keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Simply the best

Osa 8


Sunnuntai 23.4

Herätessäni päänsärkyni oli poissa. Samoin Akseli. Kuulin keittiöstä kolinaa. En voinut olla hymyilemättä. Hän oli sittenkin edelleen täällä.
Hiukset pystyssä tassuttelin keittiöön, jossa Akseli hääräsi kahvinkeittimen kanssa.
”Huomenta”, hän sanoi iloisesti huomatessaan minut. Hän veti minut käsivarren mitan päähän.
”Näytät jo paremmalta. Haluatko aamupalaa?” hän kysyi.
Minusta tuntui edelleen oudolta, että joku muu tarjoili minulle ruokaa omassa asunnossani.
”Joo… mutta mä käyn ensin suihkussa…” mutisin.
”Okei, mä teen jotain sillä aikaa valmiiksi”, Akseli sanoi hymyillen.
Kello näytti puoli kymmentä kun palasin keittiöön. Auringon valo pyrki sisään ikkunan sälekaihtimien välistä.
”Sä… olit täällä koko yön…” sanoin epäröiden, hiukan kysyen.
Akseli nyökkäsi.
”Ajattelin lähteä, sitten kun olit nukahtanut, mutta pidit niin tiukasti kiinni, etten onnistunut lähtemään”, Akseli sanoi hiukan hymyillen.
Minä tunsin punastuvani. Olin viime yönä nukkunut paremmin kuin koko viikkona. En ollut herännyt kertaakaan, enkä ollut myöskään nähnyt painajaista.
”Saitko sinä nukuttua yhtään…?” kysyin hiukan epävarmana.
”Sain”, Akseli sanoi hymyillen. En löytänyt hänen kasvoistaan merkkiäkään siitä, että hän olisi nukkunut huonosti.
Tunsin oloni kevyeksi ja onnelliseksi. Se hämmästytti minua. Johtuiko se Akselista? Siitä, että tämä oli… ollut luonani yötä? Minun oli pakko myöntää, että minusta tuntui hyvältä, kun hän oli luonani.
”Mitä mietit?” Akseli kysyi jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen.
”Nukuin paremmin kuin pitkään aikaan…” mutisin.
”Samoin.”
Minä hätkähdin.
Hän näytti suloiselta. Mitä ihmettä ajattelinkaan? Tunsin punastuvani ja nappasin hetkessä kahvikupin käteeni, jottei Akseli huomaisi sitä. Akseli vilkaisi kelloaan.
”Kuule, minun pitää lähteä kohta”, Akseli sanoi. Hän näytti pahoittelevalta.
Nyökkäsin kahvikupin takaa.
”Pärjäätkö?” Akseli kysyi. Minä naurahdin väkinäisesti.
”Luulisin”, sanoin hiljaa. Akseli hymyili.
”Kerron Nooralle, että olet kunnossa. Hän varmaan haluaisi nähdä sinut”, Akseli sanoi noustessaan ylös.
Seurasin Akselia eteiseen.
”Muista syödä”, Akseli sanoi vedettyään kengät jalkaansa. Minä hymähdin. Oloni oli kummasti parantunut, Akselin ollessa luonani.
Akseli seisoi hetken eteisessä ja katseli minua hiljaa.
”No, hei sitten”, hän sanoi lopulta ja kääntyi avaamaan ovea.
”Akseli?” sanoin varovaisesti. Akseli kääntyi samantien katsomaan minua.
”Tuota… kiitos”, sanoin. Tajusin toivovani, että Akseli voisi vielä jäädä. Akseli vetäisi minut rintaansa vasten.
”Soita heti, jos tarvitset minua”, hän sanoi päästäessään minut irti.
Hymyilin pienesti kun hän katosi ovesta rappuun.

Päivällä oloni oli itseasiassa jo niin hyvä, että päätin lähteä lenkille.
En kuitenkaan ehtinyt ulko-ovea pidemmälle, kun törmäsin Kristianiin.
”Aah, oma päivän paisteeni. Oletko karkaamassa pois, kun tulin?”
Katsoin Kristiania hölmistyneenä.
”Mitä sinä täällä teet?”
”Kuulin Nooralta, joka oli kuullut Akselilta, että olet taas kunnossa. Mihin olet menossa?”
”Ööh… lenkille”, vastasin.
Kristian mittaili minua katsellaan.
”Näytät edelleen aika heikolta…” hän sanoi.
Tiesin, että hänkin tarkoitti laihtumistani.
”Kun en halua tulla ulos, minut melkein pakotetaan ja nyt kun olen lähdössä ulos, minua melkein kielletään”, totesin kärkkäästi.
Kristian nosti kädet ylös puolustautumisen merkiksi.
”En mä sitä niin tarkoittanut. Mä ajattelin tulla pitää tänne sulle seuraa.”
”Ääh, ei tarvi, kyllä mä”, aloitin, mutta lauseeni keskeytyi Kristianin suudelmaan.
Hämmennyin äkillisestä suudelmasta. Kun tunsin Kristianin kielen hipaisevan huuliani, hätkähdin ja vetäydyin salamannopeasti irti.
”Mitä sinä teet?” kysyin oktaavia korkeammalla äänellä. Vilkaisin takana olevan talon ikkunoihin, ettei kukaan ollut nähnyt.
Kristian virnisti laiskasti. Hänen kätensä lähestyi uhkaavasti.
”Meidän välillä voisi olla jotain”, hän sanoi hymyillen. Minä tuijotin häntä hämmentyneenä.
”Ei, ei voi olla”, sanoin pudistaen päätäni. En edes ajatellut, että olisin voinut loukata Kristiania. Hän ei kuitenkaan näyttänyt loukkaantuneelta.
”Älä suotta ole vaikeasti tavoiteltava”, hän virnisti.
”Ei kun ihan tosi, Kristian…”
”Mennäänkö leffaan?”
”Ei... Kristian… en minä…”
”Kahville? Teatteriin? Vai rauhalliselle kahdenkeskeiselle matkalle, vaikka minun sukuni mökille?” Kristian ehdotti ja iski silmää.
”Ei Kristian kuuntele”, sanoin ja pidin miettimistauon. ”Mä en nyt halua aloittaa uutta suhdetta.”
Halusin! Halusin, halusin, halusin, mutta en Kristianin kanssa.
”Aivan, mutta me voidaan mennä leffaan tai kahville ihan kaveripohjalta, ja kattoa jos siitä tulisi jotain”, Kristian jankutti.
”Tota, mä taidan sittenkin jättää nyt sen lenkin väliin, rupes heikottaa”, sanoin ja peräännyin kohti ovea, josta olin vain viitisen minuuttia aiemmin rynnännyt ulos.
”Kutsutko mut sisään?” Kristian kysyi.
Voi että minä inhosin takertujia. En tiennyt miten pääsisin helpoiten Kristianista eroon.
”En nyt”, sanoin lopulta.
Kristian virnisti tietäväisenä.
”Niin, ensi kerralla sitten”, hän naurahti iskien silmää.        
Ennen kuin Kristian ehti sanoa enää mitään, pakenin äkkiä ovesta takaisin rappuun.
En kääntynyt katsomaan, katsoiko Kristian perääni. Uskoin kuitenkin niin.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Julkkis osa 17

Osa 17


Kävelin pää kumarassa hotellia kohti. Pää tuntui olevan sekaisin kaikista ajatuksista.
Elokuvasta ei ollut jäänyt mieleeni mitään, vain keltainen pieni paperilippu kertoi sen olleen Rakkaus lainassa - niminen komedia.
Kun olimme saapuneet elokuvateatterille, otimme liput ensimmäiseen alkavaan elokuvaan. Oli ehkä virhe mennä Emilin kanssa katsomaan romanttista komediaa, joku räiskintäelokuva olisi ehkä ollut turvallisempi vaihtoehto.
Kun valot olivat sammuneet, Emil oli asettanut kätensä penkkini selkänojalle niskani taakse. Varoin visusti nojautumasta siihen.
Ensimmäiset kymmenen minuuttia jaksoin jopa katsoa leffaa, mutta sen jälkeen olin jo ennustanut mielessäni kaikki juonen käänteet ja lopun.
Huomasin Emilin katsovan minua enemmän kuin elokuvaa. Esitin katsovani leffaa, vaikka tosiasiassa ajatukseni harhailivat aivan jossain muualla.
Emil nosti hiuksiani hiukan korvani päältä.
”Minusta tuntuu, että et oikein keskity leffaan”, Emil kuiskasi. Pakotin itseni katsomaan häntä. Tunsin hänen hengityksensä kasvoillani.
”Miten niin?” kysyin.
Lisäksemme salissa oli vain muutama muu, lähimmät olivat neljä riviä alempana.
”Oletko hermostunut?” Emil kysyi, huomioimatta omaa kysymystäni.
”En”, vastasin nielaisten. Kuka tahansa olisi tajunnut sen olevan vale.
Emil nojautui hiukan lähemmäs ja vatsassani tuntui heti lentelevän kymmenen perhosen tilalla tuhat.
”Et itsekään usko tuota”, Emil kuiskasi virnistäen kasvot melkein kiinni omissani. Huomasin hänen vilkaisevan huuliani.
Kumpikaan ei keskittynyt elokuvaan ollenkaan.
Emil kohotti kätensä poskelleni. Hengitykseni tuntui lamaantuvan täysin.
”Suklaata”, Emil kuiskasi samalla kun pyyhkäisi sormellaan kevyesti suunpieltäni.
Minä pakotin katseeni takaisin valkokankaalle, jotta saisin hengitettyä.
Pian tajusin nojaavani kevyesti Emilin käteen ja tunsin kuinka hän piirteli kevyesti kuvioita niskaani. Kylmät väreet kiisivät selkääni pitkin.
Tunsin Emilin katseen. En uskaltanut edes vilkaista häneen. Tuijotin jälleen valkokangasta.  Toivoin hartaasti, että elokuva loppuisi ja pääsisin pois. Äkkiä.
Miikan kanssa en ikinä ollut halunnut karata mahdollisimman nopeasti pois.
Lopulta leffa enteili loppuaan. Huokaisin helpotuksesta, kun lopputekstit alkoivat ja valot syttyivät. Emil vetäytyi refleksin omaisesti hiukan kauemmas minusta.
Ja niin kuin aivan sattumalta, leffateatterin ulkopuolella oli joku toimittaja kameran kanssa.
Emil hymyili leveästi ja veti minut tiukemmin kainaloonsa.
Katsoin hämmentyneenä, kun salamavalo välähti kerta toisensa jälkeen.
Emil ohjasi minut kuvaajan ohi, pitäen kättään alaselälläni.
”Ei enää”, kuulin hänen sanovan kuvaajalle hymy kuului hänen äänestään.
Melkein kuulin kuinka kamera tarkensi Emilin käteen ja otti kuvan.
Voi herran jumala jos huomisessa lehdessä on kuva minun perseestäni.
Vetäydyin hiukan Emilin otteesta.
”Mä taidan lähteä hotellille”, sanoin. Emil tarjoutui saattamaan, mutta pelkäsin, että kuvaaja seuraisi, joten kieltäydyin.
”Ei tästä edes ole pitkä matka. Kyllä mä pääsen sinne ihan itsekin”, vastasin.
Emil vetäisi minut lähelleen välittämättä katseista joita keräsimme.
”Ööh…” aloitin, mutta en ehtinyt sanoa mitään, kun Emil painoi huulensa omilleni.
Tätä olin tainnut pelätä koko elokuvan ajan. Lamaannuin kuitenkin täydellisesti enkä edes vastustellut.
Tai, en, ennen kuin tajusin taas salamavalot.
Työnsin Emilin kauemmas posket punaisena. Emil virnisti minulle ja sitten kameralle.
Minä astuin muutaman epäröivän askeleen kauemmas.
Emil naurahti ja heilautti kättään.

Se ei ollut mennyt niin kuin olin kuvitellut. Vetäisin hotellin oven auki.
Tai, enhän minä edes ollut suunnitellut mitään.
Kaivoin huoneen avainta taskustani.
En halunnut nähdä huomisia juorulehtiä. En todellakaan. En poistuisi hotellista enää mihinkään.

Antti selaili lehteä, kun tulin naama punaisena studiolle.
”Kivat kuvat”, Antti virnisti ja näytti lehteä minulle.
Asia oli juuri niin kuin olin pelännyt. Miljoona kuvaa, ja suurimmat niistä oli kuvat, joissa Emil suuteli minua, ja jossa hänen kätensä lepäsi minun alaselälläni. Tai en ollut varma, saattoiko sitä laskea enää selänpuoleksi, niin alhaalla hänen kätensä oli. Miten en ollut tajunnut sitä eilen?
Mutisin jotain nolostuneena.
”Onko Emil taas myöhässä?”
”Hmh, näköjään”, Antti vastasi ja selasi edelleen lehteä.
Puuskahdin, ja istuin tuoliini.
Pian Emilkin saapui. Hänelläkin oli lehti kädessä.
Paiskasin laukun lattialle.
”Tämä on aika hyvä kuva”, Emil sanoi virnistäen.
Antti naurahti hänen takaataan. Emil vilkaisi minua lehden yli ja iski silmää.
Jostain syystä minun olisi mieli häipyä paikalta mielenosoituksellisesti ovet paukkuen.
”Jos me nyt vaan äänitetään”, mutisin. Emil tutki vieläkin kuvia.
”Tämä teksti voittaa kyllä kuvat. Ja sen finaali-illan jälkeiset jutut”, Emil nauroi.
Antti laski lehden huokaisten.
”Noniin, eiköhän aloiteta, että Aurakin pääsee vielä tänään kotiin.”

jatkuu...