Simply the best

Osa 11

Läväytin puhelimen kiinni. Minähän en soittaisi. Vai pitäisikö…?

Kävin sisäistä taistelua. Osa minusta suorastaan kiljui ja pakotti minut soittamaan. Tein kaikkeni, jotta kuuntelisin sitä toista, joka käski lukea huomista varten.

Voihakaisten pamautin kirjani auki.

”En nähnyt Akselin viestiä… En missään vaiheessa…” mutisin itsekseni.

Olin ehtinyt rääkätä itseäni tunnin, kun ovikello soi.

Jähmetyin paikoilleni. Minulla ei ikinä käynyt yhden päivän aikana näin paljon vieraita. Kellokin läheni jo kuutta.

Ovikellon soitua toisen kerran vaativammin, raahauduin eteiseen. Kurkistin ovisilmästä ja olin pyörtyä samantien.

”Mitä teet täällä?” kysyin oven läpi ja punastuin heti. Ei voinut olla totta. Olin niin lapsellinen.

Kuulin Akselin naurahtavan. ”Avaatko oven?”

Naksautin lukon auki ja peräännyin ovelta.

”Et vastannut viestiini”, Akseli sanoi virnistäen ja veti oven kolahtaen kiinni.

”Mihin viestiin?” kysyin.

”Äläs yritä. Noora soitti minulle”, Akseli sanoi ja minä kirosin Nooran maan syvimpään rakoon.

”Helvetin Noora…” mutisin ja Akseli katsoi minua huvittuneena.

”Noora kertoi jotain mielenkiintoista”, Akseli sanoi mietiskellen. Hänen äänensävynsä oli hiukan vihjaileva.

”Tapan sen helvetin…” mutisin, mutta Akseli keskeytti minut painamalla huulensa omilleni. Älähdin yllättyneenä, vaikka se kuulosti enemmän voihkaisulta. Akselin käsi kiertyi lantioni ympäri, vetäen minut lähemmäs.

Käteni lennähtivät Akselin niskaan kuin automaattisesti ja vastasin hänen suudelmaansa.

Kun tajusin mitä tein, läimäisin käteni miehen rintaa vasten ja tyrkkäsin kauemmas.

”Mitääh?” älähdin ja käänsin selkäni Akselille, jottei hän huomaisi ilmettäni. Olin hämmentynyt, mutta en voinut olla hymyilemättä.

”Noora kertoi että sain kilpailijan”, Akseli sanoi ja kuulin hymyn hänen äänestään. Hän sipaisi selkääni kevyesti ja minä hätkähdin.

Maanantai 24.4

Minä tappaisin Nooran. Ihan varmasti. Miksi hän oli mennyt soittamaan Akselille?

Vilkaisin herätyskelloani. Kymmentä yli seitsemän. Hivuttauduin kauemmas Akselista. Luojan kiitos, hänen kätensä ei osunut minuun. Minulla ei ollut oikeastaan hajuakaan miten hän oli taas päätynyt jäämään tänne. Tai miksi olin edes antanut hänen jäädä.

Ei todellakaan. Tästä oli pelottavan kovaa kyytiä jo tulossa tapa. Mitään pahempaa ei onneksi ollut päässyt tapahtumaan. Mutta tämä ei voisi kuitenkaan jatkua.

Pitäisikö minun paeta paikalta ennen kuin Akseli heräisi, ja välttää mahdollinen epämiellyttävä tilanne? En kuitenkaan ehtinyt kuin pestä hampaani kun Akselikin oli jo jalkeilla.

”Huomenta”, hän sanoi tyytyväisenä astellessaan keittiöön kylpyhuoneen ohi pelkissä boksereissa.

Minä käänsin kasvot punaisina katseeni takaisin kylpyhuoneen peiliin ja sieppasin hiusharjan käteeni.

”Otatko kahvia?” kuulin Akselin äänen keittiöstä.

Tuijotin hetken itseäni peilistä.

”Elena?”

Ääni kuului lähempää. Tajusin Akselin nojaavan kylpyhuoneen ovenkarmiin.

”Onko kaikki kunnossa?”

”Ei. Jumala, laita housut jalkaan”, voihkaisin. Ja syöksyin Akselin ohi.

Käteni tärisi.

Kuulin Akselin naurahtavan.

Minä halusin ulos. Ja äkkiä. Ilma ei tuntunut kulkevan keuhkoissa.

Mutta tunne jonka tunsin, ei ollut huono. Se minua pelotti enemmän. Minä pidin siitä, että Akseli oli täällä. Aivan liikaa.

”Minä lähden nyt”, sanoin lyhyesti.

”Minne?”

Huokaisin syvään. Tiesin Akselin olevan aivan takanani.

”Luennolle.” Taistelin pitääkseni ääneni tasaisena.

”Et ole syönyt mitään.”

”Ostan jotain jostain kahvilasta. Lukitse ovi kun lähdet, okei”, sanoin ja vedin kengät jalkaan.

Käännyin hitaasti Akseliin päin. Hän seisoi edessäni hiukan toivottoman näköisenä. Hänen hiuksensa olivat edelleen sekaisin. Luojan kiitos, hänellä oli sentään pukenut housut jalkaansa, niin kuin olin pyytänyt, mutta silti katseeni uhkasi koko ajan eksyä paljaalle ylävartalolle.

”Kai sinä tiedät, ettei tästä voi tulla tapaa?” kysyin ennen kuin ehdin estää itseäni.

Akselin kasvoille kohosi kevyt virne.

”Ei se minua ainakaan haittaisi, vaikka tulisikin”, hän totesi.

”Ihan tosi Akseli. Pyydän, älä tule tänne enää. Minä lähden nyt. Ovi pitää painaa kunnolla kiinni, se on vähän huonossa kunnossa”, sanoin ja käänsin katseeni likaiseen eteisen tasoon etsien siltä avaimet itselleni.

En pystynyt katsomaan Akseliin. Tungin avaimet laukkuun.

”Elena.”

En uskaltanut katsoa miestä. Ääni oli niin… hellä. Se ei voinut luvata mitään muuta kuin sitä, mitä en halunnut kuulla.

Huomasin Akselin astuvan lähemmäs.

”Katso minuun.”

”Akseli…” kuiskasin melkein anellen katse yhä lattiassa. Tiesin että järkeni häviäisi taistelun sisälläni.

”Elena kiltti, katso minuun”, Akseli pyysi keskeyttäen minut. Tai en minä olisi edes jatkanut mitenkään.

Tuijotin tiukasti maton kuviointia.

”Hyvä on”, Akseli sanoi huokaisten kun en nostanut katsettani. ”Elena, siitä asti, kun olimme porukalla siellä mökkilomalla…”

”Älä sano sitä”, kuiskasin lähes ääneti.

”Tosi asia on kuitenkin se, että olen ollut täällä jo kahtena yönä, Elena”, Akseli sanoi. ”En usko että niin olisi käynyt, jos et tuntisi jotain.”

Pääni pongahti pystyyn ja kohtasin Akselin katseen. Voiko kukaan olla noin suloisen näköinen?

”Ei…” sanoin epävarmana.

”Minulle se ainakin merkitsee jotain, enemmän kuin jotain. Se merkitsee minulle paljon. Sano nyt jos tämä ei merkitse sinulle mitään”, Akseli sanoi.

Voi hyvä luoja. Minä en ikinä pystyisi tuollaiseen. Aukaisin suuni mutta en saanut sanaakaan ulos. Akseli tuijotti minua uskomattoman lempeillä silmillään. Tämä ei päättyisi hyvin.

”Minulla on luento. Tulen sen jälkeen kotiin ja menen viideksi töihin. Vuoro loppuu joskus puoli kymmenen aikaan”, sanoin hitaasti. ”Vaatekaapin toisella hyllyllä on vara-avain. Voit ottaa sen.”

Katseemme kohtasivat, vaikka yritin estää sitä tapahtumasta.

Akselin silmät suorastaan tuikkivat.

”Minä menen nyt”, sanoin, mutta ennen kuin ehdin kääntyä pois, Akseli nappasi kiinni leuastani ja painoi huulet omilleni.

”Olen täällä kun tulet takaisin”, hän kuiskasi huuliani vasten.