torstai 4. lokakuuta 2012

Simply the best

Osa 19


Hätkähdin joka ikistä kolausta joka rappukäytävästä kuului. Aina kun kuulin askelia portaissa, odotin jonkun kääntävän avainta oveni lukossa.
Ja kun mitään ei tapahtunut ja ovi pysyi kiinni, huokaisin aina pettyneenä.
Istuin valtavan peittokasan alla jäätelöpaketin kanssa. Televisiossa pyöri taas jotain ikivanhojen sarjojen uusintoja peräjälkeen. Niin että jaksot alkoivat pikkuhiljaa sulautua toisiinsa ja tunnusmusiikki tuntui soivan koko ajan.
Noora ei ollut soittanut vielä. Teemu oli soittanut kerran. En ollut vastannut hänelle. Akselista ei ollut kuulunut mitään ja minun oli pakko myöntää että aloin olla huolissani. Todella huolissani.
Tuhahdin ja lusikoin valtavan kimpaleen jäätelöä suuhuni. Puhelin pirahti soimaan. Yritin nieleskellä kylmää jäätelöä samalla kun kaivoin kännykkää esille peiton uumenista.
Mihin hittoon se oli taas hukkunut? Ravistelin peittoa ja kuinka ollakaan kännykkä putosi peiton sisästä lattialle. Kahmaisin kännykän, joka huusi täyttä vauhtia kuin palosireeni, käsiini.
”Henri sai Akselin kiinni äsken”, Noora sanoi ennen kuin olin kunnolla edes ehtinyt tervehtiä häntä.
”Ja?” kysyin pidättäen hengitystäni, osittain myös kurkkua epäreilun hitaasti valuvan jäätelökimpaleen takia ja osittain jännityksestä odottaen mitä Noora sanoisi.
”Henri lähti hakemaan häntä tänne. Kuule, Akseli ei ikinä lähde noin pois tai juo itseään sen jälkeen känniin…” Noora aloitti.
”Hän joi itsensä KÄNNIIN?” ulvahdin ja käteni lennähti otsalleni. Voi hyvä luoja, oliko se minun vikani?
”Juu sammumispisteeseen asti. Oliko kyse varmasti vain Teemusta?” Noora kysyi.
”Oli”, vastasin samantien. Mikä muu meidän välillämme voisi olla pielessä? ”Noora, hän soitti minulle taas”, sanoin. ”En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, että pääsisin hänestä eroon.”
”Kuule, älä ole huolissasi. Akselilla on ihan tosi ollut ennenkin vaikeaa, ei teidän juttu tähän kaadu. Lähetän hänet luoksesi heti kun hän on… kunnossa.”
”Miten niin vaikeaa?” kysyin uteliaana.
”En minä viitsi kertoa, hän kertoo kyllä usko pois. Jutelkaa huomenna välit selviksi okei?” Noora sanoi.
Huokaisin raskaasti. ”Okei.”


