomattoman kova vatsa. Hitto jos vain saisin jostain nyrkkiraudan…
”Tai mitä? Muru uhkailetko sinä minua?” Ethan kysyi naurahtaen. Korvissani suhisi.
”En ole sinulle mikään MURU!”
”Jestas, rauhoitu nyt vähän nainen”, Ethan sanoi ja yritti napata ranteestani kiinni.
Löin hänen kättään ja hän jätti yrityksensä siihen.
”Sinä SALAKUUNTELIT meitä!” kiljuin uudestaan. Okei, taisin suurennella asioita hiukan, mutta tuon itseään täynnä olevan kakaran tuli oppia kenen kanssa hän oikein oli tekemisissä.
Läheinen ovi lennähti auki ja samalla Ethan käänsi minut selkä itseään vasten ja asetti kätensä suulleni.
Luke seisoi tukka sekaisin boksereissa ovella lakanaan kietoutunut Kathy olkansa yli kurkistellen. Hänenkään kampaus ei enää ollut kovinkaan edustuskelpoinen. Ethan oli huomannut varmasti saman, sillä hytkyi hiukan naurusta.
”Onko pakko mesota käytävässä?” Luke murahti.
Minä yritin esittää vastalausetta mutta se muuttui mutinaksi Ethanin kättä vasten.
”Nina on aivan hipi hiljaa tästä eteenpäin”, Ethan lupasi takaatani. ”Vai mitä muru?”
Esitin taas haukkujen ryöpyn suoraan Ethanin käteen.
Luke katsoi minua arvioivasti.
”Sori kun me… keskeytettiin jotain”, Ethan sanoi virne äänessään. Hän koppasi minut olkapäälleen ja lähti marssimaan kohti huonetta jonka olimme juuri jättäneet.
”Laske minut alas saakelin-” Iskin nyrkkini hänen selkäänsä vasten.
Ovi lämähti kiinni takanamme keskeyttäen kiroukseni.
Ethan kiepautti minut käsivarsilleen. Tuijotimme hetken toisiamme sanomatta mitään. Minä lähes unohdin että olin vihainen.
Kun hänen kasvonsa lähenivät turhan paljon, pyristelin itseni vapauteen.
”Älä unta näe”, sihahdin ja marssin huoneen toiselle puolelle ja naksautin kylpyhuoneen oven lukkoon epäröimättä.

Rick
”Steven, anna sen oven olla”, totesin varmaan kymmenennen kerran. Steven vain mulkaisi minua ja irrotti puukkonsa jälleen ovesta. Hän ei ollut niitä kärsivällisimpiä tyyppejä. Häntä turhautti kellarissa istuminen.
”Luke ei pidä tuosta”, Anthony totesi viitaten puukon jättämiin jälkiin.
Puukko kolahti jälleen oveen. Sen tasainen pinta oli ollut historiaa jo muutaman päivän ajan.
”Ärsyttää”, Steven murahti. Eipä yllättänyt. En minäkään riemusta hyppinyt, mutta ehkä pian olisi toiminnan aika.
”Hoe vain itsellesi että halusit itse mukaan”, Anthony totesi ja väänsi jalkansa risaisen sohvan käsinojalta lattialle. Hän vääntäytyi huokaisten ylös natisevalta sohvalta.
”Lähden kierrokselle”, hän totesi vetäessään asevyön paitansa päälle.
Stevenin hauis jännittyi taas ja sekunnin murto-osan jälkeen puukko rusahti sentin oven kahvan yläpuolelle.
”Ja syömään?” Steven kysyi. Anthony pyöritteli hetken päätään ennen kuin nyökkäsi.
”Jos jonkun siinä matkalla löytäisi”, hän totesi vetäessään takin niskaansa. Steven unohti puukkonsa samantien. Miten ärsyttävä ilmaus, ajattelin vaikka tosin käytin itse aivan samaa. Tiesimme kaikki vallan hyvin, ettei meidän kauaa tarvitsisi etsiä että löytäisimme pahaa aavistamattoman saaliin.
”Jonkun? Minä tarvitsen muutaman”, Steven totesi viileästi. ”Haluan naida ja tappaa.”

Kathy
Hivuttauduin varovaisesti Luken käsivarren alta. Hän murahti unissaan, muttei kuitenkaan herännyt. Mahani murisi vaativasti ja hiivin hiljaa huoneen ovelle. Tunnustelin lattiaa hetken ennen kuin löysin Luken t-paidan jonka pujotin päälleni.
Koko talo oli hiljainen. Käytävässä katseeni kohdistui hetkeksi huoneen oveen, jonka takana tiesin Ninan nukkuvan. Ja varmaan Ethanin myös.
Käteni liukui kaiteella laskeutuessani alas. En viitsinyt sytytellä valoja mutta keittiössä napsautin työtason lampun päälle. Jopa sen valo sai minut hetkeksi räpyttelemään silmiäni.
Nappasin jääkaapista leipätarvikkeet ja laatikosta paistinpannun. Hassua, miten keittiökin oli jo ehtinyt tulla täällä niin tutuksi. En enää muistanut kunnolla oman asuntoni…
Laskin täytetyn leipäni pannulle hiljaa hyräillen ja jäin nojailemaan työtasoa vasten odottaessani leivän valmistumista.
Äkkiä huomasin tuijottavani alakerran käytävän yhtä tiettyä ovea. Kellarin ovea, jonka tummat rajat erottuivat pimeydestä.
Oloni muuttui tukalaksi ja hetken kaduin, etten ollut herättänyt Lukea seurakseni. Etsin kaapista lautasen kääntämättä katsettani ovesta hetkeksikään. Rauhallinen tyyneys joka vielä hetki sitten oli kuplinut sisälläni, oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
”Hermostuttaako jokin?” kuulin tumman äänen jostain keittiön varjoista.
Kiljahdin pelästyneenä ja käännyin automaattisesti ääntä kohti. Sydämeni hakkasi tietään ulos rinnastani.
Mies astahti valokiilaan niin että erotin hänet.
”Yöpalalla vai?” Steven kysyi matalasti. Minä nielaisin vaivalloisesti.
”Niin…” mutisin ja vilkaisin olkani yli leipää.
”Minullekin maistuisi”, Steven sanoi ja tuijotti minua. Inhottava olo puristi rintaani. Vilkaisin työtasolla olevia leipätarvikkeita.
Steven huomasi katseeni ja naurahti.
”Tuo on kuin tuhkaa”, hän sanoi ja siirsi kiiluvat silmänsä takaisin minuun.
Portaikosta kuuluva kolina sai meidän molempien katseet kääntymään. Luke harppoi suoraan keittiöön. Hän vilkaisi minua huolissaan ja asettui minun ja Stevenin väliin.
”Mielenkiintoinen ajankohta”, hän murahti Stevenille.
”Tietääkseni en ole sinulle tilivelvollinen, mutta tulin juuri... noh, syömästä.” Stevenin ääni hiljeni olemattomiin uhkaavasti.
”Luulin tehneeni selväksi, ettei sinulla ole missään tilanteessa mitään asiaa Kathylle”, Luke totesi jättäen Stevenin selityksen omaan arvoonsa.
”Pääsi unohtumaan”, Steven totesi.
Tunsin kuinka Luke jännittyi entisestään ja painoin käteni Luken paljaalle selälle. En halunnut että hän alkaisi rähinöidä keskellä yötä.
”Puhutaan huomenna. Tehdään asia selväksi”, Luke murahti Stevenille ennen kuin vilkaisi olkansa yli minua.
”Ota leipäsi, mennään takaisin”, hän sanoi minulle. Hänen suunsa oli kireä mutta ääni pehmeä. Nyökkäsin vaitonaisesti. Luke käänsi nopeasti levyn pois päältä ja tarttui toiseen käteeni.
Kävelin kiltisti hänen edellään pois ahdistavasta tilanteesta.
”Satuttiko hän sinua? Ei kai hän koskenut sinuun?” Luken kysyi heti kun pääsimme takaisin yläkerran huoneeseen. Hänen äänestä kuulsi huoli. Hänen katseensa tutki minua pienen pöytälampun valossa minun näykkiessäni leipääni.
”Olen kunnossa”, vakuutin ja laskin leivän yöpöydälle.
”Sinä kiljuit”, Luke sanoi synkästi ja veti minut lähelleen.
”Steven vain yllätti minut”, sanoin hiljaa ja painauduin tiiviimmin Lukea vasten.
”Olisit herättänyt minut, kun lähdit”, hän mutisi hiuksiini.
”En tajunnut”, kuiskasin ja piilotin kasvoni miehen kaulaan. Hän hymähti vastaukseksi.


jatkuu

A/N: Hei vaan kaikille! Tiedän, siitä on ikuisuuuus kun viimeksi jatkoin näitä novelleja, mutta tässä teille jatkoa. Ja hurjan iso kiitos kaikille kommentoijille ja ahkerille lukijoille. Pakkoa sanoa, että hämmästyn (iloisesti) joka kerta kun näen uuden kommentin! Minä vetäydyn tästä taas ylhäiseen yksinäisyyteeni jatkamaan muita novelleja....

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Jokaisella pilvellä on kultareuna



Konsta odotti minua koulun ulko-ovilla.
En meinannut huomata häntä, kun ryntäsin ulos vielä nappeja takista kiinni laittaen.
”He odota Riia!” Konsta huusi perääni ja harppoi kiinni sen matkan jonka olin ehtinyt liukastella jäisellä pihalla.
Käännyin hämmentyneenä katsomaan taakseni.
”Mitä sinä täällä teet?” kysyin yllättyneenä vaikka kerta ei ollutkaan ensimmäinen. Oppilaita alkoi virrata ovista kohti bussipysäkkiä.
”Kävelläänkö?” Konsta kysyi. Minä nyökkäsin. Kun olimme ensimmäistä kertaa kävelleet yhtä matkaa, silloin kun Konsta oli pyytänyt minua vanhoihin, olin joutunut lähes juoksemaan pysyäkseni Konstan tahdissa. Nyt hän oli kuitenkin jo oppinut hidastamaan tahtiaan. Tosin hän kuittaili mukamas hitaasta kävelytahdistani lähes joka kerta.
”Tanssit lähestyy”, Konsta mainitsi kuin ohimennen kun olimme kävelleet jo hyvän tovin sanomatta sanaakaan. Minä vain nyökkäsin.
”Oletko harkinnut tanssivasi minun kanssa?” Konsta kysyi hymyillen ja pukkasi minua kevyesti olkapäähän. Minä yritin naurahtaa luontevasti mutta äännähdys oli enemmänkin pakotettu ähkäisy.
”Hei, se on yksi lukion kohokohdista”, Konsta sanoi. Mikä hemmetin myyntipuhe tämä oli?
”Tiedän”, totesin huokaisten. Konsta katsoi minua koiranpentu ilmeellä.
”Tuo ei auta”, sanoin. ”En vain tiedä haluanko tanssia.”
”Kaikki tytöt haluavat. Ole kiltti. Minä tarvitsen parin”, Konsta sanoi ja katsoi minua uudestaan vetoavasti. Konstalla ei olisi ollut ongelmia löytää toista paria jos minä kieltäytyisin.
Minä huokaisin raskaasti. ”No hyvä on”, huokaisin ennen kuin edes kunnolla tajusin. Aivan kuin joku toinen olisi sanonut sen.
”Jes loistavaa!” Konsta hihkaisi enkä voinut olla katsomatta häntä hiukan kummastuneena. ”Millainen päivä sinulla oli?” hän kysyi heti perään vaihtaen puheenaihetta, ennen kuin ehtisin muuttaa mielipidettäni.
”Melko normaali”, vastasin huokaisten.
”Et ollut syömässä”, Konsta sanoi. Tuntui kuin mustapilvi olisi samantien noussut pääni päälle.
”Niin en ollutkaan. Minulla oli eväät”, vastasin hiukan välttelevästi. Miksi hän sanoi noin? Tarkkailiko hän syömistäni? Hidastin risteyksen kohdalla, josta me yleensä käännyimme, mutta Konsta jatkoi eteenpäin.
”Mennään täältä, se tien umpikuja on ihan tukossa lumesta”, Konsta sanoi ja minä kirin hänet taas kiinni. Oikaisimme yleensä muutaman korttelin erään lenkkipolun kautta.
”Et ole käynyt syömässä vähään aikaan”, Konsta sanoi. Minä en vastannut mitään, eikä Konstakaan enää jatkanut aiheesta.
Konsta kääntyi tottuneesti oikealle, mutta minä pysähdyin paikoilleni. En menisi tuolle tielle. Emme yleensä tulleet tältä suunnalta, joten en ollut edes tajunnut mihin olimme kävelemässä.
”Mitä nyt?” Konsta kääntyi kysymään hämmästyneenä kun hän tajusi että olin pysähtynyt.
”Eikö me voida mennä tuolta?” kysyin ja osoitin taaksepäin. Katsoin Konstaa anovasti.
Konsta naurahti. ”Minä asun tällä tiellä.”
Selvitin hieman kurkkuani joka tuntui äkkiä kuivalta kuin Saharan autiomaa.
”No… minä… tuota… minä taidan kiertää tuolta”, sanoin ääni hiukan väristen.
Konsta katsoi ihmeissään suuntaan johon olin osoittanut.
”Eihän siinä ole mitään järkeä, kierrät turhaan koko korttelin”, Konsta sanoi hämmentyneenä. ”Sitä paitsi, etkö pääse suoraan tuon metsän läpi kotiin?”
Pääsin, ajattelin. Otin kuitenkin varman askeleen taaksepäin. En halunnut kulkea siitä. En tätä tietä enkä tuon metsän halki. Katseeni hakeutui automaattisesti siihen paikkaan. Tuolla se oli. Siinä se oli tapahtunut. Kuka tahansa olisi voinut nähdä ja estää sen. Miksei kukaan kävellyt tästä silloin?
Silmissäni sumeni hetkeksi ja käännähdin äkkiä kannoillani.
”Riia!” Konsta huusi perääni hämmentyneenä.
”Sori, mutta mä kierrän!” huusin hädissäni ja jatkoin ripeää kävelyä eteenpäin. Toivoin ettei Konsta juoksisi perääni. Eikä hän juossut.
Olin hengästynyt kun pääsin lopulta kotiin. Olin lähes juossut koko loppumatkan ja sydämeni löi liian tiheään. Potkaisin lattialla olevat postit tieltäni ja lysähdin ulko-ovea vasten. Konsta asui sen tien varrella. Se oli ainoa ajatus joka sillä hetkellä mahtui päähäni. Konsta asui siinä aivan lähellä!
Puhelimeni värisi laukussani. Kaivoin kännykkäni esiin hankalassa asennossa. Tuntematon numero vilkkui ruudulla.
”Riia”, sanoin vastatessani puhelimeen. Yritin kuulostaa normaalilta. Ehkä se olisi mennyt läpi jos soittaja olisi ollut kuka tahansa muu…
”Miten minulle jäi sellainen olo, ettei kaikki ole kunnossa”, Konsta sanoi kuulostaen huolestuneelta. Minä suljin silmäni hetkeksi ja harkitsin lopettavani puhelun samantien, mutta se olisi ainakin todistanut Konstan väitteen todeksi. Painoin puhelimen olkaani vasten ja keräsin kädellä huiskaisemani postit käteeni.
”Ei minua mikään vaivaa”, totesin ja yritin peittää ääneni värinän. Olin surkea valehtelemaan.
Konsta oli hetken hiljaa. ”Haluatko puhua siitä?” hän kysyi lopulta.
Suljin silmäni hetkeksi. En voisi puhua siitä Konstan kanssa. En voisi puhua siitä kenenkään kanssa. En vain… voinut.
”En usko että voin”, sanoin lopulta lähes kuiskaten.
”Aina voi puhua”, Konsta yritti. Minä pudistin päätäni, vaikkei Konsta sitä kyennyt näkemään. Hän kuulosti joltain helvetin psykologilta.
”Usko, en vain voi”, totesin ja nousin lattialta. Laskin laukkuni eteisessä olevalle tuolille.
”Entä jos vain kuuntelen. Mitä ikinä kerrotkin, en ota sitä puheeksi koskaan”, Konsta ehdotti. Tiesin että hän halusi vain auttaa, mutta tämä vain pahensi asiaa.
”Konsta, en vain voi”, sanoin hitaasti. ”Minun täytyy nyt mennä.”
En odottanut että Konsta sanoisi jotain, vaan suljin puhelimen.
Laskin puhelimen laukkuni viereen käsi hiukan täristen.
Minun ei olisi pitänyt kertoa Konstalle mitään. Olisin vain voinut unohtaa koko asian, mutta nyt… Konsta ei ikinä antaisi minun unohtaa.
Olisin tehnyt mitä tahansa jos olisin siinä vaiheessa voinut vaihtaa lukiota. En halunnut nähdä Konstaa. Voisinpa aloittaa puhtaalta pöydältä ja vain uskotella ettei mitään kauheaa ole tapahtunut. En ollut kulkenut enää sitä tietä, millä se silloin tapahtui. Kiersin sen aina. Olin sitten kävelyllä tai tulossa jostain kotiin, en ikinä enää mennyt siitä. Olin jo onnistunut sulkemaan sen mielestäni, ainakin suurimmaksi osaksi. Mutta miksi juuri nyt kaiken oli pitänyt hypätä taas silmille? Juuri kun olin unohtamassa! Niin epäreilua, enkö koskaan pääsisi tästä eroon? Ehkä vika olikin minussa. En koskaan saisi unohdettua, koska vika oli minun. Miksen muka olisi voinut juosta pois? Tai taistella vastaan? Minä itse olin antanut sen tapahtua. Olin… syyllinen.
Selasin hitaasti posteja, heittäen mainoksia lehtikoriin. S-eturyhmän lehti, Stockmannin mainoslehti jonka kannessa poseerasi kamalan laiha nainen hiukset hulmuten ja sitten vuorotellen laskuja ja pienmainoksia joista joka toinen tuntui olevan lähi pitseriasta.
Sitten kesken mainosten käteeni osui kirje. Siis oikea kirje, ei mikään lasku tai muu rapiseva kuori vaan oikea kirje. Postimerkistä huomasin sen tulleen Amerikasta. En voinut olla hymyilemättä. Maija ei ollut sellainen, jonka olisi odottanut lähettävän etanapostia, vaan viestin Facebookin tai Skypen kautta. Olin kuitenkin toivonut, että hän oikeasti kirjottaisi.
Pliis sano, ettei mun tarvi enää kirjottaa tällasii historiallisia läpysköitä. Kaikki mitä mä nyt kerron, on kuitenki, sitte ku luet tän jo viikkokausia vanhoja.
No mutta, tervehdys sinne tuhansien kilometrien päähän! Tää on aivan mahtavaa. En tiedä mitä mun pitäis sanoa kun on niin paljon kerrottavaa. Muutama kuukausi jo hurahtanut enkä vieläkään oo ihan tottunut kaikkeen. Puhuminen menee jo paremmin, alku oli ihan hirveetä kun olin kokoajan ihan lukossa, ku aattelin, ettei kukaan kuitenkaa ymmärrä mitä yritän sanoa. Kaikki on tosi kiinnostuneita, ku oon ulkomaalanen ja kaikilla riittää kysymyksiä. Onneksi tääl on yks toinenkin vaihtari, Karita, se on Saksasta. Me oltiin tosi hyviä kavereita jo ekasta päivästä asti. Elämä on yllättävän samanlaista täällä, koulun jälkeen vietetään aikaa kavereiden ja perheen kaa. Mä jatkoin tanssia täällä, käyn joka tiistai ja torstai koulun jälkeen tanssimassa.
Hyppäsin pitkän kirjeen viimeiseen kappaleeseen.
Tässä tais olla nyt tän hetkiset jutut. Sano terkkuja kaikille, ja lähetä sähköpostilla kaikki uusimmat juorut! Pärjäile,
terkuin, Maija
Taittelin kirjeen takaisin kuoreensa. Pärjäile… Just niin, pärjäile, ihan yksin.

jatkuu

A/N: Noniiin, saatte nyt näin sunnuntai-illan kunniaksi jatko-osan tähänkin! No mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, minäpä jatkan kirjoittamista :)

maanantai 4. helmikuuta 2013

Fuksianpunainen pioni

Osa 19


Kathy
Nina vilkaisi minua siihen malliin, ettei antaisi anteeksi jos antaisin Ethanin viedä hänet. Mitä minä olisin kuitenkaan voinut tehdä? En minä onnistu Ethania pidättelemään jos hän haluaa jutella Ninan kanssa.
Ethan oli kyllä kieltämättä tullut kreivin aikaan. Ainakin minun mielestäni. Painoin pääni huokaisin takaisin tyynyyn.
Ajatukseni keskeytyi kun tunsin lämpimän ilmavirran ohimollani.
"Teillä taisi olla mielenkiintoinen keskustelu", Luke mutisi korvaani. Hänen kätensä siirsi hiuksiani paljastaen kaulan ja niskan.
Miten hän saattoi tietää? Olin aivan varma, että hän osasi lukea ajatuksia ja pimitti sen minulta.
"Sydämesi hakkaa kamalan nopeasti", hän jatkoi ja tunsin lämpimän lipaisun korvallani. Nuolaisiko hän juuri minun korvaani?
"En tiedä mitä kuvittelet", aloitin yllättävän käheällä äänellä. Rykäisin hieman ennen kuin jatkoin. "Kerroin vain Ninalle kaiken tarpeellisen."
"Haluanko minäkin tietää?" Luke kysyi. Tunsin hänen painonsa päälläni.
"Tyttöjen juttuja", totesin lyhyesti. Kenen tahansa miehen pitäisi kyetä päättelemään siitä. Tarkemmin en sanoisi.
"Kerro nyt. Olen vastustamaton vai mitä?" Luke maanitteli ja kietoi kätensä ympärilleni.
Mutisin tyynyä vasten jotain sen tapaista kuin "saakelin manipuloija". Sitten tajusin mitä hän oli sanonut.
"Hei! Sinä salakuuntelit!"
Luke naurahti ja painautui tiiviimmin minua vasten.
"Luke", sanoin varoittavasti. Vihasin salakuuntelijoita. Paitsi jos kyseessä oli Luke, mutta en minähän en myöntäisi sitä. "Oletko kuullut että sala-"
"Kerro vain mitä haluan tietää", Luken ääni keskeytti saarnani salakuuntelusta.
"Ei minun tarvitse kertoa, koska kuuntelit kuitenkin", sanoin tyynyä vasten ja yritin kuulostaa vihaiselta.
"Koska tiesin, ettet kuitenkaan kerro", Luke sanoi. Tunsin hänen huulensa niskallani.
Minä tuhahdin vastaukseksi.
"Yksi asia jäi kuitenkin mietityttämään", Luke jatkoi. Saatoin kuulla hymyn hänen äänestään.
"Niin se tuppaa menemään kun salakuuntelee", totesin kylmästi.
Luke ei sanonut mitään. Huomaamattani koko kehoni jännittyi kun odotin mitä hän sanoisi.
"Olet siis ihastunut", Luke totesi lopulta. Minä voihkaisin tyynyä vasten.
"Minuun", Luke jatkoi. Hitto, hän puhui kiusoittelevasti. En tehnyt elettäkään vastatakseni hänelle. Tunsin kuitenkin kuinka poskiani kuumotti ja hengitykseni oli taas kuin varkain kiihtynyt.
"Okei mene muualle idiootti", tuhahdin lopulta ja olin aikeissa nousta. En tajua kuinka olin kuvitellut sen olevan mahdollista kun Luke makasi päälläni.
"Hei hei, et mene mihinkään", Luke murahti ja painoi minut tiiviimmin sängyn ja itsensä väliin. "Miksi en ole kuullut sitä sinulta?" hän kysyi.
Noniin. Hän siis haluaa kuulla sen minulta? Jahas...
"Koska se on sinulle vain seksiä", totesin. Luke hengähti korvaani.
"Onko?"
"On." Tai en minä tiennyt. Ei hänkään ole koskaan sanonut mitään... että pitäisi minusta.
"Mitäpä jos korjaamme hiukan tätä täysin perätöntä väitettäsi", Luke sanoi ja nosti itseään päältäni hiukan. En ehtinyt edes hengähtää pettymyksestä kun hän oli jo kiepauttanut minut ympäri.
Tuijotin hänen tummiin silmiinsä.
”Noniin. Olenko minä sanonut niin?” Luke kysyi ja tuijotti minua herkeämättä.
”Ööh”, aloitin ja mietin kuumeisesti mitä hän oli juuri kysynyt. ”Et?” vastasin lopulta.
”Olenko antanut ymmärtää niin?”
”Minä en…” aloitin. En kerta kaikkiaan enää muistanut mistä oli puhe.
Luke katsoi minua hetken toinen kulma koholla. ”Olenko antanut ymmärtää että tämä kaikki on minulle pelkkää seksiä?” hän kysyi hiukan liioitellun hitaasti.
”Se vähän riippuu”, vastasin lopulta. Ääneni oli taas kadonnut johonkin.
”Mitä sinä taas sekoilet?” Luke kysyi virnistäen.
Minä kohensin hiukan asentoani hänen allaan. ”Et ole sanonut koskaan mitään... etteikö asia olisi niin.”
Luke pyöräytti silmiään. ”Ja koska en ole sanonut mitään, teet johtopäätöksen, ettet merkitse minulle mitään?”
Olinko tosiaan sanonut niin? Kurtistin hieman kulmiani.
”Kathy”, Luke aloitti hitaasti. ”En todellakaan käsitä, mikä tässä on jäänyt sinulle epäselväksi.”
Minä auoin suutani hetken ennen kuin siristin silmiäni. ”Sinä.” Tiesin olevani epäreilu.
Luken kulmat kohosivat hiusrajaan asti. ”Okei, ohitetaan tuo. Olet kamalan itsepäinen.”
Minä mulkaisin Lukea ja kohotin käteni työntääkseni hänet kauemmas. Luke tarttui käteeni ja vetäisi sen pääni yläpuolelle. Hän virnisti kun katsoin häntä hiukan moittivasti.
”Mutta usko pois pidän siitä”, hän sanoi ennen kuin painoi huulensa huulilleni. Vaativa suudelma runnoi hellästi huuliani. Käteni kietoutuivat kuin varkain hänen niskaansa.
”Huomaatko?” kysyin hengästyneenä kun Luken huulet jatkoivat matkaansa kaulalleni.
”Mitä?” hän mutisi solisluutani vasten.
Vetäisin käteni vapaaksi hänen otteestaan ja vetäydyin nopeasti kauemmas. Tiesin, että Luke olisi kyllä voinut estää sen, mutta hän jäi kiltisti paikoilleen.
”Mitä minä merkitsen sinulle?”
Tuijotimme taas hetken toisiamme hiljaisina. Huokaisin, hän ei selvästikään aikonut vastata minulle.
”Paljon”, hän vastasi lopulta.
Se ei ollut ihan se vastaus mitä odotin. En voinut olla puraisematta huultani.
”Eli… välität minusta?” kysyin ja vilkaisin miestä kulmieni alta.
”Minä rakastan sinua.”
Luke sanoi niin nopeasti, etten ehtinyt tajuta sitä kunnolla, ennen kuin hänen huulensa olivat jälleen tiiviisti omiani vasten. Värisin yllättyneenä.
”Sinä… mitä?” kysyin ja erkanin taas suudelmasta.
”Kathy, ole nyt vain hiljaa. Kuulit kyllä mitä sanoin”, Luke mutisi tummalla äänellä painautuen uudestaan minua vasten.

Ethan
Mulkoilin Ninaa joka seisoi keskellä huonetta leuka pystyssä tuijottaen takaisin.
”En pidä siitä, että uhittelet”, sanoin hitaasti astuen joka askeleella lähemmäs.
Nina mutristi huuliaan ja katsoi minua tarkasti. ”En ole pahoillani.”
”Sinun pitäisi olla”, totesin. Seisoimme vastakkain. Nina tuijotti itsepäisesti poispäin minusta.
”Minä en ole komenneltavissasi”, Nina puusahti vihaisena.
Puristin käteni nyrkkiin yrittäen hillitä itseäni. Riitaa oli jatkunut jo ihan tarpeeksi kauan.
”Miksi teillä on täällä murhaajia, jos kerta minä ja Kathy olemme täällä?” Nina tiuskaisi kun en sanonut mitään.
”Koska meillä on tehtävä”, ärähdin. Nina ei näyttänyt edes säpsähtävän.
”Niin joo tapatte vampyyrejä, no miksi sitten jumitatte täällä?!” Nina kirahti.
Hiton tietämätön nainen! ”Ei se ole niin yksinkertaista!”
”No eipä tietenkään sinun kanssasi!” nainen huusi. Minä hätkähdin ja käteni lennähti Ninan kurkulle.
Hän säikähti aivan selvästi mutta naamioi sen pian raivon taakse.
”Laske minut alas!” Nina kivahti.
Minä ärähdin vastalauseen ja tyrkkäsin naisen sängylle. Punertavat hiukset levisivät patjalle viuhkan tavoin.
”Vihaan sinua!” Nina huusi päin naamaani. Minä pudistin päätäni itsekseni ja nappasin naisen ranteista kiinni. Kuin salamana huomasin naisen oikean polven liikahtavan. Se ehti osua minua lonkkaan ennen kuin lukitsin sen painollani. Jestas miten seksikkäältä hän näytti.
Ninan ilme synkkeni entisestään hänen taistellessaan raajojaan vapaaksi painoni alta. Turhaan.
”Vihaan… sinua…” hän puuskahti tempoessaan jalkaansa. Häntä tuntui ärsyttävän entisestään se että kykenin pitämään hänen rimpuilevia käsiään vain yhdellä kädellä. Tai muutamalla sormella.
”Tappele reilusti”, Nina ärähti repiessään ja riuhtoessaan.
Mietin kuinka huvittavalta se mahtoi näyttää. Nina rimpuili ja tappeli vastaan minkä jaksoi, mutta minun ei tarvinnut kuin istua hänen jalkojensa päällä ja pitää toisella kädelläni hänen ranteensa tiukassa lukossa.
”Alat ottaa hermoilleni!” Nina ärähti.
En voinut kuin nauraa Ninan raivoisalle katseelle.
”Joko alkaa riittää?” kysyin virnistäen ärsyttävästi. Nina siristi silmiään ja hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi.
”Minä tapan sinut”, hän murisi.
Minä esitin pelästynyttä. ”Hui kun pelottaa.”
”Murran luusi ja katkaisen kaulasi”, Nina ärisi allani silmät viiruina.
Minun oli pakko nauraa. ”Kultapieni, sinä tuskin pärjäät demonille.” Nojauduin hiukan lähemmäs Ninan kasvoja. Niin lähelle, että saatoin tuntea hänen lämpimän kiivaan hengityksensä kielelläni.
”Ja yksi asia vielä… kyllä, se on parempaa demonien kanssa”, sanoin mahdollisimman hitaasti ja vihjailevalla äänellä ennen kuin katosin Ninan päältä.
Kuulin käytävään asti Ninan raksuttavat aivot, eikä kestänyt kuin muutama sekunti…
”Senkin LIKAINEN… SALAKUUNTELIJA!”
En voinut olla naurahtamatta. Raivoisat askeleet kuuluivat lähempää ja Nina vetäisi oven auki lähes täristen raivosta.
”Se oli kahden keskeinen keskustelu!” Nina raivosi harppoessaan lähemmäs. Hän iski nyrkkinsä vatsaani kerran, toisen ja kolmannen. Toivoton yritys, hän ei saisi tehtyä edes mustelmaa.
”Senkin irstas vanha SIKA!”
Minä pärskähdin hiukan.
”Kuinka sinä kehtaat!” Nina kiljui oktaavia ylempää kuin normaalisti. Jestas tuossa naisessa riitti ääntä.

jatkuu...


A/N: Hmm... Täytyy myöntää että olen erittäin pettynyt, itseeni siis. Taas jatkoin tätä enkä noita muita... Nyt mä ryhdistäydyn ja kirjotan noita hiukan vähemmälle huomiolle jääneitä novelleja. Mutta sama vanha virsi taas, lukekaa ja kommentoikaa.