keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Simply the best

Osa 18


”Elena, mitä helvettiä täällä tapahtui?” Noora huudahti ja syöksyi auttamaan minut ylös.
”Hän… hän…” mutisin itkuisena ja pyyhkäisin kädellä nenääni. Aada ja Mikko seisoivat toimettoman näköisinä terassilla.
Noora raahasi minua terassia kohti ja valahdin matalalle portaalle istumaan. Käteni puristuivat nyrkkiin rinnalleni.
”Mitä tapahtui?” Noora kysyi uudestaan.
Minä haukoin henkeäni ja yritin, todella yritin kertoa, mutta sain muodostettua vain kummallista ulinaa. Kyyneleet valuivat edelleen kasvoillani äänettömästi.
”Hän ei vastaa puhelimeen”, Henri sanoi.
”Yritä uudelleen”, Noora käski ja kääntyi taas katsomaan minua.
”Minä käyn pukemassa päälle”, Noora sanoi minulle ja katosi hetkeksi. Minä tuijotin sumein silmin kohtaa jossa Akselin auto oli vielä hetki sitten ollut.
Henri kyykistyi viereeni.
”Elena?” hän kysyi hiljaa. Minä en reagoinut mitenkään muuten kuin nyyhkäisemällä.
”Riitelittekö te?” hän kysyi.
Minä nyökkäsin katsomatta Henriin.
”Hän on sulkenut puhelimen”, Mikko sanoi kauempaa. Se sai minut purskahtamaan uudestaan itkuun. Huomasin Henrin hiukan säikähtävän sitä, sillä hän kavahti hiukan kauemmas.
Samassa Noora oli taas vieressäni.
”Elena, koeta kertoa mitä tapahtui”, hän pyysi.
Minä pudistin päätäni.
Hän irrotti käteni nyrkistä ja tajusin kynsien pureutuneen ihoon.
Aada laskeutui eteeni höyryävän teemukin kanssa. Hänen kasvoillaan oli lempeä ilme.
Tartuin täristen teemukiin.
”Kiitos”, kuiskasin itkuisesti. Aada nyökkäsi ja hymyili pienesti ennen kuin nousi ylös.
Kuulin Henrin äänen, mutta en saanut selvää sanoista.
”Minä juttelen Elenan kanssa”, Noora sanoi. Varmaan vastaten Henrille. Pian olimmekin kahdestaan kuistin rappusella istuen.
Hörppäsin tulikuumaa teetä. Kyyneleitä ei enää valunut poskillani, mutta silmien vettyvän koko ajan yhä enemmän ja enemmän.
”Noniin”, Noora huokaisi. ”Mitä tapahtui?”
Minä huokaisin syvään ja nostin katseeni hetkeksi ylöspäin estääkseni kyynelten valumista.
”Hän soitti minulle yöllä.”
”Kuka? Teemu vai?” Noora kysyi.
Minä nyökkäsin. ”Ja… ja Akseli kuuli jotain.”
Noora oli hetken hiljaa. ”Mitä hän kuuli?”
”En tiedä”, kuiskasin.
”Et kai sinä sanonut Teemulle mitään, mikä pilaisi sinun ja Askelin suhteen?” Noora kysyi hiukan vihaisena.
”No en! Akseli ei antanut minun selittää”, kuiskasin.
”Selittää mitä?” Noora kysyi ihmeissään.
”No sitä miksi puhuin Teemun kanssa!” Aloin hermostua kun jouduin selittää. ”Hän luulee, että haluan takaisin yhteen Teemun kanssa”, jatkoin kuiskaten.
”Joka ei ole totta”, Noora sanoi varmasti.
”Ei niin. Mutta hän ei antanut minun selittää.” Pyyhin silmiäni kämmenselkääni.
”Ei Akseli semmoinen yleensä kyllä ole…” Noora sanoi mietteliäästi.
Olimme molemmat pitkän aikaa hiljaa. Noora varmasti miettien kaikkea mutta minun pääni löi tyhjää.
”Kerroin, että hän tuli tapaamaan minua”, sanoin yhtäkkiä.
Noora vilkaisi minua yllättyneenä.
”Hän käsitti senkin väärin”, ulisin ja hautasin kasvoni käsiini.
”Ei mitään hätää Elena”, Noora sanoi ja silitti kevyesti selkääni.
Henri ilmestyi kuistille.
”Lähden hänen peräänsä. Koetan löytää hänet jos hän olisi lähistöllä”, Henri sanoi ja lähti astelemaan autolleen.
”Ei hän löydä…” mutisin. ”Akseli ei halua enää nähdä minua.”
”Älä viitsi Elena. Tottakai haluaa. Ei Akseli noin helposti luovuta.”
Istuimme molemmat hiljaa. Minun nyyhkytykseni oli vaihtunut hikaksi. Nikottelin portailla teemuki yhä kädessäni.
Henri tuli tunnin päästä takaisin pudistellen päätään. Tietenkään hän ei ollut löytänyt Akselia. Hän oli varmasti palannut Helsinkiin.
Koko päivän aikana, kukaan ei saanut minkään näköistä tietoa Akselista. Hän ei ollut avannut puhelinta uudestaan missään vaiheessa.
”Äh, ei tästä tule mitään. Minä voisin lähteä kotiin. Henri voisitko viedä minut Tampereelle. Menen siitä vaikka bussilla.”
Noora ryntäsi väliin ennen kuin Henri ehti vastata mitään.
”Eiköhän me kaikki lähdetä takaisin Helsinkiin.”
Aada ja Mikko nyökyttelivät päitään. Pakkasimme tavarat kasaan ennätysvauhtia. Aada halasi minua ennen kuin hiukan surullisesti hymyillen sujahti Mikon autoon.
Akselin autosta jääneet jäljet sekoittuivat Henrin ja Mikon autojen ajaessa jälkien päältä.
Automatka oli hiljainen. Istuin yksin takapenkillä ja nojasin päätäni ikkunalasiin. Henrin vilkuili aina välillä minua takapeilistä ja hän ja Noora puhuivat keskenään hiljaisella äänellä. Erotin aina välillä minun tai Akselin nimen.
Huokaisin helpotuksesta, kun Henri kaarsi kotitaloni pihaan.
”Anteeksi että kaikki kääntyi näin… tyhmästi”, sanoin kerätessäni viereiseltä penkiltä tavarani mukaani enkä antanut heille aikaa vastata.
”Soitan sinulle myöhemmin, Elena”, Noora huusi perääni. Minä vain painelin ovelle mahdollisimman nopeasti.
Suunnitelmani oli selvä. Kotona odotti lämmin untuvapeitto ja tiesin että pakastimessa odotti suklaajäätelö paketti, niin sanottu hätä vara. Nyt se oli tarpeen.

2 kommenttia: