Julkkis osa 28

En voinut olla hymyilemättä. Tajusin sen vasta kun poskilihaksiin sattui. Olin jäänyt eteiseen hämmentyneenä mutta iloisena. Miika oli suudellut minua. Hän oli ihan oikeasti suudellut minua! Mieleni olisi tehnyt kikattaa kuin pikkutyttö.

Anton kurkisti eteisen oven raosta.

”Minä tiesin sen”, hän sanoi virnuillen.

Vaikka Antonilla oli harvinaisen ärsyttävä ilme, se ei saanut hymyäni hyytymään.

”Ole hiljaa”, totesin hymyillen ja leijailin huoneeseeni. Anton seurasi kannoillani puhuen jotain virnuilevasti, mutten tarkalleen ottaen edes kuunnellut häntä. Suljin huoneeni oven aivan hänen nenänsä edestä.

Kaaduin selälleni sänkyyni puristaen tyynyä sylissäni. Minun oli pakko tukahduttaa kikatukseni tyynyyn. Että oli hyvä olo.

Miika odotti minua siinä samassa paikassa jossa aina ennenkin aamuisin. En voinut olla hymyilemättä kun näin hänet. Emme olleet sopineet mitään, mutta siinä hän odotti. Niin kuin ennen vanhaa. Ajatukseni sai minut naurahtamaan hiukan. En kyennyt katsomaan Miikaa, joka kuitenkin tuijotti minua kokoajan kun lähestyin häntä. Hän katsoi minua virnistäen kun vihdoin pysähdyin hänen eteensä.

”Hei”, sanoin ja nostin leukaani katsoakseni häntä.

”Hei vaan”, Miika vastasi katsoen minua hymyillen. Hän nyökkäsi hiukan. Hänen kätensä hipaisi omaani. Minä virnistin hiukan ja tartuin hänen käteensä. Yritin sovittaa askeliani hänen harppauksiensa tahtiin. Huomasin Miikan vilkaisevan minua virnistäen.

”Joten…” Miika aloitti kun lähestyimme koulua.

Vilkaisin poikaa kysyvänä.

Miika naurahti hiukan. ”Siitä eilisestä vain…”

Minä pysähdyin. Miika kääntyi katsomaan minua.

”Ollaan vaan enemmän kuin kavereita”, sanoin hymyillen ennen kuin Miika ehti jatkaa. Miikan kasvot sulivat hymyyn joka sai minut veteläksi.

”Vihdoin”, hän totesi ja kumartui painamaan kevyen suudelman huulilleni. Sen jälkeen hän nappasi minua taas kädestä. Minä tiesin hymyileväni typerästi. ”Et uskokaan kuinka kauan olen halunnut sanoa kaikille että olet tyttöystäväni”, Miika huokaisi. Minä naurahdin. Miika oli niin… outo.

”Muistatko ne pikkujoulut?” Miika kysyi äkkiä. Minä käännyin katsomaan häntä. Olimme jo lähes koululla.

”Tietysti”, sanoi hymyillen. ”En voisi unohtaa.”

”Tiedäthän, että pidin sinusta jo silloin”, Miika sanoi. Minä hymyilin hiukan.

Nyökkäsin nopeasti. ”Luulen, että tiesin sen”, sanoin. Pysähdyin ja vetäisin Miikaa kädestä niin että hänkin pysähtyi. ”Tai siis taisin aavistaa sen”, jatkoin virnistäen. Miika naurahti ja vetäisi minut taas liikkeelle.

”No niin pikku julkkis, tulehan ettei myöhästytä. Hoidetaan koulupäivä kunnialla”, hän totesi leikkisästi saaden minut tuhahtamaan lausahdukselleen.

Suljin kaapin oven ja tungin avaimet laukun sivutaskuun. Miika oli kadonnut jo historian luokan eteen. Huomasin Annin tuijottavan minua käytävän päästä.

Minä tuhahdin ja käänsin selkäni parantaessani otetta laukustani. Tiesin että saisin kuulla hänen sanottavansa filosofian tunnilla, joka alkaisi liiankin pian. Ja mieluummin kuuntelin häntä vasta kun oli aivan pakko, enkä vapaaehtoisesti välitunnilla.

Menin suorinta tietä filosofian luokkaan ja istuin laikalleni kolmanteen riviin. Muutama takanani istuva tyttö kuiskutteli kiivaasti. Olin erottavani supinan keskeltä minun ja Miikan nimet. En katsonutkaan Annia, kun tämä istui viereiseen pulpettiin. Olin avannut jo vihon ja pidin kynää kädessäni. Anni kääntyi taaksepäin ja osallistui kuiskutteluun. Nyt erotin myös Emilin nimen. Paiskasin kynän vihon päälle turhautuneena. Supina ei tuntunut lakkaavan edes opetuksen ajaksi.

Yritin todella keskittyä opetukseen mutta takaa kuuluva supina veti kaiken keskittymiskykyni, ihan huomaamattani.

”Olet siis yhdessä Miikan kanssa?” Anni kysyi yllättäen. Minä suljin silmäni hetkeksi. Olinkin jo miettinyt, jaksaako hän avata suutaan ollenkaan. Käännyin katsomaan häntä hitaasti. Asia oli levinnyt nopeasti. Anni oli nojautunut viereisestä pulpetista hiukan minua kohti. En voinut olla huomaamatta kuinka edessämme istuvatkin nojautuivat hiukan taaksepäin kuullakseen paremmin. Huomasin ajattelevani, että hänellä oli aivan liian tumma meikkivoide.

”Mitä se sinua kiinnostaa?” kysyin melko kylmästi. Anni vain mutristi huuliaan.

”En vain olisi uskonut teistä”, Anni sanoi hiukan vihjaillen ja katsoi minua merkitsevästi. Kommentti ärsytti minua suunnattomasti.

”Mitä ikinä tarkoitatkaan, olet väärässä”, totesin ja käännyin katsomaan taululle.

”No mieti nyt. Olette kuin sisaruksia”, Anni kuiskasi kumartuen lähemmäs. ”En minä voisi…”

”Me emme ole sisaruksia”, kivahdin turhan kovaäänisesti saaden muutaman mulkaisun lähellä istuvilta oppilailta. ”Enkä usko ystävyyden olevan pahitteeksi”, jatkoin hiukan hiljempaa ja käänsin katseeni pois.

Anni kohotti tarkkaan muotoiltuja kulmiaan. ”Niin eipä kai”, hän totesi kylmästi.

Tuhahdin ja kirjoitin vihaisena valkokankaalle heijastettuja muistiinpanoja.

Istuin tuolillani kykenemättä rentoutumaan. Annin läsnäolo ja inhottava supina ajoivat minut melkein hulluuden partaalle ja olin helpottunut kun kello viimein soi tunnin loppumisen merkiksi.

Juoksin luokasta ulos ensimmäisenä ja olin kirjaimellisesti törmätä Miikaan joka nojaili seinään heti oven ulkopuolella.

”Miten sinä jo nyt olet siinä?” kysyin. Tiesin ääneni olevan kireä ja tiuskiva. Miika vilkaisi minua yllättyneenä.

”Me pääsimme muutaman minuutin ajoissa”, hän totesi ja vilkaisi filosofian luokkaan nopeasti. Huomasin hänen säälivän katseen. Hän oli tajunnut hermostuneisuuteni syyn kun oli nähnyt Annin.

Tunsin kännykän värisevän laukussani.

”Ei voi olla totta”, ärähdin kun huomasin soittajan nimen. Miika ei katsonut minua enää niin kummastuneena. Harpoin kauemmas luokan edestä. Miika seurasi minua vaitonaisena.

”No mitä sinä nyt haluat?” kivahdin kun puhelimeen.

Kuulin Emilin naurahtavan. ”Hei vaan sinullekin. Soitin vain varmistaakseni että tiesit suunnitelmanmuutoksesta”, Emil totesi. Minä vilkaisin Miikaa ja siirryin hiukan kauemmas.

”Mikä muutos?” kysyin.

”Julkkarikeikkaa aikaistettiin”, Emil totesi hiukan venytellen.

Just. ”Aha, ja Antti ei ajatellut ilmoittaa minulle vai?” kysyin. Ihan tosi, enhän minä muuta kuin ollut se toisen levyn laulaja.

”En tiedä. Kaipa se oli soittamassa pikapuoliin”, Emil totesi.

”No milloin se keikka on?” kysyin pyöräyttäen silmiäni. Miika katsoi minua kysyvästi ja pudistin pienesti päätäni.

”Ensi viikon viikonloppuna”, Emil totesi kuin maailman yksinkertaisimman asian.

”Ensi viikon?!” kysyin järkyttyneenä.

”Eihän se tietenkään ole mikään ongelma, Aura. Asiat tärkeysjärjestykseen. Tämä on aika tärkeä”, Emil sanoi.

”Sinäpä sen sanoit. Tärkeysjärjestys… sen olenkin tehnyt. No kiitos vaan tiedosta, näemme siis siellä”, totesin kylmästi ja suljin puhelun.

Miika ei edes kysynyt mitään. Onneksi.

En tiennyt kuinka paljon minun olisi pitänyt stressata keikasta. En jaksanut juurikaan miettiä asiaa muuten kuin, että olin tehnyt miljoona eri suunnitelmaa miten kertoisin lopettavani levytyksen toistaiseksi tähän.

Viikko meni niin nopeasti, etten edes tajunnut.

Lauantaina koko perhe oli pakkautunut autoon Miika mukaan lukien. Vasta automatkalla taisin kunnolla tajuta mihin olimme matkalla.

Vilkuilin aina välillä vieressäni istuvan Antonin olan yli. Tämä näpytteli keskittyneenä kännykkäänsä.

”Onko sinulla joku viestimaraton menossa?” kysyin naurahtaen kun Antonin kännykkä värähti ja Anton oli avannut saapuneen viestin ennen kuin merkkiääni oli edes ehtinyt kertoa sen saapuneen.

Hän tuhahti hiukan, mutta kurotin taas kaulaani. Anton älähti ja peitti ruudun näkyvistä. Huomasin äidin vilkaisevan meitä peilin kautta.

”Älä jaksa”, Anton mutisi minulle ja asettui niin etten enää nähnyt kännykän näyttöä.

Minä vilkaisin virnistäen Miikaa joka vain hymähti.

Muutuin hiljaisemmaksi mitä lähemmäs Helsinkiä päästiin.

Isä oli aivan hukassa ajaessaan keskustan teitä ja kirosi joka risteyksen epäselväksi. Miika piirteli sormellaan kevyesti kuvioita kämmeneeni.

”Aura kulta, tehdään niin että minä tulen mukaasi, muut kiertelevät hetken keskustaa ja tulevat sitten sinne keikalle”, äiti sanoi ja kääntyi katsomaan minua.

Nyökkäsin hyväksyvästi.

”Vau”, Anton sanoi kun kaarsimme vihdoin, monen tunnin ajomatkan jälkeen, keikkapaikan eteen.

Muut nousivat jo autosta, mutta minä olin jähmettynyt paikoilleni. Tunsin tutun esiintymisjännityksen vatsanpohjassa.

”Hei”, kuulin Miikan sanovan aivan korvani juuresta. ”Oletko kunnossa?”

Minä nyökkäsin vaivoin ja pakotin sormeni avaamaan turvavyön lukon. Miika pysäytti minut auton eteen.

”Ihan tosi Aura. Näytät oudolta”, Miika sanoi kuulostaen huolestuneena.

Nielaisin varovaisesti. ”Olen-”, aloitin, mutta kurkkuni oli käheä. Yskäisin varovaisesti. ”Olen kunnossa”, sanoin lopulta.

Miika katsoi minua pitkään epäuskoisena. ”Kuule, ne pikkujoulut”, Miika aloitti. ”Katso taas minua.”

Minä nyökkäsin. ”Ei se vaan… Emil on tuolla ja minun pitäisi kertoa Antille se levytys juttu ja…” aloitin ja vääntelin käsiäni hermostuneena.

Miika lukitsi käteni yhdellä kädellä ja kohotti sitten leukaani muutamalla sormella.

”Okei, hitot Emilistä. Olet hänen yläpuolellaan okei? Ja minä voin leikkiä manageriasi ja kertoa sille Antille”, Miika tarjoutui. Minä hymyilin hiukan.

”Ei… kyllä minä hoidan sen…” mutisin ja vilkaisin selkäni taakse. Äiti ja isä katselivat mukamas muualle mutta Anton katsoi meitä hiukan kyllästyneenä. Huomasin Antin tulleen ulko-ovelle.

”Meidän pitäisi mennä”, sanoin kun käännyin katsomaan Miikaa uudelleen.

Miika virnisti ja vetäisi minut itseään vasten ja painoi hellän suudelman huulilleni.

”Noniin… minun täytyy mennä nyt”, totesin. Miika naurahti kääntäessään minut ympäri ja pukkasi ovia kohti.

”Nähdään parin tunnin päästä!” hän huikkasi. Minä naurahdin ja heilautin kättäni.

Antti johdatti minut pukuhuoneille. Äiti seurasi perässä ja näytti hiukan eksyneeltä. Jätin laukkuni kaappiin johon oli teipattu maalarinteipillä minun nimeni. Vau mitä viiden tähden palvelua, ajattelin. Ruman sininen kaappi, jossa oli maalarin teippi ja siihen mustalla tussilla kirjoitettu Aura. Tämä oli todellakin kaukana kaikista omista tähti-pukuhuoneista. Huomasin viereisessä ovessa lapun jossa luki Emil. Ihan tosi? Ehkä tässä olikin jokin, että kilpailun kautta julkisuuteen ponnistaneille näyttävämpää ja tällaisille vähän vaatimattomimmille aivan muuta.

”Vau”, totesin sarkastisesti äidille.

”Minulla on vähän asiaa sille Antille, tule perässä kun olet valmis”, äiti sanoi. Huomasin hänen arvioivan katseensa kiertävän huonetta ennen kuin hän katosi ovesta takaisin käytävälle. Hetken ajan kuulin käytävältä kuuluvan melun, ennen kuin ovi kolahti kiinni eristäen kaikki äänet.

Minä seisoin hetken hämmentyneenä paikoillani. Mitä tässä nyt piti tehdä? Vilkaisin itseäni peilistä ja pakotin muutaman epämääräisesti sojottavan hiuksen takaisin paikoilleen ennen kuin heilautin oven kiinni takanani.

Äiti astui kulman takaa ja hymyili hiukan nähdessään minut. ”Kuule, tuolla aulassa on kahvila. Käykö jos menen sinne, minulla on muutama työasia mukana. Pärjäätkö?” hän kysyi ja sipaisi muutaman hiussuortuvan korvani taakse.

Nyökkäsin.

”Hyvä, hyvin se menee”, hän sanoi vielä ennen kuin vilkutti hiukan ja jatkoi matkaansa.

Antin äänen ja kurkistin kulman taakse.”Noniin, keikkaan aikaa kaksi ja puoli tuntia! Missä se Emil taas luuraa?” Antti paransi korvassaan olevaa laitetta. Hän puhui naisen kanssa jonka mustassa t-paidassa luki Stuff. Henkilökuntaa.

Minut huomatessaan hän nykäisi minut vastakkaiseen huoneeseen valtavan valaistun peilin edessä olevalle tuolille.

”Antti muuten”, aloitin kun edessäni oleva nainen alkoi sutia puuteria naamaani. Hänen punainen tukkansa peitti näkökenttäni.

Antti ei tuntunut kuulevan minua, sillä kuulin hänen puhuvan hiljaa jollekin muulle. Luultavasti puhelimeen.

”Sulje silmät”, kipakka ääni komensi ja minä tottelin samantien.

”Aura, viimeinen harjoitus tunnin päästä!” Antti huusi ovelta.

jatkuu...

A/N: Heipä hei vaan... Säästän teidät turhilta ja huonoilta selityksiltä. Enpähän nolaa itseäni enää pahemmin. Okei, mutta sainpa vihdoin jatkettua tätä ja iloksen (vai surukseni) voin ilmoittaa että tämä lähenee loppuaan. Ja voin teidän iloksi ilmoittaa että kun tämä loppuu, alkaa jokin uusi novelli! Mutta ei nyt vielä hätäillä sinne asti. Tämä pitää ensin saada pois alta.... heh, no mutta enpä jaksa höpistä pidempää. Ihme jos luitte tänne asti. Hyvää viikon loppua kaikille! <3

Julkkis osa 27

Oveen koputettiin juuri kun olin vastaamassa Miikalle. Suljin silmäni hetkeksi ja avasin oven. Äiti nojaili hymyillen oven karmiin. Ei huonompaa ajankohtaa voinut valita. Sillä hetkellä keskeytys ärsytti suunnattoman paljon.

”Tuletteko syömään?” hän kysyi.

Vilkaisin Miikaa olkani yli. ”Tuota…”

”Kai olet jäämässä?” äiti kysyi Miikalta ja hymyili.

”No miksi ei”, Miika vastasi vilkaisten minua, kuin lupaa pyytäen. Äiti hymyili tyytyväisenä ja lähes liihotti keittiöön.

”Jes perhe päivällinen”, huokaisin kärsivänä kun kävelimme peräkkäin keittiöön. Mennessään hän koputti Antonin oveen.

”Kas vain, Miika”, isä totesi huomattuaan meidät.

Miika nyökkäsi hymyillen. Me istuimme Antonia vastapäätä. Tiesin, että kun istuisin alas, alkaisi todellinen kärsimys. En halunnut että kukaan ehtisi kysymään mitään minusta ja Miikasta, vaan hyökkäsin heti itse kysymyksillä Antonin kimppuun.

”Missäs Kaisla on?” kysyin Antonilta ja nostin kulmaani.

Anton mulkaisi minua. ”Lähti äsken kotiin.” Hän kuitenkin hymyili sen jälkeen pienesti. Minä virnistin nopeasti.

”Saitteko sen projektin tehtyä?” kysyin ja tiesin että kaikki kuulivat vihjailevan äänen sävyn.

Anton ohitti kysymykseni kuitenkin välittämättä. Hän tuijotti hetken merkitsevästi Miikaa ja sitten minua. Oli minun vuoroni mulkaista häntä ja hän virnisti hiukan.

”Sinua ei ole näkynyt vähään aikaan Miika”, äiti sanoi hetken hiljaisen ruokailun jälkeen.

”Niin”, Miika sanoi hiukan vaikeana nielaistuaan leipäpalan. ”Paljon kouluhommia.” Hän ei katsonut minua. Äiti nyökytti päätään. ”Auralla on ollut niitä levytysjuttujakin niin paljon, että ei ole ehditty näkemään”, Miika jatkoi. Tunsin pienen pistoksen rinnassani.

”Onneksi on kännykät”, Miika lisäsi hörpätessään vettä.

”Minä olen miettinyt miten Aura pärjää koulun kanssa tuota levytystä hoitaessaan”, äiti totesi.

”Oikeastaan”, aloitin ja laskin haarukan alas. ”Ajattelin lopettaa sen. Levytyksen siis.”

Äiti katsoi hetken minua ennen kuin vaihtoi isän kanssa katseita.

”Mutta sehän on… ihan hyvä”, äiti sanoi lopulta varovaisesti. ”Oletko varma?”

Minä nyökkäsin. ”Ei se ollut minun juttuni. Ainakaan vielä”, totesin ja siirsin katseeni ruokaani. ”Kerron sen julkkarikeikalla.”

”Pitäisikö kuitenkin soittaa sille Anssille, ei kun Anterolle”, isä totesi ja katsoi minua.

”Antille”, korjasin nopeasti.

”Niin. Minähän voisin soittaa. Olen itsekin sitä mieltä, että levytys on vielä Auralle hiukan liikaa”, äiti vastasi isälle. Kumpikaan heistä ei tuntunut kuulevan korjaustani.

Taustalta kuului hiljaisena Antonin kännykän soittoääni, ja tämä ponkaisi samantien ylös, kiitti ruuasta ja katosi huoneeseensa. Minä katsoin hämmentyneenä Antonin perään ja sitten vanhempiani jotka tuskin olivat huomanneet Antonin häipymistä vaan juttelivat siitä mikä minun tilanteeni oli.

”Okei…” sanoi venytellen. ”Tämä taisi olla tässä. Jutelkaa te vaan loppuun. Kiitos.”

Miika naurahti noustessaan ylös ja vei tottuneesti omansa sekä minun astiat tiskikoneeseen.

”Se lahja?” Miika kysyi seuratessaan minua takaisin huoneeseeni.

Minä en voinut olla hymyilemättä. Minua todellakin jännitti, mitä Miika oli minulle ostanut.

Miika istahti sänkyni laidalle kun minä pujotin hopean nauhan pienen paketin ympäriltä. Se putosi solmuna lattialle jalkojeni juureen. Totta puhuen minua hämmensi miten siisti paketti oli.

Paperin alta paljastui musta siisti rasia. Raotin kantta varovaisesti.

Sirossa hopeisessa ketjussa roikkui pieni hopean värinen kitara. Henkäisin hämmästyneenä. Se oli hieno. Olin hetken pelännyt jonkinlaista sydän korua tai muuta yliampuvaa. Tämä oli täydellinen. Siinä kimalsi yksi pieni vaalea timantti.

”Se on ihana”, hihkaisin ja nostin korun ketjusta kädelleni. Miika ponkaisi ylös.

”Saanko?” hän kysyi nyökäten korua kohti.

Annoin korun hänelle. Miika avasi korun lukon ja pyöräytti minut selkä häneen päin.

Vedin hiukseni toiselle olalleni pois niskan tieltä. Miika pujotti korun kaulaani. Se tuntui kevyeltä. Ketju oli täydellisen pituinen ja koru näytti kauniilta vaaleaa ihoani vasten.

”Mitäs pidät?” Miika kysyi hän näytti ylpeältä itseensä. Hän oli onnistunut ostamaan hyvän lahjan.

”Ihana. Niin kuin sanoin jo”, totesin hymyillen. Liu’utin sormeni ketjua pitkin korulle.

Miika katsoi minua pää kallellaan hetken aikaa.

”Kiva kun tykkäät”, hän sanoi lopulta.

Hymyilin hänelle. ”Kiitos.”

Kello oli hiukan yli kahdeksan kun Miika nousi ylös lattialta ja alkoi tehdä lähtöä kotiin.

Minä saatoin hänet ulos portille.

”Onko..?”

”Ajattelin vain…”

Naurahdimme hermostuneina.

”Sano vain ensin”, Miika sanoi ja katsoi minua varovaisesti.

”Ei kun sinä”, sanoin. Seisoimme pihalla kotiportillani. Olin jättänyt pitkähihaisen sisälle. Tunsin kylmän metallin palan kaulaani vasten. Olin kietonut käteni ympärilleni, vaikkei siitä paljoa apua ollutkaan. Ihoni oli ja pysyi kananlihalla.

”Sitä vaan että onko kaikki nyt siis hyvin? Siis meidän välillä?” Miika kysyi ja katsoi minua varovaisesti.

”On kai”, sanoin hitaasti.

Miika tuntui huokaisevan helpotuksesta.

”Ei ainakaan mitään suurempia epäselvyyksiä”, naurahdin. Sen sanoessani ajattelin episodia Annista.

”Niin”, Miika sanoi hiukan oudosti. Minä valpastuin heti.

”Vai onko vielä…?” kysyin varautuneena. Kunpa Miika ei nyt ottaisi esiin mitään Emiliin liittyvää. Olin omasta puolestani käsitellyt koko idiootin.

 Miika vaihtoi painoa jalalta toiselle. ”Siis…” Miika piti hetken miettimistauon. ”Sitä vaan että… oliko sinulla äsken jotain asiaa?”

Minä katsoin Miikaa hämmentyneenä.

”Siis siinä kun puhuimme päällekkäin”, Miika selitti ja haroi kädellä hiuksiaan.

”Minä taisin unohtaa mitä olin sanomassa”, totesin naurahtaen. Seisoimme hetken hiljaa.

”Niin… harmi. No tuota minä taidan tästä”, Miika sanoi ja osoitti peukalollaan taakseen.

”Joo tosiaan. Minunkin kannattaisi mennä sisälle. Täällä on melko kylmä.”

Miika nyökkäsi ja kääntyi ympäri. Minä seurasin hetken hänen selkäänsä, ennen kuin käännyin ympäri. En ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen ovea kohti kun kuulin juoksuaskeleet takaapäin.

Samassa Miika tarttui minua käsivarresta ja käänsi minut itseään vasten. Hetkessä tajusin olevani Miikan käsien ympäröimä ja otsani lepäävän vasten hänen olkapäätään.

Seisoin hetken hämmennyksen lamaannuttamana ennen kuin sain käteni toimimaan. Kiersin käteni hitaasti Miikan selkään. Toinen käteni puristi hiukan Miikan takin rintamusta. Olin jo unohtanut kuinka ihana häntä oli halata. Hän tuntui niin voimakkaalta ja turvalliselta. Siitä todellakin oli aikaa kun olin viimeksi halannut häntä. Tilanteessa oli kuitenkin erilainen tunne. Tunsin selvästi omituisen latauksen meidän välillämme. Miika puristi minua hetken tiukemmin itseään vasten, ennen kuin hellitti otteensa.

Minä tuijotin hetken hämmentyneenä Miikaa. Hän tuijotti takaisin kääntämättä katsettaan. Tuijotin lähes näkemättömin silmin, sillä en tajunnut että Miikan kasvot olivat yhtäkkiä vain muutaman sentin päässä omistani.

Suuni avautui hiukan kun olin sanomassa jotain, jonka unohdin samantien. Ennen kuin ehdin kunnolla edes miettiä mitä minun piti sanoa, Miikan huulet painautuivat kevyesti omiani vasten. Tuntui kuin sydämeni olisi juuri hakannut kuin tuhatta ja sataa ja yhtäkkiä pysähtynyt täysin.

Kaikki tuntui niin oikealta. Värisin kauttaaltani tosin en tiennyt johtuiko se viileästä ilmasta vai suudelmasta. Miikan toinen käsi lepäsi kevyesti kaulaani vasten. Minun toinen käteni lepäsi halauksen jäljiltä edelleen hänen rintaansa vasten.

”Hyvää yötä Aura”, Miika kuiskasi huuliani vasten. Hän hipaisi kädellään kättäni, ennen kuin kääntyi ympäri. Huomasin hänen katseen kiinnittyvän hetkeksi taakseni ja hän virnisti.  Hän kääntyi vilkuttamaan minulle vielä tieltä mutta minä en hämmentyneenä kyennyt kuin nostamaan kättäni hiukan. Minä käännyin hämmentyneenä ovea kohti vilkaisten samalla taakseni ja ehdin juuri nähdä Antonin hiuspehkon painuvan alas piiloon.

jatkuu...

A/N: Enpä nyt tiedä miten selittäisin, mutta jatkoa ei ole tullut melkein kuukauteen koska jouduin pari viikkoa takaperin sairaalaan ja totta puhuen kirjoittaminen ei ihan onnistunut. Onneksi, pääsin vihdoin kotiin, heh jouluksi kotiin ja pääsin viimein tietokoneeni pyhään seuraan. Näin. Ja jatkoa siis kehittyi teille! Olen pahoillani jos olette joka päivä käyneet kurkkimassa täällä olisiko tullut jatkoa. Tai itseasiassa en ole siitä ovinkaan pahoillani, koska olisihan se aika kiva juttu jos olisitte niin riippuvaisia näistä novelleista :D No joo mutta näin tätä tekstiä syntyy kun ei ole pitkään aikaan kirjoittanut. Ihanaa joulun odotusta teille rakkaat lukijat <3

Julkkis osa 26

Oven painuttua kiinni Miikan perässä seisoin vielä pitkän aikaa eteisessä. Olimmeko me tehneet jonkinlaisen sovinnon? Vähitellen sydämeni rauhoittui ja sain kunnolla hengitettyä. Koko äskeinen tilanne tuntui äkkiä kovin kaukaiselta ja uskomattomalta.

Istuin sohvalla katsomassa jotain iltapäivän ostokanavaa kun ovi kävi. Kuulin Antonin äänen eteisessä. Oliko hän tuonut jonkun kaverinsa meille? Antonin ystäviä näkyi meillä harvoin. Ehkä siksi että kun Anton oli kavereidensa kanssa, he viettivät aikaa ostarilla. Tiesin kyllä keiden kanssa Anton pyöri, mutta täällä hän ei kavereidensa kanssa paljoa aikaa viettänyt.

”Jätä kengät vaan siihen… ja laita takki vaa jonnekin missä on tilaa.”

Anton huomasi minut laittaessaan takkiaan naulakkoon.

”Mitä sinä täällä teet?” hän lähes rääkäisi. Minun kulmani kohosivat hämmästyksestä.

”Olen kotona”, vastasin.

Anton katsoi minua hetken syyttävästi ja sitten eteiseen. En edes ehtinyt kysyä kenet Anton oli tuonut meille kun melko ujon näköinen vaalea hiuksinen tyttö astui hieman epävarmana olohuoneeseen. Hänellä oli mahdottoman suuret silmät. Hän näytti peuralta. Hyvällä tavalla.

”Ahaa…” sanoin nerokkaasti. Arvasin kenet Anton oli meille tuonut. Anton punastui hiukan. Tyttö katsoi minua hiukan ihmeissään.

”Tota, tässä on Kaisla. Me tultiin meille tekemään yhtä projektia”, Anton sanoi ja väänteli käsiään. ”En tiennyt että olet kotona.”

”Joo. En mennytkään kouluun”, vastasin ja tuijotin tyttöä. Hän näpräsi hermostuneena hiuksiaan. Vai että Kaisla. Virnistin hieman. ”No menkääpäs tekemään sitä projektia.”

Anton osoitti Kaislalle tietä ja kääntyi vielä mulkaisemaan minua ennen kuin he katosivat Antonin huoneeseen.

Minulle tuli joku käsittämätön hihityskohtaus kun jäin yksin olohuoneeseen. Mieleni olisi tehnyt mennä salakuuntelemaan Antonin oven taakse, mutta vakuutin itselleni että olin siihen liian vanha.

Tiesin että minun oli turha odottaa Miikaa vielä tuntiin, sillä tiesin koulun loppuvan hänellä vasta neljältä. Antonin huoneesta ei kuulunut ääntäkään koko aikana. Mutta minä virnistelin sohvalla vielä silloinkin kun äiti tuli kotiin.

”Kenen kengät tuossa ovat?” äiti kysyi heti ensimmäisenä. ”Nuo valkoiset nauhakengät.”

Hän laski tavaroitaan eteiseen.

”Kaislan”, vastasin enkä voinut olla hihittämättä.

Äiti katsoi minua hiukan oudoksuen. ”Kenen Kaislan?”

”Antonin koulukaverin.” Tiesin äidin kuulevan pienen vihjaavan äänensävyn.

Äidin silmät pyöristyivät hämmästyksestä. ”Antonin?”

Minä nyökkäsin. ”Tekevät jotain projektia.”

Äiti vilkaisi Antonin huoneen oven suuntaa. Hän näytti uteliaalta ja melkein kuin hyppeli Antonin ovelle.

Minä venytin kaulaani ja näin kuinka äiti koputti Antonin huoneen oveen ennen kuin kurkisti huoneeseen ja sanoi jotain. Kuulin Antonin melko kärkkään vastauksen keskeyttämisestä.

Äiti palasi olohuoneeseen salamyhkäinen hymy huulillaan.

”Nätti tyttö”, hän sanoi ja nosti eteiseen laskemansa kauppakassin ruokapöydälle.

”Tiedätkö ovatko he vain kavereita?” äiti kysyi vihjaillen.

”Äiti”, minä toruin hiukan huvittuneena. Äiti vain virnisti. ”Kysy Antonilta”, vastasin kysymykseen.

Äiti naurahti ja alkoi purkaa kauppakasseja.

”Sinä näytät jo paremmalta”, äiti sanoi. ”Menikö päivä hyvin?”

”Nääh, siinä hän se. Hoidin pari tekemättä jäänyttä hommaa. Olokin parani jo ihan hyvin.”

Äiti nyökkäili purkaessaan ostoksia jääkaappiin. ”Onko tuo Miika?” hän kysyi äkkiä. Hän oli pysähtynyt keittiön ikkunan kohdalle.

Äiti heilautti kättään juuri pihalle astelleelle Miikalle.

Minä lähes juoksin avaamaan oven.

Miikankin katse kohdistui myös heti ensimmäiseksi oven vieressä oleviin kenkiin.

”Kenen nuo ovat?” Miika kysyi yllättyneenä. Minä naurahdin hieman. Hassua että Miikakin kysyi sitä.

”Antonin kaverin Kaislan.”

Miika riisui kenkänsä Kaislan kenkien viereen ja jätti takkinsa vapaana roikkuvaan henkariin.

”Ne läksyt”, Miika sanoi ja nosti reppunsa uudelleen toiselle olalleen.

Minä nyökkäsin. Huomasin äidin uteliaan katseen meissä ennen kuin laitoin huoneeni oven perässämme kiinni. Huomasin Miikan katseen kiertävän huoneessani. Tein pöydälle nopean pikasiivouksen eli kasasin hujan hajan olevat paperit yhdeksi röykkiöksi ja potkaisin muutaman lattialla olevan pyykkiin menevän vaatteen sängyn alle.

”Noniin”, Miika sanoi ja kaivoi pitkän matematiikan kurssin kirjan ja muutaman muun kirjan esiin.

”Äh odota etsin jostain paperia”, mutisin ja yritin etsiä pöydältä vihkoa, jonka olin tarkoittanut rästihommille.

”Miksi et ole vielä avannut tätä?” Miika kysyi kummissaan.

Käännyin katsomaan häntä kummissani. ”Mitä?”

Miika seisoi vieressäni ja oli poiminut lattialta muutaman paperin joukosta pudottamani pienen paketin.

Tajusin, että hän pyöritteli käsissään antamaansa joululahjaa.

”Äh…” ähkäisin nolostuen. Totta puhuen olin unohtanut koko lahjan jo.

Miika katsoi lahjaa ja sitten minua. Hänen ilmeensä oli odottava.

”En muista”, vastasin. Tottakai muistin. En vain ollut halunnut. En ollut halunnut avata sitä lahjaa. Muistin vieläkin kuinka Miika oli vain töykeästi tyrkännyt sen minulle.

”Tai en halua muistaa. En usko että se oli kovinkaan mukava syy”, jatkoin varovaisesti.

Miika tutki hetken pakettia.

”Avaatko sen nyt?” hän kysyi ja ojensi paketin minulle.

Vilkaisin Miikaa ja sitten lahjaa.

jatkuu...

A/N: Kuka tietää mikä päivä tänään on? No minä, blogin syntymäpäivä! Ja näin vuoden iän kunniaksi ajattelin julkaista uuden osan novelliin jolla tämä blogi alkoi! Miten nostalgista. Näin. Olkaapa hyvät. Ja pieni salaisuus teille lukijoille, viikonlopun aikana on alkamassa uusi novelli!

Julkkis osa 25

Manasin koko kirjottua levyä ja Emiliä syvimpään maan rakoon, kun ovikello soi. Itsekseni edelleen mutisten nykäisin oven auki, valmiina lähettämään matkoihinsa sen kuka siellä ikinä olikaan. Veikkasin ovelta ovelle kiertävää korukauppiasta tai jotain yliuskonnollista sekopäätä.

Olin juuri sanomassa kuolemattomia sanoja ”ei osteta mitään”, kun tajusin kuka ovella oli, ja sanat juuttuivat kurkkuuni. Hetken toivoin, että ovella olisi todella ollut joku uudentestamentin jakaja. Se olisi ollut nyt toivotumpi vieras, mutta kasasin äkkiä lauseen jonka sain vaivoin sanottua.

”Mitä sinä teet täällä? Sinullahan pitäisi olla ruotsia”, totesin ja suljin ovea hiukan niin että nojasin sekä siihen että oven karmiin. Pakko myöntää, että vaikka meidän välimme eivät olleet samanlaiset kuin ennen, muistin silti Miikan lukujärjestyksen ulkoa.

Miika ojensi tutunnäköisen avainnipun minua kohti.

”Ja sinulla pitäisi olla ranskaa.”

Katseeni sahasi hetken avaimien ja Miikan välillä.

”Olit pudottanut ne”, Miika totesi yksinkertaisesti.

Ojensin käteni ja Miika pudotti avaimet kämmenelleni ja kirkkaan vihreän sammakkoavaimenperän silmät pyörähtivät hassusti muljahtaen melkein ympäri.

”Sinä juoksit pois”, Miika sanoi. Se oli toteamus mutta huomasin hänen katseestaan että hän halusi vastauksen.

”Niinpä taisin tehdä…” mutisin. Miika katsoi minua odottavasti kuin minä muka jatkaisin selitystäni vielä jotenkin.

”Miksi?” hän kysyi lopulta.

Mietin hetken huulta purren. ”Koska… No jos totta puhutaan niin minulle tuli paha olo. Minua vaivasi ja kadutti kaikki mitä on tullut tehtyä ja sanottua ja sinä et vastannut minulle ja minun oli vain pakko päästä pois sieltä hemmetin koululta”, vastasin lopulta, ladaten kaiken sellaista vauhtia että huomasin Miikan hämmentyvän. Ja kaiken lisäksi hän näytti siltä kuin haluaisi olla missä tahansa muualla kuin siinä meidän ovella.

En kyennyt katsomaan Miikaa. Hitto, miksi tämä oli mennyt näin vaikeaksi?

”Anni oli kuulemma nähnyt sinut kaupungilla jonkun ”uuden hoitosi” kanssa”, Miika sanoi kuin ohimennen muodostaen ilmaan lainausmerkit. Hän työnsi kätensä taskuun ja nojasi porraskaiteeseen.

Minä siirsin katseeni avaimistani Miikaan ja katsoin häntä ihmeissäni. Uuden hoidon? ”Mitä? Mistä sinä puhut?”

”Joku ruskeahiuksinen kuulemma…” Miika sanoi.

Samassa tajusin kenestä hän puhui ja purskahdin nauruun. ”Anton vai?”

Miika näytti hiukan hämmentyneeltä kunnes nauroi itsekin epäilevästi.

”Olin menossa Antonin kanssa leffaan”, nauroin. ”Opettavainen kokemus oli sekin”, jatkoin huokaisten lähes itsekseni.

”Opettavainen?” Miika kysyi hiukan hämmästyneenä.

Minä naurahdin huikan vaikeasti. ”Kunhan tajusin jotain.”

Miika kohotti kulmaansa kysyvästi mutta pudistin päätäni.

”Kutsutko sisään?” Miika kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja nyökkäsi eteistä päin.

Minä olin hetken hiljaa ja tuijotin Miikaa. Miksi hän halusi meille?

Väistyin hitaasti oven luota ja Miika ohitti minut astuessaan sisään. Hän jätti kenkänsä samaan kohtaan, kuin aina. Siististi vierekkäin aivan oven viereen.

Jäimme eteiseen vaivautuneina. Mietin kuumeisesti mitä minun olisi pitänyt sanoa. Miikan suu sulkeutui. Heitin avaimet eteisen tasolla olevaan läpinäkyvään lasiastiaan. Tiesin että kotiin tullessaan äiti motkottaisi asiasta.

”Tein välimme selviksi”, Miika sanoi äkkiä. Hän ravisteli takin päältään ja jätti sen lasiastian viereen. Musta tekonahka takki tuntui tömähtävän puuta vasten. Miika ei selvästikään siis aikonut viipyä kauaa. Minä tuijotin hänen takkiaan ymmärtämättä mistä Miika puhui.

”Välit selväksi kenen kanssa?” kysyin.

”Annin.”

Avasin suuni, mutten saanut mitään järkevää ulos. ”Aha”, totesin lopulta diplomaattisesti.

Seisoimme hämmentyneinä eteisessä vältellen toistemme katseita.

Loistavaa, ajattelin. Vaivautunut tunnelma oli pahinta mitä tiesin.

”Tuota…” Miika aloitti vaikeasti ja minun olisi tehnyt mieli potkista jotain hajalle meidän molempien lapsellisuuden takia.

”Mistä te sitten puhuitte?” kysyin hätäpäissäni. En halunnut Miikan kysyvän minulta mitään vaikeita kysymyksiä, kuten miksi otin koulun edessä puheeksi sen minkä otin. Tai millaiset minun ja Emilin välit olivat.

”Öh”, Miika sanoi ja saatoin vannoa että hän punastui hiukan. ”Sinusta… ja siitä Emilistä ja Annista”, hän vastasi hiukan hämmentyneenä. Hän siirsi katseensa suoraan silmiini.

Olimme taas hiljaa. Miika selvästikin odotti minun sanovan jotain. Taas.

”Aura”, Miika sanoi äkkiä. Hän astui askeleen lähemmäs ja minä jouduin lievästi sanottuna paniikkiin. ”Mitä sinun ja sen Emilin välillä on? Tarkalleen ottaen”, Miika sanoi ja näytti hiukan kärsivältä.

Voi vittu, ajattelin ja suljin silmäni hetkeksi. ”Ei mitään.”

Miika oli hiljaa ja minun pakokauhuni kasvoi. Hän ei uskonut minua.

”En tiedä mitä Anni on sinulle sanonut, mutta minun ja Emilin välillä ei ole mitään. Olen yrittänyt päästä hänestä eroon jo melko pitkään. En vain osannut tehdä sitä oikein koska en tiennyt mitä haluan”, selitin äkkiä melko kiivaasti.

”Ja nyt sinä tiedät vai?” Miika kysyi ja kohotti kulmiaan.

Voi saakeli, ei näitä vaikeita kysymyksiä. Liikahdin hermostuneena. ”No ehkä…”

”Aura helvetti, tuo ei ole vastaus”, Miika sanoi ja katsoi minua tiukasti. Minä tuijotin hänen silmiinsä lähes anteeksipyytävänä.

”Minä… en levytä enää”, sanoin lopulta ja käänsin katseeni pois Miikasta. Miika astui askeleen taaemmas ja katsoi minua hämmentyneenä.

”Mitä?” hän kysyi ja siristi silmiään.

Pudistin päätäni hiukan. ”Se vaatii liikaa.”

”Mutta se on sinun unelmasi”, Miika totesi uskomatta korviaan.

”On tai oli. En tiedä”, totesin naurahtaen. ”Mutta jos joudun tekemään töitä Emilin kaltaisten idioottien kanssa… en halua sitä”, sanoin kohauttaen harteitani. Tai jos koko touhun hinta on se että menetän parhaan ystäväni, lisäsin mielessäni.

Miika tuijotti minua hetken ja aloin tuntea itseni vielä hermostuneemmaksi jos mahdollista.

”Entä sinä ja Anni?” kysyin ja siirsin käteni selkäni taakse hermostuneena.

Miika kohotti kulmiaan hiukan. ”Ei meillä ole mitään. Jos totta puhutaan hän on helvetin ärsyttävä”, Miika totesi painottaen viimeisiä sanoja.

”Miksi sitten olit hänen kanssaan?” kysyin. Oikeastaan kaduin sitä melkein samantien, sillä en ollut varma halusinko tietää.

”Minä… luulin että olit Emilin kanssa… ja…” Miika sanoi miettien selvästi sanojaan.

Okei, tiesin mihin tämä oli menossa. ”Ja olit… mustasukkainen?” kysyin ja punastuin hiukan.

Miika jähmettyi hetkeksi. ”Niin kai… En ollut tottunut että olitkin jonkun toisen pojan kanssa”, Miika totesin naurahtaen hermostuneesti.

Minä nyökkäsin lattialle ja pelkäsin että naamani oli punainen kuin tomaatti.

”Meinaatko lintsata koko päivän vai?” kysyin lopulta ja jäin odottamaan vastausta jännittyneenä.

”En oikeastaan”, Miika naurahti. Lävitseni valahti hassu tunne. En tiennyt oliko se pettymys vai helpotus.

Hän nojautui ottamaan takin tasolta ja pujotti sen päällensä ja jäimme taas hiljaisina seisomaan vastakkain.

”Haluatko että tuon vielä iltapäivällä läksyt?” Miika kysyi varovasti.

Minä nyökkäsin muutamaan kertaan. Miika astui ovelle päin, mutta kääntyi takaisin kuin olisi ollut aikeissa sanoa vielä jotain, mutta muutti mieltään ja heilautti kättään ennen kuin sulki oven perässään.

jatkuu...

A/N: Legendaarinen 10.11.12 päivä! No niin, lisäsin jatkoa tähänkin  viimein, toivottavasti tykkäätte.

SEURAA TIEDOITUS! Tämä marraskuu on hyvn, hyvin tärkeä, sillä tadaa, tämä blogi viettää 1-vuotis syntymäpäiväänsä!  Joten luvassa on jatkoa novelleihin, runoja ja kenties muuta sielun tuotetta.

Muistakaa lukea!

Julkkis osa 24

”Jos totta puhutaan yllätyin hieman viestistäsi”, Miika sanoi.

Minä todellakin säpsähdin Miikan ääntä. Olimme pitkän aikaa kävelleet hiljaisuudessa ja totta puhuen olimme jo melkein koululla.

”Niin tuota… Ajattelin että… olisi kiva taas mennä samaa matkaa”, sanoin epäröivästi. Se ei ollut aivan se alkuperäinen syy viestiini. Miika kuitenkin nyökkäsi hyväksyvästi.

Purin huultani ja mietin miten saisin sanottua asiani.

Anni oli juuri avaamassa pääovia kun huomasi meidät. Saatoin kymmenen metrin päähänkin kuulla hänen tuhahduksensa kun hän mulkaisi meitä ja painui sitten vihaisesti sisälle.

”Miika?” päästin suustani ja pysähdyin koulun alueen rajalle.

Miika kääntyi katsomaan minua ihmeissään. Tunsin oloni epämukavaksi ja yritin muodostaa järkevää lausetta.

”Mikä… meni silloin pieleen?” sain lopulta kysyttyä.

Miika katsoi minua pitkän aikaa hiljaa hölmistyneenä. Hänen ilmeensä tummui kun hän sisäisti kysymykseni.

”Onko siitä pakko puhua nyt?” Miika kysyi hiukan vihaisesti.

”On. En ymmärrä mitä tein silloin väärin. Oliko se levytyssopimus vai mikä?” kysyin tai oikeastaan melkein anelin.

”Miksi haluat puhua siitä nyt etkä vaikka viikkoa aikaisemmin?” Miika murahti.

”En tiedä… olit lomalla niin paljon Annin kanssa…” mutisin.

Miika huokaisi ärsyyntyneesti ja nojasi päätään taakse.

”Et oikeasti ottaisi tätä nyt puheeksi”, Miika totesi lyhyesti.

”Miksen?” kysyin haastavasti. Olin pettynyt, nyt kun yritin selvittää välimme, Miika ei halunnutkaan sitä.

”En tiedä… en vain pysty nyt”, Miika sanoi ja kääntyi koulua kohti taas.

Minä pysyin paikoillani liikkumatta mihinkään.

”Tuletko?” Miika huusi katsomatta minua.

Pudistin päätäni vaikka tiesin, ettei Miika huomaisi sitä. Inhottava olo myllersi vatsassani. Sanomatta sanaakaan käännähdin kannoillani ja lähdin juoksemaan samaan suuntaan mistä olimme juuri kävelleet.

Kuulin Miikan huutavan jotain perääni mutta jatkoin matkaani kompastellen ja silmät vettä valuen.

Olin ennätysajassa kotiovella huohottaen. Nojasin hetken oveen kaivaen avainta laukusta.

”Eih”, voihkaisin tajutessani, ettei avaimeni olleet laukussani. Olin aivan varma, että olin ne lähtiessä laittanut laukkuun...

Painoin ovikelloa ja toivoin että joku olisi yhä kotona.

”Aura, unohditko jotain?”

”En, minulle tuli huono olo matkalla.”

Äiti huolestui samantien kuin taikaiskusta hänen kätensä lennähti otsalleni. ”Sinulla taitaa olla kuumetta.”

Minä mutisin hiukan vaivaantuneena vastaukseksi jotain potkaistessani kengät jalastani. Linnoittauduin sohvan nurkkaan huovan kanssa.

”Olin juuri lähdössä töihin. Anton tulee kotiin kolmen maissa”, äiti selitti ja ojensi kuumemittarin minulle. Laitoin sen kainalooni vaikka tiesin, ettei minulla ollut kuumetta.

”Soita jos tulee ongelmia”, äiti huikkasi minulle etsiessään vaatekomerosta takkiaan. Hän vilkaisi minua pujottaessaan työkenkänsä jalkoihinsa. ”Koeta parantua!”

Oven pamahdettua kiinni otin kuumemittarin pois ja heitin sen sohvan toiseen päätyyn.

Makasin silmät kiinni sohvalla. Pääni sisällä surisi hassusti. Vääntäydyin sohvalta ja kaivoin puhelimeni laukusta. Ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni tai keksiä tekosyytä olla soittamatta hänelle.

”Et ole vastannut minulle”, Emil sanoi loukkaantuneena. Minä pyöräytin silmiäni ja lysähdin takaisin sohvalle. Noinko hän nykyään vastasi puheluihin? Toisaalta, minä en ollut vastannut ollenkaan joten kaipa ansaitsin sen.

”En niin”, vastasin ja olin jatkamassa lausetta kun Emil keskeytti minut.

”Minusta poikaystävälle pitäisi vastata”, Emil totesi.

”Mille poikaystävälle? Emil, me emme seurustele”, sanoin ääni kohoten loppua kohti.

”Lehdet ovat erimieltä”, Emil totesi.

”Minä en välitä mitä lehdet sanovat!” lähes kiljahdin. ”En tiedä mitä sinä olet Annin kanssa yrittänyt saada aikaiseksi, mutta se loppuu nyt. Me ei seurustella, ei olla ikinä seurusteltu eikä myöskään ikinä tulla seurustelemaan.”

”Ajattele myyntiä Aura”, Emil huudahti.

”Minä en halua seurustella vain sen takia että myynti paranisi!” huudahdin. ”Jos se sopimus sisälsi seurustelun kanssasi, minun täytyy purkaa se.”

Emil tuhahti. ”Et sinä sitä tee. Sinähän jaksoit niin paljon paasata unelmastasi.”

Sanat juuttuivat kurkkuuni. ”Mitä?” henkäisin.

”Itsehän sinä halusit menestyvän laulajan uran”, Emil naurahti lähes ivallisesti.

”No kaipa minun pitää harkita sitä uudelleen.  Emil, jätä minut rauhaan.” Sen sanottuani suljin puhelimen ja huokaisten päästin pääni retkahtamaan sohvan selkänojalle.

jatkuu...

Julkkis osa 23

Minun oli pakko myöntää, että Anton oli ihan hyvää seuraa, ajattelin heittäessäni paitani huoneeni lattialle.

”Et sinä nyt niin paljoa ole muuttunut”, Anton oli sanonut kun kävelimme kotiin päin elokuvateatterilta.

”Ai miten niin muuttunut?” olin kysynyt naurahtaen.

”Äiti ja isä juttelivat siitä. Se sinun levytys juttusi on heistä muuttanut sinua”, Anton oli mutissut hiukan vaikeasti.

Minä olin tuhahtanut. ”Usko pois. Ei se ole.” Tai jos olin, niin se loppui nyt.

Anton oli nyökännyt. ”Parempaan suuntaan.”

Minun kulmakarvani olivat kohonneet varmasti hiusrajaan asti. ”Mitä?”

Anton oli näyttänyt hieman hämmentyneenä. ”Kuules sisko, hassua myöntää, mutta et ole hullumpaa seuraa.”

Minä en ollut voinut kuin nauraa.

Havahduin ajatuksistani siihen kun puhelimeni tärisi päiväpeiton päällä.

Emilin nimi välkkyi ruudulla. Helvetti.

Tiesin, että jossain vaiheessa minun olisi pakko selittää hänelle jotenkin miksi en vastannut puheluihin. Kuinkahan kauan hän jaksaisi jatkaa soittelemista?

Ainakaan nyt minun ei tehnyt mieli puhua hänen kanssaan.

Aivan yllättäen tunsin tarvetta jutella erään toisen kanssa. Miika oli pompannut mieleeni aivan kulman takaa. Tai en tiennyt yritinkö vain uskotella itselleni niin, jotten myöntäisi itselleni ajattelevani häntä usein. Jatkuvasti.

Pudistin päätäni. Niinhän minä olin ajatellut häntä silloin kun olimme ystäviä. Ajatus sai samantien mielialani aivan pohjamutiin.

Ystäviä. Silloin joskus.

Helvetti, minun oli pakko tehdä jotain. Ehkä. Joskus. Miksei hän  voinut tehdä aloitetta?

Viimeinen lomapäivä, ajattelin tökkiessäni jukurttia lusikalla saaden limaisennäköiset mansikkapalat sekoittumaan ällöttävään vaaleanpunaiseen sössöön.

Tavallaan loman loppuminen oli hyvä asia, sillä saisin oikeasti mahdollisuuden taas nähdä Miikaa, huono puoli siinä tosin oli se että jouduin kohtamaan myös Annin. Ja hitto, ei se Miikan tapaaminen nyt niin helpolta tuntunutkaan. Ja kun ajattelin tarkemmin, kotona piilottelu oli kieltämättä houkutteleva ajatus.

Anton naputti sormiaan pöytään ärsyttävästi.

Kuulin kännykkäni piippaavan. Viesti.

”Oliko se minun?” Anton kysyi innokkaana ja oli jo pompannut pystyyn. Hän kirjaimellisesti ryntäsi puhelimensa luokse. Hänen naamansa venähti pettyneenä kun tajusi äänen tulleen minun puhelimestani.

Anton laski puhelimensa pöydälle ja jäi istumaan tuijottaen sitä tiiviisti, niin kuin se muka katseen voimasta alkaisi soida.

”Odotatko jotain viestiä vai?” kysyin tuijotettuani hetken Antonia epäuskoisena.

Anton vilkaisi minua. ”Miten niin?”

Voi luoja, oliko hän noin tyhmä. Olin jo hetken eilisen jälkeen luullut että ei.

”Haloo?” naurahdin pyöritellen silmiäni. ”Ei se tuijottamalla ala soimaan.”

”Ei niin.”

Huokaisin ja näppäilin saapuneen viestin auki.

Älä jaksa, Aura. Mitä olen tehnyt, kun et voi puhua kanssani?

Huokaisin ärtyneesti. Eikö Emil ikinä luovuttaisi? Pudotin kännykän pöydälle vastaamatta viestiin. Antonin käänsi katseensa puhelimestaan minuun.

”Mitä?” hän kysyi uteliaana katse sahaten minun ja kännykkäni välillä.

”Ei mitään”, mutisin ja lusikoin turhautuneena jukurttia suuhuni. Emil tuntui tuhoavani hyvän mieleni aina kun ilmoitti itsestään mitään.

Anton virnisti. ”Kerro kuka lähetti ja mitä, niin minä kerron keneltä odotan… viestiä.”

Epäröin vain hetken, sillä uteliaisuus kuitenkin voitti.

”Hyvä on. Emil lähetti viestin. Hän haluaa tietää miksi en vastaa puheluihin.”

Anton tuhahti pettyneenä.

”Mitä?” tivasin.

”Luulin jo että se oli Miika…”

”Miksi sinä haluat Miikan viestittelevän minulle?” kysyin äkkiä ärtyneenä.

Anton kohautti olkiaan. ”Kun teillä on selvästi jotain ongelmia. Oikeasti.”

”Sinä yrität nyt luistaa sopimuksesta”, sanoin väistäen Antonin kommentin. Minua ei huvittanut puhua Miikasta. ”No niin sinun vuorosi, keneltä odotat viestiä?”

”No siltä”, Anton sanoi ja haroi hiuksiaan hermostuneena.

”Keneltä?” kysyin virnistäen vaikka arvasin jo vastauksen.

”Hitto Aura, no siltä Kaislalta.”

Tuijotin Antonia hetken suu auki. ”Ahaa tämä Kaisla on nyt se tyttö…”

Anton irvisti minun vihjailevalle äänensävylleni.

”Mutta siis päivystät nyt puhelimen äärellä jos hän sattumalta sattuisi lähettämään sinulle viestin?” kysyin tietämättä mitä minun olisi pitänyt ajatella. Oliko veljeni oikeasti niin toivoton tapaus?

”Odotan hänen vastaavan”, Anton korjasi.

”Oho. Saitko sanottua hänelle siis jotain?” kysyin yllättyneenä. Tyhjä jukurtti purkki kaatui pöydälle ja pyöri muutaman sentin lähemmäs pöydän reunaa.

”Sain”, Anton sanoi ylpeyttä äänessään.

Minä pyörittelin päätäni rintaansa röyhistävälle veljelleni noustessani pöydästä.

”No edes toinen meistä kykenee siihen”, Anton sanoi hiukan piikittelevästi. Minä mulkaisin häntä olkani ylitse.

”Mistä olet päätellyt, etten minä kykene sanomaan hänelle mitään?” kysyin ärtyneesti.

”Kummalle? Emilille vai Miikalle?” Anton kysyi virnistäen.

”Olet kamala”, ärisin mutta Antonin keskittyminen kohdistui vain juuri piipanneeseen kännykkäänsä.

Minä marssin huoneeseeni. Minulla sattui olemaan maailman rasittavin veli joka oli myös helvetin rasittavasti oikeassa monessa asiassa. Kuten siinä, että en tuntunut todellakaan saavan aikaiseksi sanoa Miikalle mitään. Luoja, hänhän oli vain yhden tekstiviestin päässä.

Huokaisin syvään ennen kuin avasin uuden tyhjän viestikentän. Nyt tai ei koskaan.

jatkuu....

Julkkis osa 22

”Hei Aura!”

Anton joka juuri oli selittänyt jotain, hiljeni ja vilkaisi taaksemme. Minä seurasin esimerkkiä ja huomasin Annin heiluttavan kättään McDonald’sin edessä.

En tiennyt pitikö minun mennä hänen luokseen. Tai että halusinko edes mennä hänen luokseen. Anni lähti kuitenkin sipsuttamaan minua kohti korkeilla talvikengillään takki käsivarrellaan.

”Kuka tuo on?” Anton kysyi, mutten ehtinyt vastata kun Anni jo olikin meidän edessämme.

”Hei, mikä sattuma! Emil soitti minulle eilen”, Anni sanoi ja saatoin vannoa, että hymy joka hänellä oli kasvoillaan, oli jämähtänyt siihen. Se oli kaikkea muuta kuin aito. Hän vilkaisi Antonia arvioivasti ja käänsi katseensa sitten taas minuun.

”Kappas vain”, sanoin. Jostain kumman syystä minua ei hymyilyttänyt saati ilahduttanut yhtään.

”Niin! Hän kyseli sinusta. Et kuulemma vastaa puheluihin”, Anni sanoi ja kuulosti hitusen loukkaantuneelta.

Mieleni teki kysyä oliko hymy jämähtänyt hänen kasvoilleen jollain Botoxilla, vai mikä häntä vaivasi.

”Niin enpä ole tainnut vastata”, sanoin. Minua ärsyttivät Annin korot. Ilman niitä hän olisi ollut minua lyhyempi, eikä minun olisi tarvinnut katsoa häntä ylöspäin. Mistä hän oli löytänyt noin korkeakorkoiset talvikengät? Toivottavasti hän vielä taittaisi niillä nilkkansa.

”Emil oli hiukan pettynyt, hän haluaisi olla kanssasi enemmän”, Anni sanoi ja iski silmää.

”Minä en.”

Vihdoin Annin ilme hytkähti.

”Minusta olisit hänelle velkaa treffit tai parit. Hän on auttanut sinua paljon”, Anni sanoi ja hänen äänensä muuttui hiukan myrkyllisemmäksi.

”Siinä tapauksessa olen maksanut velkani, eikä minulla ole Emilille enää muuta asiaa, kuin että jättäisi minut rauhaan.” Niin olisi kaikista paras. Antonin katse sahasi minussa ja Annissa.

Annin hymy muuttui. Hän kumartui hiukan lähemmäs.

”Usko pois, Emil olisi paras vaihtoehto. Miika ei sinusta enää välitä.”

Naamioin kasvoilleni nopeasti tekohymyn. ”Kiitos vaan, mutta minusta tuntuu, että selviän eteenpäin ilman sinun apuasi.”

Anni kohotti toista kulmaansa.

”Jos Emil sinulle sattuu soittamaan, voit kyllä sanoa että puhun hänen kanssaan julkkarikeikalla. Sitä ennen en kamalasti jaksaisi vaivata päätäni hänellä.”

Sen sanottuani, odottamatta Annin vastausta, käännyin ympäri ja vetäisin Antonin mukaani. Kuulin Annin tuhahtavan takanani.

”Kuka se oli?” Anton kysyi ja vilkaisi vielä taakseen.

”Bitch”, mutisin hampaita kiristellen. Anton pidätteli hymyään.

”Aijai sisko”, hän naurahti.

”Hmh”, hymähdin ja vilkaisin Antonia. ”Mikä sinua painaa?”

Tämä pudisti pienesti päätään ja työnsi kädet takkinsa taskuun. ”Ei mitään vakavaa.”

”En minä uskokaan niin, mutta äiti luulee että käytät huumeita tai jotain vastaavaan”, naurahdin. Olinko minä jotenkin pieni, kun katsoin häntäkin hiukan ylöspäin. Herran jestas ja Anton oli kuitenkin vain vuoden nuorempi kuin minä.

Anton katsoi minua hetken kunnes käänsi katseensa tiehen ja potkaisi lumikokkaretta.

”Ei mitään sellaista.”

”Joku tyttö?” kysyin. Hiljaisuudesta päätellen osuin oikeaan. En voinut olla hymyilemättä itsekseni.

”Mistä niin päättelet?” Anton kysyi kuitenkaan kieltämättä mitään. Hän käveli askeleen minun edelläni, enkä voinut olla huomaamatta että hänellä oli samanlainen kävelytyyli kuin Miikalla.

”Kyllä minä sinut tarpeeksi hyvin tunnen”, vastasin tyytyväisenä. ”Kuka se on?”

”Älä viitsi. Et sano äidille sitten mitään”, hän murahti.

Minä naurahdin uudestaan.

Anton avasi pienen leffateatterin oven auki.

”Kuka?” kysyin. Tiesin, että Anton kertoisi lopulta.

”Yksi meidän koulusta… rinnakkaisluokalta”, hän vastasi vetäessään minut lippukassalle.

Hän valitsi jonkun toimintaelokuvan ja säälin itseäni jo valmiiksi.

”Oletko jutellut hänen kanssaan?” kysyin kun istuimme alas odottamaan elokuvan alkua.

Anton pyöritteli päätään kunnes lopulta nyökkäsi.

”Ja?”

Anton kohautti olkiaan.

Minä huokaisin raskaasti. ”Älä viitsi. Oletteko kavereita?”

Anton pyöritteli taas päätään. ”Tavallaan.”

”Okei helppo kysymys, oletko jutellut hänen kanssaan kahdestaan?”

Anton naurahti eikä vastannut.

”No oletko?” kysyin uudelleen ja tönäisin häntä hiukan.

”No olen.”

”Toinen helppo, oletko sanonut että pidät hänestä?” kysyin. Oikeastaan olin hiukan yllättynyt siitä että Anton kertoi näinkin paljon. Me itseasiassa juttelimme aika harvoin.

”En.”

Huokaisin. Tietenkään ei. Kukaan poika ei tuntunut saavan sitä aikaiseksi.

”Sinun pitäisi”, sanoin ja kiristelin hiukan hampaitani.

Anton naurahti kuivasti. ”Ei hän minusta kuitenkaan…”

”Älä viitsi”, sanoin keskeyttäen hänet. ”Et voi tietää jos et kysy.”

Aivan, et tiedä mitä Miika oikeasti ajattelee sinusta jos et kysy.

Mitä? Mistä helvetistä tuo tuli?

jatkuu...

Julkkis osa 21

Pyörin sängyssä koko yön saamatta unta ollenkaan. Aina kun suljin silminäni, Miikan kuva ilmestyi verkkokalvolleni kuin mikäkin pinttyminä jota ei saanut pois.

Potkin peiton pois päältäni ja hengitin syvään.

Vaikka huoneeni ilma oli viileä, minulla oli kauhean kuuma joten nukkumisesta ei tuntunut tulevan mitään.

Eikä tilannetta yhtään auttanut, että tiesin loman olevan lopussa ja pitäisi vähitellen taas totutella koulurytmiin.

Voihkaisten laskin jalkani lattialle. Turha sitä oli yrittää nukkua, kun ei vaan onnistunut.

Joululahjaksi saamani kitara lepäsi vastakkaiseen seinään. Sen kummempia miettimättä astelin sen eteen.

Käteni lipui sen kaulaa alas kieliä pitkin ennen kuin tartuin siihen.

Totta puhuen en ollut ehtinyt soittaa sitä tarpeeksi. Vedin yöpöydän laatikosta nuottivihkoni ja tapailin sointuja hyräillen samalla melodiaa. Jostain syystä se kuulosti paljon balladilta.

Heräsin pää seinään nojaten kitara yhä sylissäni.

Ja kellokin oli jo ties kuinka paljon.

Nuotti vihkoon oli kuitenkin yön aikana täyttynyt melkein kolme sivua melodia kulkua, sointuja ja joitain sanoja.

Joku paukautti oven. Sen jälkeen kuului äidin ääni, eikä mitenkään hiljaisena.

Huokaisten laskin kitaran sängylleni ja avasin huoneeni oven.

”Anton! Nyt tämä saa riittää. Olet tiuskinut jo pitkän aikaa ja katoillut sinne sun tänne. Mikä sinua vaivaa?”

Jäin hämmentyneenä seisomaan ovelleni. Tilanne oli järjenvastainen. Tätä tapahtui harvoin.

Minun pikkuveljelleni suututtiin harvoin. Antonin huoneesta kuului vastaukseksi mutinaa joka kuulosti epäilyttävästi ”Ei mikään” – tyyliseltä vastaukselta.

Äiti vilkaisi minua hiukan epätoivoisena.

”Mitä täällä tapahtuu?” kysyin.

”Sinä nyt olet ollut niin omissa maailmoissasi koko ajan, ettet ole huomannut Antonin käytöstä”, hän melkein tiuskaisi minulle. Selittämättä minulle mitään.

Minä katsoin äitiä hiukan yllättyneenä. Omissa maailmoissani? Oliko jotain mistä olin muka nyt jäänyt paitsi?

Itsekseen mutisten hän jätti Antonin huoneen oven rauhaan.

Hänen kadottuaan näkyvistä koputin pienesti Antonin huoneen oveen.

Sisältä kuului murahdus.

Raotin varovasti ovea. Anton makasi sängyllä ja heitteli pientä palloa seinään. Hän vilkaisi minua.

”Oletko kunnossa?” kysyin nojaten perässäni sulkemaani oveen.

”Olen olen.”

Hitto, missä vaiheensa hänen äänestään oli tullut tuollainen. Erilainen… matalampi.

Minun katseeni kiersi hänen huonettaan… se oli siisti. Nyt oli joku pielessä.

”Kuule, ajattelin mennä tänään leffaan”, sanoin hämmästyen itsekin aiettani josta en vielä hetki sitten tiennyt itsekään mitään. ”Tuletko mukaan?”

Anton katsoi minua yllättyneenä.

”Minä voin maksaa sinut”, tarjouduin. Yhtäkkiä halusin viettää aikaa veljeni kanssa. Ja sitä sattui todella harvoin.

”Mikset pyydä sitä Miikaa?” hän kysyi ja nousi istumaan tömäyttäen jalat maahan.

Minä pyörittelin hetken päätäni. ”En minä… se on aika… monimutkaista”, sanoin lopulta.

Anton katsoi minua hetken. ”Ai minä olin se, jolla oli ongelmia?”

Naurahdin. ”No lähdetkö?”

Anton kohautti harteitaan. ”Okei.”

jatkuu...

Julkkis osa 20

Osa 20

Painoin kasvot käsiini ja annoin kyynelten valua.

Puhelin putosi kädestäni lattialle ja hajosi kolahtaen kolmeksi palaksi. En jaksanut koota sitä uudelleen vaan jätin sen siihen.

Istuttuani loputtoman pitkältä tuntuneen ajan paikoillani ahdistuin. Seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Ryntäsin ulos kamalalla kolinalla repien takin naulakosta mukaani. Vedin takkia päälleni välittämättä perääni kuuluneista äidin huudoista.
Kylmyys iski vasten kasvoja heti kun pääsin ulos. Siitä välittämättä juoksin huonosti hiekoitettua tietä eteenpäin pysähtymättä. En edes tajunnut minne jalkani minua veivät, juoksin vain liukastellen eteenpäin jäätynyttä tietä. Lunta leijaili hiljalleen lisää. Juoksin minun ja Miikan tapaamispaikan ohi. Hengitys alkoi tuntua vaikealta. Kylmä ilma kuivatti kurkkua. En ollut mikään maailman hyväkuntoisin juoksija. Suuta ja kurkkua kuivasi mutta kiristin tahtia. Pakkanen pisteli poskia ja hengitys höyrysi

Ilta oli jo hämärtynyt. Kaikki pihat, joiden ohi ryntäsin, olivat täysin pimetä.

Yhtäkkiä jalkani pettivät altani liukastuttuani ja mätkähdin maahan. Haukoin hetken henkeä maaten selälläni ja tunsin kipua päässäni. Tie hohkasi kylmyyttään vaatteitteni läpi. Oikeaa kättäni poltteli ja huomasin siihen tulleet naarmut. Laskin huokaisten pään takaisin kylmälle tielle ja voihakaisin.

Suljin silmäni hetkeksi ja irvistin. Sormeni olivat aivan jäässä.

”Sattuiko?”

Raotin luomiani hiukan ja näin tutun hahmon vieressäni. Hän oli kumartunut puoleeni. Mistä hän oli noin äkkiä putkahtanut? En ollut nähnyt häntä juostessani.
Suljin silmäni taas hetkeksi ja kirosin mielessäni raskaasti. Miksi hän oli tullut?

”Ei”, vastasin sarkastisesti yrittäen samalla vääntäytyä ylös maasta tuloksetta.

Miika naurahti ilottomasti ja ojensi kätensä minulle. Tartuin siihen ja poika vetäisi minut ylös kylmästä maasta ja minä kasvoni vääntyivät hiukan kivusta. Olin mätkähtänyt maahan aika voimalla. Mustelmia tulisi varmasti. 

Pudistelin housuja ja takin selkämystä jääkokkareista ja hiekasta.

”Mitä sinä teet täällä?” kysyin katsomatta Miikaan.

”Kävelyllä”, poika vastasi. ”Sattuiko pahasti? Näin kun liukastuit.”

Vilkaisin Miikaa. Hän näytti hiukan surulliselta. Tai sitten vain kuvittelin.

”Ei pahasti”, sanoin ja käännyin ympäri lähteäkseni kotiin. Takamusta kolotti kurjasti. En enää ikinä juoksisi jäisillä teillä.

”Saitko äänitykset tehtyä?” kuulin Miikan kysyvän takaatani. Pysähdyin ja käännyin hitaasti ympäri.

”Joo saatiinhan ne.”

”Olet siis loppuloman täällä?” Miika kysyi. Hän katsoi kohtaa jossa olin vielä hetki sitten maannut. Hänen katseensa käväisi nopeasti kasvoissani ja kääntyi sitten heti muualle.

Välillämme oli muutama metri. Kylmät väreet ravisutteli minua. Johtuiko se ilmasta vai viileydestä meidän välillämme, en tiennyt. Joka tapauksessa välimme tuntui jäätävältä.

”Näillä näkymin”, vastasin lyhyesti. Miika astui askeleen lähemmäs. Hän tunki kätensä farkkujensa taskuihin.

”Tuota… Minä ja Anni…” hän aloitti ja näytti selvästi miettivän mitä sanoisi.

Minä nostin naarmuttuneen käteni pystyyn estääkseni häntä jatkamasta.

”Ei sinun tarvitse selittää mitään”, sanoin viileästi. En halunnut kuulla. Sydäntäni kirjaimellisesti raastoi. Olin kylmissäni ja halusin kotiin.

”Ei kun kuuntele. Meidän välillä ei ole mitään”, hän sanoi astuessaan taas askeleen lähemmäs. ”Siis minun ja Annin. Hän ei todellakaan ole minun tyyppiäni.”

”Ai”, minä sanoin. Käännyin ympäri ja lähdin kävelemään tulosuuntaani.

”Siinäkö se?” kuulin Miikan huutavan perääni. Hänen äänestään kuuli pettymys ja… suru?

Pudistin päätäni ja jatkoi matkaani. Samassa lumipallo läsähti aivan jalkani viereen. Pysähdyin ja suljin silmäni hetkeksi ennen kuin käännyin ympäri.

Miika levitti käsiään ja huomasin hänen virnistävän kokeilevasti.

”Tähtäyksesi on huonontunut”, sanoin ja hymyilin varovaisesti Miikalle. Sen sanottuani käännyin ja lähdin kotia kohti.

”Miten sinä sillä lailla ulos ryntäsit?” äiti kysyi hiukan ihmeissään kun tulin takaisin.

”Ääh…” vastasin viisaasti pestessäni naarmuttunutta kättäni keittiössä kylmän veden alla. ”Hermostuin.”

Äiti katsoi minua kurtistaen kulmiaan hiukan.

”Onko kaikki kunnossa? Kaaduitko sinä?” hän kysyi ja pudisti päätään huokaisten.

”Liukastuin”, mutisin ja pakenin omaan huoneeseeni ennen muita kysymyksiä.

jatkuu...

Julkkis osa 19

Osa 19

Maisemat vilistivät ohi, aina välillä tienkyltti kertoi meidän olevan yhä lähempänä kotia.

Sitä mukaan kun etäisyys Helsinkiin ja Emiliin piteni, tunsin oman oloni helpottuvan. Kuin olisin pidätellyt pitkään henkeä ja sitten tuntenut sen helpotuksen tunteen, kun saan taas happea. Tunsin kuitenkin kuinka uusi puristus alkoi saada otetta mitä lähemmäs kotia pääsimme.

Miika.

”Oletko jutellut Miikan kanssa?” äiti kysyi kuin lukien ajatukseni.

”En”, mutisin kääntämättä katsettani maisemista.

”Mitä teille tapahtui? Ennen olitte niin hyvät ystävät”, äiti kysyi. Tiesin hänen vilkaisevan minua.

”En tiedä. Kai me vain kasvettiin erilleen lopulta”, mutisin.

”Johtuuko tämä tästä levyjutusta?”

Kohautin olkiani. ”Se taitaa olla monimutkaista”, totesin hiljaa. Nojasin päätäni viileään lasiin. Todella monimutkaista.

Laukkuni valahti olaltani lattialle. Kirjoituspöydällä oli edelleen pieni paketti. Nappasin sen käteeni hämmentyneenä.

Se kuitenkin putosi sormieni välistää tajutessani mikä se oli. Lahja Miikalta.

Kännykkäni piippasi.

Pääsitkö turvallisesti kotiin?

Poistin viestin vastaamatta siihen. Sen sijaan etsin toisen numeron.

”Jätä viesti äänimerkin jälkeen…”

”Hei Miika. Ole kiltti ja soita. Haluaisin puhua. Ja… minulla on… ikävä sua. Soita.” Suljin puhelun ja nojasin taaksepäin.

”Auh”, ulvahdin, kun pääni kolahti seinään. Suljin silmät raskaasti huokaisten.

Nostin lahjan lattialta. Mieleni teki avata se, mutta se myös pelotti.

Auran ääni kuulosti oudolta. Kuin hän meinaisi itkeä. Mieleni olisi tehnyt tarttua puhelimeen ja soittaa hänelle, aivan kuten hän oli pyytänyt.

Silti mieltäni vaivasi. Aura oli aina ajatellut minua vain ystävänä. Olin hänelle vain ystävä. En pystynyt antamaan hänelle kaikkea sitä julkisuutta, minkä Emil oli antanut. Levytyssopimukset ja muut. Minä olin aina vain ihaillut häntä. Kuinka kaunis hän oli ja miten hän hymyili. En ollut nähnyt sitä hymyä pitkään aikaan.

Miksi hän edes halusi puhua kanssani? Nyt kun Emil oli jäänyt taas Helsinkiin, palasiko Aura minun luokseni.

Ei kai auttanut kuin vain tarttua härkää sarvista, totesin.

Olisin voinut itkeä onnesta, kun huomasin Miikan nimen ruudulla.

”Hei”, kuiskasin ääni käheänä puhelimeen. Rykäisin nolostuneena.

”Hei, halusit puhua?” kuulin Miikan kysyvän.

Nielaisin. ”Mitä kuuluu?”

Miika oli pitkän aikaa hiljaa. ”Aura, mitä tämä tarkoittaa?”

Sydämeni jätti lyönnin välistä.

”Miten niin?” kysyin kuiskaten. Jostain kummansyystä kynteni olivat ajautuneet hampaideni tuhottaviksi. Järsin niitä melkein hädissäni.

”Soitat minulle. Emme ole puhuneet pitkään aikaan”, Miika totesi.

”Minulla on ikävä sinua”, kuiskasin.

Miika oli jälleen pitkän aikaa hiljaa.

”Aura, ei tämä mene näin. Sen… Emilin… astuttua kuvioihin et ole juuri puhunut minulle. Olet aivan kuin toinen ihminen”, Miika sanoi.

”En ole!” kiistin ja repäisin etusormen kynsinauhan verille. ”Sinä olet tainnut korvata minut sillä Annilla”, totesin hiljaa lähes itsekseni, kuitenkin tietäen että Miika kuuli kyllä.

”Miten niin?” Miika kysyi haastavasti.

”Miksi hän kiinnostui sinusta heti, kun tarjosi minulle apuaan? Miksi hän edes auttoi minua?” tivasin. ”Oletko kysynyt häneltä koskaan sitä?”

”Hän halusi olla kiltti”, Miika mutisi.

”Joo, ja aiheutti siten minulle helvetin. Tahallisesti tai vahingossa, mutta aiheutti kumminkin”, melkein karjaisin.

Painostava hiljaisuus laskeutui jälleen.

”Miten niin helvetin?” Miika kysyi lopulta.

”Sinähän siitä julkisesta tunteiden näyttämisestä puhuit.”, totesin. ”Minä en valinnut niistä kuvista mitään, ja helvetti vieköön, en olisi ikinä halunnut nähdä niitä!”

”Mutta kuitenkin aina olet sen Emilin kanssa!” Miika intti.

”Oletko sinä mustasukkainen?” Hyvä hänen oli sanoa, kun vietti aivan yhtä paljon, kenties enemmänkin, aikaa Annin kanssa.

”EN!”

”Jos olisin tiennyt, että tästä kaikesta olisi tullut tällainen sotku, en ikinä olisi tarttunut Annin tarjoukseen.”

Miika hiljeni taas. Minusta tuntui, että suurin osa puhelun ajasta, oli mennyt tällaiseen hiljaisuuteen.

”En sitten tiedä. Ehkä sinulla kävi hyvä tuuri, saitpahan Annin.” Sen jälkeen mielenosoituksellisesti katkaisin puhelun.

jatkuu...

Julkkis osa 18

Osa 18

”Aura, keskity!”

Joo joo, ajattelin happamasti. Antti katso minua vielä kopista.

Emilin puhelin soi. Antti mulkaisi poikaa tämän juostessa vastaamaan siihen.

”Jaha. Pidetään sitten tauko”, Antti mutisi, ja lähti mitä luultavimmin hakemaan päivän neljännen kahvin.

Minä päätin mennä pesemään kasvoni kylmällä vedellä. Pakkohan minun tämä päivä oli vielä keskittyä. Matkani kuitenkin tyssäsi, jo ensimmäiseen kulmaan, kun kuulin Emilin puhuvan puhelimessa.

”Ei hän ole maininnut”, Emil sanoi. ”En minä tiedä mitä heidän välillään on. Ei Aura ole maininnut häntä.”

Ketä? Emil oli taas hetken hiljaa. ”No en tiedä. Aura on lähdössä tänään. Niin.”

No todellakin, tänne en jää enää yhdeksikään päiväksi.

”Kuukauden päästä julkkarikeikalla”, Emil vastasi johonkin kysymykseen. ”Se on vain kateellinen.”

Hetken hiljaisuus.

”Hah, etkö muka nähnyt iltapäivälehtiä?” Emil kysyi nauraen. ”Usko pois, se poika on vain kateellinen.”

Kuka?

Samassa kuitenkin tajusin seisovani Emilin kanssa vastakkain. Tuijotin Emiliä silmät pyöreinä. Emilin katse oli vain hetken hämmästynyt, ennen kuin hänen kasvoilleen nousi kevyt virne.

”Kuule Anni, soitan sinulle myöhemmin”, Emil sanoi katse tiukasti minussa.

Minä lähes vääntelehdin hermostuneena hänen katseensa alla.

”Salakuunteletko sinä aina muiden puheluita?” Emil kysyi läpsäyttäen puhelimensa kiinni.

”Eäh…” mutisin ja punastuin rajusti. ”Siis en”, mutisin posket punaisina. ”En, enkä salakuunnellut nytkään. Olin tuota…” mutisin ja tajusin kurkkuni olevan aivan kuiva. ”matkalla vessaan.”

Nielaisin vaikeasti.

Emil nojasi eteenpäin, painaen kätensä pääni molemmin puolin vastakkaista seinää vasten.

”Vai niin”, hän mutisi ja lämmin hengitys levähti kasvoilleni. Painauduin seinää vasten pyrkien kauemmas Emilistä.

Sydämeni hakkasi ainakin viisi kertaa nopeammin kuin tavallisesti ja olin hengästynyt kuin olisin juossut maratonin.

Emilin kasvoilla karehti kevyt virne. Ei niinkään kiltti vaan kiusoitteleva virne.

”Oletteko te riidoissa Miikan kanssa?” Emil kysyi. Hänen silmissään välähti.

Minä nielaisin. Pujottauduin nopeasti Emilin käsivarren ali. Miikastako he olivat puhuneet?

”Öh… tuota…” mutisin peruuttaen käytävää edemmäs, kauemmas Emilistä.

Emil oli jäänyt hetkeksi paikalleen hämmentyneenä, mutta kääntyi nopeasti minua kohti.

”Minä menen nyt sinne vessaan”, mutisin ennen kuin pinkaisin pakoon.

Olin huomaavinani Emilin virnistävän, kadotessani seuraavan kulman taakse.

Emil oli yhä samalla paikalla, kun palasin. Kasvoni valui edelleen muutama viileä vesipisara. Tietysti minun tuuriani oli ollut, että paperi oli juuri loppunut.

Emil naurahti nähdessään minut. Hetken harkitsin jo tekeväni täyskäännöksen, mutta tauko oli jo nyt kestänyt turhan kauan.

Ajattelin kävellä suoraan Emilin ohi, mutta tämä tarttui minua käsivarresta.

”Odotas hetki”, Emil mutisi ja nappasi paidan hihastaan kiinni, ja pyyhki vettä valuvat kasvoni siihen.

”Mitä yrität?” kysyin ääni melkein väristen.

Emil virnisti. ”Mitä tarkoitat?”

”Mitä se eilinen oli?”

”Etkö muka pitänyt siitä?”

”Voisitko vastata kysymykseen muuten kuin kysymyksellä?”

”Haluatko että vastaan jotenkin muuten?” Emil kysyi raskasta vihjailua äänessään.

Tuijotin häntä suu auki lähes järkyttyneenä.

”Minusta tuntuu, ettei julkisuus ole sinulle, tai minulle, ollenkaan pahasta tässä vaiheessa”, Emil jatkoi. Hän napautti kevyesti leukaani.

Suljin suuni. ”Mitä tarkoitat?” kysyin hetken päästä.

”Meiltä ilmestyy kohta levy. Tiukka tahti. Mitä enemmän nimemme on keikkunut lehtien sivuilla, sitä paremmin levyt myy”, Emil vastasi ja tarkkaili kasvojani.

Minä peräännyin käytävää pitkin kohti studion ovea.

”Teit sen siis julkisuuden vuoksi”, totesin. En tiennyt pitikö minun olla järkyttynyt vai pettynyt. Tunsin molempia yhtä aikaa. ”Eiköhän sitten vain kannata saada ne levyt ulos.” Käännähdin kannoillani ja marssin ovet paukkuen äänitystilan lämpiöön.

Purin hammasta yhteen. Kuinka tyhmä olinkaan ollut. Tottakai Emil teki eilisen vain julkisuuden vuoksi. Miika ei ikinä olisi tehnyt mitään sellaista.

Iskin kuulokkeet korvilleni.

Miikastakaan ei ollut kuulunut enää mitään. Vietti varmaan kaiken aikansa Annin kanssa.

Aivan sama.

En kuitenkaan antaisi Emilin enää nolata minua.

jatkuu...

Julkkis osa 17

Osa 17

Kävelin pää kumarassa hotellia kohti. Pää tuntui olevan sekaisin kaikista ajatuksista.

Elokuvasta ei ollut jäänyt mieleeni mitään, vain keltainen pieni paperilippu kertoi sen olleen Rakkaus lainassa - niminen komedia.

Kun olimme saapuneet elokuvateatterille, otimme liput ensimmäiseen alkavaan elokuvaan. Oli ehkä virhe mennä Emilin kanssa katsomaan romanttista komediaa, joku räiskintäelokuva olisi ehkä ollut turvallisempi vaihtoehto.

Kun valot olivat sammuneet, Emil oli asettanut kätensä penkkini selkänojalle niskani taakse. Varoin visusti nojautumasta siihen.

Ensimmäiset kymmenen minuuttia jaksoin jopa katsoa leffaa, mutta sen jälkeen olin jo ennustanut mielessäni kaikki juonen käänteet ja lopun.

Huomasin Emilin katsovan minua enemmän kuin elokuvaa. Esitin katsovani leffaa, vaikka tosiasiassa ajatukseni harhailivat aivan jossain muualla.

Emil nosti hiuksiani hiukan korvani päältä.

”Minusta tuntuu, että et oikein keskity leffaan”, Emil kuiskasi. Pakotin itseni katsomaan häntä. Tunsin hänen hengityksensä kasvoillani.

”Miten niin?” kysyin.

Lisäksemme salissa oli vain muutama muu, lähimmät olivat neljä riviä alempana.

”Oletko hermostunut?” Emil kysyi, huomioimatta omaa kysymystäni.

”En”, vastasin nielaisten. Kuka tahansa olisi tajunnut sen olevan vale.

Emil nojautui hiukan lähemmäs ja vatsassani tuntui heti lentelevän kymmenen perhosen tilalla tuhat.

”Et itsekään usko tuota”, Emil kuiskasi virnistäen kasvot melkein kiinni omissani. Huomasin hänen vilkaisevan huuliani.

Kumpikaan ei keskittynyt elokuvaan ollenkaan.

Emil kohotti kätensä poskelleni. Hengitykseni tuntui lamaantuvan täysin.

”Suklaata”, Emil kuiskasi samalla kun pyyhkäisi sormellaan kevyesti suunpieltäni.

Minä pakotin katseeni takaisin valkokankaalle, jotta saisin hengitettyä.

Pian tajusin nojaavani kevyesti Emilin käteen ja tunsin kuinka hän piirteli kevyesti kuvioita niskaani. Kylmät väreet kiisivät selkääni pitkin.

Tunsin Emilin katseen. En uskaltanut edes vilkaista häneen. Tuijotin jälleen valkokangasta.  Toivoin hartaasti, että elokuva loppuisi ja pääsisin pois. Äkkiä.

Miikan kanssa en ikinä ollut halunnut karata mahdollisimman nopeasti pois.

Lopulta leffa enteili loppuaan. Huokaisin helpotuksesta, kun lopputekstit alkoivat ja valot syttyivät. Emil vetäytyi refleksin omaisesti hiukan kauemmas minusta.

Ja niin kuin aivan sattumalta, leffateatterin ulkopuolella oli joku toimittaja kameran kanssa.

Emil hymyili leveästi ja veti minut tiukemmin kainaloonsa.

Katsoin hämmentyneenä, kun salamavalo välähti kerta toisensa jälkeen.

Emil ohjasi minut kuvaajan ohi, pitäen kättään alaselälläni.

”Ei enää”, kuulin hänen sanovan kuvaajalle hymy kuului hänen äänestään.

Melkein kuulin kuinka kamera tarkensi Emilin käteen ja otti kuvan.

Voi herran jumala jos huomisessa lehdessä on kuva minun perseestäni.

Vetäydyin hiukan Emilin otteesta.

”Mä taidan lähteä hotellille”, sanoin. Emil tarjoutui saattamaan, mutta pelkäsin, että kuvaaja seuraisi, joten kieltäydyin.

”Ei tästä edes ole pitkä matka. Kyllä mä pääsen sinne ihan itsekin”, vastasin.

Emil vetäisi minut lähelleen välittämättä katseista joita keräsimme.

”Ööh…” aloitin, mutta en ehtinyt sanoa mitään, kun Emil painoi huulensa omilleni.

Tätä olin tainnut pelätä koko elokuvan ajan. Lamaannuin kuitenkin täydellisesti enkä edes vastustellut.

Tai, en, ennen kuin tajusin taas salamavalot.

Työnsin Emilin kauemmas posket punaisena. Emil virnisti minulle ja sitten kameralle.

Minä astuin muutaman epäröivän askeleen kauemmas.

Emil naurahti ja heilautti kättään.

Se ei ollut mennyt niin kuin olin kuvitellut. Vetäisin hotellin oven auki.

Tai, enhän minä edes ollut suunnitellut mitään.

Kaivoin huoneen avainta taskustani.

En halunnut nähdä huomisia juorulehtiä. En todellakaan. En poistuisi hotellista enää mihinkään.

Antti selaili lehteä, kun tulin naama punaisena studiolle.

”Kivat kuvat”, Antti virnisti ja näytti lehteä minulle.

Asia oli juuri niin kuin olin pelännyt. Miljoona kuvaa, ja suurimmat niistä oli kuvat, joissa Emil suuteli minua, ja jossa hänen kätensä lepäsi minun alaselälläni. Tai en ollut varma, saattoiko sitä laskea enää selänpuoleksi, niin alhaalla hänen kätensä oli. Miten en ollut tajunnut sitä eilen?

Mutisin jotain nolostuneena.

”Onko Emil taas myöhässä?”

”Hmh, näköjään”, Antti vastasi ja selasi edelleen lehteä.

Puuskahdin, ja istuin tuoliini.

Pian Emilkin saapui. Hänelläkin oli lehti kädessä.

Paiskasin laukun lattialle.

”Tämä on aika hyvä kuva”, Emil sanoi virnistäen.

Antti naurahti hänen takaataan. Emil vilkaisi minua lehden yli ja iski silmää.

Jostain syystä minun olisi mieli häipyä paikalta mielenosoituksellisesti ovet paukkuen.

”Jos me nyt vaan äänitetään”, mutisin. Emil tutki vieläkin kuvia.

”Tämä teksti voittaa kyllä kuvat. Ja sen finaali-illan jälkeiset jutut”, Emil nauroi.

Antti laski lehden huokaisten.

”Noniin, eiköhän aloiteta, että Aurakin pääsee vielä tänään kotiin.”

jatkuu...

Julkkis osa 16

Julkkis
Osa 16

Puhelin soi kädessäni. Äiti vilkaisi soivaa puhelinta ja sitten minua.

”Etkö vastaa?”

Hätkähdin hiukan.

Lopulta vastasin.

”No?” sanoin tympeästi.

Äiti vilkaisi minua oudoksuen.

Mitään ei kuulunut.

”Sano nyt, jos oli jotain asiaa”, sanoin samalla tympeällä äänensävyllä. En jaksanut tällaista pelleilyä. Jos Miikalla niin kovasti oli jotain sanottavaa, niin sanoisi sen viimein.

”Milloin olet tulossa kotiin?”

No jo oli aikakin, tuhahdin.

”En tiedä. Äänityksiin on varattu vielä kaksi päivää”, totesin. Miika oli taas pitkän ajan hiljaa.

”Oliko muuta?” kysyin.

”Ei…”

Samantien kun Miika ole sen sanonut, puhelu katkesi. En voinut kuin tuijottaa hetken ymmärtämättä mitään.

Lopulta paiskasin kännykän auton lattialle ja huudahdin turhautuneena. Äiti vilkaisi minua taas. Hänkin tietämättä olisiko huolestunut vai vihainen.

”Kukas se oli?” hän kysyi varovaisesti ajaessaan hotellin parkkihalliin.

”Miika”, mutisin hapaitteni välistä.

”Ai… Häntä ei olekaan näkynyt vähään aikaan…” äiti sanoi hiukan varovaisesti.

”Juu ei.”

”Onko teillä jokin riita?”

Purin hampaita yhteen.  Minähän en alkaisi selittämään koko asiaa läpi.

”Ei”, pakotin ääneni kuulostamaan normaalilta.

Emil saapasteli äänitysstudiolle aurinkolasit silmillä, takin kaulus vedettynä niin ylös kuin mahdollista ja hiukset pörrössä.

Hän heilautti minulle kättä tervehdykseksi. Hän oli tunnin myöhässä, eikä se näyttänyt haittaavan häntä yhtään.

Minä olin tylsistyneenä odotellut korkealla jakkaralla istuen käyden koko ajan dueton melodiaa ja sanoja läpi itsekseni.

”Sori oon myöhässä, ei tuolta päässyt läpi ollenkaan. Nyt on käsi kipeenä nimmareiden kirjoittamisesta”, Emil selitti riisuessaan ulkotakkiaan.

Antti virnisti tietävästi.

”Ei siinä mitään, sitä se julkisuus tuottaa”, hän naureskeli.

Emil istahti minun viereeni.

”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi. Muutin samantien tympääntyneen ilmeeni tekohymyyn.

”On”, vastasin. Hymyni laimeni heti kun Emil käänsi nyökäten katseensa pois minusta ja ryhtyi asettelemaan mikrofonia paremmin.

”Mennäänkö kahville?” Emil kysyi laittaessaan kuulokkeitaan telineelle.

”Kahville?” toistin.

”Tai leffaan”, Emil sanoi hiukan kummastellen.

”Ööh…” vastasin viisaasti. Emil virnisti. Tunsin punastuvani.

”Tota… ai nyt vai?” kysyin lopulta. Pääni tuntui tyhjältä. En onnistunut muodostamaan ainuttakaan järkevää lausetta.

”Onko sulla jotain menoa vai?” Emil kysyi. ”Olis kiva tehdä nyt jotain, et jos sä oot huomenna heti äänitysten jälkeen lähdössä kotiin.”

Tuijotin hetken Emiliä suu auki.

”Tota… no joo”, sanoin punastellen. Emil virnisti uudelleen ja avasi minulle kohteliaasti studion oven.

”Nähdään huomenna!” Antti huikkasi meidän peräämme.

Ennen kuin lähdimme, olin näkevinäni Antin iskevän silmää.

Emil oli taas naamioitunut aurinkolasiensa taakse. Emme ehtineet tosin kävellä kovinkaan pitkälle, kun ensimmäiset vastaantulevat kuitenkin osoittivat meitä ja supattivat kiivaasti samantien keskenään.

Emil ei tuntunut kauheasti välittävän.

Minä taiteilin hermostuneesti kaulaliinaani tiukemmalle.

”Eikö sinulla ole hanskoja?” Emil kysyi.

”On… Ei vaan… Voi ei, ne jäi studiolle…”

Emil naurahti ja nappasi toisen käteni omaansa. Vilkaistessani häntä, hän hymyili minulle.

”Mennäänkö ensin kahville vai leffaan?” Emil kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Mennään ensin kahville”, vastasin niin, että se kuulosti enemmänkin kysymykseltä.

Pian Emil johdatti minut pieneen kahvilaan.

”Mitä sä otat?” hän kysyi nostaessaan lasit pois silmiltään.

Kaivoin laukkuani löytääkseni lompakkoni. Katselin hintoja lähes järkyttyneenä. Olisin ottanut kaakaon, mutta tiesin, ettei minulla ollut siihen varaa. Lompakollani oli selvästikin anoreksia.

”Kahvin”, vastasin tympääntyneenä.

”Et mitään muuta?”

Pudistin päätäni.

Emil huomasi lompakkoni ja pudisti päättään. Hän tarttui käteeni.

”Minä tarjoan.”

”Ei, kyllä mä mun oman kahvin maksan itse”, väitin vastaan.

Kassan takana oleva myyjä katsoi minua huvittuneena. En voinut olla huomaamatta, kuinka myyjä sen jälkeen mittaili katseellaan Emiliä. Hän huitaisi nutturastaan karanneen hiuksen korvaan taakse ja hymyili Emilille.

”Mitä saisi olla?” tyttö kysyi nojautuen hiukan eteenpäin.

Minä tuijotin melkein suu auki tytön iskuyritystä.

”Kaks kahvia…” Emil kääntyi katsomaan minua. ”Maidolla vai ilman?”

”Maidolla”, mutisin.

”Ja sit pala suklaakakkua”, Emil sanoi tytölle joka näpytteli kassakonetta.

”Haluutko mitään muuta?”

”Ei”, Emil sanoi ja antoi minulle kahvit.

”Yhdeksän yhdeksänviis”, tyttö sanoi ojentaessaan Emilille lautasen, jolla oli suklaakakkua.

Kävelin hiukan epäröiden Emilin perässä pöytään, joka oli mahdollisimman kaukana tiskistä.

Katseeni kiersi kokoajan, vältellen Emilin katsetta. Hörppäsin kahviani, vaikka se oli vielä polttavan kuumaa.

”Miten sun äänitykset meni?” Emil kysyi.

Vilkaisin Emiliä nopeasti.

”Ai eilen vai?” sain kysyttyä. Kirosin mielessäni kahvia, jonka takia kieleni tuntui olevan tulessa. Vältin irvistyksen ja kaadoin kannusta lisää maitoa kuppiin.

Emil naurahti. ”Niin.”

”Ääh… Ihan hyvin… Saatiin äänitettyä viimesetki kappaleet”, mutisin. Emil lohkaisi lusikalla palan kakusta

”Tänään meni hyvin”, hän sanoi ja ojensi lusikan minua kohti. Katsoin kakunpalaa epäröiden hetken, sitten vilkaisin Emiliä, joka iski silmää.

”Avaa suu”, hän sanoi.

”Osaan mä itsekin syödä”, sanoin punastuen.

”Avaa nyt se suu”, Emil sanoi virnistäen. Hän kurottautui hiukan lähemmäs ja syötti kakkupalan minulle.
”Noin. Ei se ollut niin kamalaa”, Emil virnisti ja maistoi itsekin kakkua. Minä punastuin entistä enemmän ja piilouduin kahvikuppini taakse.

jatkuu...

Julkkis osa 15

Julkkis
Osa 15

Huokaisin tuskastuneesti ja hapuilin kädelläni puhelinta.

Se oli Emililtä.

Jostain syystä en tiennyt, pitäisikö minun avata sitä. Lopulta näpytin viestin auki.

    Ootko kunnossa?

En. Olin. Tavallaan. Mielessäni alkoi siinä samassa pyöriä miljoonia ajatuksia.

    Miten niin?

Melko turvallinen vastaus. En itsekään tiennyt olinko kunnossa. Koulussakin olin kohdannut niin paljon eri reaktioita. Osa oli mulkoillut osa, kuten Sini, Vilma ja Emma, olivat hiukan liian innoissaan.

   Järkyttikö lehdet? Olitko koulussa tänään?

Huokaisin.

    Joo.

Tiesin sen olevan tympeä vastaus, mutten osannut sanoa mitään.

Puhelimeni rupesi piipittämään Nokian tunnusmusiikkia.

”Hei”, Emil sanoi selvästi naurua äänessään. Nauroiko hän minulle? Tunsin itseni loukatuksi, vaikka se saattoi olla aivan turhaa ja lapsellista.

Minä mutisin jonkun vastauksen tapaisen Emilille.

”Onko kaikki hyvin?” Emil kysyi. Nyt hän kuulosti enemmän huolestuneelta.

”En tiedä”, vastasin. Mieleni olisi tehnyt lyödä päätä seinään. Tehdä mitä vain, jotta saisin vastattua selkeästi ja järkevästi Emilille.

”Älä välitä niistä lehdistä”, Emil sanoi lohduttavasti.

”Joo en.” Jostain syystä minua ärsytti todella paljon. Ehkä sen aiheutti lehdet, ehkä koulu tai ehkä Emil. En tiennyt mikä todellinen syy oli.

Kännykkäni piippasi, toinen puhelu.

”Odota ihan hetki”, sanoin Emilille.

Laitoin Emilin puhelun pitoon, ja vilkaisin kuka muu soitti. Miika.

”Hei”, sanoin. Ääneni oli oudon kuuloinen. Pidätin melkein hengitystä. Toisessa päässä oli aivan hiljaista. Kuului vain epämääräistä huminaa, aivan kuin Miika olisi ollut ulkona. Olin kuitenki varma, että saatoin erottaa myös Miikan hengityksen.

”Haloo?” kysyin epävarmana. ”Miika?”

En saanut vastausta ollenkaan. Sen sijaan Miika, jos hän nyt edes oli toisessa päässä, lopetti puhelun.

Ärsyttävä hälytysääni soi kauan, ennen kuin tajusin katkaista puhelun.

”Kukas se oli?” Emil kysyi, kun ilmoitin taas olevani linjalla. ”Jos saan kysyä”, hän lisäsi.

”Ei kukaan”, vastasin.

”Ai… Ei kukaan tärkeä, vai joku joka ei kuulu minulle?” Emil kysyi. Minä jähmetyin hetkeksi paikalleni. Miksi hän edes halusi tietää? Miksi hän oli niin utelias?

”Se oli Miika”, vastasin lopulta.

”Ai oletteko te taas puheväleissä?”

Mitä?

”Mi… Miten niin?”

Emil huokaisi raskaasti. ”Anni mainitsi siitä jotain…” hän mutisi.

”Ai…” Purin hetken hampaita yhteen.

Hetken oli hiljaista.

”No, me nähdään sitten joulun jälkeen Helsingissä”, Emil sanoi.

”Joo”, sanoin hiukan hämmentyneenä. Olinko sanonut jotain väärin? Ehkä minun ei olisikaan pitänyt kertoa.

En ymmärtänyt mikä Emiliä vaivasi. Saati sitten Miikaa.

Huokaisin tympääntyneenä. Jos sillä idiootilla olisi asiaa, saisi sanoa sen. Toivoton paskiainen se oli.

Näppäilin Miikan numeron.

”Puheluun ei juuri nyt saa-”

Just. Pelkuri.

Odotin että Antti saisi  taas kaikki laitteet valmiiksi uutta ottoa varten. Oli hassua seistä äänitysstudiossa. Siitä ei tuntunut olevan edes kauaa, kun lauloin pikkujouluissa.

Hitto vieköön mikä vuoristorata siitäkin oli alkanut. Eikä siitäkään ollut kuin muutama viikko.

Minä seisoin kuulokkeet korvilla mikin edessä. Naputtelin jalalla kappaleen rytmiä.

”Okei Aura, ootko valmis?”

Nyökkäsin Antille, joka oli lasiseinän toisella puolella. Tuttu komppi lähti taas käyntiin. Tämäkin kappale oltiin otettu jo moneen kertaan. Nuottiteline, jolla oli laulujen sanat, oli käynyt jo turhaksi. Äiti oli kadonnut äänittämöstä. Hän ei ollut varmaan tajunnut, että tämä veisi monta päivää.

”… and I just wish we could have more time…”

Huomasin Antin taputtavan käsiään.

“Jes. Hyvä Aura. Tähän on hyvä lopettaa tältä päivältä.”

Minä laskin salamana kuulokkeet telineeseen.

Ahtaalta tuntua alkanut studio ei ollutkaan niin pieni lasiseinän takaa katsottuna.

”Loistavaa. Huomenna tulee sitten Emilkin. Katsotaan sitä teidän duettoa.”

Minä vain nyökkäilin. En edes kauheasti jaksanut kuunnella mitä Antti sanoi. Halusin vain pois. Nukkumaan.

Äiti ei vaikuttanut yhtään sen pirteämmältä kuin minäkään. Hän huokaili vähän väliä ajaessaan hotellia kohti.

Radiosta soi Meredith Brooksin Bitch. Yli kymmenen vuotta vanha. Soitettaisiinkohan minunkin kappaleita yhä kymmenen vuoden päästä? Puhelimeni värisi taskussa. Se tuntui hälyttävän koko ajan. Olin vähitellen alkanut kyllästymään siihen. Suurin osa soitoista oli Emililtä. Hän tuntui aina haluavan tietää missä olen tai minne olen menossa ja kenen kanssa. Olin jo valmis painamaan punaista luuria, kun huomasin kuka soittaja oli. Miika

jatkuu....