”Hei Aura!”
Anton joka juuri oli selittänyt jotain, hiljeni ja vilkaisi
taaksemme. Minä seurasin esimerkkiä ja huomasin Annin heiluttavan kättään
McDonald’sin edessä.
En tiennyt pitikö minun mennä hänen luokseen. Tai että
halusinko edes mennä hänen luokseen. Anni lähti kuitenkin sipsuttamaan minua
kohti korkeilla talvikengillään takki käsivarrellaan.
”Kuka tuo on?” Anton kysyi, mutten ehtinyt vastata kun Anni
jo olikin meidän edessämme.
”Hei, mikä sattuma! Emil soitti minulle eilen”, Anni sanoi
ja saatoin vannoa, että hymy joka hänellä oli kasvoillaan, oli jämähtänyt
siihen. Se oli kaikkea muuta kuin aito. Hän vilkaisi Antonia arvioivasti ja
käänsi katseensa sitten taas minuun.
”Kappas vain”, sanoin. Jostain kumman syystä minua ei
hymyilyttänyt saati ilahduttanut yhtään.
”Niin! Hän kyseli sinusta. Et kuulemma vastaa puheluihin”,
Anni sanoi ja kuulosti hitusen loukkaantuneelta.
Mieleni teki kysyä oliko hymy jämähtänyt hänen kasvoilleen
jollain Botoxilla, vai mikä häntä vaivasi.
”Niin enpä ole tainnut vastata”, sanoin. Minua ärsyttivät
Annin korot. Ilman niitä hän olisi ollut minua lyhyempi, eikä minun olisi
tarvinnut katsoa häntä ylöspäin. Mistä hän oli löytänyt noin korkeakorkoiset
talvikengät? Toivottavasti hän vielä taittaisi niillä nilkkansa.
”Emil oli hiukan pettynyt, hän haluaisi olla kanssasi enemmän”,
Anni sanoi ja iski silmää.
”Minä en.”
Vihdoin Annin ilme hytkähti.
”Minusta olisit hänelle velkaa treffit tai parit. Hän on
auttanut sinua paljon”, Anni sanoi ja hänen äänensä muuttui hiukan myrkyllisemmäksi.
”Siinä tapauksessa olen maksanut velkani, eikä minulla ole
Emilille enää muuta asiaa, kuin että jättäisi minut rauhaan.” Niin olisi
kaikista paras. Antonin katse sahasi minussa ja Annissa.
Annin hymy muuttui. Hän kumartui hiukan lähemmäs.
”Usko pois, Emil olisi paras vaihtoehto. Miika ei sinusta
enää välitä.”
Naamioin kasvoilleni nopeasti tekohymyn. ”Kiitos vaan, mutta
minusta tuntuu, että selviän eteenpäin ilman
sinun apuasi.”
Anni kohotti toista kulmaansa.
”Jos Emil sinulle sattuu soittamaan, voit kyllä sanoa että
puhun hänen kanssaan julkkarikeikalla. Sitä ennen en kamalasti jaksaisi vaivata
päätäni hänellä.”
Sen sanottuani, odottamatta Annin vastausta, käännyin ympäri
ja vetäisin Antonin mukaani. Kuulin Annin tuhahtavan takanani.
”Kuka se oli?” Anton kysyi ja vilkaisi vielä taakseen.
”Bitch”, mutisin hampaita kiristellen. Anton pidätteli
hymyään.
”Aijai sisko”, hän naurahti.
”Hmh”, hymähdin ja vilkaisin Antonia. ”Mikä sinua painaa?”
Tämä pudisti pienesti päätään ja työnsi kädet takkinsa
taskuun. ”Ei mitään vakavaa.”
”En minä uskokaan niin, mutta äiti luulee että käytät
huumeita tai jotain vastaavaan”, naurahdin. Olinko minä jotenkin pieni, kun
katsoin häntäkin hiukan ylöspäin. Herran jestas ja Anton oli kuitenkin vain
vuoden nuorempi kuin minä.
Anton katsoi minua hetken kunnes käänsi katseensa tiehen ja
potkaisi lumikokkaretta.
”Ei mitään sellaista.”
”Joku tyttö?” kysyin. Hiljaisuudesta päätellen osuin
oikeaan. En voinut olla hymyilemättä itsekseni.
”Mistä niin päättelet?” Anton kysyi kuitenkaan kieltämättä
mitään. Hän käveli askeleen minun edelläni, enkä voinut olla huomaamatta että
hänellä oli samanlainen kävelytyyli kuin Miikalla.
”Kyllä minä sinut tarpeeksi hyvin tunnen”, vastasin tyytyväisenä.
”Kuka se on?”
”Älä viitsi. Et sano äidille sitten mitään”, hän murahti.
Minä naurahdin uudestaan.
Anton avasi pienen leffateatterin oven auki.
”Kuka?” kysyin. Tiesin, että Anton kertoisi lopulta.
”Yksi meidän koulusta… rinnakkaisluokalta”, hän vastasi
vetäessään minut lippukassalle.
Hän valitsi jonkun toimintaelokuvan ja säälin itseäni jo
valmiiksi.
”Oletko jutellut hänen kanssaan?” kysyin kun istuimme alas
odottamaan elokuvan alkua.
Anton pyöritteli päätään kunnes lopulta nyökkäsi.
”Ja?”
Anton kohautti olkiaan.
Minä huokaisin raskaasti. ”Älä viitsi. Oletteko kavereita?”
Anton pyöritteli taas päätään. ”Tavallaan.”
”Okei helppo kysymys, oletko jutellut hänen kanssaan
kahdestaan?”
Anton naurahti eikä vastannut.
”No oletko?” kysyin uudelleen ja tönäisin häntä hiukan.
”No olen.”
”Toinen helppo, oletko sanonut että pidät hänestä?” kysyin.
Oikeastaan olin hiukan yllättynyt siitä että Anton kertoi näinkin paljon. Me
itseasiassa juttelimme aika harvoin.
”En.”
Huokaisin. Tietenkään ei. Kukaan poika ei tuntunut saavan
sitä aikaiseksi.
”Sinun pitäisi”, sanoin ja kiristelin hiukan hampaitani.
Anton naurahti kuivasti. ”Ei hän minusta kuitenkaan…”
”Älä viitsi”, sanoin keskeyttäen hänet. ”Et voi tietää jos
et kysy.”
Aivan, et tiedä mitä
Miika oikeasti ajattelee sinusta jos et kysy.
Mitä? Mistä helvetistä tuo tuli?
jatkuu...
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti