Pyörin sängyssä koko yön saamatta unta ollenkaan. Aina kun
suljin silminäni, Miikan kuva ilmestyi verkkokalvolleni kuin mikäkin pinttyminä
jota ei saanut pois.
Potkin peiton pois päältäni ja hengitin syvään.
Vaikka huoneeni ilma oli viileä, minulla oli kauhean kuuma
joten nukkumisesta ei tuntunut tulevan mitään.
Eikä tilannetta yhtään auttanut, että tiesin loman olevan
lopussa ja pitäisi vähitellen taas totutella koulurytmiin.
Voihkaisten laskin jalkani lattialle. Turha sitä oli yrittää
nukkua, kun ei vaan onnistunut.
Joululahjaksi saamani kitara lepäsi vastakkaiseen seinään.
Sen kummempia miettimättä astelin sen eteen.
Käteni lipui sen kaulaa alas kieliä pitkin ennen kuin
tartuin siihen.
Totta puhuen en ollut ehtinyt soittaa sitä tarpeeksi. Vedin
yöpöydän laatikosta nuottivihkoni ja tapailin sointuja hyräillen samalla
melodiaa. Jostain syystä se kuulosti paljon balladilta.
Heräsin pää seinään nojaten kitara yhä sylissäni.
Ja kellokin oli jo ties kuinka paljon.
Nuotti vihkoon oli kuitenkin yön aikana täyttynyt melkein
kolme sivua melodia kulkua, sointuja ja joitain sanoja.
Joku paukautti oven. Sen jälkeen kuului äidin ääni, eikä
mitenkään hiljaisena.
Huokaisten laskin kitaran sängylleni ja avasin huoneeni oven.
”Anton! Nyt tämä saa riittää. Olet tiuskinut jo pitkän aikaa
ja katoillut sinne sun tänne. Mikä sinua vaivaa?”
Jäin hämmentyneenä seisomaan ovelleni. Tilanne oli
järjenvastainen. Tätä tapahtui harvoin.
Minun pikkuveljelleni suututtiin harvoin. Antonin huoneesta
kuului vastaukseksi mutinaa joka kuulosti epäilyttävästi ”Ei mikään” –
tyyliseltä vastaukselta.
Äiti vilkaisi minua hiukan epätoivoisena.
”Mitä täällä tapahtuu?” kysyin.
”Sinä nyt olet ollut niin omissa maailmoissasi koko ajan,
ettet ole huomannut Antonin käytöstä”, hän melkein tiuskaisi minulle. Selittämättä
minulle mitään.
Minä katsoin äitiä hiukan yllättyneenä. Omissa
maailmoissani? Oliko jotain mistä olin muka nyt jäänyt paitsi?
Itsekseen mutisten hän jätti Antonin huoneen oven rauhaan.
Hänen kadottuaan näkyvistä koputin pienesti Antonin huoneen
oveen.
Sisältä kuului murahdus.
Raotin varovasti ovea. Anton makasi sängyllä ja heitteli
pientä palloa seinään. Hän vilkaisi minua.
”Oletko kunnossa?” kysyin nojaten perässäni sulkemaani
oveen.
”Olen olen.”
Hitto, missä vaiheensa hänen äänestään oli tullut
tuollainen. Erilainen… matalampi.
Minun katseeni kiersi hänen huonettaan… se oli siisti. Nyt
oli joku pielessä.
”Kuule, ajattelin mennä tänään leffaan”, sanoin hämmästyen
itsekin aiettani josta en vielä hetki sitten tiennyt itsekään mitään. ”Tuletko
mukaan?”
Anton katsoi minua yllättyneenä.
”Minä voin maksaa sinut”, tarjouduin. Yhtäkkiä halusin
viettää aikaa veljeni kanssa. Ja sitä sattui todella harvoin.
”Mikset pyydä sitä Miikaa?” hän kysyi ja nousi istumaan tömäyttäen
jalat maahan.
Minä pyörittelin hetken päätäni. ”En minä… se on aika…
monimutkaista”, sanoin lopulta.
Anton katsoi minua hetken. ”Ai minä olin se, jolla oli
ongelmia?”
Naurahdin. ”No lähdetkö?”
Anton kohautti harteitaan. ”Okei.”
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti