Fuksianpunainen pioni

Osa 16

Kathy

Luke puhui hiljaa mutta saatoin kuulla kaiken. Pienimmänkin äänen muutoksen, jokaisen hengenvedon, pienen tauon, kaiken.

”Olin elänyt kiertolaiselämää. Muuttaen siltä tänne, kulkien aina vain eteenpäin, tietämättä itsekään minne. Sain aikaan omituisia katoamisilmoituksia ja tuntui kuin verivana olisi jäänyt aina jälkeeni.

Muistin selvästi kapakoiden tunkkaisen ilman, kaiken sen savun. Ne olivat helpoimpia paikkoja. Kukaan ei huomannut jos joku yksinäinen ihminen siltä katosi.

En tiedä kauanko sitä jatkui. Olin harvoin törmännyt kehenkään kaltaiseeni, joskus vastaan saattoi tulla joku kiertolainen. Kun tulin tänne, tähän kaupunkiin, minun oli tarkoitus vain olla täällä yön yli ja jatkaa sitten rannikolle. Tavalliseen tapaani olin yhdessä kapakassa. Koko illan minulla oli ollut omituinen olo. Kuin minua olisi tarkkailtu. Illan kuluessa kapakassa syntyi tappelu. Syy oli harmiton, mutta tappeli tuntui keräävän osallistujia hiukan liikaakin. Eräs mies tappeli siellä etunenässä, selvästi erisarjassa kuin muut. En tajunnut, että hän oli demoni ennen kuin hän istui vastapäätäni. Hän ei ollut samanlainen kuin ne, joihin olin aiemmin törmännyt. Hän jätti tappelun ja istui minua vastapäätä napaten matkalla jonkun tappelussa olevan oluen mukaansa.

”Taidat olla uusi täällä”, hän sanoi ja hörppäsi oluttaan.

”Ohi kulkumatkalla vain”, vastasin synkästi. Tarkoitukseni ei ollut tehdä ystäviä. Ethanin erilaisuus tuntui kuitenkin mielenkiintoiselta. Se sai minut hämmentymään ja samalla olemaan varuillaan. Hän ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin minä. Olikohan hän puoliverinen?

”Entä sinä?” kysyin. Peitin mielenkiintoni ja ääneni oli lähes pitkästynyt.

”Minä asun täällä”, hän vastasi ”Olen muuten Ethan.”

Asuiko tuo täällä? En ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa.

”Luke”, esittelin itseni ja tartuin Ethanin ojentamaan käteen. ”Asut siis täällä?” varmistin.

Ethan nyökkäsi. ”No en nyt täällä kapakassa, mutta tuossa parin korttelin päässä.”

Minä nyökkäsin hitaasti. ”Vakituisesti vai?”

Ethan naurahti. ”Hämmentääkö se?”

Pyörittelin päätäni hetken. ”Kyllähän se. En ole tainnut tavata sinunlaistasi ennen. Oletko puoliverinen?”

Ethan vilkaisi ympärilleen, mutta kapakan melussa ja viereisen tappelun tiimellyksessä kukaan ei kiinnittänyt meihin huomiota.

”En”, Ethan vastasi. Vastaus sai minut miettimään oliko Ethan sittenkään demoni lainkaan.

”Ajattelet varmaan etten ole demoni”, hän sanoi kuin lukien ajatukseni.

”Täytyy myöntää”, vastasin.

”Niin, joitain uhrauksia täytyy tehdä jotta voi asua ihmisten parissa”, Ethan sanoi. ”Ymmärrät varmaan, ei tällainen elämä onnistu jos tappaa ympärillään olevia koko ajan.”

Tuo demoni ei tappanut ihmisiä?”

”Vau, taidat olla melkoinen demoni”, vastasin hiukan naurahtaen. Tai sitten täysi pehmo, jatkoin mielessäni.

”Niin… Ironista toki että olen vihandemoni”, Ethan sanoi ja hörppäsi juomansa loppuun.

Minulla oli mennä juomat väärään kurkkuun. Vihandemoni joka ei tappanut ihmisiä? Ennen kuulumatonta. Olin ymmärtänyt että vihandemonit olivat demoneista vaarallisimpia. Siis ihmisille. Kyltymätön ihmislihan nälkä.

”Tuohon taitaa olla melkoinen syy. Vai oletko tuosta vaan päättänyt ruveta vegaaniksi?” kysyin hiukan naurahtaen.

Ethanin katse tummui. ”Tänne on alkanut ilmaantua muitakin kuin vain demoneja”, hän sanoi puhuen hiukan hiljempaa. ”Joitakin joille kannan kaunaa menneisyydestä. Vampyyrejä.”

Oho.

”Hitto”, vastasin lopulta. Ethan nyökkäsi vakavana.

”Melkoinen riesa ja lähes mahdoton löytää.”

”Miksi sinä haluat löytää ne?” kysyin.

”Kostaakseni jotain.”

Tuon täytyi olla hullu. ”Yksin vai? Anteeksi nyt vain, mutta vaikka olet vihandemoni, epäilen että pärjäisit vampyyrejä vastaan yksin.” Täysi mahdottomuus jos vastassa olisi vampyyrilegioona.

”Tiedän, mutta kuolenpahan yrittäessä.”

”Oletko hullu?” kysyin naurahtaen.

”En. Olen tosissani. Vampyyrit riistivät minulta jotain, jota en saa takaisin.”

Ethan tuntui olevan tosissaan. No, minä en voinut häntä siinä estää. Jos hän halusi hyökätä vampyyrien päälle, asia ei ollut minun päätettävissäni.

”No toivottavasti onnistut kostomatkassasi”, sanoin noustessani ylös. ”Minä taidan jatkaa matkaa.”

Hullu demoni, ajattelin astellessani ulos kapakasta. Ulkona minua vastassa oli viileän raikas yöilma.

Kadut olivat autioita. Kävelin pääkatua eteenpäin ja käännyin äkkiä pienemmälle kadulle ja siitä samantien pimeän kujan varjoon.

Ethan ohitti kujan. Kuulin hänen pysähtyvän.

”Kauanko ajattelit seurata?” kysyin ja astuin takaisin kadulle.

Ethan käännähti ympäri ja virnisti. ”Mahtaa olla melkoinen haaste suojelijademonille”, Ethan sanoi.

”En ymmärrä mitä tarkoitat”, vastasin. Mistä tuo tiesi? Nyt en pääsisi jatkamaan matkaa. Saakeli, minusta tulisi samanlainen pehmo kuin tuostakin.

”Olen kuullut, että suojelijademoni päätyy auttamaan sitä joka sen tunnistaa. Pitääkö se paikkansa?” Ethan kysyi.

Piti, hemmetti soikoon piti.

”Mistä olet kuullut sen?” kysyin.

”Usko pois, et ole ensimmäinen demoni joka osuu tänne matkallaan. Pyydän palvelusta”, Ethan sanoi.

Kirottua. Ihmiset olivat niin väärässä jos kuvittelivat demonien olevan läpensä pahoja. Helvetin helvetti, en kyennyt edes kieltäytymään. Se kun oli luontoni.

”No?” kysyin ärsyyntyneenä. Tiesin, että jos lähtisin tulisin jo muutamassa päivässä takaisin. En saisi sielun rauhaa, jos minulla edes oli sielua, ellen toteuttaisi tehtävääni.

”Pyydän apua. Olet oikeassa, en pärjää niitä vastaan yksin.”

”Jos sinun takiasi menetän henkeni tämän tehtävän takia, minä tapan sinut”, murisin vihaisena. En kuitenkaan voinut kieltäytyä. En kyennyt. Kaikki vaistoni määräsivät minua ottamaan haasteen vastaan.”

Huomasin kuinka Luken silmät muuttuivat vähitellen normaaleiksi. En uskaltanut sanoa sanaakaan.

Äkkiä Luke käänsi katseensa minuun. Tuijotus oli intensiivinen ja olisin halunnut paeta sen alta.

”Mitä tarkoittaa, että sinun on pakko auttaa?” kysyin uteliaana.

”No ei aivan niin. Olen suojelijademoni, Kathy. Minun tehtäväni on suojella.”

”Senkö takia olet jäänyt tänne?”

”Ethan tarvitsi apuani. Vaikka olenkin demoni, niin on minussa hyviäkin puolia”, Luke sanoi.

Väistin Luken katsetta.

”Tuota… kauanko tuosta oikein on?” kysyin hiljaa.

”Kauan”, Luke vastasi hiukan vältellen.

”Ja olette vasta nyt löytäneet vampyyrit?” kysyin. Luke nyökkäsi. Jestas. Olivatko he vain seisseet tumput suorina vuosikymmenet. Kenties kauemminkin? Hengitykseni pysähtyi hetkeksi. Aikaa oli täytynyt kulua vaikka kuinka kauan, ja silti Luke näytti niin nuorelta.

Käänsin katseeni pois Lukesta. ”Kuinka vanha sinä olet?” kysyin hiljaa. Tiesin, etten halunnut kuulla vastausta.

Luke ei vastannut mitään.

”Kuinka vanha sinä olet?” kysyin tiukemmin. Käänsin katseeni takaisin Lukeen ja tiesin näyttäväni vihaiselta.

Luke oli hetken hiljaa. ”Melko vanha”, hän vastasi lopulta. ”Ikäkö tässä sinua mietityttää?”

”Demonien vai ihmisten mittapuulla?” kysyin välittämättä Luken jälkimmäisestä kysymyksestä.

”Kathy, ei sillä ole mitään väliä”, Luke huokaisi ärsyyntyneenä.

”Millä? Sillä että olet kamalan vanha? Ei sillä ei näytä olevan väliä. Mutta sinä olet tuollainen. Ja pysyt tuollaisena”, totesin lähes syyttävästi. En tiedä miksi suutuin asiasta niin paljon.

”En minä voi sille mitään”, Luke korotti ääntään puolustavasti.

”Juu et niin”, vastasin happamasti.

”No mikä sinulle nyt tuli?” Luke kysyi ärsyyntyneenä.

”No mikäköhän!”

”Olenko nyt liian vanha?” Luke kysyi. Hänen äänensä kuulosti koko ajan vihaisemmalta.

”No et. Vaan kohta minä olen”, vastasin ja nostin kädet puuskaan.

”Älä viitsi”, Luke huokaisi. Hän ei voinut olla huomaamatta kuinka tosissani olin. ”Sinulla on vielä monta vuotta kirittävänä”, Luke sanoi yrittäen lohduttaa minua.

”No entäs sitten kun olen kirinyt ne pari vuotta?” kysyin hampaitani kiristellen. Entä sitten kun olisin Lukea vanhempi. Tai vanhemman näköinen. Muutaman kymmenen vuoden päästä näyttäisin Luken äidiltä ja sitten lopulta näyttäisin hänen isoäidiltä. Pudistelin inhottavan ajatuksen pois.

Luke huokaisin raskaasti. Tiesin, että tästä alkoi kehkeytyä aivan turha riita. En kuitenkaan antavan periksi.

”Kathy, minä en voi tehdä asialle mitään. Yritä vain kestää se”, Luke sanoi hitaasti.

Luke

Kathy mulkaisi minua. Ei kai hän nyt jostain pienestä ikäerosta suuttunut. Herran jumala sentään. Miksi ikä oli naisille kaikki kaikessa? Hän olisi voinut takertua vaikka siihen, mitä vampyyrit olivat tehneet Ethanille. Mutta ei, kun ikä oli se josta piti nostaa kamala numero.

”En aio jäädä tänne jos parin kymmenen vuoden päästä minua voisi luulla äidiksesi”, Kathy sihahti hampaidensa välistä.

”Ai olet siis jäämässä tänne?” kysyin ja virnistin. Okei, tiesin että takertumalla tähän siirtäisin puheen pois tyhmästä riidasta.

Kathy hämmentyi eikä sanonut mitään.

”En minä sitä tarkoittanut”, hän murahti lopulta vihaisena.

”Ei se minua haittaa jos jäisit tänne vaikka koko loppuelämäksi”, sanoin ja vedin Kathyn lähemmäs. Sanani saivat Kathyn ilmeen taas synkkenemään. Hän mulkaisi minua vihaisena.

”Kuule, anna sen iän olla jo. Älä murehdi siitä vielä hetkeen. Eikö sinua jäänyt mietityttämään mikään muu?” kysyin vihjaillen. Kathy tuijotti minua miettien mitä olin hänelle äsken kertonut.

”Et kai tarkoita sitä Ethanin juttua?” Kathy kysyi.

Minä raaputin leukaani. ”Muistaakseni halusit tietää miksi Stevenin tulo ei ollut mitenkään riemukas asia?” mutisin. ”Mutta ikähän sinua heti mietitytti joten jutellaan siitä vielä vähän.”

”Älä viitsi. Kerro siitä Stevenistä”, Kathy sanoi vaatien.

”Ei kun ajattelin kuunnella vielä kuinka sinä äksyilet ikäasioista. Onko sinulla jo nyt ikäkriisi?” Tiesin ärsyttäväni Kathyä. En vain voinut olla piikittelemättä hiukan, kun tiesin miten helposti Kathy suuttui.

”Älä kokeile hermojani”, Kathy mutisi vihaisena.

Minä naurahdin.

”No miksi Ethan kantaa kaunaa?” kysyin kärsimättömänä.

Hätkähdin ja vilkaisin huoneen ovelle. Kathyn katse kääntyi myös.

Ethan nojaili synkkänä ovenkarmiin. Kauanko hän oli ollut siinä?

”Ne tappoivat minun siskoni”, Ethan sanoi. Hänen äänensä värisi vihasta. Kathy vetäisi henkeä nopeasti.

”En tiennyt että sinulla oli sisko”, Kathy änkytti.

”Siitä on jo aikaa”, Ethan totesi.

”Miten Steven siihen liittyy?” Kathy kysyi. Pelkäsin, että Ethanin raivo pääsisi valloilleen, Kathy ei tiennyt miten herkästä asiasta oli kyse. Asia oli arka vaikka siitä olikin jo kulut kauan.

Huomasin Ethanin käden puristavan ovenkarmia. Vilkaisin Ethania varoittavasti. En haluaisi ruveta korjaamaan hajonneita ovia.

”Sitä vaan, että Nina kyseli Kathyä”, Ethan sanoi tummalla äänellä vastaamatta Kathyn kysymykseen. Kathy tuijotti Ethania suu auki. Ethan katosi tuhkatuuleen.

Kathy vilkaisi minua ymmällään.

”Steven petti Ethanin siskon”, totesin synkästi. Kathy tuijotti minua silmät suurina.

”Kuinka?” hän kysyi kuiskaten.

”Ella rakastui Steveniin. Kukaan ei tiedä oliko Stevenillä Ellan kuolemaan osaa tai arpaa, mutta vampyyrit tappoivat Ellan, kun hänen piti tavata Steven.”

”Ai”, Kathy sanoi hiljaa. ”Mahtoi olla rankkaa.”

”Niinpä. Mennään nyt sen Ninan luo”, totesin ja työnsin Kathyä kohti ovea.

jatkuu

A/N: Jes sain jatkettua tätäkin! Kerrankin saitte vähän enemmän luettavaa. Toivottavasti kaikilla on ollut mukava loma, joka vain jatkuu. Muistakaa kommentoida! Kommentit ovat kirjoittajan ravinto, sanoi joku fiksi ystäväni joskus. Todella syvällistä. Chokocutie kiittää ja kumartaa jälleen kaikista tulleista kommenteista ja ahkerista seuraajista.

Julkkis osa 27

Oveen koputettiin juuri kun olin vastaamassa Miikalle. Suljin silmäni hetkeksi ja avasin oven. Äiti nojaili hymyillen oven karmiin. Ei huonompaa ajankohtaa voinut valita. Sillä hetkellä keskeytys ärsytti suunnattoman paljon.

”Tuletteko syömään?” hän kysyi.

Vilkaisin Miikaa olkani yli. ”Tuota…”

”Kai olet jäämässä?” äiti kysyi Miikalta ja hymyili.

”No miksi ei”, Miika vastasi vilkaisten minua, kuin lupaa pyytäen. Äiti hymyili tyytyväisenä ja lähes liihotti keittiöön.

”Jes perhe päivällinen”, huokaisin kärsivänä kun kävelimme peräkkäin keittiöön. Mennessään hän koputti Antonin oveen.

”Kas vain, Miika”, isä totesi huomattuaan meidät.

Miika nyökkäsi hymyillen. Me istuimme Antonia vastapäätä. Tiesin, että kun istuisin alas, alkaisi todellinen kärsimys. En halunnut että kukaan ehtisi kysymään mitään minusta ja Miikasta, vaan hyökkäsin heti itse kysymyksillä Antonin kimppuun.

”Missäs Kaisla on?” kysyin Antonilta ja nostin kulmaani.

Anton mulkaisi minua. ”Lähti äsken kotiin.” Hän kuitenkin hymyili sen jälkeen pienesti. Minä virnistin nopeasti.

”Saitteko sen projektin tehtyä?” kysyin ja tiesin että kaikki kuulivat vihjailevan äänen sävyn.

Anton ohitti kysymykseni kuitenkin välittämättä. Hän tuijotti hetken merkitsevästi Miikaa ja sitten minua. Oli minun vuoroni mulkaista häntä ja hän virnisti hiukan.

”Sinua ei ole näkynyt vähään aikaan Miika”, äiti sanoi hetken hiljaisen ruokailun jälkeen.

”Niin”, Miika sanoi hiukan vaikeana nielaistuaan leipäpalan. ”Paljon kouluhommia.” Hän ei katsonut minua. Äiti nyökytti päätään. ”Auralla on ollut niitä levytysjuttujakin niin paljon, että ei ole ehditty näkemään”, Miika jatkoi. Tunsin pienen pistoksen rinnassani.

”Onneksi on kännykät”, Miika lisäsi hörpätessään vettä.

”Minä olen miettinyt miten Aura pärjää koulun kanssa tuota levytystä hoitaessaan”, äiti totesi.

”Oikeastaan”, aloitin ja laskin haarukan alas. ”Ajattelin lopettaa sen. Levytyksen siis.”

Äiti katsoi hetken minua ennen kuin vaihtoi isän kanssa katseita.

”Mutta sehän on… ihan hyvä”, äiti sanoi lopulta varovaisesti. ”Oletko varma?”

Minä nyökkäsin. ”Ei se ollut minun juttuni. Ainakaan vielä”, totesin ja siirsin katseeni ruokaani. ”Kerron sen julkkarikeikalla.”

”Pitäisikö kuitenkin soittaa sille Anssille, ei kun Anterolle”, isä totesi ja katsoi minua.

”Antille”, korjasin nopeasti.

”Niin. Minähän voisin soittaa. Olen itsekin sitä mieltä, että levytys on vielä Auralle hiukan liikaa”, äiti vastasi isälle. Kumpikaan heistä ei tuntunut kuulevan korjaustani.

Taustalta kuului hiljaisena Antonin kännykän soittoääni, ja tämä ponkaisi samantien ylös, kiitti ruuasta ja katosi huoneeseensa. Minä katsoin hämmentyneenä Antonin perään ja sitten vanhempiani jotka tuskin olivat huomanneet Antonin häipymistä vaan juttelivat siitä mikä minun tilanteeni oli.

”Okei…” sanoi venytellen. ”Tämä taisi olla tässä. Jutelkaa te vaan loppuun. Kiitos.”

Miika naurahti noustessaan ylös ja vei tottuneesti omansa sekä minun astiat tiskikoneeseen.

”Se lahja?” Miika kysyi seuratessaan minua takaisin huoneeseeni.

Minä en voinut olla hymyilemättä. Minua todellakin jännitti, mitä Miika oli minulle ostanut.

Miika istahti sänkyni laidalle kun minä pujotin hopean nauhan pienen paketin ympäriltä. Se putosi solmuna lattialle jalkojeni juureen. Totta puhuen minua hämmensi miten siisti paketti oli.

Paperin alta paljastui musta siisti rasia. Raotin kantta varovaisesti.

Sirossa hopeisessa ketjussa roikkui pieni hopean värinen kitara. Henkäisin hämmästyneenä. Se oli hieno. Olin hetken pelännyt jonkinlaista sydän korua tai muuta yliampuvaa. Tämä oli täydellinen. Siinä kimalsi yksi pieni vaalea timantti.

”Se on ihana”, hihkaisin ja nostin korun ketjusta kädelleni. Miika ponkaisi ylös.

”Saanko?” hän kysyi nyökäten korua kohti.

Annoin korun hänelle. Miika avasi korun lukon ja pyöräytti minut selkä häneen päin.

Vedin hiukseni toiselle olalleni pois niskan tieltä. Miika pujotti korun kaulaani. Se tuntui kevyeltä. Ketju oli täydellisen pituinen ja koru näytti kauniilta vaaleaa ihoani vasten.

”Mitäs pidät?” Miika kysyi hän näytti ylpeältä itseensä. Hän oli onnistunut ostamaan hyvän lahjan.

”Ihana. Niin kuin sanoin jo”, totesin hymyillen. Liu’utin sormeni ketjua pitkin korulle.

Miika katsoi minua pää kallellaan hetken aikaa.

”Kiva kun tykkäät”, hän sanoi lopulta.

Hymyilin hänelle. ”Kiitos.”

Kello oli hiukan yli kahdeksan kun Miika nousi ylös lattialta ja alkoi tehdä lähtöä kotiin.

Minä saatoin hänet ulos portille.

”Onko..?”

”Ajattelin vain…”

Naurahdimme hermostuneina.

”Sano vain ensin”, Miika sanoi ja katsoi minua varovaisesti.

”Ei kun sinä”, sanoin. Seisoimme pihalla kotiportillani. Olin jättänyt pitkähihaisen sisälle. Tunsin kylmän metallin palan kaulaani vasten. Olin kietonut käteni ympärilleni, vaikkei siitä paljoa apua ollutkaan. Ihoni oli ja pysyi kananlihalla.

”Sitä vaan että onko kaikki nyt siis hyvin? Siis meidän välillä?” Miika kysyi ja katsoi minua varovaisesti.

”On kai”, sanoin hitaasti.

Miika tuntui huokaisevan helpotuksesta.

”Ei ainakaan mitään suurempia epäselvyyksiä”, naurahdin. Sen sanoessani ajattelin episodia Annista.

”Niin”, Miika sanoi hiukan oudosti. Minä valpastuin heti.

”Vai onko vielä…?” kysyin varautuneena. Kunpa Miika ei nyt ottaisi esiin mitään Emiliin liittyvää. Olin omasta puolestani käsitellyt koko idiootin.

 Miika vaihtoi painoa jalalta toiselle. ”Siis…” Miika piti hetken miettimistauon. ”Sitä vaan että… oliko sinulla äsken jotain asiaa?”

Minä katsoin Miikaa hämmentyneenä.

”Siis siinä kun puhuimme päällekkäin”, Miika selitti ja haroi kädellä hiuksiaan.

”Minä taisin unohtaa mitä olin sanomassa”, totesin naurahtaen. Seisoimme hetken hiljaa.

”Niin… harmi. No tuota minä taidan tästä”, Miika sanoi ja osoitti peukalollaan taakseen.

”Joo tosiaan. Minunkin kannattaisi mennä sisälle. Täällä on melko kylmä.”

Miika nyökkäsi ja kääntyi ympäri. Minä seurasin hetken hänen selkäänsä, ennen kuin käännyin ympäri. En ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen ovea kohti kun kuulin juoksuaskeleet takaapäin.

Samassa Miika tarttui minua käsivarresta ja käänsi minut itseään vasten. Hetkessä tajusin olevani Miikan käsien ympäröimä ja otsani lepäävän vasten hänen olkapäätään.

Seisoin hetken hämmennyksen lamaannuttamana ennen kuin sain käteni toimimaan. Kiersin käteni hitaasti Miikan selkään. Toinen käteni puristi hiukan Miikan takin rintamusta. Olin jo unohtanut kuinka ihana häntä oli halata. Hän tuntui niin voimakkaalta ja turvalliselta. Siitä todellakin oli aikaa kun olin viimeksi halannut häntä. Tilanteessa oli kuitenkin erilainen tunne. Tunsin selvästi omituisen latauksen meidän välillämme. Miika puristi minua hetken tiukemmin itseään vasten, ennen kuin hellitti otteensa.

Minä tuijotin hetken hämmentyneenä Miikaa. Hän tuijotti takaisin kääntämättä katsettaan. Tuijotin lähes näkemättömin silmin, sillä en tajunnut että Miikan kasvot olivat yhtäkkiä vain muutaman sentin päässä omistani.

Suuni avautui hiukan kun olin sanomassa jotain, jonka unohdin samantien. Ennen kuin ehdin kunnolla edes miettiä mitä minun piti sanoa, Miikan huulet painautuivat kevyesti omiani vasten. Tuntui kuin sydämeni olisi juuri hakannut kuin tuhatta ja sataa ja yhtäkkiä pysähtynyt täysin.

Kaikki tuntui niin oikealta. Värisin kauttaaltani tosin en tiennyt johtuiko se viileästä ilmasta vai suudelmasta. Miikan toinen käsi lepäsi kevyesti kaulaani vasten. Minun toinen käteni lepäsi halauksen jäljiltä edelleen hänen rintaansa vasten.

”Hyvää yötä Aura”, Miika kuiskasi huuliani vasten. Hän hipaisi kädellään kättäni, ennen kuin kääntyi ympäri. Huomasin hänen katseen kiinnittyvän hetkeksi taakseni ja hän virnisti.  Hän kääntyi vilkuttamaan minulle vielä tieltä mutta minä en hämmentyneenä kyennyt kuin nostamaan kättäni hiukan. Minä käännyin hämmentyneenä ovea kohti vilkaisten samalla taakseni ja ehdin juuri nähdä Antonin hiuspehkon painuvan alas piiloon.

jatkuu...

A/N: Enpä nyt tiedä miten selittäisin, mutta jatkoa ei ole tullut melkein kuukauteen koska jouduin pari viikkoa takaperin sairaalaan ja totta puhuen kirjoittaminen ei ihan onnistunut. Onneksi, pääsin vihdoin kotiin, heh jouluksi kotiin ja pääsin viimein tietokoneeni pyhään seuraan. Näin. Ja jatkoa siis kehittyi teille! Olen pahoillani jos olette joka päivä käyneet kurkkimassa täällä olisiko tullut jatkoa. Tai itseasiassa en ole siitä ovinkaan pahoillani, koska olisihan se aika kiva juttu jos olisitte niin riippuvaisia näistä novelleista :D No joo mutta näin tätä tekstiä syntyy kun ei ole pitkään aikaan kirjoittanut. Ihanaa joulun odotusta teille rakkaat lukijat <3

Jokaisella pilvellä on kultareuna

Jokaisella pilvellä on kultareuna

Makasin maassa pitkän aikaa kykenemättä uskomaan sitä mitä oli juuri tapahtunut. Viileä tuuli hiveli paljaita jalkojani. Tunne oli aivan erilainen kuin hetki sitten.

Juoksin kotiin niin nopeasti kuin pystyin. Kun ovi kolahti kiinni takanani ja vastassa oli pelkkä turvallinen hiljaisuus. Lysähdin lattialle kasaan. Kengät painoivat inhottavasti sääriä. Revin kengät jaloistani ja konttasin kylpyhuoneeseen. Jalkani tärisivät ja mieleni oli yhtä sokkeloa josta en tuntunut löytävän pois.

Takki oli jo puoliksi valunut pois päältäni ja paidan kaulus oli repeytynyt. Paidasta oli irronnut muutama nappi. Välttäen peiliin katsomista revin loputkin vaatteet pois ja väänsin suihkun niin lämpimälle kuin kykenin.

Poskillani yhä valuvat kyyneleet sekoittuivat kuuman höyryävään veteen. Olo tuntui likaiselta ja hinkkasin ihoa karkealla pesulapulla.

Vähitellen pakokauhu ja tärinä valuivat veden mukana viemäriin. Pikkuhiljaa tuntui kuin tilanne normalisoituisi, vaikka tuskin koskaan niin tulisi käymään. Iho punoitti aivan kuin olisin juuriharjalla raapinut sitä. Istuin kylmällä lattialla veden hakatessa selkääni. Suihkukaapin lasit olivat jo sumentuneet. Pitkän ajan päästä nousin ylös. Jalat tärisivät edelleen. Kiersin ison pyyhkeen kehoni ympärille. Niiden äänet kaikuivat päässäni. Kaikki ne pahat sanat. Seisoin hetken peilin edessä. Ne olivat haukkuneet. Sanoneet että rintani olivat kuin lapsen. Eikä minusta kuulemma ollut kuin…

Pudistin päätäni hiukan.

Äiti oli sanonut tulevansa kotiin kymmenen aikaan. Isä oli työmatkalla Berlinissä. Yksinäinen olo yllätti äkkiä. Olin tottunut olemaan yksin. Isä oli työnsä takia melko usein poissa. Olin ylpeä siitä, ettei se kuitenkaan ollut rikkonut perhettä. Toisin kuin ystävälläni Maijalla. Ihan vähän aikaa sitten hänen vanhempansa olivat eronneet. Kuulemma joku pettämisdraama. Maija ei ollut suostunut kertomaan kunnolla muuta kun että välit hänen ja isänsä välillä olivat kaatuneet täysin.

Pujotin päälleni äidiltä syntymäpäivälahjaksi saamani silkkipyjaman ja katsoin itseäni kapeasta peilistä. Ne olivat oikeassa. Rintani olivat pienet. Eivät kuten lapsen mutta pienet silti. Ainakin pienemmät kuin Maijan. Olimme jo yläasteella olleet samalla luokalla ja jo silloin seiskalla koulun uinnissa olin huomannut sen. Niin kuin varmaan kaikki muutkin. Pojatkin olivat nauraneet minulle.

Maija tuntui ahtavansa itsensä aina vain pienempiin paitoihin kuin mikäkin huora. Minä taas piilotin itseni huppareihin ja isoihin kauluspaitoihin. Maija oli kuitenkin paras ystäväni. Se johon saatoin luottaa. Jotkut eivät ymmärtäneet miten saatoimme olla ystäviä kun olimme niin erilaisia, mutta me olimme sitä mieltä että juuri siihen se varmaan perustui. Pienellä paikkakunnalla kun asuimme, menimme samaan lukioon ja samaan ryhmään. Ja nyt lukion kakkosvuonna, Maija oli lähtenyt Amerikkaan vaihtoon. Kun Maija kertoi sen viime talvena, tuntui kuin olisin jäänyt kuin nalli kalliolle. Vähitellen olin kuitenkin tajunnut kuinka paljon Maija halusi lähteä ja vuodenhan hän vain olisi poissa.

Nyt hän oli jo kuulemma kotiutunut hyvin. Hänen unelmansa oli toteutunut kun hän oli päässyt New Yorkiin.

Vedin untuvapeiton sängystä välittämättä siitä kuinka tyynyt putosivat lattialle. Käperryin peiton kanssa sohvan nurkkaan. Olo oli edelleen likainen. Aina välillä tunne hiipi tietoisuuteen voimakkaana. Mieleni teki äkkiä mennä takaisin suihkuun.

Äiti ei epäillyt mitään. Ei huomannut eroa. Kysyi vain oliko ollut kiva päivä. Olin vastannut vain että normaali. En kyennyt kertomaan sitä äidille. En. Ehkä itsekin unohtaisin sen pian. Voisin teeskennellä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja niin unohtaa koko asian. Ehkä sitä ei sitten tapahtunut.

Näin koko yön painajaista. Heräilin vähän väliä hikisenä ja hengästyneenä. Huoneen nurkassa kelmeästi hohtava yövalo ei tuntunut lainkaan turvalliselta vaan päinvastoin. Aivan kuin se olisi paljastanut missä olin. Nousin ylös ja vedin verhot ikkunan eteen. Piha oli pimeä mutta katulamppujen valossa saattoi huomata kuinka tien oli peittänyt vaalea huntu. Yöpakkaset.

Aamulla ei ollut nälkä. Ei  tehnyt mieli syödä mitään, mutta tungin laukkuun kuitenkin nahistuneen klementiinin. Ruokaahan sekin oli.

Kouluun lähtiessä istuin aivan bussin takaosaan, vaikka normaalisti en niin tehnyt. Takaosassa istuivat kaikki jotka halusivat esittää vähänkään muita parempia, viedä enemmän tilaa ja näyttää voittamattomilta. Niin se vain oli. Istuin kuitenkin siellä miettien ettei kukaan voisi istua taakseni.

Tuijottelin koko matkan ajan ikkunasta ulos.

Läheisen ala-asteen pihalla istuskeli pikkuisia eka- tai tokaluokkalaisia jo yli puolituntia aikaisemmin koulun alkua.

Tosin, olin koulussa aikaisemmin kuin kukaan muu. Olin aina ajoissa. Istuin odottamaan ranskan luokan eteen. Kello tikitti hiljaa eteenpäin. Laskin minuutteja. Siirtelin tennarin kärjellä lattialla olevaa pölymyttyä. Mieleeni muistui äkkiä kaikki viime vuoden muistutukset siitä, että koulussa olisi psykologi ja kuraattori joiden kanssa voisi mennä puhumaan aina kun tulee ongelmia. Enää kakkosella siitä ei oltu muistutettu. Niin kuin meille ei voisi tulla ongelmia. Tai sitten vain oletettiin että kaikki osaisivat jo pyytää apua kun sitä tarvitsee. En tiedä mistä moinen ajatus tuli päähäni, sillä eihän minulla ollut ongelmia. Eikä mitään puhuttavaa. Selviäisin kaikesta kyllä itsekin.

Vähitellen tuttuja ranskanryhmäläisiä valui luokan eteen. Suurin osa näytti sängystä pakotetuilta ja väsyneiltä näin maanantaiaamusta.

En kyllä itsekään ollut mitenkään innostunut ranskantunnista. Itseasiassa odotin kauhulla uusia kielioppisääntöjä.

Suurin osa ryhmäläisistä voihkaisi kun kellot soivat tunnille. Tunnelma kuitenkin muuttui heti kun oppilaat tajusivat että valkokangas oli alhaalla ja siinä elokuvan alkukohtaus. En voinut olla hymyilemättä kun tunnistin alkukohtauksen. Amélie. Tästä olisi sittenkin tulossa hyvä tunti. Istuin paikalleni etummaiseen riviin. Kuulin tuolin siirtyvän takakani. Yhtäkkiä istuin jäykkänä tuolissani. Tiesin kuka takanani istui. Konsta.

Ei minulla Konstaa vastaan mitään ollut. Hän oli itseasiassa todella mukava. Mieleni olisi tehnyt valua pulpetin alle mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi mutten uskaltanut liikahtaakaan. Minulla ei ollut ikinä ennen ollut samanlaista oloa.

Tiesin kaikkien katseiden olevan valkokankaassa mutta olin aivan varma että kaikki tuijottivat minua. Näkivät kaiken.

Huokaisin helpotuksesta kun kello pirahti ja opettaja pysäytti elokuvan. Hän ei kunnolla ehtinyt edes sanoa että jatkaisimme elokuvaa ensi tunnilla kun puolet ryhmäläisistä oli jo rynnännyt ulos. Ja vaikkei mitään tavaroita ollut kerättävänä jäin viimeiseksi.

Konsta nojaili seinään luokan ulkopuolella. Olin ohittamassa häntä ilman sen kummempia huomioita. Hän kuitenkin kröhäisi ja tarttui käsivarteeni. Adrenaliini syöksähti samantien suonissani. Riuhtaisin käteni irti ja katsahdin vauhkona Konstaa.

”Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää”, Konsta sanoi ja nosti reppunsa paremmin toiselle olalleen.

”En mä säikähtänyt”, kiistin. Konstaa katsoi minua hetken epäuskoisena mutta antoi kuitenkin asian olla.

 ”No joo mut… tota sitä vaan että onko sulla jo vanhojen tansseihin paria?”

Minun suuni loksahti auki. ”Öääh… en tiedä.” Vilkaisin pitkää käytävää. Kahden ensimmäisen tunnin välissä oli vain siirtymävälitunti ja käytävä oli jo tyhjä.

”Et tiedä?” Konsta kysyi kohottaen toista kulmaansa.

”Tai siis en tiedä tanssinko”, vastasin ja vilkaisin ympärilleni. Tunti oli jo alkanut. Käytävä oli tyhjä ja minä seisoin edelleen ranskan luokan edessä ja minun oli vielä tarkoitus käydä kaapillakin matkalla matematiikan tunnille.

”Tottakai tanssit”, Konsta naurahti. ”Harkitse edes”, hän lisäsi ennen kuin heilautti kättään ja lähti äidinkielen luokkaa kohti. Minä katsoin hölmistyneenä hetken Konstan perään ennen kuin tajusin juosta kaapilleni.

A/N: No niin. Tässä alkoi nyt se luvattu uusi novelli. Toivottavasti tykkäätte ja haluatte jatkoa, jota lisään kun sitä saan tuotettua. Kivaa lauantai-iltaa ja muistakaa kommentoida! 

Julkkis osa 26

Oven painuttua kiinni Miikan perässä seisoin vielä pitkän aikaa eteisessä. Olimmeko me tehneet jonkinlaisen sovinnon? Vähitellen sydämeni rauhoittui ja sain kunnolla hengitettyä. Koko äskeinen tilanne tuntui äkkiä kovin kaukaiselta ja uskomattomalta.

Istuin sohvalla katsomassa jotain iltapäivän ostokanavaa kun ovi kävi. Kuulin Antonin äänen eteisessä. Oliko hän tuonut jonkun kaverinsa meille? Antonin ystäviä näkyi meillä harvoin. Ehkä siksi että kun Anton oli kavereidensa kanssa, he viettivät aikaa ostarilla. Tiesin kyllä keiden kanssa Anton pyöri, mutta täällä hän ei kavereidensa kanssa paljoa aikaa viettänyt.

”Jätä kengät vaan siihen… ja laita takki vaa jonnekin missä on tilaa.”

Anton huomasi minut laittaessaan takkiaan naulakkoon.

”Mitä sinä täällä teet?” hän lähes rääkäisi. Minun kulmani kohosivat hämmästyksestä.

”Olen kotona”, vastasin.

Anton katsoi minua hetken syyttävästi ja sitten eteiseen. En edes ehtinyt kysyä kenet Anton oli tuonut meille kun melko ujon näköinen vaalea hiuksinen tyttö astui hieman epävarmana olohuoneeseen. Hänellä oli mahdottoman suuret silmät. Hän näytti peuralta. Hyvällä tavalla.

”Ahaa…” sanoin nerokkaasti. Arvasin kenet Anton oli meille tuonut. Anton punastui hiukan. Tyttö katsoi minua hiukan ihmeissään.

”Tota, tässä on Kaisla. Me tultiin meille tekemään yhtä projektia”, Anton sanoi ja väänteli käsiään. ”En tiennyt että olet kotona.”

”Joo. En mennytkään kouluun”, vastasin ja tuijotin tyttöä. Hän näpräsi hermostuneena hiuksiaan. Vai että Kaisla. Virnistin hieman. ”No menkääpäs tekemään sitä projektia.”

Anton osoitti Kaislalle tietä ja kääntyi vielä mulkaisemaan minua ennen kuin he katosivat Antonin huoneeseen.

Minulle tuli joku käsittämätön hihityskohtaus kun jäin yksin olohuoneeseen. Mieleni olisi tehnyt mennä salakuuntelemaan Antonin oven taakse, mutta vakuutin itselleni että olin siihen liian vanha.

Tiesin että minun oli turha odottaa Miikaa vielä tuntiin, sillä tiesin koulun loppuvan hänellä vasta neljältä. Antonin huoneesta ei kuulunut ääntäkään koko aikana. Mutta minä virnistelin sohvalla vielä silloinkin kun äiti tuli kotiin.

”Kenen kengät tuossa ovat?” äiti kysyi heti ensimmäisenä. ”Nuo valkoiset nauhakengät.”

Hän laski tavaroitaan eteiseen.

”Kaislan”, vastasin enkä voinut olla hihittämättä.

Äiti katsoi minua hiukan oudoksuen. ”Kenen Kaislan?”

”Antonin koulukaverin.” Tiesin äidin kuulevan pienen vihjaavan äänensävyn.

Äidin silmät pyöristyivät hämmästyksestä. ”Antonin?”

Minä nyökkäsin. ”Tekevät jotain projektia.”

Äiti vilkaisi Antonin huoneen oven suuntaa. Hän näytti uteliaalta ja melkein kuin hyppeli Antonin ovelle.

Minä venytin kaulaani ja näin kuinka äiti koputti Antonin huoneen oveen ennen kuin kurkisti huoneeseen ja sanoi jotain. Kuulin Antonin melko kärkkään vastauksen keskeyttämisestä.

Äiti palasi olohuoneeseen salamyhkäinen hymy huulillaan.

”Nätti tyttö”, hän sanoi ja nosti eteiseen laskemansa kauppakassin ruokapöydälle.

”Tiedätkö ovatko he vain kavereita?” äiti kysyi vihjaillen.

”Äiti”, minä toruin hiukan huvittuneena. Äiti vain virnisti. ”Kysy Antonilta”, vastasin kysymykseen.

Äiti naurahti ja alkoi purkaa kauppakasseja.

”Sinä näytät jo paremmalta”, äiti sanoi. ”Menikö päivä hyvin?”

”Nääh, siinä hän se. Hoidin pari tekemättä jäänyttä hommaa. Olokin parani jo ihan hyvin.”

Äiti nyökkäili purkaessaan ostoksia jääkaappiin. ”Onko tuo Miika?” hän kysyi äkkiä. Hän oli pysähtynyt keittiön ikkunan kohdalle.

Äiti heilautti kättään juuri pihalle astelleelle Miikalle.

Minä lähes juoksin avaamaan oven.

Miikankin katse kohdistui myös heti ensimmäiseksi oven vieressä oleviin kenkiin.

”Kenen nuo ovat?” Miika kysyi yllättyneenä. Minä naurahdin hieman. Hassua että Miikakin kysyi sitä.

”Antonin kaverin Kaislan.”

Miika riisui kenkänsä Kaislan kenkien viereen ja jätti takkinsa vapaana roikkuvaan henkariin.

”Ne läksyt”, Miika sanoi ja nosti reppunsa uudelleen toiselle olalleen.

Minä nyökkäsin. Huomasin äidin uteliaan katseen meissä ennen kuin laitoin huoneeni oven perässämme kiinni. Huomasin Miikan katseen kiertävän huoneessani. Tein pöydälle nopean pikasiivouksen eli kasasin hujan hajan olevat paperit yhdeksi röykkiöksi ja potkaisin muutaman lattialla olevan pyykkiin menevän vaatteen sängyn alle.

”Noniin”, Miika sanoi ja kaivoi pitkän matematiikan kurssin kirjan ja muutaman muun kirjan esiin.

”Äh odota etsin jostain paperia”, mutisin ja yritin etsiä pöydältä vihkoa, jonka olin tarkoittanut rästihommille.

”Miksi et ole vielä avannut tätä?” Miika kysyi kummissaan.

Käännyin katsomaan häntä kummissani. ”Mitä?”

Miika seisoi vieressäni ja oli poiminut lattialta muutaman paperin joukosta pudottamani pienen paketin.

Tajusin, että hän pyöritteli käsissään antamaansa joululahjaa.

”Äh…” ähkäisin nolostuen. Totta puhuen olin unohtanut koko lahjan jo.

Miika katsoi lahjaa ja sitten minua. Hänen ilmeensä oli odottava.

”En muista”, vastasin. Tottakai muistin. En vain ollut halunnut. En ollut halunnut avata sitä lahjaa. Muistin vieläkin kuinka Miika oli vain töykeästi tyrkännyt sen minulle.

”Tai en halua muistaa. En usko että se oli kovinkaan mukava syy”, jatkoin varovaisesti.

Miika tutki hetken pakettia.

”Avaatko sen nyt?” hän kysyi ja ojensi paketin minulle.

Vilkaisin Miikaa ja sitten lahjaa.

jatkuu...

A/N: Kuka tietää mikä päivä tänään on? No minä, blogin syntymäpäivä! Ja näin vuoden iän kunniaksi ajattelin julkaista uuden osan novelliin jolla tämä blogi alkoi! Miten nostalgista. Näin. Olkaapa hyvät. Ja pieni salaisuus teille lukijoille, viikonlopun aikana on alkamassa uusi novelli!

Fuksianpunainen pioni

Osa 15

”Melko hyviä kavereita vai?” Kathy kirahti heti kun ovi sulkeutui perässäni.

”Niin niiden kahden kanssa”, mutisin. Nojasin hetken oveen.

”Entä se kolmas? Kuka se on? En pidä siitä”, Kathy ilmoitti tiukasti.

”Steven vai? Jaa. Vanha tuttu”, sanoin kuin se olisi vain pikkujuttu. ”Mutta usko pois, jos hän auttaa meitä, me olemme vahvoilla.”

”Jos? En pidä tästä”, Kathy sanoi hiukan kovempaa. Hän nojasi lipastoon kulmat kurtussa.

Käännähdin katsomaan häntä. Kathy katsoi minua melko hurjasti.

”En luota niihin”, Kathy sanoi ja risti kädet rinnalleen. ”Keitä ikinä ovatkaan. Miksi te tarvitsette ne tänne?”

”Kathy, he ovat hiukan erilaisia, mutta me tarvitsemme apua. Mitä nopeammin saadaan vampyyrit raivattua pois, sitä nopeammin päästän niistä kolmesta eroon”, sanoin yrittäen puhua niin vakuuttavasti kuin vain kykenin.

”Mutta ne ovat…” Kathy aloitti ja mietti selvästikin tarpeeksi kamalaa sanaa kuvaamaan tälläkin hetkellä alakerrassa istuvaa kolmikkoa.

”Ne ovat erilaisia kuin te. Ne tuijottavat”, Kathy mutisi ja kylmät väreet saivat hänet tärisemään hetkeksi.

Minä huokaisin raskaasti. Tottakai he tuijottivat. ”He eivät ole tottuneet ihmisiin. Harvat demonit elävät, tai pystyvät elämään, kuten minä ja Ethan”, huokaisin lopulta.

Kathy tuijotti minua hetken mietteliäänä.

”Miten ne sitten eroavat teistä?” Hän tuijotti minua ristiriitaisen näköisenä. Hän ei ollut varma halusiko tietää. ”Tarkalleen ottaen”, hän lisäsi lopulta.

Minuun oli pakko kirota mielessäni. En minä voisi kertoa. ”En tiedä onko tämä paras aika puhua siitä.”

”Ai Ethan hyppäsi Stevenin syliin ihan vain jälleennäkemisen ilosta vai?”

”No ei nyt ihan niinkään.”

”Sitä minäkin”, totesi silmissään vaativa katse.

”Kathy, olen demoni. Ei minullakaan ole mikään ruusuinen historia”, lähes voihkaisin. Tiesin, ettei Kathy halunnut kuulla kaikkea. Ei edes suurinta osaa elämästäni.

”Ja Steven liittyy siihen?”

Minä huokaisin ärtyneesti. En oikeasti halunnut vatvoa vanhoja asioita ja toivoin todella ettei halunnut Stevenkään.

”Et olisi halunnut Steveniä tänne”, Kathy totesi lähes sovinnonhaluisesti.

”En olisi halunnut tänne heistä ketään”, vastasin päätäni pyöritellen toivoen että koko asia jätettäisiin tähän.

”Mutta et tiennyt että se on tulossa.”

”En.”

”Miksi?”

Voi herran jumala, mikä kuulustelu.

”Kun en tiennyt niin en tiennyt!” lähes huusin. Tunsin vihan olevan yhtäkkiä kiehumispisteessä. Yritin hokea itselleni, ettei se ollut Kathyn vaan Stevenin vika. Kathy hätkähti hiukan, muttei kuitenkaan näyttänyt pelästyneen kovinkaan paljoa.

”Minä haluan tietää.” Hänen äänensä kuulosti käskevältä mutta myös anelevalta.

Pudistin päätäni. ”Et halua.” En ollut edes varma mitä Kathy halusi tietää, mutta jos se mitenkään liittyi Steveniin oli vain parempi ettei hän tietäisi mitään.

”Teillä on ollut jotain ongelmia aikaisemmin Stevenin kanssa eikö niin?”

Kathy ei tuntunut antavan millään periksi.

”On, mutta Kathy, se on mennyttä. Turha sitä on enää miettiä, onko selvä? Anna vain asian olla ja luota minuun.”

”En”, Kathy vastasi kuin pahainen kakara jolla oli uhmaikä. ”Ethan kertoo kyllä.”

”Et voi olla tosissasi”, sanoin vihaisena. ”Uskallakin pelata tuota peliä.”

”Uskallan”, Kathy totesi ykskantaan. Tuijotimme hetken toisiamme vihaisina. Tiesin että Kathy voittaisi tämän jutun, sillä uhkaukseni eivät tehonneet häneen, koska hän tiesi, etten voisi tehdä hänelle mitään. Tai sitten hän vain oli ihan helvetin itsepäinen, oli sen hinta mikä hyvänsä.

”No mitä haluat tietää?” murahdin. En saattanut uskoa, että annoin näin helposti periksi.

”Kuinka sinusta tuli demoni?” Kathy kysyi ja vilkaisi minua kulmiensa alta.

Just. Helvetti. Tästä tulisi rankkaa.

”En muista”, huokaisin pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Et muista?” Kathy kysyi hiukan epäilevästi.

Pudistin päätäni. ”En muista. Ensimmäinen selvä muistikuva on…” Nielaisin raskaasti. Vilkaisin nopeasti Kathyä joka näytti edelleen yhtä varmalta. Hänen silmänsä paloivat.

”Odotin illan pimentymistä vanhassa hylätyssä talossa kaupungin laitamilla. Tuuli kolisutteli ikkunoita ja lattian rajassa kulki kylmä viima. En tuntenut mitään. Odotin pimeyttä kuin ihmissusi kuuta nousevaa. Autioita katuja, muutamaa yksinäistä eksynyttä ihmistä, niitä jotka ovat päättäneet kävellä kotiin koska eivät jaksa odottaa pitkässä taksijonossa. Odotin niitä, joilla ei ollut hajuakaan minusta. Jotka saisin yllättää.

Kävelin varmoin pitkin askelin kohti keskustaa. Liikkeellä oli yllättävän paljon ihmisiä. Yritin hillitä itseäni parhaani mukaan. Ohitin huonot uhrit kaukaa, etten vahingossa tekisi heille pahaa. Valikoin uhrini tarkasti. Kuin saalistava leijona.

Eräs juoppo nuokkui kylmällä puiston penkillä ja mutisi jotain epäselvästi itsekseen. Ei. Jatkoin matkaani eteenpäin. Juopot ja huorat olivat liian helppoja uhreja. Sellaisia jotka eivät vastustelleet. Halusin jotain, joka kirkuisi ja huutaisi.”

”Löysitkö mitä halusit?” Kathy kysyi hiljaa.

Pidin silmiä kiinni hetken aikaa ennen kuin katsoin Kathyä.

”Tietysti. Niin kuin aina.”

”Entä… mitä sinä…” Kathy nielaisi vaikeasti ennen kuin jatkoi. ”Mitä sinä teit sille?”

”Kathy, olen tappaja”, totesin hiljaa.

”Tiedän. Olen tiennyt koko ajan.”

A/N: Tässäpä teille jatkoa! Ja tämän ihanan blogin (vaikka itse sanonkin...) syntymäpäivä lähestyy!

Joten olkaa tarkkana milloin täällä taas tapahtuu! :) Ja pakko sanoa, etten olisi millään jaksanut julkaista mitään näin pitkään jos se ei olisi näin palkitsevaa. Eli taas suuri kiitos kaikille aktiivisille lukijoille, ja niille jotka vain sattuvat eksymään tänne.

Julkkis osa 25

Manasin koko kirjottua levyä ja Emiliä syvimpään maan rakoon, kun ovikello soi. Itsekseni edelleen mutisten nykäisin oven auki, valmiina lähettämään matkoihinsa sen kuka siellä ikinä olikaan. Veikkasin ovelta ovelle kiertävää korukauppiasta tai jotain yliuskonnollista sekopäätä.

Olin juuri sanomassa kuolemattomia sanoja ”ei osteta mitään”, kun tajusin kuka ovella oli, ja sanat juuttuivat kurkkuuni. Hetken toivoin, että ovella olisi todella ollut joku uudentestamentin jakaja. Se olisi ollut nyt toivotumpi vieras, mutta kasasin äkkiä lauseen jonka sain vaivoin sanottua.

”Mitä sinä teet täällä? Sinullahan pitäisi olla ruotsia”, totesin ja suljin ovea hiukan niin että nojasin sekä siihen että oven karmiin. Pakko myöntää, että vaikka meidän välimme eivät olleet samanlaiset kuin ennen, muistin silti Miikan lukujärjestyksen ulkoa.

Miika ojensi tutunnäköisen avainnipun minua kohti.

”Ja sinulla pitäisi olla ranskaa.”

Katseeni sahasi hetken avaimien ja Miikan välillä.

”Olit pudottanut ne”, Miika totesi yksinkertaisesti.

Ojensin käteni ja Miika pudotti avaimet kämmenelleni ja kirkkaan vihreän sammakkoavaimenperän silmät pyörähtivät hassusti muljahtaen melkein ympäri.

”Sinä juoksit pois”, Miika sanoi. Se oli toteamus mutta huomasin hänen katseestaan että hän halusi vastauksen.

”Niinpä taisin tehdä…” mutisin. Miika katsoi minua odottavasti kuin minä muka jatkaisin selitystäni vielä jotenkin.

”Miksi?” hän kysyi lopulta.

Mietin hetken huulta purren. ”Koska… No jos totta puhutaan niin minulle tuli paha olo. Minua vaivasi ja kadutti kaikki mitä on tullut tehtyä ja sanottua ja sinä et vastannut minulle ja minun oli vain pakko päästä pois sieltä hemmetin koululta”, vastasin lopulta, ladaten kaiken sellaista vauhtia että huomasin Miikan hämmentyvän. Ja kaiken lisäksi hän näytti siltä kuin haluaisi olla missä tahansa muualla kuin siinä meidän ovella.

En kyennyt katsomaan Miikaa. Hitto, miksi tämä oli mennyt näin vaikeaksi?

”Anni oli kuulemma nähnyt sinut kaupungilla jonkun ”uuden hoitosi” kanssa”, Miika sanoi kuin ohimennen muodostaen ilmaan lainausmerkit. Hän työnsi kätensä taskuun ja nojasi porraskaiteeseen.

Minä siirsin katseeni avaimistani Miikaan ja katsoin häntä ihmeissäni. Uuden hoidon? ”Mitä? Mistä sinä puhut?”

”Joku ruskeahiuksinen kuulemma…” Miika sanoi.

Samassa tajusin kenestä hän puhui ja purskahdin nauruun. ”Anton vai?”

Miika näytti hiukan hämmentyneeltä kunnes nauroi itsekin epäilevästi.

”Olin menossa Antonin kanssa leffaan”, nauroin. ”Opettavainen kokemus oli sekin”, jatkoin huokaisten lähes itsekseni.

”Opettavainen?” Miika kysyi hiukan hämmästyneenä.

Minä naurahdin huikan vaikeasti. ”Kunhan tajusin jotain.”

Miika kohotti kulmaansa kysyvästi mutta pudistin päätäni.

”Kutsutko sisään?” Miika kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja nyökkäsi eteistä päin.

Minä olin hetken hiljaa ja tuijotin Miikaa. Miksi hän halusi meille?

Väistyin hitaasti oven luota ja Miika ohitti minut astuessaan sisään. Hän jätti kenkänsä samaan kohtaan, kuin aina. Siististi vierekkäin aivan oven viereen.

Jäimme eteiseen vaivautuneina. Mietin kuumeisesti mitä minun olisi pitänyt sanoa. Miikan suu sulkeutui. Heitin avaimet eteisen tasolla olevaan läpinäkyvään lasiastiaan. Tiesin että kotiin tullessaan äiti motkottaisi asiasta.

”Tein välimme selviksi”, Miika sanoi äkkiä. Hän ravisteli takin päältään ja jätti sen lasiastian viereen. Musta tekonahka takki tuntui tömähtävän puuta vasten. Miika ei selvästikään siis aikonut viipyä kauaa. Minä tuijotin hänen takkiaan ymmärtämättä mistä Miika puhui.

”Välit selväksi kenen kanssa?” kysyin.

”Annin.”

Avasin suuni, mutten saanut mitään järkevää ulos. ”Aha”, totesin lopulta diplomaattisesti.

Seisoimme hämmentyneinä eteisessä vältellen toistemme katseita.

Loistavaa, ajattelin. Vaivautunut tunnelma oli pahinta mitä tiesin.

”Tuota…” Miika aloitti vaikeasti ja minun olisi tehnyt mieli potkista jotain hajalle meidän molempien lapsellisuuden takia.

”Mistä te sitten puhuitte?” kysyin hätäpäissäni. En halunnut Miikan kysyvän minulta mitään vaikeita kysymyksiä, kuten miksi otin koulun edessä puheeksi sen minkä otin. Tai millaiset minun ja Emilin välit olivat.

”Öh”, Miika sanoi ja saatoin vannoa että hän punastui hiukan. ”Sinusta… ja siitä Emilistä ja Annista”, hän vastasi hiukan hämmentyneenä. Hän siirsi katseensa suoraan silmiini.

Olimme taas hiljaa. Miika selvästikin odotti minun sanovan jotain. Taas.

”Aura”, Miika sanoi äkkiä. Hän astui askeleen lähemmäs ja minä jouduin lievästi sanottuna paniikkiin. ”Mitä sinun ja sen Emilin välillä on? Tarkalleen ottaen”, Miika sanoi ja näytti hiukan kärsivältä.

Voi vittu, ajattelin ja suljin silmäni hetkeksi. ”Ei mitään.”

Miika oli hiljaa ja minun pakokauhuni kasvoi. Hän ei uskonut minua.

”En tiedä mitä Anni on sinulle sanonut, mutta minun ja Emilin välillä ei ole mitään. Olen yrittänyt päästä hänestä eroon jo melko pitkään. En vain osannut tehdä sitä oikein koska en tiennyt mitä haluan”, selitin äkkiä melko kiivaasti.

”Ja nyt sinä tiedät vai?” Miika kysyi ja kohotti kulmiaan.

Voi saakeli, ei näitä vaikeita kysymyksiä. Liikahdin hermostuneena. ”No ehkä…”

”Aura helvetti, tuo ei ole vastaus”, Miika sanoi ja katsoi minua tiukasti. Minä tuijotin hänen silmiinsä lähes anteeksipyytävänä.

”Minä… en levytä enää”, sanoin lopulta ja käänsin katseeni pois Miikasta. Miika astui askeleen taaemmas ja katsoi minua hämmentyneenä.

”Mitä?” hän kysyi ja siristi silmiään.

Pudistin päätäni hiukan. ”Se vaatii liikaa.”

”Mutta se on sinun unelmasi”, Miika totesi uskomatta korviaan.

”On tai oli. En tiedä”, totesin naurahtaen. ”Mutta jos joudun tekemään töitä Emilin kaltaisten idioottien kanssa… en halua sitä”, sanoin kohauttaen harteitani. Tai jos koko touhun hinta on se että menetän parhaan ystäväni, lisäsin mielessäni.

Miika tuijotti minua hetken ja aloin tuntea itseni vielä hermostuneemmaksi jos mahdollista.

”Entä sinä ja Anni?” kysyin ja siirsin käteni selkäni taakse hermostuneena.

Miika kohotti kulmiaan hiukan. ”Ei meillä ole mitään. Jos totta puhutaan hän on helvetin ärsyttävä”, Miika totesi painottaen viimeisiä sanoja.

”Miksi sitten olit hänen kanssaan?” kysyin. Oikeastaan kaduin sitä melkein samantien, sillä en ollut varma halusinko tietää.

”Minä… luulin että olit Emilin kanssa… ja…” Miika sanoi miettien selvästi sanojaan.

Okei, tiesin mihin tämä oli menossa. ”Ja olit… mustasukkainen?” kysyin ja punastuin hiukan.

Miika jähmettyi hetkeksi. ”Niin kai… En ollut tottunut että olitkin jonkun toisen pojan kanssa”, Miika totesin naurahtaen hermostuneesti.

Minä nyökkäsin lattialle ja pelkäsin että naamani oli punainen kuin tomaatti.

”Meinaatko lintsata koko päivän vai?” kysyin lopulta ja jäin odottamaan vastausta jännittyneenä.

”En oikeastaan”, Miika naurahti. Lävitseni valahti hassu tunne. En tiennyt oliko se pettymys vai helpotus.

Hän nojautui ottamaan takin tasolta ja pujotti sen päällensä ja jäimme taas hiljaisina seisomaan vastakkain.

”Haluatko että tuon vielä iltapäivällä läksyt?” Miika kysyi varovasti.

Minä nyökkäsin muutamaan kertaan. Miika astui ovelle päin, mutta kääntyi takaisin kuin olisi ollut aikeissa sanoa vielä jotain, mutta muutti mieltään ja heilautti kättään ennen kuin sulki oven perässään.

jatkuu...

A/N: Legendaarinen 10.11.12 päivä! No niin, lisäsin jatkoa tähänkin  viimein, toivottavasti tykkäätte.

SEURAA TIEDOITUS! Tämä marraskuu on hyvn, hyvin tärkeä, sillä tadaa, tämä blogi viettää 1-vuotis syntymäpäiväänsä!  Joten luvassa on jatkoa novelleihin, runoja ja kenties muuta sielun tuotetta.

Muistakaa lukea!

Fuksianpunainen pioni

Osa 14

Luke

Nojasin käytävän seinään. Kathy seisoi edessäni hiukan varautuneen näköisenä.

 ”Tänne on tulossa pari… muuta demonia”, sanoin lopulta ja sain Kathyn katsahtamaan minua pelästyneenä.

”Mitä?” hän ähkäisi hämmästyneenä ja saatoin huomata pelon hänen äänestään ja silmistään.

”Älä huolestu”, sanoin tarttuen kädellä hänen käsivarteensa ja vedin häntä lähemmäksi. ”Pari tuttua vain. Auttavat minua ja Ethania pääsemään niistä verenimijöistä eroon.”

Kathy pyöräytti päätään

”Milloin ne tulevat?”

”Pian. Uskaltaisin veikata, että jo huomenna”, totesin. Tiesin että se olisi liian pian.

”Huomenna?” Kathy rääkäisi pelästyneenä.

”Luota minuun, tuskin huomaatkaan heidän täällä oloaan”, sanoin ja yritin kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Edes Kathyn puolesta. Tiesin, etten aikoisi jättää Kathyä hetkeksikään silmistäni kun he olivat täällä.

Kathy vilkaisi minua kulmat kurtussa.

”Kuinka läheisiä ystäviä olet niiden kanssa?”

”Melko”, vastasin hiukan välttelevästi. Jos totta puhutaan en ollut nähnyt heitä pitkään aikaan.

Kathy katsoi minua tutkivasti. ”Tiedät ettei tuo riitä”, hän sanoi lopulta ristien kädet rinnalleen.

”Ei niin. Tiedän. Näet huomenna.”

Kathyn silmät siristyivät hetkeksi, mutta hän antoi asian olla.

”Mutta Kathy”, aloitin kun hän oli kääntymässä pois. Tartuin hänen käteensä. ”En halua, että jäät heidän kanssaan hetkeksikään yksin. Ihan varmuuden vuoksi vain, onko selvä?”

Kathy tuijotti minua hetken silmät pyöreinä, kunnes hän nyökkäsi hitaasti.

Kathy

En pitänyt tästä. En alkuunkaan. Ja tiesin etten ollut ainoa. Luke oli ollut harvinaisen kireä koko päivän, vaikka melko tehokkaasti sitä yrittikin peittää.

En oikein tiennyt mitä odottaa. Tulisivatko ne niin kuin normaalit ihmiset vai ilmestyisivätkö ne yhtäkkiä keskelle olohuonetta.

Päivä tuntui matelevan hitaasti. Suurimman osan ajasta vain istuin olohuoneen mustalla nahka sohvalla odottamassa jotain. Aivojen lyödessä tyhjää. Ethan oli linnoittautunut taas Ninan luokse, vedoten siihen että halusi olla siellä jos Nina sattuisi heräämään tolkuissaan. Hän oli valvottanut kaikkia lähes koko yön heräillen aina välillä houraillen, milloin vampyyreistä ja verestä ja milloin keltaisista leijuvista palloista.

”He ovat tulossa”, kuulin Luken sanovan äkkiä. Hän nojasi karmiin toisella puolella eteistä. ”Muistatko mitä sanoin eilen illalla?”

Minä nyökkäsin.

”Heistä ei ole vaaraa, mutta varmuuden vuoksi”, Luke sanoi, mutta tiesin hänen valehtelevan. Jos hän ei olisi pitänyt niitä vaarallisina, hän ei vaatisi minua tähän.

”Missä Ethan on?” kysyin ääni väristen. Olin jämähtänyt sohvan reunalle kuin suolapatsas.

Luke vilkaisi minua siirtyessään kohti eteistä. ”Ninan kanssa.” Hän paineli numeroyhdistelmän ovilaitteeseen ja punaiset vilkkuvat valot muuttuivat yksitellen vihreiksi.

Minun sydämeni hakkasi jokaisen vaihtuvan valon myötä kovempaa ja kovempaa.

”Rauhoitu kulta”, Luke murahti itsekin melko kireästi.

Minä onnistuin päästämään vain jonkinlaisen naurahduksen ja vingahduksen välimuodon, kun Luke avasi oven.

”Täällä haisee ihminen.” Ääni oli matala ja sointuva.

Luken ilme kiristyi entistä enemmän.

Äkkiä ovesta astuikin kaksi miestä sisään. Toisen katse kohdistui samantien minuun.

”Oho Luke”, vaalea hiuksinen mies sanoi kääntyen hiukan minuun päin. ”Esitteletkö minut tälle kauniille nuorelle naiselle?”

Luke murahti ja astui miehen eteen. Minun oli pakko huokaista helpotuksesta, kun huomasin Luken olevan karskimpi kuin kumpikaan sisälle astuneista demoneista.

”Tehdään samantien selväksi, Anthony, ettei häneen ole koskemista”, Luke murahti matalasti ja vaikken nähnyt hänen ilmettään tiesin sen olevan hurja.

”Äläs hikeenny Luke. Kunhan vain pelleilin”, mies vastasi ja antoi katseen liukua hitaasti minusta Lukeen.

Luke murahti vastaukseksi ja viittoi minulle pienellä käsiliikkeellä. Kiltisti kuin pieni koiranpentu tottelin ja kävelin jalat täristen niiden luokse.

”Kathy”, Luke aloitti hitaasti ja kiersi kätensä vyötärölleni. ”Tämä tässä on Anthony ja tuo on Rick.”

Anthonyn toisella puolella oleva hiilenmusta hiuksinen mies, jonka kasvot olivat kuin kirveellä veistetyt, tuijotti minua lähes kiiluvilla silmillä.

”Missä Ethan on?” Rick kysyi kääntäen katseensa Lukeen.

”Yläkerrassa”, Luke vastasi lyhyesti.

”Tätä en osannut odottaa”, kuului melko käheä ääni Anthonyn ja Rickin takaa. Luke hätkähti ja päästi omituisen äänen joka sai minutkin pelästymään.

Luke katsoi hurjana Rickiä ja Anthonya jotka silmäilivät varautuneina Lukea, kun kolmas demoni astui esiin heidän takaa. Luke veti minua hiukan itsensä taakse.

”Hei Luke pitkästä aikaa”, kolmaskin sanoi virne naamallaan. Hänen katseensa siirtyi hitaasti minuun ja porautui silmiini.

”Kaunis neito”, hän totesi ja nuolaisi huuliaan. Minun sydämeni hyppäsi kurkkuun asti ja tartuin toisella kädellä Luken paidan selkämykseen.

”Sinä et koske häneen, Steven”, Luke murahti. Hänen kätensä tärisivät hiukan. Tartuin kevyesti toiseen ja tärinä lakkasi vähitellen.

Luke veti henkeä hitaasti. ”Mitä helvettiä sinä teet täällä?” hän kysyin hitaasti Steveniltä.

”Kuulin että ystävä kaipaa apua”, Steven vastasi naurahtaen.

Luken kädet puristivat nyrkkiin.

 Saman tien portaista ryntäsi Ethan joka oli salamaakin nopeammin Stevenin kimpussa.

”Sinä helvetin…” Ethan murisi heittäytyessään Stevenin päälle ja he molemmat kaatuivat lattialle. Rick oli syöksynyt repimään Ethania irti Stevenistä.

”Helvetin pirulainen mitä sinä täällä teet?” Ethan huusi Stevenille Rickin pidellessä Ethanin käsiä lukossa.

Steven naurahti väkinäisesti kädet kivuliaannäköisesti väännettynä selän taakse

”Tulin auttamaan ystäviä”, Steven vastasi jälleen virnistäen valkoiset hampaat hohtaen.

”Päästä irti minusta”, Ethan ärisi ja repäisi kätensä vapaiksi mulkoillen tuimasti Rickiä ja Steveniä.

Minä tuijotin pelästyneenä demoneja jotka näyttivät siltä kuin hyökkäisivät hetkenä minä hyvänsä kiinni toistensa kurkkuihin.

Luke vilkaisi minua ja lähti sanaakaan sanomatta kuljettamaan minua kohti portaita.

Kuulin Ethanin äänen vielä vierashuoneeseenkin. Ja vaikka en saanut kaikista sanoista selvää, hänellä ja Stevenillä ei selvästikään ollut mitkään lämpimät välit.

A/N: Sainpas vihdoin jatkettua tätäkin. Kesti vähän, koska on ollut kamalasti koulutöitä, ja vieläkin on, mutta ajattelin kuitenkin palkita kaikki ahkerat lukijat ja kommentoijat uudella osalla! Kivaa marraskuun alkua kaikille!

Fuksianpunainen pioni

Osa 13 

Luke

Kathy istui keittiönpöydän ääressä hiljaisena. Hänen kulmansa olivat kurtussa ja hän selvästikin mietti jotain ankarasti.

”Tuo haava…” hän sanoi lopulta ja osoitti silmäkulmaani.

”Olen saanut pahempiakin”, virnistin hänelle. Kathy ei kuitenkaan näyttänyt siltikään vakuuttuneelta.

Hän naputti sormiaan hermostuneena pöydän pintaa vasten. Jestas hänellä oli kapeat sormet. Ne näyttivät maidon vaaleilta tummaa pöytää vasten. Hänen katseensa siirtyi vähän väliä kattoon, yläkertaan jossa vierashuone oli.

”Hän selviää kyllä”, sanoin ja työnsin itseni irti seinästä. Hitto vieköön, tullessani kotiin en todellakaan osannut odottaa tällaista vastaanottoa, aivan kuin olisi tullut suoraan hautajaisiin. Oli odottanut, tai ainakin todella toivonut, että Kathy olisi hypännyt suoraan syliini ja olisin kantanut hänet yläkertaan ja jatkanut siitä mihin olimme viime iltana jääneet. Tosin se ei kuitenkaan olisi nyt järkevää, eikä Kathy todellakaan tainnut olla sillä tuulella. Ja minun oli pakko puhua Ethanin kanssa niin pian kuin suinkin. Mutta kuitenkin vasta kohta...

En kestänyt enää vaan kiersin naisen taakse ja kiedoin käteni hänen ympärilleen.

”Selvisithän sinä hengissä täällä”, mutisin hänen niskaansa.

Kathy tuhahti ja käännähti nopeasti ympäri.

”Mutta entä jos-”

En antanut naisen edes sanoa typerää väitettään loppuun vaan painoin hänen huulilleen rajun, lähes epätoivoisen, suudelman.

Ethan

Saatuani Ninan haavat puhdistettua sidoin ne varovaisesti. Ninan hengitystä hädin tuskin kuuli, mutta sentään hänen rintansa kohoili tasaisesti.

En voinut olla ajattelematta mitä hänelle olisi käynyt jos olisin tullut myöhemmin. Liian myöhään.

Minun ei kauaa tarvinnut odottaa, kun Kathy ja Luke seisoivat taas oven suussa. Luke oli aistinut, että olin valmis.

Kathy ryntäsi suoraan sängyn viereen ja polvistui lattialle. Hän otti Ninan käden varovaisesti omaansa. Käännyin katsomaan Lukea kääntäen katseen hitaasti pois Ninasta.

”Sinulla oli asiaa?”

Luke nyökkäsi jäykästi ja osoitti käytävään.

Hiukan epäröiden jätin Ninan kahden Kathyn kanssa. Ehkä Nina kestäisi hetken ilman minua.

Hätkähdin omaa ajatustani. Tottakai Nina selvisi ilman minua. Eihän hän edes tiennyt minusta. Jostakin syystä en kuitenkaan halunnut jättää häntä yksin.

”Keskittyisitkö hetken, niin pääset takaisin Ninan luokse?” Luke kysyi piikittelevästi. Hänen kasvoillaan ei kuitenkaan ollut merkkiäkään vitsailusta.

”Et arvaakaan mihin päädyin”, Luke sanoi välittämättä mulkaisustani.

Käänsin katseeni Lukeen. Pääni tuntui kääntyvän jatkuvasti vierashuoneen suuntaan.

”No kerrotko jo?”

”Melkein heti kun olit lähtenyt, pääsin yhden vampyyrin jäljille ja se johdatti minut suoraan käärmeiden pesään.”

”Tiedät missä niiden majapaikka on?” kysyin lähes järkyttyneenä.

Luke nyökkäsi. ”Johdatti minut suoraan sinne.”

”Ansa?”

”Luulenpa että vain kokematon. Tajusi seuraamiseni liian myöhään”, Luke sanoi päätään pudistaen.

”Siltäkö sait tuon?” kysyin nyökäten hänen haavaansa kohti.

”Jep. Onneksi ei pitänyt metakkaa, olisi voinut käydä hullusti”, Luke murahti.

”No, mutta mitä tehdään niiden kanssa?” kysyin. ”Emme me pärjää niitä vastaan yksin.”

”Rick voisi olla hyvä apu. Varsinkin jos hän liikkuu edelleen sen Anthonyn kanssa”, Luke sanoi hieroen hiukan ohimoaan.

”Meitä olisi neljä. Riittääkö se?” kysyin hiukan epäilevänä.

”Sen on pakko riittää. He ovat lähimmät ja tiedät säännöt”, Luke murahti. ”Enkä pidä ajatuksesta että tänne tulisi paljon vieraita demoneja. Ja veikkaan ettet sinäkään, ainakaan nyt.”

”En halua ottaa riskiä”, totesin nyökäten jäykästi. Kaikki demonit eivät eläneet niin kuin me. Kaikki eivät olleet demoneita, jotka eivät käyttäneet ihmisiä ravinnokseen.

”Rick ja Anthonykin voivat olla jo melko vaikeita laittaa kuriin kun Kathy ja Nina ovat täällä, joten kuvittele jos heitä tulisi enemmän…” Luke totesi ja pelkkä kuvitelma sai hänet vapisemaan raivosta ja kädet puristumaaan nyrkkiin.

”Tehdään vain selväksi ettei Kathyyn ja Ninaan ole koskemista”, sanoin. ”Kuinka nopeasti saat Rickiin yhteyden?”

”Niin nopeasti kuin puhelimella saa”, Luke murahti kaivaessaan puhelinta housujensa taskusta.

”Okei… hyvä… haittaako jos minä…?” kysyin ja osoitin olkani yli vierashuoneeseen

Luke vilkaisi minua puhelin korvalla näyttäen hiukan yllättyneeltä.

”Toivoton tapaus…” Kuulin Luken mutisevan. Olin näpäyttämässä jotain viisasta takaisin, mutta Rick tuntui vastaavan juuri sopivalla hetkellä, ja annoin asian olla.

”Hei Rick, pitkästä aikaa… Olisi pieni pulma…”

Minä vetäydyin nopeasti takaisin vierashuoneeseen ja istuin sängyn viereen ja hymyilin kireästi Kathylle. Tästä ei tulisi helppoa.

jatkuu

A/N: Noniiin, nyt kun on syysloma niin sainpa vihdoin kouluhommilta jatkettua kirjoittamista. Ihana huomata, että edellinen osa oli saanut paljon kommenttia ja suurimman osan toiveet jatkosta ovat täyttymässä. On aina virkistävää saada tietää mitä muut odottavat tapahtuvan. Muistakaa kommentoida :D Niin ja semmonen toive tuli mieleen että kommentoijat voisi käyttää jotain nimimerkkiä ettei siellä olisi miljoona anonyymiä aina peräkkäin. Kiitos! :) 

Simply the best

Osa 19

Hätkähdin joka ikistä kolausta joka rappukäytävästä kuului. Aina kun kuulin askelia portaissa, odotin jonkun kääntävän avainta oveni lukossa.

Ja kun mitään ei tapahtunut ja ovi pysyi kiinni, huokaisin aina pettyneenä.

Istuin valtavan peittokasan alla jäätelöpaketin kanssa. Televisiossa pyöri taas jotain ikivanhojen sarjojen uusintoja peräjälkeen. Niin että jaksot alkoivat pikkuhiljaa sulautua toisiinsa ja tunnusmusiikki tuntui soivan koko ajan.

Noora ei ollut soittanut vielä. Teemu oli soittanut kerran. En ollut vastannut hänelle. Akselista ei ollut kuulunut mitään ja minun oli pakko myöntää että aloin olla huolissani. Todella huolissani.

Tuhahdin ja lusikoin valtavan kimpaleen jäätelöä suuhuni. Puhelin pirahti soimaan. Yritin nieleskellä kylmää jäätelöä samalla kun kaivoin kännykkää esille peiton uumenista.

Mihin hittoon se oli taas hukkunut? Ravistelin peittoa ja kuinka ollakaan kännykkä putosi peiton sisästä lattialle. Kahmaisin kännykän, joka huusi täyttä vauhtia kuin palosireeni, käsiini.

”Henri sai Akselin kiinni äsken”, Noora sanoi ennen kuin olin kunnolla edes ehtinyt tervehtiä häntä.

”Ja?” kysyin pidättäen hengitystäni, osittain myös kurkkua epäreilun hitaasti valuvan jäätelökimpaleen takia ja osittain jännityksestä odottaen mitä Noora sanoisi.

”Henri lähti hakemaan häntä tänne. Kuule, Akseli ei ikinä lähde noin pois tai juo itseään sen jälkeen känniin…” Noora aloitti.

”Hän joi itsensä KÄNNIIN?” ulvahdin ja käteni lennähti otsalleni. Voi hyvä luoja, oliko se minun vikani?

”Juu sammumispisteeseen asti. Oliko kyse varmasti vain Teemusta?” Noora kysyi.

”Oli”, vastasin samantien. Mikä muu meidän välillämme voisi olla pielessä? ”Noora, hän soitti minulle taas”, sanoin. ”En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, että pääsisin hänestä eroon.”

”Kuule, älä ole huolissasi. Akselilla on ihan tosi ollut ennenkin vaikeaa, ei teidän juttu tähän kaadu. Lähetän hänet luoksesi heti kun hän on… kunnossa.”

”Miten niin vaikeaa?” kysyin uteliaana.

”En minä viitsi kertoa, hän kertoo kyllä usko pois. Jutelkaa huomenna välit selviksi okei?” Noora sanoi.

Huokaisin raskaasti. ”Okei.”

Maanantai 27.6

Arvasin, että minun oli turha odottaa Akselia aamuksi. Luultavasti hän nukkuisi yli puolen päivän, jonka jälkeen hän ei kuitenkaan pääsisi ylös krapulan takia. En siltikään lähtenyt koko päivänä mihinkään, jos hän sattuisi kuitenkin tulemaan. Iltaa myöten aloin jo epäillä, että hän oli kuitenkin livistänyt. Ei häntä enää kiinnostanut.

Olin juuri paistamassa itselleni iltapalaksi munakasta niistä vähistä aineksista mitä jääkaapista löysin, olin tehokkaasti tyhjentänyt sitä ennen juhannusta enkä ollut käynyt paluun jälkeen kaupassa, kun kuulin ovikellon pirahtavan ja avainta käännettävän oveni lukossa.

Jätin ruuan ritisemään pannulle ja kävelin eteiseen.

Akseli tosiaan näytti melko krapulaiselta. Silmät seisoivat päässä, hiukset sojottivat minne sattui ja asu oli melko ryttyinen.

”Tuota…” aloitin ja ääneni oli äkkiä melko käheä. Rykäisin hieman selvittääkseni kurkkua. ”Haluatko jotain syötävää?” kysyin lopulta, vaikka tiesin hyvin että kaikki mitä minulla oli tarjottavana, rajoittuivat näkkileipä pakettiin ja teehen sekä luultavasti pian kärähtävään munakkaaseen.

Akseli pudisti päätään ja astui peremmälle.

Luojan kiitos hän ei haissut alkoholille. Luultavasti hän oli käynyt suihkussa ennen tänne tuloaan.

”Ehkä meidän pitäisi jutella”, hän sanoi hitaasti.

Minä nielaisin ja nyökkäsin.

”Haittaako jos minä syön?” kysyin ja osoitin epämääräisesti keittiöön päin.

”Ei ollenkaan”, Akseli vastasi ja seurasi minua keittiöön. Minun olisi tehnyt mieli hakata päätäni keittiön seinään. Miksi helvetissä me puhuimme niin muodollisesti? Hitto vieköön, mehän seurustelimme.

Akseli istui minua vastapäätä pienen pöytäni ääreen. Tuoli keinahti epäilyttävästi istuessani siihen. Kohta pitäisi uusia nekin, ajattelin. Ehkä tumman ruskeat välillä?

Ravistin ajatukset pois päästäni. Siirtelin munakasta ympäri lautasta odottaessani että Akseli sanoisi jotain.

”Noora taisi pakottaa sinut tänne”, sanoin lopulta. Näykkäsin pienen palan munakasta haarukan kärjellä. Yhtäkkiä minulla ei enää ollutkaan yhtään nälkä.

”Ei hän minua pakottanut”, Akseli sanoi tarkkaillen koko ajan haarukkaani. ”Tiesin kyllä, että minun pitäisi puhua kanssasi.”

Olin taas hiljaa. Jostain syystä mieleni teki taas ruveta itkemään.

”Häivyit eilen…” aloitin mutta ääneni vaimeni olemattomiin.

Akseli huokaisi raskaasti. ”Tiedän. Noora piti siitä minulle puhuttelun päivällä.” Hän naurahti hiukan. ”Se oli aika rankkaa kuunneltavaa.”

Nyökkäsin ja käänsin katseeni pöytään. Jostain syystä mieleeni tuli hetki kun olin töissä jutellut Teemun kanssa. Silloinkin olin tuijotellut pöytää.

Olimme pitkän aikaa hiljaa. Minua alkoi jo ahdistaa. Ei tästä tulisi mitään. Pian Akseli lähtisi ja koko juttu olisi sitten siinä.

Kuin taikaiskusta Akseli nousi ylös raskaasti huokaisten. Minun pääni pongahti samantien ylös ja katsoin hiukan pelästyneenä Askelia.

”Älä mene”, sanoin hiukan hätääntyneenä ja singahdin ylös tuoliltani.

Akseli katsoi minua hetken kuin olisin tärähtänyt.

”Ajattelin ottaa vain juotavaa”, Akseli sanoi hitaasti ja katsoi kuinka minä putosin takaisin tuolilleni. Tartuin haarukkaan posket hiukan punoittaen.

Akseli otti tottuneesti lasin tiskialtaan yläpuolelta ja kaatoi sen täyteen vettä. Istuin jäykkänä paikoillani koko sen ajan kun hän oli selkäni takana. Vasta kun hän palasi istumaan minua vastapäätä rentouduin hieman.

”Elena, olen pahoillani eilisestä”, Akseli sanoi lempeästi.

Hänen äänensävynsä ei jotenkin sopinut tilanteeseen joka vaikutti siltä kuin olisimme aivan vieraita toisillemme.

Hän yritti tavoittaa katsettani, mutten halunnut hänen näkevän vettyneitä silmiäni.

”Noora sanoi että sinulla… on ollut vaikeaa”, sanoin hitaasti nieleskellen kyyneleitäni. Tökin taas munakastani.

”Hän sanoi, että minun pitäisi puhua siitä”, Akseli mutisi lähes itsekseen.

”No aiotko puhua siitä?” kysyin hiljaa.

Akseli huokaisi jälleen. ”En minä sinulle suuttunut siitä… Teemusta…” hän sanoi ja irvisti hiukan sanoessaan Teemun nimen.

”Vaan?” kysyin kohottaen kulmiani hämmästyneenä. Olin kyllä saanut sen kuvan, että juuri siitä hän minulle suuttui.

Akseli huokaisi syvään. ”Edellinen tyttöystäväni jätti minut juuri niin”, hän sanoi lopulta. ”Lähtemällä edellisen poikaystävänsä matkaan.”

Avasin suuni, mutten saanut sanottua mitään.

”Kun arvasin Teemun palanneen, pelkäsin että sinä teet samoin. Palaat hänen syliinsä ja jätät minut.”

”Tiedät etten voi tehdä niin”, sanoin lopulta. ”Teemu merkitsi minulle paljon, mutta se oli silloin. Hän valitsi työn minun sijaan ja petti minua, joten en todellakaan palaa hänen luokseen.”

Akseli hymyili pienesti.

”Älä nyt suutu tästä Nooralle, mutta silloin ensimmäisellä kerralla Taivassalossa, me kaikki tiesimme siitä. Arvaa vaan miksi Noora kutsui minut ja Kristianinkin silloin mukaan. Ihan varta vasten sinua varten”, Akseli sanoi hymähtäen.

”MITÄ?” kirahdin. ”Enhän minä edes ollut vielä silloin vapaa!”

”Sinun jos jonkun pitäisi tietää, että Nooran vainu noissa asioissa on lyömätön.”

Minun oli pakko naurahtaa, sillä Akseli oli oikeassa. Sitten me vakavoiduimme taas.

”Minun olisi pitänyt selittää eilen”, Akseli sanoi kuulostaen surulliselta.

Kurotin pöydän yli ja tartuin hänen käteensä. Tiesin että asia oli jo sovittu, ainakin melkein.

”Etkä enää karkaa niin”, sanoin hiukan moittivasti ja katsoin Akselia kulmien alta. ”Hyvä etten kuollut huolesta.”

Akseli virnisti katuvasti.

”Jestas, söin paketillisen jäätelöä koska olin huolissani sinusta. Käyttäydyit kuin pahainen teini kun karkaat ja juot, toivottavasti siitä ei ole tulossa tapaa!”

Akseli virnisti uudelleen ja veti minut seisomaan ja laski kätensä pöytää vasten lantioni molemmin puolin.

”Arvaa mitä? Keksin kivan sovintotavan, josta pidät varmasti”, Akseli mutisi ja laski kasvonsa hiuksiini. Tunsin lämpimän hengityksen korvani juuressa.

”Vai niin. Ja mistäs sinä niin päättelet?” kysyin hiukan hengähtäen ja napautin miestä sormella rintaan.

”Sanoit syöneesi jäätelöä, tässä samalla kulutat kivasti ne kalorit pois…”

Kohotin toista kulmaani kun Akselin kädet siirtyivät sivelemään lantiotani.

”Vai että sellaista sinulla on mielessäsi…” sanoin vihjailevasti ja tunsin kuinka Akseli hymähti kaulaani vasten.

A/N: Joo olihan se aika jatkaa tätäkin. Tämä novelli alkaa luultavimmin lähestyä loppuaan, ehkä, saa nähdä mitä kiero mieleni vielä keksii tämänkin novellin menoksi... Rakkaat lukijat, muistakaa kommentoida ja älkää jättäkö tätä tai Julkkista Fuksianpunaisen pionin varjoon, joka on kyllä jo tapahtunut! No ei, ihanaa kun jostain muodostuu lemppari, ja arvostan todella kaikkea palautetta mitä saan. Chokocutie kiittää ja kumartaa!

Fuksianpunainen pioni

Osa 12

Luke

”Noniin lopeta se naisista haaveilu. Olet menossa tappamaan vampyyrin, ehkä muutaman, hyvä mies”, Ethan mutisi minulle. Olimme aineellistuneet Ninan talon lähelle.

”Ei naisista, ajattelin vain yhtä naista”, korjasin ja virnistin Ethanille joka tuhahti.

”Minulla oli sängyssäni aivan upea…”

”En halua tietää”, sanoin keskeyttäen Ethanin, joka sohaisi minua kyynärpäällään.

”Minä menen takakautta, mene sinä etukautta”, Ethan sanoi kun lähestyimme Ninan taloa. Koko katu oli aivan hiljainen ja pimeä, eipä se tosin edes yllättänyt tähän aikaan. Hyvä vain.

”Tuskin siellä enää ketään on”, mutisin mutta hyväksyin kuitenkin ystäväni suunnitelman. Vedin esille terävän muutaman kymmenen sentin pituisen puukepin jossa oli elohopeoitu ja veitsenteräväksi hiottu terä.

Talon ovi oli rusautettu rikki ja koko eteinen oli täynnä lasinsirpaleita. Sisällä haisi veri ja vampyyrien löyhkä oli suorastaan kuvottava.

Kuten olin arvellutkin, talo oli tyhjä. Lukuun ottamatta minua ja Ethania ei sisällä ollut ketään.

”Ei ketään tuolla. Makuuhuoneessa oli sotkuista, yöpöytä oli nurin ja kaikki lakanavaatteet lattialla”, kuulin Ethanin murahtavan takaani. ”Ja verta.”

”Eivät ne häntä ole tappaneet. Kunhan pelottelevat”, mutisin. ”Jos ne olisivat olleet tappomielessä, täällä olisi kuiviin imetyn naisen ruumis.”

”Mitäs sitten?” Ethan kysyi ja pyöritteli tappoasetta kädessään.

”Lähdetään ajojahtiin”, virnistin. Ethanin ilme kirkastui hiukan. Tätä hän oli kaivannut. Haastetta ja kissa ja hiiri – leikkiä vampyyrien kanssa.

Ethan

Hajaannuimme Ninan talolta. Luke oli aloittanut jahdin seuraamalla pihasta lähtenyttä jälkiä pohjoiseen päin. Minä lähdin seuraamaan itään päin lähteneitä jälkiä.

En voinut sanoa hämmästyneeni kun jäljen johtivat minut Kathyn talolle. Tottakai ne verenimijät olivat tunkeneet sinnekin. Ovi oli hajotettu sieltäkin ja aistin jo ulkoa, että sisällä oli joku. Vedin aseen käteeni.

Vampyyrien haju ei ollut niin voimakas kuin Ninan talossa. Harmi, vähemmän tapettavaa tiedossa.

En ehtinyt eteistä pidemmälle, kun ensimmäinen hyökkäsi kimppuuni. Se iski sivulta ja oli lähellä sohaista kylkeni auki. Hmh, miten se oli mahdollista, vaikka olin valmistautunut. Kyse ei siis ollut ihan aloittelijoista. Iskin vampyyrin kurkusta seinään ja vitkuttelematta painoin terän suoraan sen rintaan.

Hyvä, kun olin saanut otteeni irti edellisestä kun seuraavat kaksi loikkasivat päälleni. Näin. Mitä turhia odottelemaan.

Luke

En ollut kaukana Ninan talosta kun haistoin sen. Vampyyri juoksi melko lähellä, ehkä sadan metrin päässä minusta, kohti pohjoista.

Lähdin sen perään. Aistin ettei se ollut huomannut minua vielä. Taisi olla melko nuori ja kokematon.

Se juoksi pitkän matkaa minä kannoillaan ennen kuin hidasti vauhtia.

Vampyyrien haju alkoi kasvaa voimakkaammaksi.

Mihin helkkariin se minua oikein johdatti? Tunsin omituisen värähdyksen ilmassa. Hitto.

Ethan

Kun kaikki kolme vampyyria makasivat lattialla liikkumattomina, nousin katsomaan ympärilleni. Talossa oli vielä joku. Ja se joku makasi lattialla huoneen toisessa päässä. Harpoin hetkessä hänen vierelleen edelleen valmiina iskemään aseeni sen sydämeen, jos se hyökkäisi. Henkäisin huomatessani että maassa makasi nainen.

Hän oli varmasti kaunein koskaan näkemäni nainen. Vaikka hän makasi lähes kuolleena huoneen nurkassa. Pulssi oli heikko ja hän oli kuivuneen veren ja lian peitossa.

Hän raotti silmiään.

”Kathy?” Ääni oli lähes kuulumaton. Huuletkin liikkuivat vain hiukan.

”Vien sinut hänen luokseen”, sanoin hiljaa. Mietin uskaltaisinko nostaa naisen syliini. Kuinka pahasti hän oli mahtanut loukkaantua?

Lopulta kuitenkin ujutin käteni Ninan alle ja nostin hänet varovaisesti syliini. Nainen oli kevyt kuin höyhen. En uskaltanut aineellistua kun Nina oli niin huonossa kunnossa. Hän ei välttämättä selviäisi siitä hengissä. Harpoin ovesta ulos ja pyrähdin samantien juoksuun.

Ninan katkonainen vaimea hengitys piiskasi minut koko ajan yhä kovempaan juoksuun. Juoksin kovempaa kuin koskaan ennen.

Ovi oli edelleen lukossa.

Minun oli pakko aineellistua Luken vierashuoneeseen ulkoportailta. Kathy ei kuitenkaan avaisi ovea. Onneksi matka ei kuitenkaan ollut pitkä eikä hengenvaarallinen Ninalle.

Laskin naisen varovasti sängylle.

Salaman nopeasti hain pesuvadin ja pyyhkeen. Avasin varovaisesti naisen paidan napit. Ninalla oli sen alla vain mustat rintaliivit. Hänen vatsassaan oli haava samoin kaulassa, olkapäässä ja käsivarsissa. Jos tilanne oli ollut toinen, olisin lähes kuolannut naisen nähdessäni alusvaateissa. Nyt en kuitenkaan onnistunut keskittymään muuhun kuin hänen verisiin haavoihinsa.

Kastoin pyyhkeen kulman lämpimään veteen ja laskin sen sitten varovaisesti naisen kaulalle puhdistaen varoen tämän haavoja.

”Nina!” kuulin henkäisyn ovelta. Kathy seisoi lähes kalman kalpeana oven suussa tuijottaen Ninan veristä kehoa.

”Onko hän…?” Kathy kysy väristen pelosta. Hän astui hitaasti huoneeseen. Luke tuli aivan hänen takanaan. Hänellä oli ilkeän näköinen haava silmäkulmassa ja hän oli edelleen hengästynyt. Hän oli tainnut tulla juuri.

”Hän on elossa”, sanoin. ”Heikossa kunnossa tosin.” En katsonutkaan Kathyyn. Kaikki huomioni kiinnittyi Ninaan.

Kathy tärisi kauempana ja ulisi omituisesti.

”Ei kai hän kuole?”

”Toivottavasti ei”, mutisin ja Kathy ulvahti taas.

Luke mutisi Kathylle jotain ja ohjasi tämän ovelle päin.

”Ethan, meidän täytyy jutella kohta”, Luke sanoi vakavana.

Nyökkäsin hänelle kääntämättä katsettani Ninasta.

jatkuu...


A/N: Nyt on kyllä pakko kiittää kaikkia lukijoita ja kommentoijia. On mukava kirjoittaa, kun tietää että joku on odottamassa jatkoa :) Harvemmin laitan teksteihin mitään alku- tai loppukommentteja, jonka voisi nyt viimein ottaa tavaksi, mutta nyt oli pakko.
Mutta pointti oli, että jatkossakin kommentteja, ja olisi kiva kuulla mihin suuntaan haluaisitte/toivoisitte novellin kehittyvän, vaikka jatkoa olenkin jo pitkän pätkän kirjoittanut, mutta omasta uteliaisuudesta :D

Fuksianpunainen pioni

Osa 11

Luke

Nainenhan ei edes vastustellut yhtään.

Näykkäsin kevyesti naisen olkapäätä. En halunnut riisua häntä vielä. En ollut varma, mutta minusta tuntui kuin hän olisi päästänyt huokauksen. Olin varsin tietoinen hänen käsistään jotka haroivat lyhyitä hiuksiani sekä hänen reisistään jotka lähes hankasivat omiani vasten.

Nostin katseeni Kathyn kasvoihin ja huomasin tämän ummistaneen silmänsä. Tätä naista oli selvästi yllättävän helppo miellyttää, kun sai hänet lopettamaan tiuskailun ja epäilyn.

Hän näytti niin kauniilta ja kiihottavalta.

Nappasin naisen sekunnissa käsivarsilleni tämän pelästyneen vinkaisun saattelemana ja kannoin Kathyn sängylle.

Nainen painautui vasten pehmeää peittoa tietämättä mitä tehdä. Huomasin hänen vilkaisevan ovea arvioivasti.

”Ehei, tyttöseni. Nyt et kyllä karkaa”, murahdin ja laskeuduin naisen päälle. Varoin laskemasta koko painoani Kathyn hennon kehon päälle.

Naisen silmissä oli hiukan epävarma katse, mutta hänen kätensä tuntui kietoutuvat automaattisesti niskaani. Toinen siveli jännittynyttä hauistani pidellessäni osan painosta käsieni varassa.

”Kultaseni kehosi taitaa puhua puolestasi”, virnistin ennen kuin painoin rajun suudelman Kathyn huulille.

Kathy

Luken kieli houkutteli omani hurjaan tanssiin. Voi, miksi edes vastustelisin. Luke ei ollut hullumpi… hän oli syötävän hyvän näköinen mutta ärsyttävä. Ja vaativa ja salaperäinen. En voinut kuitenkaan itselleni mitään. Kehoni toimi koko ajan ennen kuin ehdin itse edes ajatella.

En kuitenkaan ollut ainoa, jonka keho puhui puolestaan. Tunsin hälyttävää vauhtia kasvavan painauman reittäni vasten.

Hivutin kättäni Luken niskasta tämän alaselälle ja sujautin käteni tämän paidan alle. Sivelin täydellistä selkää. Helvetin ärsyttävää, että toinen oli noin täydellinen, kun minä en ollut. En ollut langanlaiha, sopusuhtainen kyllä, mutta kyllähän minultakin pienet jenkkakahvat löytyi.

Luke huokaisi suuhuni.

Käteni liukuessa hänen selällään ylemmäs, paitakin nousi vähitellen. Lopulta Luke kiskaisi sen kokonaan pois päältään ja heitti sen lattialle.

Olisihan pitänyt arvata, että hänellä olisi myös täydelliset vatsalihakset. Tuo mieshän oli melkein pelkkää lihasta.

Tuijottaessani hänen täydellistä vatsaansa, en edes tajunnut miehen käden siirtyneen reidelleni hivuttaen kättään uhkaavasti ylöspäin. Hänen kätensä hipaistessa pakaraani hätkähdin ja siirsin katseeni Luken kasvoihin. Hän hivutti kätensä topin helmalle nostaen sitä kiduttavan hitaasti ylöspäin.

Katseeni lukkiutui hänen silmiinsä. Hän tuijotti vaativasti takaisin, kuin kieltäen kääntämästä katsetta pois. Voi mitä olinkaan tekemässä?

Kathy

Kurtistin kulmiani. Laittakaa tuo herätyskello pois päältä. Voihkaisin, kun jatkuva pirinä kuulosti aina vain vaativammalta. Voihkaisten raotin luomiani ja haparoin kimeästi soivan puhelimeni yöpöydältä. Kirkas näyttö häikäisi silmiä. Olin erottavani Ninan nimen vilkkuvan siinä.

”Nina?” kysyin hiljaa vastatessani ja hieroin silmiäni. Hän ei voinut olla kuulematta unisuutta äänestäni.

Toisesta päästä kuului nyyhkytystä.

”Nina?” kysyin hiukan kovempaa. ”Nina, mikä sinulla on?” Olin jo noussut istumaan. Miksi Nina soitti minulle tähän aikaan itkien?

”Kathy… auta…” Nina nyyhkytti.

Minä aloin jo pelätä pahinta. Tunsin kuinka kaikki väsymys, jota äsken olin tuntenut, oli tipotiessään. ”Nina, nyt selität mitä on tapahtunut.” Yritin kuulostaa tiukalta, mutta oma pelkonikin hiipi jo ääneen.

”Joku on täällä, Kathy”, Nina kuiskasi. Samassa puhelimen toisesta päästä kuului kova räsäys ja Ninan kiljunta.

”Nina?! Nina!” Ponkaisin ylös sängystä.

Vastaukseksi sain vain hälytys äänen. Puhelu oli katkennut.

Seisoin hetken jäykkänä kuin suolapatsas kunnes minuun tuli liikettä. Ryntäsin huoneesta ulos.

”Luke!” karjaisin äänellä jota en tunnistanut omakseni. Ääni meinasi kuolla kuivaan kurkkuuni. Vetäisin lähimmän paidan lattialta päälleni.

”Luke helvetti sentään nyt tänne!” karjaisin uudestaan. Missä hän oli tähän aikaan? Kello ei ollut edes viittä aamulla. Mihin helvettiin hän oli kadonnut kun tarvitsin häntä? Yhtäkkiä Luke seisoikin edessäni. Hänellä oli roiskunut vettä paljaalle rinnalle.

”Mikä hätänä?” hän kysyi. Hänen silmänsä olivat tummat ja olemus jännittynyt.

”Nina…” aloitin mutta ääni hiipui olemattomiin. Hengähdin hiljaa ja suljin silmäni hetkeksi.

”On pulassa”, sanoin kuiskaten.

”Missä hän on?” Luke kysyi kireästi ja hänen kätensä puristivat äkkiä hartioitani.

”Minä…”

”Missä hän on?” hän toisti kireästi. Hänen tarkka katseensa seurasi kasvojeni ilmeitä, epätoivosta suruun.

”En tiedä”, kuiskasin lähes ääneti ja painoin kasvot käsiini. En saanut mielestäni Ninan kiljuntaa.

Luke näppäili puhelintaan.

”Tule tänne nyt heti”, hän lähes murisi puhelimeen.

Ethan ilmestyi eteiseen ennen kuin Luke oli ehtinyt kunnolla edes lopettaa puhelua. Hän nyki paitaa päälleen samalla. Hänen farkkujen nappi oli auki.

”Saa olla helvetin hyvä syy kun piti keskeyttää…” Ethan aloitti vihaisesti ja sulki housujensa napin vihaisin ottein.

”Keskellä yötä? Voi hyvä luoja Ethan. Kathyn ystävä on vaarassa”, Luke sanoi keskeyttäen Ethanin. Hyvä niin sillä minäkään en kauheasti halunnut kuulla loppuun että mitä Luke oli keskeyttänyt.

”Jaha. No mitäs tehdään?” Ethan kysyi.

”Lähdemme etsimään”, Luke tokaisi. Hän veti yhden vaatekaapin auki ja nappasi sieltä itselleen vyön josta roikkui muutama terävä puukeppiä joista yhdessä oli omituisesti hohteleva metalli pää.

”Mitä nuo ovat?” kysyin kuiskaten Luken kiristäessä vyötä.

Seurasin miesten ripeää valmistautumista. Kumpikaan heistä ei vastannut minulle.

”Missä Nina asuu?” Luke kysyi vetäessään molempiin käsiinsä raskaan näköiset suojat.

”Äh… Lasikaarentiellä, en muista numeroa, mutta se on ainoa talo koko tiellä jossa ei ole porttia.”

”Ja luultavasti paikka on jo nyt melko kamalassa kunnossa”, Ethan sanoi hiljaa. Luke mulkaisi häntä.

”Miten niin?” kysyin pelästyneenä.

”Ei-” Luke aloitti.

”Kuka hyökkää viattoman naisen kimppuun, jonka ystävä on vampyyrien tappolistan kärjessä”, Ethan sanoi ja repäisi toisen käsisuojansa auki kiristääkseen sen. Hätkähdin sanojen vaikutuksesta.

Luke mulkaisi Ethania.

”Vain vampyyrit ovat niin julmia”, Ethan jatkoi välittämättä Luken mulkoilusta. Hetken Luke näytti siltä kuin haluaisi todella mukiloida ystävänsä.

”Ja ne eivät tule sisään ystävällisesti”, Ethan jatkoi.

”Noniin, sinä pysyt täällä”, Luke sanoi kääntyessään katsomaan minua.

”En!” rääkäisin. En jäisi tänne yksin. Luoja, oliko hän hullu? Halusin auttaa.

Luke katsoi minua tiukasti. ”En ota sinua mukaan Kathy. En pysty huolehtimaan sinusta, jos minun pitää tappaa vampyyrejä.”

”Ei sinun tarvitse, kyllä minä pärjään”, yritin vakuuttaa.

Luke astui askeleen lähemmäs ja painoi kätensä molemmin puolin päätäni ahdistaen minut seinän ja itsensä väliin. Jouduin nostamaan pääni epämiellyttävään kulmaan nähdäkseni hänen kasvonsa.

”En halua menettää sinua. Haluan että pysyt kiltisti täällä. Haluan ettet avaa ovea etkä sytytä valoja”, Luke murisi. ”Menet takaisin nukkumaan. Onko selvä?” hän kysyi tai pikemminkin käski.

Nyökkäsin.

”Sano se”, hän vaati minua tuoden kasvojaan lähemmäs omiani.

”On”, kuiskasin.

”Hyvä”, hän mutisi ennen kuin painoi rajun suudelman huulilleni.

Ethan kietoi hartaasti samanlaista vyötä kuin Lukella, välttääkseen meitä katsomista.

”Noniin eiköhän mennä?” Ethan tiuskaisi katse seinissä kiertäen.

Luke virnisti vasten huuliani. Tartuin kädelläni Luken paitaan.

”Muistakin tulla takaisin”, sanoin mahdollisimman tiukalla äänellä. Luke naurahti matalasti.

”Lupaan tulla takaisin, on vielä niin paljon mitä haluan tehdä kanssasi”, Luke vastasi matalasti silmissään kiihtynyt katse. Hänen kätensä hipaisi takapuoltani ja minä hypähdin hiukan. ”Esimerkiksi uusinta viime illasta”, hän lisäsi korvaani kuiskaten.

Hätkähdin uudelleen ja punastuin korviani myöten.

”Olet niin suloinen”, Luke mutisi painaessaan huulensa hiuksiini.

”Ole varovainen”, kuiskasin. En halunnut päästää miehestä irti.

”Kathy, päästä hänestä irti. Usko pois et pääse tuosta kiusankappaleesta vielä eroon”, Ethan murahti. Luke naurahti ja vetäytyi hiukan kauemmas. Hän joutui irrottamaan sormeni paidastaan.

”Pysy täällä”, hän komensi tiukasti ennen kuin katosi Ethanin kanssa silmieni edestä. Minä jäin yksin odottamaan pimeään ja hiljaiseen taloon.

jatkuu...