Sunnuntai 29.5
Heräsin puhelimen pirinään. Haparoin sitä kädelläni
jaksamatta kunnolla avata silmiäni.
”Huomenta päivänsankari!” Nooran ääni kajahti ennen kuin
ehdin kunnolla edes vastata puhelimeen.
”Mmhm”, mutisin edelleen puoliunessa.
”Nyt ylös ja ulos ja juhlimaan!” Noora kajautti taas.
”Nytkö? Aamulla? Oletko aivan hullu?” parahdin. Noora ei
voinut olla tosissaan. Kaivauduin syvemmälle peiton alle.
”Onko sinulla muka parempaa tekemistä? Kerran sitä vain
täyttää 23. Nyt nouse ylös.”
”Oli parempaa tekemistä. Nukkuminen. Mutta joku nimeltä
mainitsematon pilasi sen”, mutisin samalla kun väänsin itseni ylös sängystä.
”Akseli vai? Arvasin että hän on siellä”, Noora sanoi
kuulostaen aivan liian pirteältä näin aamusta.
”Ei Akseli ole täällä”, sanoin heti.
”Aijai, hän rikkoo poikaystävän velvollisuuksia.”
”Älä nyt. Hän tietää että en ole aamuihmisiä ja että pidän
pitkään nukkumisesta”, puolustelin samalla kun etsin vaatteita. Olihan hän
täällä edellisiltana ollut. Hän kävi luonani useammin kuin minä hänen.
”Kyllä minäkin sen tiedän, mutta en halua sinun nukkuvan
syntymäpäiväsi ohi”, Noora vastasi nauraen. ”No joko nousit?”
”Kyllä kyllä”, vastasin kärttyisesti.
Noora nauroi. ”Äläs nyt. Nyt valmistaudut lähtöön. Tulemme
hakemaan sinut kohta.”
”Mitä?” kysyin hämmästyneenä. ”Mihin?”
Noora vain nauroi ennen kuin sulki puhelun vastaamatta.
Edelleen äimistyneenä ja tietämättömänä siitä mitä Noora oli taas keksinyt
pääni menoksi, valmistauduin tulevaan koitokseen.
Vain hiukan yli vartin päästä puhelusta selvisi, että Nooran
käyttämä me, käsitti hänet itsensä, Henrin ja Akselin.
”Tiesin kyllä, ettei Akseli ollut luonasi”, Noora virnisti
minun astuttua ulos ja tuijotettuani heitä yllättyneenä.
”Olet kamala, kamala, kamala ystävä”, sanoin ja huitaisin
kädelläni Nooran otsaa kohti.
Henri vetäisi nauravan Nooran käden ulottuviltani ennen kuin
ehdin aiheuttaa hänelle mustaa silmää.
Käänsin katseeni hymyilevään Akseliin. Hän astui eteeni ja
veti takataskustaan mustan huivin.
”Saanko?” hän kysyi virnistäen ja kääri huivia hiukan. Hän
tarttui minua olkapäistä ja pyöräytti minut selkä häneen päin.
”Syytä tästä Nooraa”, Akseli kuiskasi korvaani ennen kuin
peitti silmäni huivilla.
”Niin teen. Hän kuulee vielä kunniansa”, mutisin.
Akseli naurahti. Hän kiristi huivin solmua.”Onko liian
kireällä?” hän kysyi.
”Ei ole”, vastasin ja hymyilin hiukan.
”Hyvä”, Akseli vastasi ja painoi kevyen suudelman niskaani ennen
kuin tarttui kädestäni.
”Ai niin ja luulenpa että meillä on tänään kuukausipäivä”,
Akseli kuiskasi korvaani vielä ennen kuin lähti taluttamaan minua autolle.
Pieni hymyn poikanen kasvoillani leveni hiukan.
Akseli auttoi minut autoon Nooran hölöttäessä iloisesti.
Kuulin hänen avaavan kameran.
”Peitä hänen korvansa hetkeksi”, Noora pyysi. Minä huokaisin
turhautuneena.
Akseli kuitenkin totteli Nooraa painaen molemmat kämmenensä
korvieni päälle.
”Tämä ei ole reilua”, sanoin kuullen ääneni vain outona
kaikuna. Ennen kuin ehdin marista tai valittaa lisää, tunsin Akselin huulet
omillani.
Auto nytkähti liikkeelle. Vaikka yritin alusta alkaen pysyä
kartalla mistä käännyttiin mihinkin, suuntavaistoni meni pian sekaisin.
”Minähän en tuohon koske!” Asetin käteni puuskaan ollakseni
vakuuttavampi.
Noora naurahti ilmeelleni.
”Se on vain värikuula-ase Elena”, Henri virnisti vetäessään suojatakkia
päälleen.
Akseli pyöritteli asetta käsissään helpon näköisesti ja
heilautti päätään ja naamari valahti tämän kasvoille.
”Voi hyvä luoja”, mutisin kun
nostin aseen käteeni. Se oli painavampi kuin luulin.
”Ihan hyvin voitaisiin leikkiä jotain kuulasotaa jossain
metsässä”, mutisin ja yritin tajuta miten asetta kuului pidellä. Saati että
mistä se ampui.
Noora puuskahti.
Hän ojensi minulle tumman takin jonka otin vastaan hieman
kummastellen.
”Kannatan pukemaan sen. Tuo paitasi on muuten kohta kaukana
mustasta.”
Värikuulia, justiinsa joo, ajattelin happamana ja vedin
takin päälleni.
Loppujen lopuksi oli pakko myöntää, koko juttu oli ihan
hauskaa. Takki jonka Noora oli minulle antanut, oli aivan valkoisten tahrojen
peitossa.
Kypärä hiosti ja tunsin hikipisaroiden valuvan ohimolla.
Noora näytti pelin jälkeen aivan yhtä uupuneelta kuin
minäkin. Pojat olivat aivan innoissaan ja naureskelivat meidän huonolle
tähtäykselle. Kumpikin heistä oli selvinnyt paljon pienemmillä vahingoilla kuin
minä tai Noora.
”Jestas...” mutisin itsekseni.
”Sitten mennään!” Noora huudahti iloisena.
”Minne?” minä kysyin. Ei kai tämä pyöritys jatkunut vielä?
Mitä seuraavana benjihyppy sillalta?
”Loistavaa”, Henri sanoi ja hieroi käsiään yhteen. Noora
nappasi minut käsikynkkäänsä ja alkoi vetää parkkipaikkaa kohti. Tunsin Akselin
kävelevän takanani.
”Olisimme aivan hyvin voineet käydä ostamassa kakun
lähikaupasta ja istua sohvalla katsomassa leffaa”, mutisin itsekseni, vaikka
salaa olin tyytyväinen, että he olivat järjestäneen minulle tällaista.
Auton edessä Akseli peitti taas silmäni.
”Aika kiva huivi vai mitä?” hän kuiskasi karheasti korvaani
saaden kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin.
”No oliko hauskaa?” Noora kysyi virnuillen. ”Ja turha
yrittää valehdella.”
”Sitten on kai pakko sanoa totuus”, sanoin dramaattisesti. ”Joo
oli hauskaa.”
Noora kikatti onneissaan. ”Tiesin!”
Akseli virnisti minulle ja nousi autosta.
”Kiitos Henri”, huikkasin ennen kuin kömmin ulos Akselin
esimerkkiä seuraten.
Henri heilautti kättään meille.
”Soitellaan!” Noora huusi ennen kuin paiskasin oven kiinni.
Akseli avasi minulle herrasmiesmäisesti oven.
”Olen niin väsynyt”, voihkaisin kun lysähdimme pienelle
sohvalleni.
Akseli naurahti.
”Minä käyn laittamassa teeveden lämpiämään.”
Hän hääräsi keittiössä ja olin sillä välillä jo vähällä
nukahtaa kunnes hän lopulta asteli takaisin kahden höyryävän kupin kanssa. Minä
valuin sohvalta lattialle istumaan ja Akseli istui minua vastapäätä.
Istuttuaan alas Akseli ojensi minulle melko pienen
neliskanttisen siistin paketin. Lahjapaperi oli mustaa ja päällä kiemurteli
vaalea nauha. Minä nojasin selkääni sohvaan.
Vilkaisin Akselia nopeasti.
”Ei sinun olisi tarvinnut…” sanoin vaikka tiesin sen olevan
niin perinteinen vastusteleva lausahdus.
”Tottakai tarvitsi”, Akseli sanoi hymyillen. ”Se on samalla
myös meidän kuukausipäivälahja.”
Voi ei… toivottavasti se ei ollut kamalan kallis. Ja minulla
ei ollut Akselille mitään. Oikeastaan minua hävetti myöntää itselleni sitä,
mutta olin aivan kokonaan unohtanut.
”No avaa se”, Akseli patisti. Olin vain pyöritellyt pakettia
hämmentyneenä käsissäni. Punastuin kevyesti ja vedin nauhan hitaasti auki.
Tuntui kuin me molemmat olisimme pidätelleet hengitystä.
Mustan paperin alta paljastui valkoinen rasia. Hivutin
kannen auki ja vaalealla samettisen näköisellä alustalla lepäsi rannekello.
Kapea vaalea nauha sai sen näyttämään sirolta, juuri sellaiselta mitä voisin
käyttää.
”Kiitos”, kuiskasin ja nostin katseeni Akseliin. Akseli
hymyili leveää hymyä.
”Olepa hyvä”, Akseli sanoi huojentuneena ja nojautui hieman
lähemmäs ja painoi kevyen suukon otsalleni.
Nostin kellon rasiasta ja yritin vääntää sitä vasemman
ranteeni ympärille.
”Anna kun minä”, Akseli sanoi ja veti käteni hellästi
omiensa väliin. Vilkaisin Akselia tämän kiristäessä kellon varovaisesti
ranteeni ympärille. Hän hymyili tyytyväisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti