sunnuntai 26. elokuuta 2012

Fuksianpunainen pioni

Osa 9


Kathy
Aloin jo tottua siihen, että Ethankin ilmestyi aina välillä tyhjästä paikalle. En ollut jaksanut koko päivänä sanoa mistään Lukelle vastaan. En tiedä, kaipa sitten aloin hyväksyä sen, ettei vastaan väittäminen missään auttanut häntä vastaan. Luke kuitenkin pitäisi minut täällä, vaikka sitten väkipakolla.
Olimme juuri syömässä, kun Ethan ilmestyi keskelle keittiötä. En voinut olla katsomatta häntä hiukan arvioiden sen jälkeen mitä Luke oli hänestä edellisenä päivänä kertonut.
”Ruokaa”, hän huokaisi ja veti itselleen tuolin pöydän päätyyn sanomatta edes tervehdystä. Minä tuijotin suu auki kun mies lappasi ruokaa lautaselle, jonka Luke oli tälle varannut selvästi arvaten että Ethan ilmestyisi.
Ethan katsoi minua arvioivasti.
”Oletko ruvennut käyttämään Luken vaatteita?” hän kysyi lievästi hämmästyneenä. Minä vilkaisin nolostuneena liian isoa paitaa.
”Höh. En. Oma paitani on pesussa.”
Ethan käänsi katseensa Lukeen.
”Jos olisin ollut sinä, olisin hakenut hänelle omia vaatteita.”
Luke tuhahti. Hänen silmänsä tummuivat aavistuksen.
Ojensin käteni salaattikulhoa kohti kaataen samalla oman vesilasini.
”Hitto…” mutisin kun vesi oli samantien päälläni kastellen paitani. Tai oikeastaan Luken paidan.
”Noniin Luke, annahan paitasi”, Ethan sanoi virnuillen valtava pala lihaa suussaan. Luke mulkaisi Ethania melko kylmästi.
Minä siirsin sanomatta sanaakaan tuoliani kauemmas ja olin nousemassa pöydästä.
”Odota, tulen antamaan sinulle uuden paidan”, Luke murahti nousten itsekin. Olin jo väittämässä vastaan mutta Luke vetäisi minut portaita kohti. Ja minä seurasin häntä väittämättä sen enempiä vastaan, sillä eipä minulla itsellänikään mitään vaihtopaitoja edes ollutkaan.

Luke viskasi minulle murahtaen uuden paidan.
”Hei!” kirahdin paidan läsähtäessä naamalleni. ”Ei tarvitse olla vihainen. Olen pahoillani että superkulutan paitojasi, okei?” kivahdin Lukelle joka näytti hetken yllättyneeltä ja huvittuneelta, mutta häipyi sanomatta sanaakaan.
Kun olin saanut sen päälleni ja todennut että se oli lievästi sanottuna muutamaa kokoa liian pieni, pääsin portaiden yläpäähän. Pysähdyin hetkeksi ylimmälle portaalle, kun kuulin keittiöstä miesten kiivasta väittelyä. Miehet eivät varmaan edes tajunneet sitä että heidän äänensä kuuluivat melko selkeästi ylös asti.
”Älä selitä Luke”, kuulin Ethanin vaimean äänen.
Luke murahti jotain vastaukseksi. Hän oli aivan yhtäkkiä muuttunut todella yrmeäksi.
”Olet aivan muuttunut mies”, Ethan pyrskähti melko kovaan ääneen. Luke sihahti vihaisesti.
”Myönnä pois vaan”, Ethan jatkoi Luken kiusaamista aiheesta jota en tiennyt.
Minä hiippailin hiljaa portaita alas ja kun tulin keittiön ovelle huomasin Luken hätkähtävän.
”Tulitpa hiljaa”, Luke mutisi minulle katsoen minua Ethanin ohi. Ethan vilkaisi minua olkansa yli hiukan virnistäen.
Näytin varmasti naurettavalta Luken paidassa joka oli ainakin viittä kokoa liian iso minulle.
Lukekin antoi katseensa taas valua kehollani epämiellyttävästi, sitten hän katosi kuin tuhka tuuleen.
Minä hätkähdin hieman hänen äkillistä poistumista, mutta Ethan avasi heti suunsa.
”Mitä teidän kahden välillä on?” Ethan kysyi minulta. Hän nojasi taaksepäin tuolissaan venyttäen jalkansa toiselle puolelle pöytää.
Minä katsoin häntä hivenen järkyttyneenä. ”Ei mitään”, mutisin ja peräännyin hiukan kauemmas Ethanista. En pitänyt ajatuksesta, että olin hänen kanssaan kahdestaan lukitussa talossa josta en pääsisi pois.
”Oletko varma?” Ethan kysyi nostaen toista kulmaansa.
”Olen”, totesin nielaisten.
”Minä en.”
”Mitä tarkoitat?” kysyin nieleskellen.
”Tiedät varmaan mikä hän on?” Ethan sanoi ja virnisti idioottimaisesti.
”Sitä demoni juttuako tarkoitat?” kysyin käheästi ja käänsin katseeni pois Ethanista.
”Tiedät hänen olevan suojelija?”
Nyökkäsin.
”Todistanko sinulle että hän… pitää sinua… omanaan?” Ethan kysyi raskaasti vihjaillen. Minä tuijotin häntä hetken järkyttyneenä.
Ethan virnisti jälleen.


jatkuu

tiistai 7. elokuuta 2012

Julkkis osa 23


Minun oli pakko myöntää, että Anton oli ihan hyvää seuraa, ajattelin heittäessäni paitani huoneeni lattialle.
”Et sinä nyt niin paljoa ole muuttunut”, Anton oli sanonut kun kävelimme kotiin päin elokuvateatterilta.
”Ai miten niin muuttunut?” olin kysynyt naurahtaen.
”Äiti ja isä juttelivat siitä. Se sinun levytys juttusi on heistä muuttanut sinua”, Anton oli mutissut hiukan vaikeasti.
Minä olin tuhahtanut. ”Usko pois. Ei se ole.” Tai jos olin, niin se loppui nyt.
Anton oli nyökännyt. ”Parempaan suuntaan.”
Minun kulmakarvani olivat kohonneet varmasti hiusrajaan asti. ”Mitä?”
Anton oli näyttänyt hieman hämmentyneenä. ”Kuules sisko, hassua myöntää, mutta et ole hullumpaa seuraa.”
Minä en ollut voinut kuin nauraa.
Havahduin ajatuksistani siihen kun puhelimeni tärisi päiväpeiton päällä.
Emilin nimi välkkyi ruudulla. Helvetti.
Tiesin, että jossain vaiheessa minun olisi pakko selittää hänelle jotenkin miksi en vastannut puheluihin. Kuinkahan kauan hän jaksaisi jatkaa soittelemista?
Ainakaan nyt minun ei tehnyt mieli puhua hänen kanssaan.
Aivan yllättäen tunsin tarvetta jutella erään toisen kanssa. Miika oli pompannut mieleeni aivan kulman takaa. Tai en tiennyt yritinkö vain uskotella itselleni niin, jotten myöntäisi itselleni ajattelevani häntä usein. Jatkuvasti.
Pudistin päätäni. Niinhän minä olin ajatellut häntä silloin kun olimme ystäviä. Ajatus sai samantien mielialani aivan pohjamutiin.
Ystäviä. Silloin joskus.
Helvetti, minun oli pakko tehdä jotain. Ehkä. Joskus. Miksei hän  voinut tehdä aloitetta?

Viimeinen lomapäivä, ajattelin tökkiessäni jukurttia lusikalla saaden limaisennäköiset mansikkapalat sekoittumaan ällöttävään vaaleanpunaiseen sössöön.
Tavallaan loman loppuminen oli hyvä asia, sillä saisin oikeasti mahdollisuuden taas nähdä Miikaa, huono puoli siinä tosin oli se että jouduin kohtamaan myös Annin. Ja hitto, ei se Miikan tapaaminen nyt niin helpolta tuntunutkaan. Ja kun ajattelin tarkemmin, kotona piilottelu oli kieltämättä houkutteleva ajatus.
Anton naputti sormiaan pöytään ärsyttävästi.
Kuulin kännykkäni piippaavan. Viesti.
”Oliko se minun?” Anton kysyi innokkaana ja oli jo pompannut pystyyn. Hän kirjaimellisesti ryntäsi puhelimensa luokse. Hänen naamansa venähti pettyneenä kun tajusi äänen tulleen minun puhelimestani.
Anton laski puhelimensa pöydälle ja jäi istumaan tuijottaen sitä tiiviisti, niin kuin se muka katseen voimasta alkaisi soida.
”Odotatko jotain viestiä vai?” kysyin tuijotettuani hetken Antonia epäuskoisena.
Anton vilkaisi minua. ”Miten niin?”
Voi luoja, oliko hän noin tyhmä. Olin jo hetken eilisen jälkeen luullut että ei.
”Haloo?” naurahdin pyöritellen silmiäni. ”Ei se tuijottamalla ala soimaan.”
”Ei niin.”
Huokaisin ja näppäilin saapuneen viestin auki.
Älä jaksa, Aura. Mitä olen tehnyt, kun et voi puhua kanssani?
Huokaisin ärtyneesti. Eikö Emil ikinä luovuttaisi? Pudotin kännykän pöydälle vastaamatta viestiin. Antonin käänsi katseensa puhelimestaan minuun.
”Mitä?” hän kysyi uteliaana katse sahaten minun ja kännykkäni välillä.
”Ei mitään”, mutisin ja lusikoin turhautuneena jukurttia suuhuni. Emil tuntui tuhoavani hyvän mieleni aina kun ilmoitti itsestään mitään.
Anton virnisti. ”Kerro kuka lähetti ja mitä, niin minä kerron keneltä odotan… viestiä.”
Epäröin vain hetken, sillä uteliaisuus kuitenkin voitti.
”Hyvä on. Emil lähetti viestin. Hän haluaa tietää miksi en vastaa puheluihin.”
Anton tuhahti pettyneenä.
”Mitä?” tivasin.
”Luulin jo että se oli Miika…”
”Miksi sinä haluat Miikan viestittelevän minulle?” kysyin äkkiä ärtyneenä.
Anton kohautti olkiaan. ”Kun teillä on selvästi jotain ongelmia. Oikeasti.”
”Sinä yrität nyt luistaa sopimuksesta”, sanoin väistäen Antonin kommentin. Minua ei huvittanut puhua Miikasta. ”No niin sinun vuorosi, keneltä odotat viestiä?”
”No siltä”, Anton sanoi ja haroi hiuksiaan hermostuneena.
”Keneltä?” kysyin virnistäen vaikka arvasin jo vastauksen.
”Hitto Aura, no siltä Kaislalta.”
Tuijotin Antonia hetken suu auki. ”Ahaa tämä Kaisla on nyt se tyttö…”
Anton irvisti minun vihjailevalle äänensävylleni.
”Mutta siis päivystät nyt puhelimen äärellä jos hän sattumalta sattuisi lähettämään sinulle viestin?” kysyin tietämättä mitä minun olisi pitänyt ajatella. Oliko veljeni oikeasti niin toivoton tapaus?
”Odotan hänen vastaavan”, Anton korjasi.
”Oho. Saitko sanottua hänelle siis jotain?” kysyin yllättyneenä. Tyhjä jukurtti purkki kaatui pöydälle ja pyöri muutaman sentin lähemmäs pöydän reunaa.
”Sain”, Anton sanoi ylpeyttä äänessään.
Minä pyörittelin päätäni rintaansa röyhistävälle veljelleni noustessani pöydästä.
”No edes toinen meistä kykenee siihen”, Anton sanoi hiukan piikittelevästi. Minä mulkaisin häntä olkani ylitse.
”Mistä olet päätellyt, etten minä kykene sanomaan hänelle mitään?” kysyin ärtyneesti.
”Kummalle? Emilille vai Miikalle?” Anton kysyi virnistäen.
”Olet kamala”, ärisin mutta Antonin keskittyminen kohdistui vain juuri piipanneeseen kännykkäänsä.
Minä marssin huoneeseeni. Minulla sattui olemaan maailman rasittavin veli joka oli myös helvetin rasittavasti oikeassa monessa asiassa. Kuten siinä, että en tuntunut todellakaan saavan aikaiseksi sanoa Miikalle mitään. Luoja, hänhän oli vain yhden tekstiviestin päässä.
Huokaisin syvään ennen kuin avasin uuden tyhjän viestikentän. Nyt tai ei koskaan.

jatkuu....

maanantai 6. elokuuta 2012

Fuksianpunainen pioni

Osa 8


Luke
Hienoa, keskusteluista tuon naisen kanssa ei tullut mitään. Aina hän saisi jonkun paniikkikohtauksen. Vetäydyin kauemmas.
Nojasin keittiön tasoon ja tuijotin ulos. Minulla ei todellakaan ollut käsitystä siitä oliko tämä normaalia käytöstä naiselta. Haukkoa joka välissä henkeä, mutta ei nämä kyllä mitään helpoimpia uutisia sulatettaviksi ollutkaan. Olin odottanut hänen rynnistävän pakoon.
Hätkähdin kun nainen valahti lattialle. Hänen silmänsä olivat ummessa.
Ennen kuin tajusinkaan, olin syöksynyt tämän viereen. Kathy näytti tuskaiselta.
”Onko kaikki hyvin?” kysyin. Nainen irvisti vastaamatta mitään. Ei siis.
Kokeilin naisen otsaa, joka tuntui kuumalta. Kuumetta? Näin äkkiä. Voi hyvä luoja, ei tuo nainen tainnut itsekään olla edes normaali.
Huokaisten nostin Kathyn syliini. Ei häntä lattialle voinut jättää. Hän rimpuili hiukan vastaan, mutta tajusi varmasti itsekin sen aivan turhaksi.
Kaunis hän oli, huomasin ajattelevani kantaessani naista yläkertaan. Hän oli yhä tajuissaan, mutta näytti kieltämättä melko tuskaiselta. Laskin hänet vierashuoneen sängylle.
Kathy oli muuttunut kalpeaksi. Seisoin hetken toimettomana sängyn vieressä. Ei minulla ikinä ollut kipeitä vieraita ollutkaan.
Mikä hänelle oli yhtäkkiä tullut?
Kathyn silmät olivat painuneet kiinni. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Lopulta päädyin istumaan tuolille sängyn viereen pyöritellen naisen puhelinta kädessäni. Yhtäkkiä se räjähti soimaan. Näytöllä vilkkui nimi Nina. Vilkaisin Kathyä joka oli voihkaissut soittoäänen kaikuessa hiljaisessa huoneessa. Hänen toinen kätensä takertui toiseen tyynyyn jonka hän painoi kasvoillensa.
Lopulta painoin vihreää luuria.
”Kathy! Missä helvetissä sinä olet? Sieltä baaristakin sinä vaan katosit! Arvaa etsinkö minä sinua kaikkialta! Oli lähellä etten tehnyt poliisille katoamisilmoitusta!”
Jouduin pitämään kännykkää varmaan metrin etisyydellä korvastani, jotten olisi koko lopunikääni täysin kuuro.
”Kathy?!” Nina kuulosti vaativalta.
”Kathy nukkuu”, sanoin hitaasti. Puhelimen toiseen päähän laskeutui hiljaisuus.
”Kuka siellä on?” Nina kysyi. Hänen äänestään huokui huolestuneisuus.
”Olen Luke, sieltä baarista”, sanoin.
”Jaha… no tuota… käske Kathyn soittaa kun hän herää”, Nina vaati, hänen äänensävynsä oli kuitenkin hiukan pehmeämpi.
”Hyvä on.”
Sen sanottuani Nina löi luurin kiinni.

Kathy pyörähti kyljelleen. Hän huokaisi ja peitti toisella kädellä silmänsä. Hänen hengityksensä oli muuttunut ja aistin hänen olevan hereillä.
Vetäydyin kauemmas hänestä huoneen toiselle puolelle. Häntä olisi turha säikytellä kuitenkaan.
Kathy raotti luomiaan ja hänen katseensa kohdistui samantien minuun.
”Meinaatko taas pyörtyä?” kysyin Kathyn noustessa istumaan sängyn laidalle. En millään saanut peitettyä pientä ilkeilevää sävyä äänestäni.
”Turpa kiinni”, Kathy murahti. Hän haroi sekaisia hiuksiaan yrittäen saada niitä jotenkin aisoihin.
”Olet siis… demoni”, Kathy huokaisi tuijottaen lattiaa. ”Mahdotonta”, hän lisäsi vielä itsekseen, vaikkei tosin tiennytkään miten selkeästi kuulin senkin. Hänen sydämensä hakkasi taas nopeampaa tahtia.
”Olen suojelijademoni”, Luke korjasin virnistäen. ”Sen takia tapan vampyyreja.”
Kathy tuijotti minua suu auki.
”Suojeli…” hänen äänensä hiipui olemattomiin. En osannut tulkita hänen ilmettään. ”…demoni…?”
Naurahdin itsekseni naisen mutinalle.
”Suojelijademoni”, sanoin uudelleen ja huomasin naisen silmien pyöristyvän jälleen.
”Mitä se tarkalleen tarkoittaa?” nainen kysyi kuiskaten.
Huokaisin raskaasti. En oikeastaan tiennyt itsekään, Ethan tosin kuittaili usein suojelunhalustani kaikkea kohtaan mikä kuului minulle.
”Sinua se koskettaa niin, etten halua sinun joutuvan vampyyrien käsiin”, sanoin nojaten edelleen vastakkaiseen seinään. Hävetti myöntää tuo. Miksi edes halusin suojella tuota naista niin kiivaasti? ”Vampyyrien tappaminen liittyy siihen myös. Suojelen teitä niiltä.” Teillä, viittasin ylipäätään ihmisiin.
”Miksi?” nainen kysyi suu auki.
”Moneenko kertaan pitää selittää?” kysyin melkoisen huvittuneena. ”Siitä seuraisi vain sinun ruumiisi.”
Kathy avasi suunsa mutta sulki sen jälkeen. Minua melkeinpä hämmästytti naisen rauhallisuus. Tämä keskustelu meni paremmin kuin yksikään aikaisempi. Hänen kätensä puristi lakanaa nyrkissään.
”Onko Ethankin… suojelijademoni?”
”Ei”, mutisin. ”Hän on vihandemoni. Tosin mielenvikainen sellainen.”
Kathyn suu loksahti uudelleen auki. ”Mitä hän tekee? Vihoittelee kaikille?” Kathy kysyi. Hänen huono vitsinsä ei naurattanut edes häntä itseään. Aistin hänen jännittyneisyytensä luoja kiitos hän piti itsensä kuitenkin rauhallisena kerrankin.
”Ei hän… on helposti tulistuvaa tyyppiä, mutta hän on oppinut hallitsemaan sitä melko hyvin. Hän purkaa sitä aina tappeluihin… useimmiten vampyyrejä vastaan”, selitin päätäni pyöritellen.
”Olen huomannut…” Kathy mutisi. Arvasin hänen viittaavan siihen, kun oli aikaisemmin vihjannut Ethanille tämän olevan outo.
”Ja kyllä hän energiaansa muuhunkin osaa kuluttaa…” mutisin.
Kathy katsoi minua kysyvästi. ”Mitä tarkoitat?”
”No sanotaan nyt vaikka niin, että Ethan ei ole mitään sitoutuvaa tyyppiä, vaan pitää enemmän yhdenyön suhteista.”
Kathyn suu mutristui hiukan. Hän nousi ylös ja suunnisti kylpyhuonetta kohti. Kaipa hän oli saanut keskustelusta tarpeeksi.
”Odota”, murahdin ja harpoin vaatekaapin luo, tarttuen ensimmäiseen paitaan ja heitin sen Kathylle, joka katsoi minua kummissaan.
Ennen kuin hän ehti kuitenkaan sanoa mitään, harpoin jo ulos huoneesta.

jatkuu

torstai 2. elokuuta 2012

Julkkis osa 22


”Hei Aura!”
Anton joka juuri oli selittänyt jotain, hiljeni ja vilkaisi taaksemme. Minä seurasin esimerkkiä ja huomasin Annin heiluttavan kättään McDonald’sin edessä.
En tiennyt pitikö minun mennä hänen luokseen. Tai että halusinko edes mennä hänen luokseen. Anni lähti kuitenkin sipsuttamaan minua kohti korkeilla talvikengillään takki käsivarrellaan.
”Kuka tuo on?” Anton kysyi, mutten ehtinyt vastata kun Anni jo olikin meidän edessämme.
”Hei, mikä sattuma! Emil soitti minulle eilen”, Anni sanoi ja saatoin vannoa, että hymy joka hänellä oli kasvoillaan, oli jämähtänyt siihen. Se oli kaikkea muuta kuin aito. Hän vilkaisi Antonia arvioivasti ja käänsi katseensa sitten taas minuun.
”Kappas vain”, sanoin. Jostain kumman syystä minua ei hymyilyttänyt saati ilahduttanut yhtään.
”Niin! Hän kyseli sinusta. Et kuulemma vastaa puheluihin”, Anni sanoi ja kuulosti hitusen loukkaantuneelta.
Mieleni teki kysyä oliko hymy jämähtänyt hänen kasvoilleen jollain Botoxilla, vai mikä häntä vaivasi.
”Niin enpä ole tainnut vastata”, sanoin. Minua ärsyttivät Annin korot. Ilman niitä hän olisi ollut minua lyhyempi, eikä minun olisi tarvinnut katsoa häntä ylöspäin. Mistä hän oli löytänyt noin korkeakorkoiset talvikengät? Toivottavasti hän vielä taittaisi niillä nilkkansa.
”Emil oli hiukan pettynyt, hän haluaisi olla kanssasi enemmän”, Anni sanoi ja iski silmää.
”Minä en.”
Vihdoin Annin ilme hytkähti.
”Minusta olisit hänelle velkaa treffit tai parit. Hän on auttanut sinua paljon”, Anni sanoi ja hänen äänensä muuttui hiukan myrkyllisemmäksi.
”Siinä tapauksessa olen maksanut velkani, eikä minulla ole Emilille enää muuta asiaa, kuin että jättäisi minut rauhaan.” Niin olisi kaikista paras. Antonin katse sahasi minussa ja Annissa.
Annin hymy muuttui. Hän kumartui hiukan lähemmäs.
”Usko pois, Emil olisi paras vaihtoehto. Miika ei sinusta enää välitä.”
Naamioin kasvoilleni nopeasti tekohymyn. ”Kiitos vaan, mutta minusta tuntuu, että selviän eteenpäin ilman sinun apuasi.”
Anni kohotti toista kulmaansa.
”Jos Emil sinulle sattuu soittamaan, voit kyllä sanoa että puhun hänen kanssaan julkkarikeikalla. Sitä ennen en kamalasti jaksaisi vaivata päätäni hänellä.”
Sen sanottuani, odottamatta Annin vastausta, käännyin ympäri ja vetäisin Antonin mukaani. Kuulin Annin tuhahtavan takanani.
”Kuka se oli?” Anton kysyi ja vilkaisi vielä taakseen.
”Bitch”, mutisin hampaita kiristellen. Anton pidätteli hymyään.
”Aijai sisko”, hän naurahti.
”Hmh”, hymähdin ja vilkaisin Antonia. ”Mikä sinua painaa?”
Tämä pudisti pienesti päätään ja työnsi kädet takkinsa taskuun. ”Ei mitään vakavaa.”
”En minä uskokaan niin, mutta äiti luulee että käytät huumeita tai jotain vastaavaan”, naurahdin. Olinko minä jotenkin pieni, kun katsoin häntäkin hiukan ylöspäin. Herran jestas ja Anton oli kuitenkin vain vuoden nuorempi kuin minä.
Anton katsoi minua hetken kunnes käänsi katseensa tiehen ja potkaisi lumikokkaretta.
”Ei mitään sellaista.”
”Joku tyttö?” kysyin. Hiljaisuudesta päätellen osuin oikeaan. En voinut olla hymyilemättä itsekseni.
”Mistä niin päättelet?” Anton kysyi kuitenkaan kieltämättä mitään. Hän käveli askeleen minun edelläni, enkä voinut olla huomaamatta että hänellä oli samanlainen kävelytyyli kuin Miikalla.
”Kyllä minä sinut tarpeeksi hyvin tunnen”, vastasin tyytyväisenä. ”Kuka se on?”
”Älä viitsi. Et sano äidille sitten mitään”, hän murahti.
Minä naurahdin uudestaan.
Anton avasi pienen leffateatterin oven auki.
”Kuka?” kysyin. Tiesin, että Anton kertoisi lopulta.
”Yksi meidän koulusta… rinnakkaisluokalta”, hän vastasi vetäessään minut lippukassalle.
Hän valitsi jonkun toimintaelokuvan ja säälin itseäni jo valmiiksi.
”Oletko jutellut hänen kanssaan?” kysyin kun istuimme alas odottamaan elokuvan alkua.
Anton pyöritteli päätään kunnes lopulta nyökkäsi.
”Ja?”
Anton kohautti olkiaan.
Minä huokaisin raskaasti. ”Älä viitsi. Oletteko kavereita?”
Anton pyöritteli taas päätään. ”Tavallaan.”
”Okei helppo kysymys, oletko jutellut hänen kanssaan kahdestaan?”
Anton naurahti eikä vastannut.
”No oletko?” kysyin uudelleen ja tönäisin häntä hiukan.
”No olen.”
”Toinen helppo, oletko sanonut että pidät hänestä?” kysyin. Oikeastaan olin hiukan yllättynyt siitä että Anton kertoi näinkin paljon. Me itseasiassa juttelimme aika harvoin.
”En.”
Huokaisin. Tietenkään ei. Kukaan poika ei tuntunut saavan sitä aikaiseksi.
”Sinun pitäisi”, sanoin ja kiristelin hiukan hampaitani.
Anton naurahti kuivasti. ”Ei hän minusta kuitenkaan…”
”Älä viitsi”, sanoin keskeyttäen hänet. ”Et voi tietää jos et kysy.”
Aivan, et tiedä mitä Miika oikeasti ajattelee sinusta jos et kysy.
Mitä? Mistä helvetistä tuo tuli?

jatkuu...