Simply the best

Osa 17

Lauantai 25.6

”Olet ollut melko hiljainen”, Akseli sanoi kietoessaan kätensä kevyesti vyötäröni ympärille.

”Tiedän”, vastasin hiljaa ja jatkoin astioiden tiskaamista.

”Haluatko kertoa miksi?” Akseli kysyi. Hän onnistui pitämään äänensävynsä neutraalina, antaen minun kertoa jos niin halusin.

”Näin sinun ja Nooran juttelevan aiemmin. Onko teillä jotain riitaa?”

”Ei”, vastasin hiljaa. Avasin suuni jatkaakseni mutta muutin mieleni. Ehkei kannattanut kertoa Akselille.

”Kerro nyt. Olen taas huolissani”, Akseli sanoi ja silitti selkääni. Hän kuulosti huolestuneelta.

”Ei minulla ole mikään”, kuiskasin lopulta. Ääni ei kulkenut kunnolla vaan rahisi kurkussa. Akselin tarkkaavainen kaste tutki kasvojani.

”Olenko minä tehnyt jotain väärin?” Akseli kysyi pelästyneenä.

”Luoja, et. Et ole”, parahdin heti.

Akselin kulmat kurtistuivat. ”Kerrothan jos jokin vaivaa sinua?” hän vaati.

En saanut enää sanaakaan ulos, vaan tyydyin nyökkäämään.

Sunnuntai 26.6

Heräsin yöpöydällä lepäävän kännykkäni tärinään. Tärinä ravisutteli yöpöytää. Sieppasin kännykän käteeni ja vastasin puheluun enempiä miettimättä vain saadakseni sen hiljenemään.

”Elena kiltti, anna anteeksi”, kuulin Teemun äänen. ”Tule kotiin.”

Hän oli selvästi humalassa. Ääni sammalsi hiukan.

”Onko sinulla hajuakaan, mitä kello on?” sihahdin hiljaa ja nousin ylös sängystä, jotten herättäisi Akselia.

Hiippailin hiljaa terassille. Ulkona oli viileää, muttei kylmä. Pihanurmikko kimalteli aamukasteessa ja taivas oli vaalenemaan päin.

”Rakastan sinua”, Teemu sammalsi puhelimeen karhealla äänellä.

”Olet humalassa”, totesin ja olin jo sulkemassa puhelun.

”Avaa ovi ole kiltti”, Teemu sanoi ja sai aikeeni pysähtymään.

”Missä sinä olet?” kysyin hiukan varuillani. Nojasin kaiteeseen ja katselin hämärään metsään. Hieroin toisella kädelläni ohimoani. Missä helvetissä Teemu oli?

”No sinun ovellasi.”

”Teemu, häivy nyt heti. Minähän sanoin, etten ole kotona.”

Terassille syttyi valo. Vilkaisin taakseni. Akseli seisoi oven suussa omituinen ilme kasvoillaan.

”Kenen kanssa puhut?” kuulin Akselin käheän äänen kysyvän. Käänsin katseeni taas metsän rajaan.

”Häivy”, sanoin Teemulle. Tarkoitukseni oli kuulostaa varmalta ja käskevältä, mutta ääneni oli vain kuiskaus. Sen jälkeen suljin puhelun ja suljin silmät hetkeksi ennen kuin käännyin taas Akselin puoleen. Kävelin hänen ohitseen sisälle. Hän tarttui käteeni.

”Kenen kanssa puhuit?” Akseli kysyi uudelleen.

Huokaisin hiljaa hiukan ärsyyntyneenä.

”Anna olla, ei se ollut mitään. Haluan nukkumaan”, vastasin katsomatta Akseliin ja nykäisin kättäni. Hän irrotti otteensa.

Kävelin sisään ja kaivauduin suoraan peiton alle. Toivoin hartaasti, että Teemu häipyisi kotioveltani. Ei kai hän ollut päässyt rappuun?

En huomannut milloin Akseli tuli takaisin nukkumaan vai tuliko ollenkaan, mutta aamulla kun taas heräsin, häntä ei näkynyt missään.

Kello ei ollut vielä edes kahdeksaa kun nousin. Koko mökki oli edelleen hiljainen. Kaipa muut nukkuivat vielä. Akseli istui keittiön pöydän ääressä selkä minuun päin. Pysähdyin vähän matkan päähän hänestä.

Hän pyöritteli käsisään eilisillan pelistä pöydälle jäänyttä noppaa.

Heilutin kättäni reittäni vasten tietämättä pitikö minun sanoa jotain. Pitikö minun yrittää selittää?

Olin varma, että Akseli oli jo ymmärtänyt väärin.

”Juttelit hänen kanssaan”, Akseli sanoi. En ollut koskaan kuullut hänen ääntään yhtä kylmänä. hän vain totesi asian. Silti se sai minut tuntemaan siltä, kuin olisin tehnyt maailman suurimman synnin.

”Hän on palannut vai mitä?”

Akselin käsi puristui nyrkkiin nopan ympärille.

”Niin”, kuiskasin. Minun piti jatkaa. Minun piti selittää.

”Liittyikö se eiliseen?” Akseli kysyi. Hän ei edelleenkään ollut vilkaissutkaan minuun. Toisaalta, minäkään en ollut ottanut askeltakaan hänen suuntaansa vielä.

Auoin hetken suutani kuin kala kuivalla maalla.

”Se… se ei…” aloitin. En tajunnut kuinka saatoin änkyttää. Miten en saanut selitettyä? Tajusin täriseväni.

Akseli työnsi tuolin kauemmas ja nousi seisomaan. Hän kääntyi katsomaan minua ja nojasi pöytään. Hänen katseensa oli aivan erilainen. En ollut koskaan nähnyt häntä noin kylmän tai välinpitämättömän näköisenä.

Se sai minut hämilleni ja epävarmaksi.

”Hän…” hengitin syvään ja suljin silmäni hetkeksi. ”tuli tapaamaan minua yhtenä päivänä”, kuiskasin. Avasin silmäni.

Akseli ei vastannut mitään mutta huomasin kuinka hän kurtisti kulmiaan.

”Sinä tapasit hänet”, Akseli totesi. ”Et sitten kertonut.”

Huomasin hänen pyörittelevän auton avaimia käsissään.

”En minä…”

”Miten ajattelit edetä? Nyt kun poikaystäväsi on palannut matkoiltaan voit varmaan rynnätä takaisin hänen luokseen.”

Se sattui. Todella. Kuinka Akseli kuvitteli, että palaisin Teemun luokse, kun hän oli särkenyt minun sydämeni. Tai miksi hän kutsui Teemua poikaystäväkseni?

Sen sanottuaan Akseli työnsi itsensä kauemmas pöydästä ja harppoi ohitseni eteiseen. Hän nappasi reppunsa mukaansa oven edestä.

”Mihin sinä…?” Tunsin kyynelten valuvan poskillani. Asia ei ollut niin kuin Akseli luuli. Silti en saanut sanaakaan sanottua.

Akseli harppoi ulos välittämättä minusta. Hoipuin Akselin perään.

Nyt. Nyt tai ei koskaan. Selitä!

”Akseli kuuntele nyt…” yritin huutaa epätoivoisesti.

Vastaukseksi sain kuitenkin vain autonoven kolahduksen. Moottori käynnistyi murahtaen. Minä seisoin kuistin edessä ja itkin. Märkä ruohikko kasteli jalat.

”Akseli…”

Hän vilkaisi minua vielä mitäänsanomaton ilme kasvoillaan ennen kuin kaahasi moottori jyrähtäen pois pihasta jättäen peräänsä vain pölyävän hiekkapilven.

Melkein samantien Noora ryntäsi pihalle peitto päällään perässään Henri ja pian myös Aada ja Mikko ilmestyivät kuistille.

Minä lysähdin polvilleni maahan. Olin pilannut kaiken totaalisesti.