Maanantai 27.6

Arvasin, että minun oli turha odottaa Akselia aamuksi. Luultavasti hän nukkuisi yli puolen päivän, jonka jälkeen hän ei kuitenkaan pääsisi ylös krapulan takia. En siltikään lähtenyt koko päivänä mihinkään, jos hän sattuisi kuitenkin tulemaan. Iltaa myöten aloin jo epäillä, että hän oli kuitenkin livistänyt. Ei häntä enää kiinnostanut.
Olin juuri paistamassa itselleni iltapalaksi munakasta niistä vähistä aineksista mitä jääkaapista löysin, olin tehokkaasti tyhjentänyt sitä ennen juhannusta enkä ollut käynyt paluun jälkeen kaupassa, kun kuulin ovikellon pirahtavan ja avainta käännettävän oveni lukossa.
Jätin ruuan ritisemään pannulle ja kävelin eteiseen.
Akseli tosiaan näytti melko krapulaiselta. Silmät seisoivat päässä, hiukset sojottivat minne sattui ja asu oli melko ryttyinen.
”Tuota…” aloitin ja ääneni oli äkkiä melko käheä. Rykäisin hieman selvittääkseni kurkkua. ”Haluatko jotain syötävää?” kysyin lopulta, vaikka tiesin hyvin että kaikki mitä minulla oli tarjottavana, rajoittuivat näkkileipä pakettiin ja teehen sekä luultavasti pian kärähtävään munakkaaseen.
Akseli pudisti päätään ja astui peremmälle.
Luojan kiitos hän ei haissut alkoholille. Luultavasti hän oli käynyt suihkussa ennen tänne tuloaan.
”Ehkä meidän pitäisi jutella”, hän sanoi hitaasti.
Minä nielaisin ja nyökkäsin.
”Haittaako jos minä syön?” kysyin ja osoitin epämääräisesti keittiöön päin.
”Ei ollenkaan”, Akseli vastasi ja seurasi minua keittiöön. Minun olisi tehnyt mieli hakata päätäni keittiön seinään. Miksi helvetissä me puhuimme niin muodollisesti? Hitto vieköön, mehän seurustelimme.
Akseli istui minua vastapäätä pienen pöytäni ääreen. Tuoli keinahti epäilyttävästi istuessani siihen. Kohta pitäisi uusia nekin, ajattelin. Ehkä tumman ruskeat välillä?
Ravistin ajatukset pois päästäni. Siirtelin munakasta ympäri lautasta odottaessani että Akseli sanoisi jotain.
”Noora taisi pakottaa sinut tänne”, sanoin lopulta. Näykkäsin pienen palan munakasta haarukan kärjellä. Yhtäkkiä minulla ei enää ollutkaan yhtään nälkä.
”Ei hän minua pakottanut”, Akseli sanoi tarkkaillen koko ajan haarukkaani. ”Tiesin kyllä, että minun pitäisi puhua kanssasi.”
Olin taas hiljaa. Jostain syystä mieleni teki taas ruveta itkemään.
”Häivyit eilen…” aloitin mutta ääneni vaimeni olemattomiin.
Akseli huokaisi raskaasti. ”Tiedän. Noora piti siitä minulle puhuttelun päivällä.” Hän naurahti hiukan. ”Se oli aika rankkaa kuunneltavaa.”
Nyökkäsin ja käänsin katseeni pöytään. Jostain syystä mieleeni tuli hetki kun olin töissä jutellut Teemun kanssa. Silloinkin olin tuijotellut pöytää.
Olimme pitkän aikaa hiljaa. Minua alkoi jo ahdistaa. Ei tästä tulisi mitään. Pian Akseli lähtisi ja koko juttu olisi sitten siinä.
Kuin taikaiskusta Akseli nousi ylös raskaasti huokaisten. Minun pääni pongahti samantien ylös ja katsoin hiukan pelästyneenä Askelia.
”Älä mene”, sanoin hiukan hätääntyneenä ja singahdin ylös tuoliltani.
Akseli katsoi minua hetken kuin olisin tärähtänyt.
”Ajattelin ottaa vain juotavaa”, Akseli sanoi hitaasti ja katsoi kuinka minä putosin takaisin tuolilleni. Tartuin haarukkaan posket hiukan punoittaen.
Akseli otti tottuneesti lasin tiskialtaan yläpuolelta ja kaatoi sen täyteen vettä. Istuin jäykkänä paikoillani koko sen ajan kun hän oli selkäni takana. Vasta kun hän palasi istumaan minua vastapäätä rentouduin hieman.
”Elena, olen pahoillani eilisestä”, Akseli sanoi lempeästi.
Hänen äänensävynsä ei jotenkin sopinut tilanteeseen joka vaikutti siltä kuin olisimme aivan vieraita toisillemme.
Hän yritti tavoittaa katsettani, mutten halunnut hänen näkevän vettyneitä silmiäni.
”Noora sanoi että sinulla… on ollut vaikeaa”, sanoin hitaasti nieleskellen kyyneleitäni. Tökin taas munakastani.
”Hän sanoi, että minun pitäisi puhua siitä”, Akseli mutisi lähes itsekseen.
”No aiotko puhua siitä?” kysyin hiljaa.
Akseli huokaisi jälleen. ”En minä sinulle suuttunut siitä… Teemusta…” hän sanoi ja irvisti hiukan sanoessaan Teemun nimen.
”Vaan?” kysyin kohottaen kulmiani hämmästyneenä. Olin kyllä saanut sen kuvan, että juuri siitä hän minulle suuttui.
Akseli huokaisi syvään. ”Edellinen tyttöystäväni jätti minut juuri niin”, hän sanoi lopulta. ”Lähtemällä edellisen poikaystävänsä matkaan.”
Avasin suuni, mutten saanut sanottua mitään.
”Kun arvasin Teemun palanneen, pelkäsin että sinä teet samoin. Palaat hänen syliinsä ja jätät minut.”
”Tiedät etten voi tehdä niin”, sanoin lopulta. ”Teemu merkitsi minulle paljon, mutta se oli silloin. Hän valitsi työn minun sijaan ja petti minua, joten en todellakaan palaa hänen luokseen.”
Akseli hymyili pienesti.
”Älä nyt suutu tästä Nooralle, mutta silloin ensimmäisellä kerralla Taivassalossa, me kaikki tiesimme siitä. Arvaa vaan miksi Noora kutsui minut ja Kristianinkin silloin mukaan. Ihan varta vasten sinua varten”, Akseli sanoi hymähtäen.
”MITÄ?” kirahdin. ”Enhän minä edes ollut vielä silloin vapaa!”
”Sinun jos jonkun pitäisi tietää, että Nooran vainu noissa asioissa on lyömätön.”
Minun oli pakko naurahtaa, sillä Akseli oli oikeassa. Sitten me vakavoiduimme taas.
”Minun olisi pitänyt selittää eilen”, Akseli sanoi kuulostaen surulliselta.
Kurotin pöydän yli ja tartuin hänen käteensä. Tiesin että asia oli jo sovittu, ainakin melkein.
”Etkä enää karkaa niin”, sanoin hiukan moittivasti ja katsoin Akselia kulmien alta. ”Hyvä etten kuollut huolesta.”
Akseli virnisti katuvasti.
”Jestas, söin paketillisen jäätelöä koska olin huolissani sinusta. Käyttäydyit kuin pahainen teini kun karkaat ja juot, toivottavasti siitä ei ole tulossa tapaa!”
Akseli virnisti uudelleen ja veti minut seisomaan ja laski kätensä pöytää vasten lantioni molemmin puolin.
”Arvaa mitä? Keksin kivan sovintotavan, josta pidät varmasti”, Akseli mutisi ja laski kasvonsa hiuksiini. Tunsin lämpimän hengityksen korvani juuressa.
”Vai niin. Ja mistäs sinä niin päättelet?” kysyin hiukan hengähtäen ja napautin miestä sormella rintaan.
”Sanoit syöneesi jäätelöä, tässä samalla kulutat kivasti ne kalorit pois…”
Kohotin toista kulmaani kun Akselin kädet siirtyivät sivelemään lantiotani.
”Vai että sellaista sinulla on mielessäsi…” sanoin vihjailevasti ja tunsin kuinka Akseli hymähti kaulaani vasten.


A/N: Joo olihan se aika jatkaa tätäkin. Tämä novelli alkaa luultavimmin lähestyä loppuaan, ehkä, saa nähdä mitä kiero mieleni vielä keksii tämänkin novellin menoksi... Rakkaat lukijat, muistakaa kommentoida ja älkää jättäkö tätä tai Julkkista Fuksianpunaisen pionin varjoon, joka on kyllä jo tapahtunut! No ei, ihanaa kun jostain muodostuu lemppari, ja arvostan todella kaikkea palautetta mitä saan. Chokocutie kiittää ja kumartaa!

2 kommenttia:

  1. eeeiii etkä lopeta, tää on aivan huippu<3!

    VastaaPoista
  2. Aahhhh miten ihana tää on <3

    VastaaPoista