Sunnuntai 23.4
Herätessäni päänsärkyni oli poissa. Samoin Akseli. Kuulin keittiöstä kolinaa. En voinut olla hymyilemättä. Hän oli sittenkin edelleen täällä.
Hiukset pystyssä tassuttelin keittiöön, jossa Akseli hääräsi kahvinkeittimen kanssa.
”Huomenta”, hän sanoi iloisesti huomatessaan minut. Hän veti minut käsivarren mitan päähän.
”Näytät jo paremmalta. Haluatko aamupalaa?” hän kysyi.
Minusta tuntui edelleen oudolta, että joku muu tarjoili minulle ruokaa omassa asunnossani.
”Joo… mutta mä käyn ensin suihkussa…” mutisin.
”Okei, mä teen jotain sillä aikaa valmiiksi”, Akseli sanoi hymyillen.
Kello näytti puoli kymmentä kun palasin keittiöön. Auringon valo pyrki sisään ikkunan sälekaihtimien välistä.
”Sä… olit täällä koko yön…” sanoin epäröiden, hiukan kysyen.
Akseli nyökkäsi.
”Ajattelin lähteä, sitten kun olit nukahtanut, mutta pidit niin tiukasti kiinni, etten onnistunut lähtemään”, Akseli sanoi hiukan hymyillen.
Minä tunsin punastuvani. Olin viime yönä nukkunut paremmin kuin koko viikkona. En ollut herännyt kertaakaan, enkä ollut myöskään nähnyt painajaista.
”Saitko sinä nukuttua yhtään…?” kysyin hiukan epävarmana.
”Sain”, Akseli sanoi hymyillen. En löytänyt hänen kasvoistaan merkkiäkään siitä, että hän olisi nukkunut huonosti.
Tunsin oloni kevyeksi ja onnelliseksi. Se hämmästytti minua. Johtuiko se Akselista? Siitä, että tämä oli… ollut luonani yötä? Minun oli pakko myöntää, että minusta tuntui hyvältä, kun hän oli luonani.
”Mitä mietit?” Akseli kysyi jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen.
”Nukuin paremmin kuin pitkään aikaan…” mutisin.
”Samoin.”
Minä hätkähdin.
Hän näytti suloiselta. Mitä ihmettä ajattelinkaan? Tunsin punastuvani ja nappasin hetkessä kahvikupin käteeni, jottei Akseli huomaisi sitä. Akseli vilkaisi kelloaan.
”Kuule, minun pitää lähteä kohta”, Akseli sanoi. Hän näytti pahoittelevalta.
Nyökkäsin kahvikupin takaa.
”Pärjäätkö?” Akseli kysyi. Minä naurahdin väkinäisesti.
”Luulisin”, sanoin hiljaa. Akseli hymyili.
”Kerron Nooralle, että olet kunnossa. Hän varmaan haluaisi nähdä sinut”, Akseli sanoi noustessaan ylös.
Seurasin Akselia eteiseen.
”Muista syödä”, Akseli sanoi vedettyään kengät jalkaansa. Minä hymähdin. Oloni oli kummasti parantunut, Akselin ollessa luonani.
Akseli seisoi hetken eteisessä ja katseli minua hiljaa.
”No, hei sitten”, hän sanoi lopulta ja kääntyi avaamaan ovea.
”Akseli?” sanoin varovaisesti. Akseli kääntyi samantien katsomaan minua.
”Tuota… kiitos”, sanoin. Tajusin toivovani, että Akseli voisi vielä jäädä. Akseli vetäisi minut rintaansa vasten.
”Soita heti, jos tarvitset minua”, hän sanoi päästäessään minut irti.
Hymyilin pienesti kun hän katosi ovesta rappuun.
Päivällä oloni oli itseasiassa jo niin hyvä, että päätin lähteä lenkille.
En kuitenkaan ehtinyt ulko-ovea pidemmälle, kun törmäsin Kristianiin.
”Aah, oma päivän paisteeni. Oletko karkaamassa pois, kun tulin?”
Katsoin Kristiania hölmistyneenä.
”Mitä sinä täällä teet?”
”Kuulin Nooralta, joka oli kuullut Akselilta, että olet taas kunnossa. Mihin olet menossa?”
”Ööh… lenkille”, vastasin.
Kristian mittaili minua katsellaan.
”Näytät edelleen aika heikolta…” hän sanoi.
Tiesin, että hänkin tarkoitti laihtumistani.
”Kun en halua tulla ulos, minut melkein pakotetaan ja nyt kun olen lähdössä ulos, minua melkein kielletään”, totesin kärkkäästi.
Kristian nosti kädet ylös puolustautumisen merkiksi.
”En mä sitä niin tarkoittanut. Mä ajattelin tulla pitää tänne sulle seuraa.”
”Ääh, ei tarvi, kyllä mä”, aloitin, mutta lauseeni keskeytyi Kristianin suudelmaan.
Hämmennyin äkillisestä suudelmasta. Kun tunsin Kristianin kielen hipaisevan huuliani, hätkähdin ja vetäydyin salamannopeasti irti.
”Mitä sinä teet?” kysyin oktaavia korkeammalla äänellä. Vilkaisin takana olevan talon ikkunoihin, ettei kukaan ollut nähnyt.
Kristian virnisti laiskasti. Hänen kätensä lähestyi uhkaavasti.
”Meidän välillä voisi olla jotain”, hän sanoi hymyillen. Minä tuijotin häntä hämmentyneenä.
”Ei, ei voi olla”, sanoin pudistaen päätäni. En edes ajatellut, että olisin voinut loukata Kristiania. Hän ei kuitenkaan näyttänyt loukkaantuneelta.
”Älä suotta ole vaikeasti tavoiteltava”, hän virnisti.
”Ei kun ihan tosi, Kristian…”
”Mennäänkö leffaan?”
”Ei... Kristian… en minä…”
”Kahville? Teatteriin? Vai rauhalliselle kahdenkeskeiselle matkalle, vaikka minun sukuni mökille?” Kristian ehdotti ja iski silmää.
”Ei Kristian kuuntele”, sanoin ja pidin miettimistauon. ”Mä en nyt halua aloittaa uutta suhdetta.”
Halusin! Halusin, halusin, halusin, mutta en Kristianin kanssa.
”Aivan, mutta me voidaan mennä leffaan tai kahville ihan kaveripohjalta, ja kattoa jos siitä tulisi jotain”, Kristian jankutti.
”Tota, mä taidan sittenkin jättää nyt sen lenkin väliin, rupes heikottaa”, sanoin ja peräännyin kohti ovea, josta olin vain viitisen minuuttia aiemmin rynnännyt ulos.
”Kutsutko mut sisään?” Kristian kysyi.
Voi että minä inhosin takertujia. En tiennyt miten pääsisin helpoiten Kristianista eroon.
”En nyt”, sanoin lopulta.
Kristian virnisti tietäväisenä.
”Niin, ensi kerralla sitten”, hän naurahti iskien silmää.
Ennen kuin Kristian ehti sanoa enää mitään, pakenin äkkiä ovesta takaisin rappuun.
En kääntynyt katsomaan, katsoiko Kristian perääni. Uskoin kuitenkin niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti