maanantai 30. heinäkuuta 2012

Julkkis osa 21


Pyörin sängyssä koko yön saamatta unta ollenkaan. Aina kun suljin silminäni, Miikan kuva ilmestyi verkkokalvolleni kuin mikäkin pinttyminä jota ei saanut pois.
Potkin peiton pois päältäni ja hengitin syvään.
Vaikka huoneeni ilma oli viileä, minulla oli kauhean kuuma joten nukkumisesta ei tuntunut tulevan mitään.
Eikä tilannetta yhtään auttanut, että tiesin loman olevan lopussa ja pitäisi vähitellen taas totutella koulurytmiin.
Voihkaisten laskin jalkani lattialle. Turha sitä oli yrittää nukkua, kun ei vaan onnistunut.
Joululahjaksi saamani kitara lepäsi vastakkaiseen seinään. Sen kummempia miettimättä astelin sen eteen.
Käteni lipui sen kaulaa alas kieliä pitkin ennen kuin tartuin siihen.
Totta puhuen en ollut ehtinyt soittaa sitä tarpeeksi. Vedin yöpöydän laatikosta nuottivihkoni ja tapailin sointuja hyräillen samalla melodiaa. Jostain syystä se kuulosti paljon balladilta.

Heräsin pää seinään nojaten kitara yhä sylissäni.
Ja kellokin oli jo ties kuinka paljon.
Nuotti vihkoon oli kuitenkin yön aikana täyttynyt melkein kolme sivua melodia kulkua, sointuja ja joitain sanoja.
Joku paukautti oven. Sen jälkeen kuului äidin ääni, eikä mitenkään hiljaisena.
Huokaisten laskin kitaran sängylleni ja avasin huoneeni oven.
”Anton! Nyt tämä saa riittää. Olet tiuskinut jo pitkän aikaa ja katoillut sinne sun tänne. Mikä sinua vaivaa?”
Jäin hämmentyneenä seisomaan ovelleni. Tilanne oli järjenvastainen. Tätä tapahtui harvoin.
Minun pikkuveljelleni suututtiin harvoin. Antonin huoneesta kuului vastaukseksi mutinaa joka kuulosti epäilyttävästi ”Ei mikään” – tyyliseltä vastaukselta.
Äiti vilkaisi minua hiukan epätoivoisena.
”Mitä täällä tapahtuu?” kysyin.
”Sinä nyt olet ollut niin omissa maailmoissasi koko ajan, ettet ole huomannut Antonin käytöstä”, hän melkein tiuskaisi minulle. Selittämättä minulle mitään.
Minä katsoin äitiä hiukan yllättyneenä. Omissa maailmoissani? Oliko jotain mistä olin muka nyt jäänyt paitsi?
Itsekseen mutisten hän jätti Antonin huoneen oven rauhaan.
Hänen kadottuaan näkyvistä koputin pienesti Antonin huoneen oveen.
Sisältä kuului murahdus.
Raotin varovasti ovea. Anton makasi sängyllä ja heitteli pientä palloa seinään. Hän vilkaisi minua.
”Oletko kunnossa?” kysyin nojaten perässäni sulkemaani oveen.
”Olen olen.”
Hitto, missä vaiheensa hänen äänestään oli tullut tuollainen. Erilainen… matalampi.
Minun katseeni kiersi hänen huonettaan… se oli siisti. Nyt oli joku pielessä.
”Kuule, ajattelin mennä tänään leffaan”, sanoin hämmästyen itsekin aiettani josta en vielä hetki sitten tiennyt itsekään mitään. ”Tuletko mukaan?”
Anton katsoi minua yllättyneenä.
”Minä voin maksaa sinut”, tarjouduin. Yhtäkkiä halusin viettää aikaa veljeni kanssa. Ja sitä sattui todella harvoin.
”Mikset pyydä sitä Miikaa?” hän kysyi ja nousi istumaan tömäyttäen jalat maahan.
Minä pyörittelin hetken päätäni. ”En minä… se on aika… monimutkaista”, sanoin lopulta.
Anton katsoi minua hetken. ”Ai minä olin se, jolla oli ongelmia?”
Naurahdin. ”No lähdetkö?”
Anton kohautti harteitaan. ”Okei.”

jatkuu...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti