Luke
Vetäisin asevyön
tiukasti kiinni. Vetäisin mustan takin veitsien suojaksi. Huomasin Kathyn
tärisevän hiukan.
”En pidä noista”,
hän sanoi synkkänä. Tiesin hänen tarkoittavan vetisien muodostamaa raskasta
aseistusta.
”En minä niitä
kaikkia tarvitse”, sanoin yrittäen hiukan lievittää hänen huoltaan.
”Et vai? Miksi sitten
raahaat niitä mukanasi?” Kathy kysyi vaativasti. Hänen äänensävynsä oli hiukan
epätoivoinen. Hän pelkäsi puolestani. Tunsin sen.
”Älä huoli”, sanoin
ja astuin hiukan lähemmäs häntä. ”Olet turvassa täällä. Etkä ole yksin, Ninahan
on täällä myös. Viettäkää sellainen… tyttöjenilta.”
Kathy katsoi minua
hetken huvittuneena ennen kuin vakavoitui taas. ”En minä itseni vuoksi pelkää”,
hän vänkäsi.
”Tulen takaisin
ennen kuin huomaatkaan”, lupasin. Tiesin että tällaisia asioita oli helpompi
luvata. Kathy oli suunniltaan huolesta ja totta puhuen ehkä siihen oli hiukan
aihettakin.
Kathy mittaili
minua hetken katseellaan.
”Eikö kelpaa?”
kysyin virnistäen ja levitin hiukan käsiäni. Kathy mutristi huuliaan.
”Noinko pahan
näköinen?” kysyin naurahtaen.
Kathy huokaisi. Hän
astui askeleen lähemmäs ja kietoi kätensä ympärilleni.
”Olet komea niin
kuin aina”, hän mutisi takkiani vasten.
Kathy
Nina oli innoissaan
kahden keskeisestä ajastamme ilman talon täydeltä demoneja. Ja totta puhuen
hänelle teki hyvää olla hetki erossa Ethanista. Ne kaksi olivat aina
liimautuneina toisiinsa. En tosin tiennyt olinko itsekään enää kovin
itsenäinen. Mutta minun ja Luken tilanne oli hiukan erilainen, sillä Luke
seurasi minua kuin koiranpentu ja huolehti minusta kuin en tulisi toimeen ilman
häntä. Ehkä en enää tullutkaan.
Nytkään en voinut
olla seuraamatta kelloa. He olivat olleet poissa vartin. Miten kauan heillä
kestäisi? Tunti, pari tuntia vai koko päivä? Itse en ollut kovinkaan varma,
oliko päivä hyvä ajankohta hyökkäykselle. Luke oli sanonut, että piilopaikka
oli kaukana sivistyksestä, ja päivä oli vampyyrien heikko kohta. Ne eivät
pääsisi pakoon.
”Kauhua vai
komediaa?” Nina kysyi pyöritellen dvd-levyjä käsissään. ”Huhuu Kathy!” Nina
kutsui ja katsoi minua odottavasti. Irvistin hiukan katsoessani kauhuelokuvan
kantta.
”Otetaan se
komedia”, totesin ja lysähdin sohvalle.
Nina sähelsi
laitteiden kanssa ja minä uppouduin taas tuijottamaan kelloa. Miten viisarit
liikkuivatkaan niin kuoleman hitaasti.
”Anna sen kellon
olla, se ei mene yhtään sen nopeampaa”, Nina naurahti työnnettyään elokuvan
laitteen uumeniin.
”Miten voit olla
noin tyyni?” kysyin. Raavin kynnelläni hiukan sohvan käsinojaa. Nina ei
vilkuillut kelloa, Nina ei ollut roikkunut käytävässä Ethanin jaloissa
rukoillen tätä jäämään kotiin, jonka minä olin tehnyt Lukelle, Nina oli vain…
hemmetin tyyni. Joka tuntui aivan järjenvastaiselta.
Nina kohautti
olkiaan. ”Ethan lupasi palata”, hän totesi.
”Mitä hittoa hän
teki sinulle kun sai sinusta tuollaisen?” kysyin pöyristyneenä.
Nina tuhahti.
”Heheh, nyt suu tukkoon. Minä haluan katsoa tämän leffan.”
Minä vaikenin,
mutten kyennyt uppoutumaan leffaan niin että olisin tajunnut mistä siinä oli
kyse. Nina nauroi jo kippurassa. Minulta oli mennyt totaalisesti ohi mille hän
nauroi. Nina vilkaisi minua, kuin tarkistaakseen että edes seurasin elokuvaa.
En saanut
ajatuksiani nollille kertaakaan. Elokuva pyöri ja lopulta ruudun täytti
lopputekstit.
"Olipa hyvä.
Katsotaanko jatko-osa?" Nina kysyi innoissaan. Tuijotin häntä uskomatta
korviani.
"Et innostunut",
Nina totesi lähes syyttävästi.
"Katsotaan
vain", sanoin kun lopulta sain suuni auki. Nina mutristi huuliaan ennen
kuin hymyili tyytyväisenä.
Kun Nina kumartui
vaihtamaan elokuvan laskin pääni sohvan selkänojalle.
"Noniin, nyt
jatkuu", Nina hihkaisi ja lysähti taas viereeni. "Hei, oletko
ok?"
Käännyin katsomaan
häntä. Että oliko kaikki ok? No ei ollut.
"Hei älä
viitsi. Kyllä ne tulevat takasin", Nina sanoi. Hän tuntui puhuvan television
ruudulle ja hän näppäili volumea muutaman pykälän kovemmalle, niin kuin äänet
eivät olisi olleet jo tarpeeksi kovalla.
"Minä käyn
vessassa", totesin nopeasti ja kampesin ylös sohvalta.
"Haittaako jos
laitan tämän jo pyörimään?" Nina huusi perääni. Minä pyöräytin silmiäni.
"Ei
ollenkaan", huusin. Kiivetessäni portaita kuulin Ninan nauravan. Suljin
Luken ja minun yhteisen huoneen oven perässäni ja astelin nopeasti huoneen
toisella puolella olevalle kylpyhuoneen ovelle. Annoin kylmän veden virrata ja
pesin kasvoni. Viileä vesi ei tuntunut auttavan yhtään. Pesin käteni
huolellisesti, vaikkeivat ne edes olleet likaiset. Hankasi saippuaa ja katsoin
itseäni peilistä. Kulmakarvojen välissä oli huolestunut ryppy. Hymykuopista,
joista Luke piti, ei ollut tietoakaan. Vaaleat hiukseni roikkuivat poskilla,
näyttäen sampoo mainoksien painajaisilta.
Kuulin Ninan
kiljaisevan. Naurahdin hiukan, ajatellen että saipahan opetuksen kun katsoo
kauhuelokuvia. Kuivasin käsiäni vaaleaan pehmeään pyyhkeeseen kun tajusin,
ettei Nina katsonut kauhuelokuvaa. Sydämeni jätti lyönnin välistä kun ryntäsin
salamana makuuhuoneen poikki portaisiin. Portaita juostessani Nina kirkaisi
uudestaan.
Nina makasi matolla
joka oli hänen kohdaltaan ehtinyt värjäytyä punaiseksi.
”Voi hyvä luoja”,
henkäisin ja syöksyin Ninan viereen.
Nina avasi suunsa.
Hänen suunpielestään valui verinoro. Hän näytti lähes samalta kuin silloin kun
Ethan oli tuonut hänet tänne. Paita oli jälleen revennyt ja hänellä oli kaulasta
lähes kyynärpäähän asti ylettyvä haava. Onneksi se ei näyttänyt syvältä. Otin
sohvan käsinojalle viikatun huovan ja paivoin sen haavan päälle.
”Älä liiku”, sanoin
lähes hädissäni. Nina pudisti päätään ja irvisti hiukan.
”Häivy!” Nina
kiljahti äkkiä samalla kuin sylki verta suustaan. Tuijotin häntä hetken lähes
kauhistuneena. Leffa pyöri iloisesti Ninan toisella puolella.
Hätkähdin omituista
tunnetta. Ninan katse oli kiinnittynyt jonnekin taakseni.
Käännähdin ympäri.
Steven nojaili lipastoon ja pyöritteli Ninan paidan kankaanpalaa käsissään.
"Mitä
helvettiä sinä teet täällä?" kysyin hiukan epäröiden. Steven virnisti
hiukan. Miten helvetissä hän oli päässyt sisään?
"Tulin hakemaan
sinut", Steven totesi. Hän taitteli verisen kankaanpalan ja työnsi sen
taskuunsa.
"En ole
lähdössä mihinkään kanssasi", totesin. Vilkaisin olkani yli Ninaa. Steven
astui muutaman askeleen lähemmäs. Nina hengitti raskaasti ja painoi itse
terveellä kädellä haavaansa.
"Sinulla ei
taida olla muita mahdollisuuksia", Steven kuiskasi sihahtaen.
Minä pudistin
päätäni.
”Niin että sinä käyt
täällä ensin vähän repimässä ihoa irti ja…” aloitin raivoissani vaikka tiesin
varsin hyvin että minua oli vastassa demoni. Jolle häviäisin mennen tullen.
"Älä ole
typerys. Sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia kun minä olen vastassasi",
Steven murahti kuin olisi lukenut ajatukseni ja oli silmän räpäyksessä aivan
edessäni.
"Sääli",
hän sanoi venytellen. Hänen sormensa valuivat hiusteni läpi. Hänen nyrkkinsä
puristui hiusteni tyveen. Minä älähdin kivusta.
"En suotta
viitsi esittää että ansaitsisit mitään erityiskohtelua", Steven ärähti ja
vetäisi minut kauemmas Ninasta.
Mulkaisin häntä
pahasti. Hän virnisti hiukan ja antoi kasteensa valua kehoani pitkin ennen kuin
koppasi minut kevyesti olkapäälleen.
”Hitto et voi olla
tosissasi!” kivahdin. Kynsin Stevenin selkää. Ehdin nähdä Ninan epätoivoisen
katseen ennen kuin olohuone vaihtui metsään. Steven lähes heitti minut
multaiseen maahan. Kampesin ylös järkyttyneenä.
”Jätitkö Ninan
sinne vuotamaan?” kysyin kiljaisten. Steven seisoi selkä minuun päin. Saatoin
kuulla hänen huokaisevan ärsyyntyneenä. Hän vilkaisi minua olkansa yli.
”Ala tulla”, hän
sanoi.
Purin hetken
huultani. Mitään mahdollisuutta mihinkään pakoyritykseen ei ollut. Nina oli
jäänyt olohuoneen lattialle vuotamaan verta.
”Miten voit olla
noin hullu?” kiljahdin. ”Sinä tapat täysin viattomia naisia!”
Steven käännähti
katsomaan minua silmät loimuten.
”Taidat puhua
Ellasta”, hän totesi ja astui askeleen lähemmäs. Huomasin kuinka hänen oikea
jalkansa ontui hiukan. Reiden kohdalla oli housuissa repeämä ja veri oli kuivunut
kankaaseen.
”Sinä et tiedä
siitä mitään, joten… en halua kuulla sinulta yhtäkään näsäviisastelevaa
kommenttia.” Steven tuijotti minua tiukasti hetken. ”Ala tulla”, hän toisti
äkäisesti.
Stevenin ääni oli
pelottava. Ääni uhkasi repiä kappaleiksi ellen totellut.
Otin varovaisen
askeleen eteenpäin. Steven tuntui kyllästyvän odotteluun ja nappasi rautaisella
otteella kiinni ranteestani.
”En viitsi toistaa enää uudelleen”, hän
sanoi maireasti. Hän nykäisi minut mukaansa. Oloni oli kuin sätkynukella jota
riepotellaan eteenpäin. Olin varma ettei Steven edes yrittänyt odottaa minua
vaan repi minua perässään epäinhimillistä vauhtia.
Talo, jolle Steven
minut johdatti, näytti rauhalliselta, jopa autiolta. Ikkunat olivat pimeänä ja
mikäli sisällä oli täysi taistelu käynnissä, siitä ei näkynyt merkkiäkään
pihalle asti. Punatiilinen rakennus ei sopinut metsän keskelle. Steven marssi
suoraan jykevälle ovelle ja työnsi minut kovakouraisesti sisään.
”Seis!” hän
karjahti. Olimme astuneet suoraan taisteluareenalle. Tilanne pysähtyi kuitenkin
saman tien. Ethan seisoi hyökkäysasennossa ympärillään kourallinen vampyyrejä.
Luke oli juuri iskenyt yhden kuolleena maahan ja vilkuili seuraavaa. Anthonyn
tumma hahmo häälyi Luken takana. Pälyilin säikähtäneenä ympärilleni. Luken
katse kohdistui minuun. Stevenin käsi puristi kaulallani. Portaita kieri alas
epäluonnollisessa asennossa oleva vampyyri. Rick ilmestyi portaiden yläpäähän.
”Steven mitä vittua
sinä teet?” Luke ärähti. Hän oli ottamassa askelta lähemmäs meitä, mutta sai
saman tien kolme vampyyriä astumaan lähemmäs.
Steven nyökkäsi
päätään hiukan taaksepäin ja vampyyrit tuntuivat hiukan hellittävän.
Ethan nousi hiukan
inhimillisempään asentoon.
”Onko Nina
kunnossa?” hän kysyi. Hänen silmissään välähti niin pelottavasti, etten
pystynyt katsomaan häntä.
Steven naurahti
hiukan.
Minä purin hiukan
huultani. Ethanin ei tarvinnut kysyä uudestaan. Kuulin kuinka hän karjaisi,
mutten kääntynyt katsomaan kun hän hyökkäsi lähimmän vampyyrin päälle.
Silmän räpäyksessä
hän oli toisen vampyyrin tiukassa otteessa. Ethan hengitti kiivaasti.
”Hän potee pientä
veren hukkaa, mutta on muuten kunnossa”, Steven sanoi maireasti. Ethan murisi
pelottavasti kiiluva katse Stevenissä.
”Muistatko silloin
kun löysit Ellan vai muutamaa sekuntia liian myöhään?” Steven kysyi. Ethanin
ilme synkkeni entisestään.
”Jos teet sen
uudestaan, vannon”, Ethan aloitti muristen.
Steven naurahti. ”Enpä
usko että tällä kertaa ikinä edes pääset tyttösi luo.”
Ethanin rinnasta
kumpusi uhkaava matala murina. ”En anna sinun tehdä sitä uudestaan”, Ethan
karjaisi. Minä en uskaltanut kunnolla edes hengittää. Tosin Steven ei edes
tehnyt sitä muutenkaan helpoksi, vaan kiristi otettaan kaulallani saaden
hengitykseni yhä katkonaisemmaksi ja vaikeammaksi. Käteni tarttui
automaattisesti Stevenin käteen ja yritin vapauttaa itseni hänen raudanlujasta
otteestaan. Luke ei voinut olla huomaamatta sitä. Tiesin silmistäni paistavan
pakokauhun kun yritin henkeni kaupalla saada happea.
”Päästä Kathy
menemään”, Luke murahti mulkoillen Steveniä pahasti.
”Enpä usko”, Steven
naurahti ja tiukensi otettaan entisestään. Kurkustani pääsi korahdus ja haukoin
tyhjää. Riuhdoin minkä kerkesin, tuloksetta.
”Ajattelin, että
hänestä olisi mukava hiukan leikkiä vampyyrien kanssa. Vai mitä kultsi?” Steven
kysyi ja puhui suu lähes kiinni korvassani. Silmissäni alkoi jo sumeta ja
liikkeet kävivät hitaammiksi.
Luke murahti vastaukseksi
ja hyökkäsi silmänräpäyksessä Steveniä kohti. Steven irrotti otteensa ja
tyrkkäsi minut kovakouraisesti seinää päin, ennen kuin painoi yhdellä
liikkeellä Luken kiinni lattiaan. Haukoin henkeäni ja yritin täysin voimin
pysyä pystyssä huterilla jaloillani. En ehtinyt kaatua kun tunsin kylmien
käsien tarttuvan käsivarsiini kuin liian kireät käsiraudat. Hengitykseni kulki
raskaasti ja rohisten mutta puristava ote kaulalla oli sentään kadonnut. Ehdin
huomata Luken kauhistuneen katseen ennen kuin tunsin uuden kivun kaulallani.
Terävä pisto tuntui uppoavan kurkkuuni asti. Tajusin kiljuvani kuin hengen
hädässä kun terävät hampaat upposivat syvemmälle. Vihlova kipu säteili kaulasta
koko kehooni ja tuntui kuin olisin tulessa. Aivan kuin kärventyisin
sisältäpäin.
jatkuu..
A/N : Hyvää aprillipäivää kaikille! Tässä on ollut hiukan kiireitä ja olen niin tyytyväinen kun sain taas vihdoin jatkettua tätä ja avatttua jälleen uuden kuukauden! Tuon Jokaisella pilvellä on kultareuna novellin perään on tullut muutama kysely että milloin se jatkuu, ja totuushan on että se katosi kuin tuhkatuuleen koneeltani eikä varmuuskopioita ollut. Eikä tämä ollut aprillipila. Noh, minäpä siis kirjoitan sitä uudestaan ja julkaisen jatkoa heti kun pystyn. Mutta toivoa ei ole menetetty! Että näin taas tänään.
Voi apua, miten jännittävää! Ei saa jättää tollasseen kohtaan! Jatkoa odotellessa...
VastaaPoistaMää en yhtään tykkää fantasiatarinoista, mutta tää on huippu<3 Tykkään muutenki ko kirjotat niin pitkästi aina :P Niin että laitappas lisää jatkoa vaan tulemaan.
VastaaPoistaMillon meinasit jatkaa taas?
VastaaPoista