torstai 24. toukokuuta 2012

Fuksianpunainen pioni

Osa 2


”Mitä sinä haluat minusta?” kysyin vinkaisten. En olisi halunnut näyttää pelkoani, mutten mahtanut itselleni mitään. Pelkäsin kuollakseni. Koko automatkan olin vain tuijottanut oven lukkoa ja miettinyt miten tämä näin oli mennyt.
”Pitää sinut turvassa.” Mies kuulosti melkein tympääntyneeltä. Hän näppäili koodin oven vieressä olevaan laitteeseen joka päästi kimeän piippauksen, ennen kuin kääntyi katsomaan minua.
Peräännyin automaattisesti nähdessäni hänen tummat uhkaavat silmänsä.
”En tarvitse huolenpitoa”, mutisin ja käänsin katseeni pois miehestä. En minä voinut jäädä miehen luokse. En tuntenut tätä ja herran jumala en luottanut häneen. Olihan hän tappanut miehen aivan silmieni edessä.
”Kyllä sinä tarvitset”, mies sanoi ja virnisti kevyesti. Hän asteli ohitseni ja heitti takkinsa eteisessä olleen tason päälle.
Minä puristin pitkähihaisen paitani rintaani vasten. Toivoin todella, etten repisi sen nappeja irti.
”Minun pitää mennä”, sanoin ja otin perääntyvän askeleen miehestä päin kohti ovea.
Tummat silmät kohtasivat taas omani lähes vihaisina.
”Enpä usko.”
Sydämeni jätti lyönnin välistä.
”Et sinä pääse täältä mihinkään”, mies mutisi.
Minä peräännyin yhä enemmän. Pelkäsin kuollakseni ja tunsin täriseväni kuin horkassa.
”Mikä sinä olet?” ääneni oli pelkkä kuiskaus.
”Se ei ole kovin tärkeää”, mies mutisi ja astui askeleen lähemmäs minua.
”Oletko hullu?! Sinä… ta… tapoit sen…” Loistavaa, en pystynyt enää puhumaan kunnolla. Mieleni huusi. Huusi kaikkea kamalaa. Käski minun juosta ja paeta tuota miestä. Helvetti sentään, hän oli murhaaja!
Ennen kuin olin kunnolla edes tajunnut, painauduin voimakkaasti, ei, vaan väkivaltaisesti seinää vasten.
Hänen silmänsä leiskuivat uhkaavina ja tummina.
”Lopeta”, vinkaisin peloissani.
Hänen kurkustaan kuului murinaa.
”En pidä siitä, että joku kommentoi minun tapojani”, mies murisi kasvot vain muutaman sentin päässä omistani.
Tunsin kuinka adrenaliini syöksähti vereeni. Nopeasti livahdin miehen käden alta ja juoksin kohti ovea.
En kuitenkaan pääsyt muutamaa metriä kauemmas kun tunsin tiukan otteen käsivarressani.
”Päästä irti!” rääkäisin. Mies veti minut itseään vasten ja minä hakkasin hänen lihaksikasta rintaansa nyrkeillä.
”Päästä!”
Mies väänsi käteni selkäni taakse, pitäen niistä tiukasti kiinni. En kyennyt liikuttamaan käsiäni, ja jalkanikin oli tiukasti miehen ja seinän välissä.
Kyyneleet virtasivat kasvoillani valtoimenaan.
”Päästä… irti…”
Voimani hiipuivat vähitellen. Itkuni oli muuttunut nikotteluksi, mutta silti koko vartaloni tärisi.
”Oletko kunnossa?”
EN! Miten voisin olla, jos värisin pelosta?
”Sinä täriset”, mies mutisi. En voinut uskoa korviani. Hän tuntui olevan aivan erilainen kuin vain muutama minuutti aiemmin.
Ennen kuin ehdin vastata mitään, kehoni pelasti minut. Äkkiä kaikki vain silmissäni sumeni ja tunsin polvieni pettävän altani.

jatkuu

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Fuksianpunainen pioni


Fuksianpunainen pioni


Osa 1

Kathy
”Nina ihan tosi”, aloitin. Nina nojasi oven karmiin ja pyöritteli silmiään.
”Kathy, sinä olet pahemmanluokan kotihiiri. Nyt mennään”, hän nykäisi minua kädestä.
”En minä halua.”
”Joo joo, et niin. Haluat itkeä jonkin romanttisen elokuvan aikana, kuinka sinulla ei ole ketään. Nyt mennään.”
Minä puuskahdin. ”En minä ole sellainen. En halua baariin. Ei siellä kukaan minusta kiinnostu.”
”Älä viitsi Kathy! Katso itseäsi. Kuka tahansa kiinnostuisi sinusta missä tahansa”, Nina kirkaisi ja vetäisi minut ulos ja raahaten minut autolle.
”Minä kostan tämän sinulle”, murisin Ninan kaasuttaessa pois kotini pihalta kohti keskustaa.

Istuin myrtyneenä Ninan vieressä. Puristin tiukasti lasiani, eikä minulla ollut aikeissakaan juoda sitä.
Nina hihitteli vieressäni.
”Hän on hyvännäköinen”, Nina supatti korvaani. ”Ainakaan ei lihaksia puutu.”
”Kuka?” kysyin ärtyneenä, vaikka huomasin kyllä mihin Ninan katse kohdistui. Ja Nina oli todellakin oikeassa, taas. Mies oli pelkkää lihasta.
”Hän tuijottaa sinua… on tuijottanut jo pitkän aikaa”, Nina kuiskasi ja vinkkasi silmää minulle.
”Ei ole. Ei tuollainen… katso nyt tuokin roikkuu siinä noin…” mutisin ja hörppäsin lasistani pienen kulauksen, vastoin kaikkia suunnitelmiani. Nina mulkaisi naista, joka uhkasi ripustautua miehen kaulaan.
”Jos vain joisit tuon juomasi, niin hän varmasti tarjoaisi sinulle toisen”, Nina huokaisi ja levitteli käsiään.
”Joo varmaan. Ja arvaa mikä hänellä olisi taka-ajatuksena juottaessaan minulle alkoholia”, vastasin kärttyisenä.
”Kathy, jos meinaat aina syyttää itseäsi siitä mitä tapahtui…” Nina aloitti.
”Okei. Ihan sama. Minä käyn ulkona haukkaamassa happea. Tulen kohta takaisin”, sanoin keskeyttäen Ninan. En halunnut muistella menneitä.
Nina vain nyökkäsi vastaukseksi. Minä aloin luovia tietäni ulos ahtaasta baarista.

Nojasin baarin seinään sivukadulla. Ovien edestä kaikui ääniä. Sivukatu oli kuitenkin aivan pimeänä. Se tuntui helpottavalta.
Mies iski minulle silmää. Nina huomasi minun hymyilevän miehelle. Hän tuuppi minua koko ajan lähemmäs.
”Hei”, mies sanoi virnistäen, kun melkein törmäsin tähän.
Minä vastasin ujosti punastuen.
”Suunnitelmia täksi illaksi?” mies kysyi. Hän pyöritteli kädessään melkein tyhjää lasia.
”Öh… eipä kai…” vastasin ääni käheänä. Etsin katseellani Ninaa, joka nosti peukalon pystyyn huomaamatta.
Mies tarttui käteeni…
Äkkiä havahduin hätkähtäen tunteeseen, että en ollut sivukujalla yksin. Vilkuilin ympärilleni, eikä edessä näkyvä pimeys tuntunut enää helpottavalta. Käänsin katseeni taas edessä olevan rakennuksen seinään. Huokaisin ja painoin sormet ohimolleni. Kuvittelin vain.
Suljin silmät hetkeksi. Pitäisi palata Ninan luokse.
Hengitys levähti kasvoilleni. Se haisi raudalle. Ällöttävä haju, joka melkein sai minut oksentamaan. Joku oli vieressäni. Tunsin lamaantuvani täysin.
Hän oli aivan edessäni kun avasin silmät. Säikähdin hänen uhkaavaa olemustaan.
Karheat kylmät kädet pyyhkäisivät hiuksen pois kasvoiltani. Mahassani myllersi. En kuitenkaan osannut sanoa tai tehdä mitään vastaan.
”Tuoksut herkulliselta.” Ääni oli karhea ja matala. Se huokui uhkaavuutta ja tuntui vastustamattomalta.
Jos en nyt tekisi mitään estääkseni tätä, katuisin sitä huomenna. Taatusti katuisin, mutta niin kuin Nina oli sanonut, en voisi olla ikuisesti sinkkuna. Minua ei ollut luotu niin. Tiesin sen kyllä.
”Mhm, Escadan uusin…” yritin muodostaa kokonaista lausetta.
”En tarkoittanut hajuvettä. En kamalasti perusta niistä.”
”Aivan…” mutisin. En edes tajunnut kysyä mitä hän oli tarkoittanut. Olin kuitenkin hiukan pettynyt hänen vastauksestaan. Hajuvesi oli maksanut pienen omaisuuden, ainakin minun palkallani ja itse pidin siitä.
Miehen huulet hipoivat kaulaani valuen siitä solisluulle. Suljin silmät ja huokaisin.
Yhtäkkiä kuului murinaa. Sen jälkeen terävä sähähdys ja sitten kosketus oli poissa. Silmäni rävähtivät auki, kun kuului epämääräistä sähinää ja murinaa.
Mies, joka oli aiemmin katsonut minua baarissa, oli paiskannut nyt seurassani olleen miehen vasten tiiliseinää.
Tatuoitu hauis oli jännittynyt ja en voinut kuin tuijottaa, kun mies salaman nopeasti väänsi toiselta niskan poikki. Toisen keho valahti veltoksi ja mies antoi sen pudota maahan.
Tuijotin täristen ruumista.
Mies kääntyi hitaasti minua kohti. Hän oli muutaman metrin päässä minusta. Tappaja oli muutaman metrin päässä minusta.
Tiesin, että minun pitäisi huutaa. Auoin vain kuitenkin suutani kuin kala kuivalla maalla.
”Si- si- sinä…”
Mies katsoi minua selvästi huvittuneena. Vaikka hän oli juuri tappanut ihmisen.
”Sinun ei pitäisi olla täällä.”
Hänen äänensä oli matala ja tasainen. Kuin musiikkia.
”Minä…” puristin silmät hetkeksi kiinni. En minä ollut tällainen. Olin aina sanavalmis, miksi en yhtäkkiä onnistunut tuottamaan sanaakaan?
”Olen juuri siellä missä huvittaa.”
Noin. Olin tyytyväinen itseeni. En ollut menettänyt puhekykyä täysin.
Mies astui muutaman askeleen lähemmäs.
”Eikä sinun varsinkaan pitäisi olla tuollaisessa seurassa.”
En voinut kuin tuijottaa miestä. Hän oli paljon pidempi kuin minä. Näytin varmaan naurettavalta hänen edessään. Pienenä ja epävarmana.
”Enköhän osaa valita seurani hyvin.” Miksi edes keskustelin miehen kanssa? Muistutin itseäni, että hän oli juuri tappanut toisen, aivan silmieni edessä. Olin murhan todistaja. Minun pitäisi ilmoittaa poliisille. Tai ainakin häipyä nyt heti miehen seurasta.
”Mene autoon”, mies sanoi tiukasti, ja osoitti sivukadun vieressä olevaa mustaa autoa. Olisin voinut vannoa, että se ei ollut siinä kun olin tullut ulos.
En voinut uskoa korviani.
”Miksi minä tulisin sinun mukaasi?”
”Mene autoon, kiltisti nyt vaan. En minä sinua satuta.” Mies melkein kehräsi. Hänen äänellään oli uskomaton voima.
Melkein tajuamattani käännyin kannoillani, ja lähdin kävelemään kohti autoa. Tunsin ohjaavan käden alaselälläni kevyenä.

jakuu

lauantai 12. toukokuuta 2012

Julkkis osa 19

Osa 19


Maisemat vilistivät ohi, aina välillä tienkyltti kertoi meidän olevan yhä lähempänä kotia.
Sitä mukaan kun etäisyys Helsinkiin ja Emiliin piteni, tunsin oman oloni helpottuvan. Kuin olisin pidätellyt pitkään henkeä ja sitten tuntenut sen helpotuksen tunteen, kun saan taas happea. Tunsin kuitenkin kuinka uusi puristus alkoi saada otetta mitä lähemmäs kotia pääsimme.
Miika.
”Oletko jutellut Miikan kanssa?” äiti kysyi kuin lukien ajatukseni.
”En”, mutisin kääntämättä katsettani maisemista.
”Mitä teille tapahtui? Ennen olitte niin hyvät ystävät”, äiti kysyi. Tiesin hänen vilkaisevan minua.
”En tiedä. Kai me vain kasvettiin erilleen lopulta”, mutisin.
”Johtuuko tämä tästä levyjutusta?”
Kohautin olkiani. ”Se taitaa olla monimutkaista”, totesin hiljaa. Nojasin päätäni viileään lasiin. Todella monimutkaista.

Laukkuni valahti olaltani lattialle. Kirjoituspöydällä oli edelleen pieni paketti. Nappasin sen käteeni hämmentyneenä.
Se kuitenkin putosi sormieni välistää tajutessani mikä se oli. Lahja Miikalta.
Kännykkäni piippasi.
Pääsitkö turvallisesti kotiin?
Poistin viestin vastaamatta siihen. Sen sijaan etsin toisen numeron.
”Jätä viesti äänimerkin jälkeen…”
”Hei Miika. Ole kiltti ja soita. Haluaisin puhua. Ja… minulla on… ikävä sua. Soita.” Suljin puhelun ja nojasin taaksepäin.
”Auh”, ulvahdin, kun pääni kolahti seinään. Suljin silmät raskaasti huokaisten.
Nostin lahjan lattialta. Mieleni teki avata se, mutta se myös pelotti.

Auran ääni kuulosti oudolta. Kuin hän meinaisi itkeä. Mieleni olisi tehnyt tarttua puhelimeen ja soittaa hänelle, aivan kuten hän oli pyytänyt.
Silti mieltäni vaivasi. Aura oli aina ajatellut minua vain ystävänä. Olin hänelle vain ystävä. En pystynyt antamaan hänelle kaikkea sitä julkisuutta, minkä Emil oli antanut. Levytyssopimukset ja muut. Minä olin aina vain ihaillut häntä. Kuinka kaunis hän oli ja miten hän hymyili. En ollut nähnyt sitä hymyä pitkään aikaan.
Miksi hän edes halusi puhua kanssani? Nyt kun Emil oli jäänyt taas Helsinkiin, palasiko Aura minun luokseni.
Ei kai auttanut kuin vain tarttua härkää sarvista, totesin.

Olisin voinut itkeä onnesta, kun huomasin Miikan nimen ruudulla.
”Hei”, kuiskasin ääni käheänä puhelimeen. Rykäisin nolostuneena.
”Hei, halusit puhua?” kuulin Miikan kysyvän.
Nielaisin. ”Mitä kuuluu?”
Miika oli pitkän aikaa hiljaa. ”Aura, mitä tämä tarkoittaa?”
Sydämeni jätti lyönnin välistä.
”Miten niin?” kysyin kuiskaten. Jostain kummansyystä kynteni olivat ajautuneet hampaideni tuhottaviksi. Järsin niitä melkein hädissäni.
”Soitat minulle. Emme ole puhuneet pitkään aikaan”, Miika totesi.
”Minulla on ikävä sinua”, kuiskasin.
Miika oli jälleen pitkän aikaa hiljaa.
”Aura, ei tämä mene näin. Sen… Emilin… astuttua kuvioihin et ole juuri puhunut minulle. Olet aivan kuin toinen ihminen”, Miika sanoi.
”En ole!” kiistin ja repäisin etusormen kynsinauhan verille. ”Sinä olet tainnut korvata minut sillä Annilla”, totesin hiljaa lähes itsekseni, kuitenkin tietäen että Miika kuuli kyllä.
”Miten niin?” Miika kysyi haastavasti.
”Miksi hän kiinnostui sinusta heti, kun tarjosi minulle apuaan? Miksi hän edes auttoi minua?” tivasin. ”Oletko kysynyt häneltä koskaan sitä?”
”Hän halusi olla kiltti”, Miika mutisi.
”Joo, ja aiheutti siten minulle helvetin. Tahallisesti tai vahingossa, mutta aiheutti kumminkin”, melkein karjaisin.
Painostava hiljaisuus laskeutui jälleen.
”Miten niin helvetin?” Miika kysyi lopulta.
”Sinähän siitä julkisesta tunteiden näyttämisestä puhuit.”, totesin. ”Minä en valinnut niistä kuvista mitään, ja helvetti vieköön, en olisi ikinä halunnut nähdä niitä!”
”Mutta kuitenkin aina olet sen Emilin kanssa!” Miika intti.
”Oletko sinä mustasukkainen?” Hyvä hänen oli sanoa, kun vietti aivan yhtä paljon, kenties enemmänkin, aikaa Annin kanssa.
”EN!”
”Jos olisin tiennyt, että tästä kaikesta olisi tullut tällainen sotku, en ikinä olisi tarttunut Annin tarjoukseen.”
Miika hiljeni taas. Minusta tuntui, että suurin osa puhelun ajasta, oli mennyt tällaiseen hiljaisuuteen.
”En sitten tiedä. Ehkä sinulla kävi hyvä tuuri, saitpahan Annin.” Sen jälkeen mielenosoituksellisesti katkaisin puhelun.

jatkuu...

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Simply the best


Osa 11

Läväytin puhelimen kiinni. Minähän en soittaisi. Vai pitäisikö…?
Kävin sisäistä taistelua. Osa minusta suorastaan kiljui ja pakotti minut soittamaan. Tein kaikkeni, jotta kuuntelisin sitä toista, joka käski lukea huomista varten.
Voihakaisten pamautin kirjani auki.
”En nähnyt Akselin viestiä… En missään vaiheessa…” mutisin itsekseni.

Olin ehtinyt rääkätä itseäni tunnin, kun ovikello soi.
Jähmetyin paikoilleni. Minulla ei ikinä käynyt yhden päivän aikana näin paljon vieraita. Kellokin läheni jo kuutta.
Ovikellon soitua toisen kerran vaativammin, raahauduin eteiseen. Kurkistin ovisilmästä ja olin pyörtyä samantien.
”Mitä teet täällä?” kysyin oven läpi ja punastuin heti. Ei voinut olla totta. Olin niin lapsellinen.
Kuulin Akselin naurahtavan. ”Avaatko oven?”
Naksautin lukon auki ja peräännyin ovelta.
”Et vastannut viestiini”, Akseli sanoi virnistäen ja veti oven kolahtaen kiinni.
”Mihin viestiin?” kysyin.
”Äläs yritä. Noora soitti minulle”, Akseli sanoi ja minä kirosin Nooran maan syvimpään rakoon.
”Helvetin Noora…” mutisin ja Akseli katsoi minua huvittuneena.
”Noora kertoi jotain mielenkiintoista”, Akseli sanoi mietiskellen. Hänen äänensävynsä oli hiukan vihjaileva.
”Tapan sen helvetin…” mutisin, mutta Akseli keskeytti minut painamalla huulensa omilleni. Älähdin yllättyneenä, vaikka se kuulosti enemmän voihkaisulta. Akselin käsi kiertyi lantioni ympäri, vetäen minut lähemmäs.
Käteni lennähtivät Akselin niskaan kuin automaattisesti ja vastasin hänen suudelmaansa.
Kun tajusin mitä tein, läimäisin käteni miehen rintaa vasten ja tyrkkäsin kauemmas.
”Mitääh?” älähdin ja käänsin selkäni Akselille, jottei hän huomaisi ilmettäni. Olin hämmentynyt, mutta en voinut olla hymyilemättä.
”Noora kertoi että sain kilpailijan”, Akseli sanoi ja kuulin hymyn hänen äänestään. Hän sipaisi selkääni kevyesti ja minä hätkähdin.


Maanantai 24.4

Minä tappaisin Nooran. Ihan varmasti. Miksi hän oli mennyt soittamaan Akselille?
Vilkaisin herätyskelloani. Kymmentä yli seitsemän. Hivuttauduin kauemmas Akselista. Luojan kiitos, hänen kätensä ei osunut minuun. Minulla ei ollut oikeastaan hajuakaan miten hän oli taas päätynyt jäämään tänne. Tai miksi olin edes antanut hänen jäädä.
Ei todellakaan. Tästä oli pelottavan kovaa kyytiä jo tulossa tapa. Mitään pahempaa ei onneksi ollut päässyt tapahtumaan. Mutta tämä ei voisi kuitenkaan jatkua.
Pitäisikö minun paeta paikalta ennen kuin Akseli heräisi, ja välttää mahdollinen epämiellyttävä tilanne? En kuitenkaan ehtinyt kuin pestä hampaani kun Akselikin oli jo jalkeilla.
”Huomenta”, hän sanoi tyytyväisenä astellessaan keittiöön kylpyhuoneen ohi pelkissä boksereissa.
Minä käänsin kasvot punaisina katseeni takaisin kylpyhuoneen peiliin ja sieppasin hiusharjan käteeni.
”Otatko kahvia?” kuulin Akselin äänen keittiöstä.
Tuijotin hetken itseäni peilistä.
”Elena?”
Ääni kuului lähempää. Tajusin Akselin nojaavan kylpyhuoneen ovenkarmiin.
”Onko kaikki kunnossa?”
”Ei. Jumala, laita housut jalkaan”, voihkaisin. Ja syöksyin Akselin ohi.
Käteni tärisi.
Kuulin Akselin naurahtavan.
Minä halusin ulos. Ja äkkiä. Ilma ei tuntunut kulkevan keuhkoissa.
Mutta tunne jonka tunsin, ei ollut huono. Se minua pelotti enemmän. Minä pidin siitä, että Akseli oli täällä. Aivan liikaa.
”Minä lähden nyt”, sanoin lyhyesti.
”Minne?”
Huokaisin syvään. Tiesin Akselin olevan aivan takanani.
”Luennolle.” Taistelin pitääkseni ääneni tasaisena.
”Et ole syönyt mitään.”
”Ostan jotain jostain kahvilasta. Lukitse ovi kun lähdet, okei”, sanoin ja vedin kengät jalkaan.
Käännyin hitaasti Akseliin päin. Hän seisoi edessäni hiukan toivottoman näköisenä. Hänen hiuksensa olivat edelleen sekaisin. Luojan kiitos, hänellä oli sentään pukenut housut jalkaansa, niin kuin olin pyytänyt, mutta silti katseeni uhkasi koko ajan eksyä paljaalle ylävartalolle.
”Kai sinä tiedät, ettei tästä voi tulla tapaa?” kysyin ennen kuin ehdin estää itseäni.
Akselin kasvoille kohosi kevyt virne.
”Ei se minua ainakaan haittaisi, vaikka tulisikin”, hän totesi.
”Ihan tosi Akseli. Pyydän, älä tule tänne enää. Minä lähden nyt. Ovi pitää painaa kunnolla kiinni, se on vähän huonossa kunnossa”, sanoin ja käänsin katseeni likaiseen eteisen tasoon etsien siltä avaimet itselleni.
En pystynyt katsomaan Akseliin. Tungin avaimet laukkuun.
”Elena.”
En uskaltanut katsoa miestä. Ääni oli niin… hellä. Se ei voinut luvata mitään muuta kuin sitä, mitä en halunnut kuulla.
Huomasin Akselin astuvan lähemmäs.
”Katso minuun.”
”Akseli…” kuiskasin melkein anellen katse yhä lattiassa. Tiesin että järkeni häviäisi taistelun sisälläni.
”Elena kiltti, katso minuun”, Akseli pyysi keskeyttäen minut. Tai en minä olisi edes jatkanut mitenkään.
Tuijotin tiukasti maton kuviointia.
”Hyvä on”, Akseli sanoi huokaisten kun en nostanut katsettani. ”Elena, siitä asti, kun olimme porukalla siellä mökkilomalla…”
”Älä sano sitä”, kuiskasin lähes ääneti.
”Tosi asia on kuitenkin se, että olen ollut täällä jo kahtena yönä, Elena”, Akseli sanoi. ”En usko että niin olisi käynyt, jos et tuntisi jotain.”
Pääni pongahti pystyyn ja kohtasin Akselin katseen. Voiko kukaan olla noin suloisen näköinen?
”Ei…” sanoin epävarmana.
”Minulle se ainakin merkitsee jotain, enemmän kuin jotain. Se merkitsee minulle paljon. Sano nyt jos tämä ei merkitse sinulle mitään”, Akseli sanoi.
Voi hyvä luoja. Minä en ikinä pystyisi tuollaiseen. Aukaisin suuni mutta en saanut sanaakaan ulos. Akseli tuijotti minua uskomattoman lempeillä silmillään. Tämä ei päättyisi hyvin.
”Minulla on luento. Tulen sen jälkeen kotiin ja menen viideksi töihin. Vuoro loppuu joskus puoli kymmenen aikaan”, sanoin hitaasti. ”Vaatekaapin toisella hyllyllä on vara-avain. Voit ottaa sen.”
Katseemme kohtasivat, vaikka yritin estää sitä tapahtumasta.
Akselin silmät suorastaan tuikkivat.
”Minä menen nyt”, sanoin, mutta ennen kuin ehdin kääntyä pois, Akseli nappasi kiinni leuastani ja painoi huulet omilleni.

”Olen täällä kun tulet takaisin”, hän kuiskasi huuliani vasten.