Oven painuttua kiinni Miikan perässä seisoin vielä pitkän
aikaa eteisessä. Olimmeko me tehneet jonkinlaisen sovinnon? Vähitellen sydämeni
rauhoittui ja sain kunnolla hengitettyä. Koko äskeinen tilanne tuntui äkkiä
kovin kaukaiselta ja uskomattomalta.
Istuin sohvalla katsomassa jotain iltapäivän ostokanavaa kun
ovi kävi. Kuulin Antonin äänen eteisessä. Oliko hän tuonut jonkun kaverinsa
meille? Antonin ystäviä näkyi meillä harvoin. Ehkä siksi että kun Anton oli
kavereidensa kanssa, he viettivät aikaa ostarilla. Tiesin kyllä keiden kanssa
Anton pyöri, mutta täällä hän ei kavereidensa kanssa paljoa aikaa viettänyt.
”Jätä kengät vaan siihen… ja laita takki vaa jonnekin missä on
tilaa.”
Anton huomasi minut laittaessaan takkiaan naulakkoon.
”Mitä sinä täällä teet?” hän lähes rääkäisi. Minun kulmani
kohosivat hämmästyksestä.
”Olen kotona”, vastasin.
Anton katsoi minua hetken syyttävästi ja sitten eteiseen. En
edes ehtinyt kysyä kenet Anton oli tuonut meille kun melko ujon näköinen vaalea
hiuksinen tyttö astui hieman epävarmana olohuoneeseen. Hänellä oli mahdottoman
suuret silmät. Hän näytti peuralta. Hyvällä tavalla.
”Ahaa…” sanoin nerokkaasti. Arvasin kenet Anton oli meille
tuonut. Anton punastui hiukan. Tyttö katsoi minua hiukan ihmeissään.
”Tota, tässä on Kaisla. Me tultiin meille tekemään yhtä
projektia”, Anton sanoi ja väänteli käsiään. ”En tiennyt että olet kotona.”
”Joo. En mennytkään kouluun”, vastasin ja tuijotin tyttöä.
Hän näpräsi hermostuneena hiuksiaan. Vai että Kaisla. Virnistin hieman. ”No
menkääpäs tekemään sitä projektia.”
Anton osoitti Kaislalle tietä ja kääntyi vielä mulkaisemaan
minua ennen kuin he katosivat Antonin huoneeseen.
Minulle tuli joku käsittämätön hihityskohtaus kun jäin yksin
olohuoneeseen. Mieleni olisi tehnyt mennä salakuuntelemaan Antonin oven taakse,
mutta vakuutin itselleni että olin siihen liian vanha.
Tiesin että minun oli turha odottaa Miikaa vielä tuntiin,
sillä tiesin koulun loppuvan hänellä vasta neljältä. Antonin huoneesta ei
kuulunut ääntäkään koko aikana. Mutta minä virnistelin sohvalla vielä
silloinkin kun äiti tuli kotiin.
”Kenen kengät tuossa ovat?” äiti kysyi heti ensimmäisenä.
”Nuo valkoiset nauhakengät.”
Hän laski tavaroitaan eteiseen.
”Kaislan”, vastasin enkä voinut olla hihittämättä.
Äiti katsoi minua hiukan oudoksuen. ”Kenen Kaislan?”
”Antonin koulukaverin.” Tiesin äidin kuulevan pienen
vihjaavan äänensävyn.
Äidin silmät pyöristyivät hämmästyksestä. ”Antonin?”
Minä nyökkäsin. ”Tekevät jotain projektia.”
Äiti vilkaisi Antonin huoneen oven suuntaa. Hän näytti
uteliaalta ja melkein kuin hyppeli Antonin ovelle.
Minä venytin kaulaani ja näin kuinka äiti koputti Antonin
huoneen oveen ennen kuin kurkisti huoneeseen ja sanoi jotain. Kuulin Antonin
melko kärkkään vastauksen keskeyttämisestä.
Äiti palasi olohuoneeseen salamyhkäinen hymy huulillaan.
”Nätti tyttö”, hän sanoi ja nosti eteiseen laskemansa
kauppakassin ruokapöydälle.
”Tiedätkö ovatko he vain kavereita?” äiti kysyi vihjaillen.
”Äiti”, minä toruin hiukan huvittuneena. Äiti vain virnisti.
”Kysy Antonilta”, vastasin kysymykseen.
Äiti naurahti ja alkoi purkaa kauppakasseja.
”Sinä näytät jo paremmalta”, äiti sanoi. ”Menikö päivä
hyvin?”
”Nääh, siinä hän se. Hoidin pari tekemättä jäänyttä hommaa.
Olokin parani jo ihan hyvin.”
Äiti nyökkäili purkaessaan ostoksia jääkaappiin. ”Onko tuo
Miika?” hän kysyi äkkiä. Hän oli pysähtynyt keittiön ikkunan kohdalle.
Äiti heilautti kättään juuri pihalle astelleelle Miikalle.
Minä lähes juoksin avaamaan oven.
Miikankin katse kohdistui myös heti ensimmäiseksi oven
vieressä oleviin kenkiin.
”Kenen nuo ovat?” Miika kysyi yllättyneenä. Minä naurahdin
hieman. Hassua että Miikakin kysyi sitä.
”Antonin kaverin Kaislan.”
Miika riisui kenkänsä Kaislan kenkien viereen ja jätti
takkinsa vapaana roikkuvaan henkariin.
”Ne läksyt”, Miika sanoi ja nosti reppunsa uudelleen
toiselle olalleen.
Minä nyökkäsin. Huomasin äidin uteliaan katseen meissä ennen
kuin laitoin huoneeni oven perässämme kiinni. Huomasin Miikan katseen kiertävän
huoneessani. Tein pöydälle nopean pikasiivouksen eli kasasin hujan hajan olevat
paperit yhdeksi röykkiöksi ja potkaisin muutaman lattialla olevan pyykkiin
menevän vaatteen sängyn alle.
”Noniin”, Miika sanoi ja kaivoi pitkän matematiikan kurssin kirjan
ja muutaman muun kirjan esiin.
”Äh odota etsin jostain paperia”, mutisin ja yritin etsiä
pöydältä vihkoa, jonka olin tarkoittanut rästihommille.
”Miksi et ole vielä avannut tätä?” Miika kysyi kummissaan.
Käännyin katsomaan häntä kummissani. ”Mitä?”
Miika seisoi vieressäni ja oli poiminut lattialta muutaman
paperin joukosta pudottamani pienen paketin.
Tajusin, että hän pyöritteli käsissään antamaansa joululahjaa.
”Äh…” ähkäisin nolostuen. Totta puhuen olin unohtanut koko lahjan
jo.
Miika katsoi lahjaa ja sitten minua. Hänen ilmeensä oli
odottava.
”En muista”, vastasin. Tottakai muistin. En vain ollut
halunnut. En ollut halunnut avata sitä lahjaa. Muistin vieläkin kuinka Miika
oli vain töykeästi tyrkännyt sen minulle.
”Tai en halua muistaa. En usko että se oli kovinkaan mukava
syy”, jatkoin varovaisesti.
Miika tutki hetken pakettia.
”Avaatko sen nyt?” hän kysyi ja ojensi paketin minulle.
Vilkaisin Miikaa ja sitten lahjaa.
jatkuu...
A/N: Kuka tietää mikä päivä tänään on? No minä, blogin syntymäpäivä! Ja näin vuoden iän kunniaksi ajattelin julkaista uuden osan novelliin jolla tämä blogi alkoi! Miten nostalgista. Näin. Olkaapa hyvät. Ja pieni salaisuus teille lukijoille, viikonlopun aikana on alkamassa uusi novelli!
Jes! Ihana osa. Tuleehan tähän vielä jatkoa? :) Ja oot muuten tosi hyvä kirjoittamaan. :))
VastaaPoistaKiitos, juu tulee jatkoa jahka saan sitä kirjoitettua :D kiva ku tykkäät!
Poistatää on ihana novelli^^ miksen ite osaa kirjottaa ku minikokoisia novelleja ja random ficcejä...blogis on vaan kauhuu tai rakkaus mitälie ja yks ficci...mutta oot oikeesti sairaan hyvä kirjottaa !
VastaaPoistaoo kivaa! :D
VastaaPoista