maanantai 4. kesäkuuta 2012

Fuksianpunainen pioni

Osa 4


Kathy
Ethan ei tuntunut niin pelottavalta kuin Luke. Mies ei ollut edes kysynyt nimeäni eilen, saati sitten esitellyt itseään.
Ethan sen sijaan tuntui olevan toisenlainen, hän tarjosi jopa kahvia.
Kun olin herännyt vaaleasta isosta huoneesta, olin toivonut kaiken olleen unta. Että eilistä ei olisi ikinä tapahtunut.
Kaikki kuitenkin viittasi aivan muuhun.
Havahduin kun Ethan ojensi minulle kuuman kahvikupin.
”Kiitos”, mutisin.
”Oletko kunnossa?” Ethan kysyi. ”Ei kai Luke satuttanut sinua?” Hän tuijotti minua tutkivalla katseellaan.
”Äh”, ähkäisin ilman karatessa keuhkoistani. ”Ei kai…” Peräännyin Ethanista keittiön toiselle puolelle. Ihan varmuuden vuoksi sillä en saanut mielenrauhaa hänenkään seurassa. Puristin kuppia käsissäni. Siitä hohkava kuumuus poltti käsiä, mutten välittänyt siitä.
Ethan vilkaisi kelloa ja säpsähdin kun hän iski oman kuppinsa pöytään hiukan turhan kovaa itse varmaan tajuamatta sitä.
”Minun täytyy mennä. Luke palaa varmaan pian. Nähdään Kathy”, Ethan sanoi virnistäen minulle ja syöksyi ulos keittiöstä.
Minä jäin hämmentyneenä yksin keittiöön. En kuitenkaan pysynyt edes minuuttia paikoillani. Kuppi kolahti tiskipöytään keikkuen siinä hetken, samalla kun rynnistin eteiseen. Kokeilin ovea. Se oli edelleen lukossa. Painoin kahvan uudestaan alas ja nykäisin ovea. Miten se saattoi olla, jos Ethan oli juuri lähtenyt?
”Se on lukossa.”
Juuri tuota ääntä en halunnut kuulla.
Käännyin katsomaan taakseni. Luke nojaili seinään vähän matkan päässä.
”Aiotko tappaa minut?” Kysymys oli itseasiassa vaivannut minua jo melko kauan, mutta vasta nyt sain kysyttyä sen.
”Jos se olisi ollut aikeeni, olisin tehnyt sen jo. Luultavasti siellä kujalla”, Luke vastasi ja astui lähemmäs.
”Älä tule lähemmäs”, sanoin hiljaa ja painauduin ovea vasten. Tilanne tuntui olevan kuin kauhuelokuvasta. Sydämeni hakkasi ja hengitykseni oli taas muuttunut pinnalliseksi. Käteni haparoi otetta oven kahvasta.
Ääneni epävarmuudesta huolimatta Luke pysähtyi. Ehkä hän ei halunnut minun pyörtyvän taas.
”Rauhoitu. En minä sinua satuta”, Luke mutisi ja haroi toisella kädellä hiuksiaan.
Minä vain uikahdin vastaukseksi. Tunsin oloni taas niin pieneksi ja epävarmaksi tuon miehen edessä.
”Joo muuten vaan tapat ihmisiä minun nenäni edessä ja pidät minua lukittuna täällä ILMAN SYYTÄ JA SELITYSTÄ!” Hämmennyin itsekin äänenvoimakkuuttani. Sain otteen kahvasta ja puristin sitä kuin etisen tukea.
Huomasin Luken käden puristuvan nyrkkiin.
”En voi… kertoa sinulle.” Mies melkein voihkaisi ja pamautti nyrkillään seinää. Hätkähdin rajusti. Miehen kasvot eivät kuitenkaan näyttäneet vihasilta enemmänkin epätoivoisilta.
Pitkän aikaa me molemmat pysyimme paikoillamme, minä painautuneena ovea vasten ja Luke nojaten päätään seinään.
”Kuule…” aloitin kokeilevasti. Osittain varmistaen onnistuinko itse muodostamaan kokonaisia lauseita. Ääneni oli kähea ja rykäisin hiukan saadakseni äänen kulkemaan paremmin.
Luke käänsi katseensa minua kohti nojaten yhä seinään. Irrotin käteni varovaisesti oven kahvasta.
”Onko Ethan yhä täällä?” kysyin yllättäen vastoin kaikkia ajatuksiani.
Luke pyöritti päätään. ”Ei.”
”Ai. Luulin että hän lähti…” mutisin.
”Niin lähti”, Luke tokaisi matalasti.
Minä kurtistin kulmiani. ”En kuullut ovea?”
”Ei hän mennyt tuosta ovesta. Oliko tuo asiasi?” Luke kysyi osittain huvittuneena ja osittain ärtyneenä.
”Ei”, myönsin. ”Olin sanomassa että… voisit yrittää kertoa.” Olin edelleen hämmentynyt, että pystyin keskustelemaan näin murhaajan kanssa. ”Ja että saisin mennä kotiin.”
”Et voi mennä kotiin”, Luke sanoi jättäen huomiotta ensimmäisen lauseeni. Minua alkoi taas ärsyttää pahemman kerran.
”Niinhän sinä sanot, mutta jostain syystä en käsitä miksi?” ärjäisin.
”Minulla on tehtävä, okei?” Luke sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Ja miten se liittyy siihen saanko mennä kotiin vai pitääkö olla täällä lukkojen takana?” kysyin. En minä täällä ikuisuuksiin voinut olla. Minulla oli oma elämä. Työ, koti, ystävät. Ei helvetti, Nina.
”Se liittyy siihen, mitä tapahtui kujalla. Siksi et ole turvassa yksin. Siksi et voi mennä kotiin”, Luke mutisi, vaikken edes tajunnut mitä hän sanoi.
”Helvetti, Nina on varmasti huolissaan!” parkaisin. Olin taas aivan pyörällä päästä.
”Ai se sinun ystäväsi sieltä baarista?” Luke kysyi.
”Niin, voi hitto… missä minun puhelimeni on?”
Samassa huomasin Luken pyörittelevän sitä sormiensa välissä.
”Anna se tänne.”
”Et sinä voi soittaa. Minä soitan”, Luke vastasi.
”Mitä?!” rääkäisin. Lukehan ei Ninalle soittaisi.
Luke mittaili minua hetken hiljaa katseellaan. Tiesin näyttäväni todella edustavalta sotkuisine hiuksineni ja ryttyisine vaatteineni. Meikitkin olivat aivan varmasti levinneet ympäri kasvoja. Huomasin Luken virnistävän. En kai minä niin pahalta näyttänyt? Voi ei.
”Okei. Minä olen aivan sekaisin. Voinko mennä suihkuun?” kysyin ärtyneenä. ”Äläkä virnuile noin.”
Luke katsoi minua nopeasti ja yritti pyyhkiä virnettä kasvoiltaan onnistumatta siinä kovinkaan hyvin.
”Kylpyhuone on tuon käytävän päässä. Tuon sinulle pyyhkeen ja vaihtovaatteita.”
Nyökkäsin ja ohitin Luken mahdollisimman nopeasti.

jatkuu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti