Julkkis osa 23

Minun oli pakko myöntää, että Anton oli ihan hyvää seuraa, ajattelin heittäessäni paitani huoneeni lattialle.

”Et sinä nyt niin paljoa ole muuttunut”, Anton oli sanonut kun kävelimme kotiin päin elokuvateatterilta.

”Ai miten niin muuttunut?” olin kysynyt naurahtaen.

”Äiti ja isä juttelivat siitä. Se sinun levytys juttusi on heistä muuttanut sinua”, Anton oli mutissut hiukan vaikeasti.

Minä olin tuhahtanut. ”Usko pois. Ei se ole.” Tai jos olin, niin se loppui nyt.

Anton oli nyökännyt. ”Parempaan suuntaan.”

Minun kulmakarvani olivat kohonneet varmasti hiusrajaan asti. ”Mitä?”

Anton oli näyttänyt hieman hämmentyneenä. ”Kuules sisko, hassua myöntää, mutta et ole hullumpaa seuraa.”

Minä en ollut voinut kuin nauraa.

Havahduin ajatuksistani siihen kun puhelimeni tärisi päiväpeiton päällä.

Emilin nimi välkkyi ruudulla. Helvetti.

Tiesin, että jossain vaiheessa minun olisi pakko selittää hänelle jotenkin miksi en vastannut puheluihin. Kuinkahan kauan hän jaksaisi jatkaa soittelemista?

Ainakaan nyt minun ei tehnyt mieli puhua hänen kanssaan.

Aivan yllättäen tunsin tarvetta jutella erään toisen kanssa. Miika oli pompannut mieleeni aivan kulman takaa. Tai en tiennyt yritinkö vain uskotella itselleni niin, jotten myöntäisi itselleni ajattelevani häntä usein. Jatkuvasti.

Pudistin päätäni. Niinhän minä olin ajatellut häntä silloin kun olimme ystäviä. Ajatus sai samantien mielialani aivan pohjamutiin.

Ystäviä. Silloin joskus.

Helvetti, minun oli pakko tehdä jotain. Ehkä. Joskus. Miksei hän  voinut tehdä aloitetta?

Viimeinen lomapäivä, ajattelin tökkiessäni jukurttia lusikalla saaden limaisennäköiset mansikkapalat sekoittumaan ällöttävään vaaleanpunaiseen sössöön.

Tavallaan loman loppuminen oli hyvä asia, sillä saisin oikeasti mahdollisuuden taas nähdä Miikaa, huono puoli siinä tosin oli se että jouduin kohtamaan myös Annin. Ja hitto, ei se Miikan tapaaminen nyt niin helpolta tuntunutkaan. Ja kun ajattelin tarkemmin, kotona piilottelu oli kieltämättä houkutteleva ajatus.

Anton naputti sormiaan pöytään ärsyttävästi.

Kuulin kännykkäni piippaavan. Viesti.

”Oliko se minun?” Anton kysyi innokkaana ja oli jo pompannut pystyyn. Hän kirjaimellisesti ryntäsi puhelimensa luokse. Hänen naamansa venähti pettyneenä kun tajusi äänen tulleen minun puhelimestani.

Anton laski puhelimensa pöydälle ja jäi istumaan tuijottaen sitä tiiviisti, niin kuin se muka katseen voimasta alkaisi soida.

”Odotatko jotain viestiä vai?” kysyin tuijotettuani hetken Antonia epäuskoisena.

Anton vilkaisi minua. ”Miten niin?”

Voi luoja, oliko hän noin tyhmä. Olin jo hetken eilisen jälkeen luullut että ei.

”Haloo?” naurahdin pyöritellen silmiäni. ”Ei se tuijottamalla ala soimaan.”

”Ei niin.”

Huokaisin ja näppäilin saapuneen viestin auki.

Älä jaksa, Aura. Mitä olen tehnyt, kun et voi puhua kanssani?

Huokaisin ärtyneesti. Eikö Emil ikinä luovuttaisi? Pudotin kännykän pöydälle vastaamatta viestiin. Antonin käänsi katseensa puhelimestaan minuun.

”Mitä?” hän kysyi uteliaana katse sahaten minun ja kännykkäni välillä.

”Ei mitään”, mutisin ja lusikoin turhautuneena jukurttia suuhuni. Emil tuntui tuhoavani hyvän mieleni aina kun ilmoitti itsestään mitään.

Anton virnisti. ”Kerro kuka lähetti ja mitä, niin minä kerron keneltä odotan… viestiä.”

Epäröin vain hetken, sillä uteliaisuus kuitenkin voitti.

”Hyvä on. Emil lähetti viestin. Hän haluaa tietää miksi en vastaa puheluihin.”

Anton tuhahti pettyneenä.

”Mitä?” tivasin.

”Luulin jo että se oli Miika…”

”Miksi sinä haluat Miikan viestittelevän minulle?” kysyin äkkiä ärtyneenä.

Anton kohautti olkiaan. ”Kun teillä on selvästi jotain ongelmia. Oikeasti.”

”Sinä yrität nyt luistaa sopimuksesta”, sanoin väistäen Antonin kommentin. Minua ei huvittanut puhua Miikasta. ”No niin sinun vuorosi, keneltä odotat viestiä?”

”No siltä”, Anton sanoi ja haroi hiuksiaan hermostuneena.

”Keneltä?” kysyin virnistäen vaikka arvasin jo vastauksen.

”Hitto Aura, no siltä Kaislalta.”

Tuijotin Antonia hetken suu auki. ”Ahaa tämä Kaisla on nyt se tyttö…”

Anton irvisti minun vihjailevalle äänensävylleni.

”Mutta siis päivystät nyt puhelimen äärellä jos hän sattumalta sattuisi lähettämään sinulle viestin?” kysyin tietämättä mitä minun olisi pitänyt ajatella. Oliko veljeni oikeasti niin toivoton tapaus?

”Odotan hänen vastaavan”, Anton korjasi.

”Oho. Saitko sanottua hänelle siis jotain?” kysyin yllättyneenä. Tyhjä jukurtti purkki kaatui pöydälle ja pyöri muutaman sentin lähemmäs pöydän reunaa.

”Sain”, Anton sanoi ylpeyttä äänessään.

Minä pyörittelin päätäni rintaansa röyhistävälle veljelleni noustessani pöydästä.

”No edes toinen meistä kykenee siihen”, Anton sanoi hiukan piikittelevästi. Minä mulkaisin häntä olkani ylitse.

”Mistä olet päätellyt, etten minä kykene sanomaan hänelle mitään?” kysyin ärtyneesti.

”Kummalle? Emilille vai Miikalle?” Anton kysyi virnistäen.

”Olet kamala”, ärisin mutta Antonin keskittyminen kohdistui vain juuri piipanneeseen kännykkäänsä.

Minä marssin huoneeseeni. Minulla sattui olemaan maailman rasittavin veli joka oli myös helvetin rasittavasti oikeassa monessa asiassa. Kuten siinä, että en tuntunut todellakaan saavan aikaiseksi sanoa Miikalle mitään. Luoja, hänhän oli vain yhden tekstiviestin päässä.

Huokaisin syvään ennen kuin avasin uuden tyhjän viestikentän. Nyt tai ei koskaan.

jatkuu....