Julkkis osa 17

Osa 17

Kävelin pää kumarassa hotellia kohti. Pää tuntui olevan sekaisin kaikista ajatuksista.

Elokuvasta ei ollut jäänyt mieleeni mitään, vain keltainen pieni paperilippu kertoi sen olleen Rakkaus lainassa - niminen komedia.

Kun olimme saapuneet elokuvateatterille, otimme liput ensimmäiseen alkavaan elokuvaan. Oli ehkä virhe mennä Emilin kanssa katsomaan romanttista komediaa, joku räiskintäelokuva olisi ehkä ollut turvallisempi vaihtoehto.

Kun valot olivat sammuneet, Emil oli asettanut kätensä penkkini selkänojalle niskani taakse. Varoin visusti nojautumasta siihen.

Ensimmäiset kymmenen minuuttia jaksoin jopa katsoa leffaa, mutta sen jälkeen olin jo ennustanut mielessäni kaikki juonen käänteet ja lopun.

Huomasin Emilin katsovan minua enemmän kuin elokuvaa. Esitin katsovani leffaa, vaikka tosiasiassa ajatukseni harhailivat aivan jossain muualla.

Emil nosti hiuksiani hiukan korvani päältä.

”Minusta tuntuu, että et oikein keskity leffaan”, Emil kuiskasi. Pakotin itseni katsomaan häntä. Tunsin hänen hengityksensä kasvoillani.

”Miten niin?” kysyin.

Lisäksemme salissa oli vain muutama muu, lähimmät olivat neljä riviä alempana.

”Oletko hermostunut?” Emil kysyi, huomioimatta omaa kysymystäni.

”En”, vastasin nielaisten. Kuka tahansa olisi tajunnut sen olevan vale.

Emil nojautui hiukan lähemmäs ja vatsassani tuntui heti lentelevän kymmenen perhosen tilalla tuhat.

”Et itsekään usko tuota”, Emil kuiskasi virnistäen kasvot melkein kiinni omissani. Huomasin hänen vilkaisevan huuliani.

Kumpikaan ei keskittynyt elokuvaan ollenkaan.

Emil kohotti kätensä poskelleni. Hengitykseni tuntui lamaantuvan täysin.

”Suklaata”, Emil kuiskasi samalla kun pyyhkäisi sormellaan kevyesti suunpieltäni.

Minä pakotin katseeni takaisin valkokankaalle, jotta saisin hengitettyä.

Pian tajusin nojaavani kevyesti Emilin käteen ja tunsin kuinka hän piirteli kevyesti kuvioita niskaani. Kylmät väreet kiisivät selkääni pitkin.

Tunsin Emilin katseen. En uskaltanut edes vilkaista häneen. Tuijotin jälleen valkokangasta.  Toivoin hartaasti, että elokuva loppuisi ja pääsisin pois. Äkkiä.

Miikan kanssa en ikinä ollut halunnut karata mahdollisimman nopeasti pois.

Lopulta leffa enteili loppuaan. Huokaisin helpotuksesta, kun lopputekstit alkoivat ja valot syttyivät. Emil vetäytyi refleksin omaisesti hiukan kauemmas minusta.

Ja niin kuin aivan sattumalta, leffateatterin ulkopuolella oli joku toimittaja kameran kanssa.

Emil hymyili leveästi ja veti minut tiukemmin kainaloonsa.

Katsoin hämmentyneenä, kun salamavalo välähti kerta toisensa jälkeen.

Emil ohjasi minut kuvaajan ohi, pitäen kättään alaselälläni.

”Ei enää”, kuulin hänen sanovan kuvaajalle hymy kuului hänen äänestään.

Melkein kuulin kuinka kamera tarkensi Emilin käteen ja otti kuvan.

Voi herran jumala jos huomisessa lehdessä on kuva minun perseestäni.

Vetäydyin hiukan Emilin otteesta.

”Mä taidan lähteä hotellille”, sanoin. Emil tarjoutui saattamaan, mutta pelkäsin, että kuvaaja seuraisi, joten kieltäydyin.

”Ei tästä edes ole pitkä matka. Kyllä mä pääsen sinne ihan itsekin”, vastasin.

Emil vetäisi minut lähelleen välittämättä katseista joita keräsimme.

”Ööh…” aloitin, mutta en ehtinyt sanoa mitään, kun Emil painoi huulensa omilleni.

Tätä olin tainnut pelätä koko elokuvan ajan. Lamaannuin kuitenkin täydellisesti enkä edes vastustellut.

Tai, en, ennen kuin tajusin taas salamavalot.

Työnsin Emilin kauemmas posket punaisena. Emil virnisti minulle ja sitten kameralle.

Minä astuin muutaman epäröivän askeleen kauemmas.

Emil naurahti ja heilautti kättään.

Se ei ollut mennyt niin kuin olin kuvitellut. Vetäisin hotellin oven auki.

Tai, enhän minä edes ollut suunnitellut mitään.

Kaivoin huoneen avainta taskustani.

En halunnut nähdä huomisia juorulehtiä. En todellakaan. En poistuisi hotellista enää mihinkään.

Antti selaili lehteä, kun tulin naama punaisena studiolle.

”Kivat kuvat”, Antti virnisti ja näytti lehteä minulle.

Asia oli juuri niin kuin olin pelännyt. Miljoona kuvaa, ja suurimmat niistä oli kuvat, joissa Emil suuteli minua, ja jossa hänen kätensä lepäsi minun alaselälläni. Tai en ollut varma, saattoiko sitä laskea enää selänpuoleksi, niin alhaalla hänen kätensä oli. Miten en ollut tajunnut sitä eilen?

Mutisin jotain nolostuneena.

”Onko Emil taas myöhässä?”

”Hmh, näköjään”, Antti vastasi ja selasi edelleen lehteä.

Puuskahdin, ja istuin tuoliini.

Pian Emilkin saapui. Hänelläkin oli lehti kädessä.

Paiskasin laukun lattialle.

”Tämä on aika hyvä kuva”, Emil sanoi virnistäen.

Antti naurahti hänen takaataan. Emil vilkaisi minua lehden yli ja iski silmää.

Jostain syystä minun olisi mieli häipyä paikalta mielenosoituksellisesti ovet paukkuen.

”Jos me nyt vaan äänitetään”, mutisin. Emil tutki vieläkin kuvia.

”Tämä teksti voittaa kyllä kuvat. Ja sen finaali-illan jälkeiset jutut”, Emil nauroi.

Antti laski lehden huokaisten.

”Noniin, eiköhän aloiteta, että Aurakin pääsee vielä tänään kotiin.”

jatkuu...