tiistai 19. kesäkuuta 2012

Fuksianpunainen pioni


Osa 5

Kuuma vesi valui kehoani pitkin.
Nojasin päätäni viileää kaakelia vasten.
”Kathy?” kuulin äänen kysyvän oven ulkopuolelta.
”Niin?”
”Pyyhe ja vaihtovaatteet ovat tässä oven ulkopuolella”, Luke sanoi ja kuulin naurun hänen äänestään.
”Selvä”, totesin lyhyesti. Painoin silmäni taas kiinni. En voinut käsittää tätä. Aina välillä keskustelimme Luken kanssa kuin normaalit ihmiset ja toisena hetkenä hän oli käsittämättömän raivon vallassa. Vaikka kuinka mietin ja yritin, en onnistunut käsittämään miestä ollenkaan.
Lopulta suljin suihkun huokaisten. Raotin ovea hiukan, että sain hivutettua pyyhkeen ja vaatteet kylpyhuoneeseen.
Kietouduin ihanan pehmeään pyyhkeeseen. Kylpyhuoneen peili oli huurussa. Piirsin siihen muutaman koukeron, ennen kuin pyyhin huurun pois ja kiedoin pyyhkeen hiuksiini.
Puettuani aivan liian isot collegehousut ja t-paidan käärin omat vaatteeni syliini, vilkaisin oven raosta eteiseen. Mistään ei kuulunut ääntäkään.
Hiippailin varpailtaan keittiön ovelle.
”Miksi hiippailet täällä noin?” Luke kysyi naurua pidätellen.
Hätkähdin rajusti ja käännyin Lukea kohti. Hän silmäili oudoksuen päähäni kiedottua pyyhettä.
”Tule, näytän sinulle huoneen”, Luke mutisi odottamatta vastausta edelliseen kysymykseensä.
”Kuules. Tämä menee nyt liian pitkälle”, sanoin liikkumatta paikoiltani. Heilautin päätäni ja nappasin avautuneen pyyhkeen käteeni. Tiesin hiuksieni näyttävän aivan harakanpesältä.
Luke kohotti toista kulmaansa. ”Liian pitkälle?”
”Tämä on kidnappaus”, sanoin ja puristin omia vaatteitani yhä voimakkaammin itseäni vasten.
”Ei ole, jos et ota sitä sellaisena. Sinä olet vieras.” Hänen katseensa siirtyi hiuksiini ja hän virnisti.
”Ilmoitan sinusta poliisille, heti kun saan puhelimen käteeni”, sanoin napakasti. Sydämeni sykähti kun Luke astui askeleen lähemmäs.
”Hassua, etteivät he ole ikinä löytäneet minua”, Luke murahti.
Minä kavahdin taaksepäin.
”Tule nyt niin näytän huoneesi.”
”En…”
Luke katsoi minua tummilla silmillään. ”Voin minä myös kantaa sinut.”
”Voimmeko hetken jutella kuin järkevät aikuiset!” melkein huusin. Hätkähdin hiukan.
Luke näytti myös hämmästyvän. ”Aivan…” hän sanoi kysyvästi kohottaen toista kulmaansa.
”Jotain helvetin erikoista sinussa on. Mitä?”
”Kathy, kuule, ihan todella. Minä en voi kertoa.”
”Minä en aio jäädä tänne.”
Luken silmät tummuivat raivosta. Hän selvästikin suuttui helposti.
”Miksi sinä tapoit sen miehen siellä kujalla?” kysyin. Minähän en antaisi periksi. En, ennen kuin saisin vastauksen tähän hulluuteen.
Luke tuijotti minua hetken vihaisesti.
”Hemmetti… Hyvä on! Älä sitten syytä minua jos pyörryt taas.”
”En pyörry. Haluan tietää totuuden.” Herran jumala, miksi minä muka pyörtyisin. Ei se nyt niin järkyttävää voisi olla.
”Vampyyri.” Hän sylkäisi sanan suustaan sen suuremmitta selityksittä.
Minä purskahdin nauruun. ”Älä viitsi. Ihan tosi. Ei niitä edes ole olemassa”, minä tyrskähdin.
Luke mulkaisi minua vihaisena. ”Tämä ei ole naurun asia Kathy.”
”Mutta vampyyri?” kysyin edelleen huvittuneena. Katsoin Lukea, kuin tämä olisi juuri kertonut vuosisadan vitsin.
”Niin. Se oli juuri tappamassa sinut siellä kujalla.”
Luke puhui niin matalalta ja hiljaa että se oli melkein murinaa ja tuijotti minua tiiviisti.
Samassa muistin raudalta löyhkäävän ällöttävän hengityksen.
”Voi hyvä luoja”, mutisin ja käteni lennähti suuni eteen.
”Aivan”, Luke totesi.
”Voi hyvä luoja”, toistin.
”Taidat toistaa itseäsi”, Luke sanoi minulle huvittuneena.
”Ja sinä tapoit sen”, sanoin. Luke nyökkäsi kireästi. Kaikki huvittuneisuus oli taas kadonnut.
”Kuinka?” kysyin kuskaten.

jatkuu

2 kommenttia:

  1. Kirjoitat todella hyvää tekstiä ja näitä novellejasi on ilo lukea! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Laura! :) Ihana saada kommentteja!

      Poista