”Elena, mitä helvettiä täällä tapahtui?” Noora huudahti ja
syöksyi auttamaan minut ylös.
”Hän… hän…” mutisin itkuisena ja pyyhkäisin kädellä nenääni.
Aada ja Mikko seisoivat toimettoman näköisinä terassilla.
Noora raahasi minua terassia kohti ja valahdin matalalle
portaalle istumaan. Käteni puristuivat nyrkkiin rinnalleni.
”Mitä tapahtui?” Noora kysyi uudestaan.
Minä haukoin henkeäni ja yritin, todella yritin kertoa,
mutta sain muodostettua vain kummallista ulinaa. Kyyneleet valuivat edelleen
kasvoillani äänettömästi.
”Hän ei vastaa puhelimeen”, Henri sanoi.
”Yritä uudelleen”, Noora käski ja kääntyi taas katsomaan
minua.
”Minä käyn pukemassa päälle”, Noora sanoi minulle ja katosi
hetkeksi. Minä tuijotin sumein silmin kohtaa jossa Akselin auto oli vielä hetki
sitten ollut.
Henri kyykistyi viereeni.
”Elena?” hän kysyi hiljaa. Minä en reagoinut mitenkään
muuten kuin nyyhkäisemällä.
”Riitelittekö te?” hän kysyi.
Minä nyökkäsin katsomatta Henriin.
”Hän on sulkenut puhelimen”, Mikko sanoi kauempaa. Se sai
minut purskahtamaan uudestaan itkuun. Huomasin Henrin hiukan säikähtävän sitä,
sillä hän kavahti hiukan kauemmas.
Samassa Noora oli taas vieressäni.
”Elena, koeta kertoa mitä tapahtui”, hän pyysi.
Minä pudistin päätäni.
Hän irrotti käteni nyrkistä ja tajusin kynsien pureutuneen
ihoon.
Aada laskeutui eteeni höyryävän teemukin kanssa. Hänen
kasvoillaan oli lempeä ilme.
Tartuin täristen teemukiin.
”Kiitos”, kuiskasin itkuisesti. Aada nyökkäsi ja hymyili
pienesti ennen kuin nousi ylös.
Kuulin Henrin äänen, mutta en saanut selvää sanoista.
”Minä juttelen Elenan kanssa”, Noora sanoi. Varmaan vastaten
Henrille. Pian olimmekin kahdestaan kuistin rappusella istuen.
Hörppäsin tulikuumaa teetä. Kyyneleitä ei enää valunut
poskillani, mutta silmien vettyvän koko ajan yhä enemmän ja enemmän.
”Noniin”, Noora huokaisi. ”Mitä tapahtui?”
Minä huokaisin syvään ja nostin katseeni hetkeksi ylöspäin
estääkseni kyynelten valumista.
”Hän soitti minulle yöllä.”
”Kuka? Teemu vai?” Noora kysyi.
Minä nyökkäsin. ”Ja… ja Akseli kuuli jotain.”
Noora oli hetken hiljaa. ”Mitä hän kuuli?”
”En tiedä”, kuiskasin.
”Et kai sinä sanonut Teemulle mitään, mikä pilaisi sinun ja
Askelin suhteen?” Noora kysyi hiukan vihaisena.
”No en! Akseli ei antanut minun selittää”, kuiskasin.
”Selittää mitä?” Noora kysyi ihmeissään.
”No sitä miksi puhuin Teemun kanssa!” Aloin hermostua kun
jouduin selittää. ”Hän luulee, että haluan takaisin yhteen Teemun kanssa”,
jatkoin kuiskaten.
”Joka ei ole totta”, Noora sanoi varmasti.
”Ei niin. Mutta hän ei antanut minun selittää.” Pyyhin
silmiäni kämmenselkääni.
”Ei Akseli semmoinen yleensä kyllä ole…” Noora sanoi
mietteliäästi.
Olimme molemmat pitkän aikaa hiljaa. Noora varmasti miettien
kaikkea mutta minun pääni löi tyhjää.
”Kerroin, että hän tuli tapaamaan minua”, sanoin yhtäkkiä.
Noora vilkaisi minua yllättyneenä.
”Hän käsitti senkin väärin”, ulisin ja hautasin kasvoni
käsiini.
”Ei mitään hätää Elena”, Noora sanoi ja silitti kevyesti selkääni.
Henri ilmestyi kuistille.
”Lähden hänen peräänsä. Koetan löytää hänet jos hän olisi
lähistöllä”, Henri sanoi ja lähti astelemaan autolleen.
”Ei hän löydä…” mutisin. ”Akseli ei halua enää nähdä minua.”
”Älä viitsi Elena. Tottakai haluaa. Ei Akseli noin helposti
luovuta.”
Istuimme molemmat hiljaa. Minun nyyhkytykseni oli vaihtunut
hikaksi. Nikottelin portailla teemuki yhä kädessäni.
Henri tuli tunnin päästä takaisin pudistellen päätään.
Tietenkään hän ei ollut löytänyt Akselia. Hän oli varmasti palannut Helsinkiin.
Koko päivän aikana, kukaan ei saanut minkään näköistä tietoa
Akselista. Hän ei ollut avannut puhelinta uudestaan missään vaiheessa.
”Äh, ei tästä tule mitään. Minä voisin lähteä kotiin. Henri
voisitko viedä minut Tampereelle. Menen siitä vaikka bussilla.”
Noora ryntäsi väliin ennen kuin Henri ehti vastata mitään.
”Eiköhän me kaikki lähdetä takaisin Helsinkiin.”
Aada ja Mikko nyökyttelivät päitään. Pakkasimme tavarat
kasaan ennätysvauhtia. Aada halasi minua ennen kuin hiukan surullisesti
hymyillen sujahti Mikon autoon.
Akselin autosta jääneet jäljet sekoittuivat Henrin ja Mikon
autojen ajaessa jälkien päältä.
Automatka oli hiljainen. Istuin yksin takapenkillä ja nojasin
päätäni ikkunalasiin. Henrin vilkuili aina välillä minua takapeilistä ja hän ja
Noora puhuivat keskenään hiljaisella äänellä. Erotin aina välillä minun tai
Akselin nimen.
Huokaisin helpotuksesta, kun Henri kaarsi kotitaloni pihaan.
”Anteeksi että kaikki kääntyi näin… tyhmästi”, sanoin
kerätessäni viereiseltä penkiltä tavarani mukaani enkä antanut heille aikaa
vastata.
”Soitan sinulle myöhemmin, Elena”, Noora huusi perääni. Minä
vain painelin ovelle mahdollisimman nopeasti.
Suunnitelmani oli selvä. Kotona odotti lämmin untuvapeitto
ja tiesin että pakastimessa odotti suklaajäätelö paketti, niin sanottu hätä
vara. Nyt se oli tarpeen.
jatkoo jatkoo!! :)
VastaaPoistajatkoaa:)
VastaaPoista