Emil tuijotti minua tiiviisti vesilasinsa takaa. En oikein tiennyt minne pitäisi katsoa, joten keskityin kreikkalaiseen salaattiini. Äsken vielä olimme jutelleet, kunnes Emil oli kysynyt, miksei kukaan tiennyt minun olevan Helsingissä. Olin vastannut, että Miika tiesi. Sen jälkeen olimme olleet hiljaa. Ajattelin taas Miikaa ja Annia. Mitäköhän he olivat tehneet elokuvan jälkeen? Olivatko hekin menneet lounaalle?
Siirtelin huomaamattani tomaatin palaa ympäri lautasta. Lopulta Emil nappasi sen omalla haarukallaan.
Hän virnisti katsahtaessani häneen.
”Sinä hiljenit äkkiä”, hän sanoi. Hän yritti sanoa sen melko kepeästi. Kuulin silti pienen vivahteen hänen äänensävyssään. Hän varmasti tajusi äkillisen muutokseni johtuvan Miikasta.
Minä naurahdin. ”Unohduin ajatuksiini”, sanoin.
Emil nojautui hiukan lähemmäs. En hetkeen pystynyt hengittämään. Hänen kasvonsa lähenivät taas.
Tunsin hänen hengityksen kasvoillani
”Oletko valmis?” hän kysyi äkkiä ja vetäytyi. Miksei hän suudellut minua? Hän työnsi tuoliaan jo hiukan taaemmas. Tajusin vinkin, vaikken ollut edes vastannut Emilille.
Vedin takin päälleni. Junan lähtöön oli vielä hiukan yli puoli tuntia.
Matkalla asemalle muutama tyttö tuli kikattaen pyytämään Emililtä nimikirjoitusta. Toinen heistä mulkaisi minua hiukan.
Tyttöjen mentyä hihittäen, Emil kiersi kätensä ympärilleni.
”Onko tuo arkipäivää?” kysyin. En työntänyt Emilin kättä pois. Se tuntui itseasiassa hyvältä. Emil naurahti.
”Melko yleistä. Ehdit muuten vielä katsoa kisasta sen jakson kun voitan”, Emil hymähti.
”Aika itsevarmaa”, sanoin ja läppäsin häntä kevyesti.
”Voin saada sinulle lipun sinne jos haluat. Pääset sen jälkeen myös juhlimaan voittoani”, Emil sanoi.
”Minun kanssani”, Emil kuiskasi vielä korvaani. Minä hätkähdin. Emilin sanat kuulostivat minusta hiukan liian tuttavallisilta. Avasin aseman oven ja luikahdin sisään, samalla hiukan kauemmas Emilin käsistä.
En pitänyt äänensävystä, jolla hän oli äsken puhunut. Se sai minut hiukan levottomaksi.
”Haluatko sen lipun?” Emil kysyi. Minä kävelin aavistuksen verran hänen edellään.
Emilin käsi hipaisi omaani.
”Joo”, henkäisin äkkiä, ja vedin käteni Emilin ulottumattomiin. Ennen kuin Emil ehti enää sanoa mitään, hänen puhelimensa räjähti soimaan.
Asema kaikui ihmisten äänistä ja Emil katsoi puhelintaan hetken epätoivoisena.
”Minun pitää mennä…” Emil sanoi hiukan hämmentyneenä, soiva puhelin kädessään. Hän mutisi jotain puhelimeen, jonka jälkeen kaivoi taskustaan paperin palan ja muutaman sentin pituisen lyijykynän. Äkkiä hän raapusti numeron paperille ja ojensi sen minulle.
”Lähetä joku viesti tai jotain, että saan sinun numeron. Lähetän sitten viestiä siitä ensi viikosta.”
Nyökkäsin.
Emil katsoi hetken minua, ennen kuin muisti puhelimensa. Hän heilautti kättään minulle, samalla kun katosi väkijoukkoon.
Ajatukseni pyörivät Emilin, Miikan ja Annin ympärillä. En osannut tulkita Emilin käyttäytymistä. Eihän hän voinut flirttailla minulle. Nyt kun Emilin tummat silmät ja läpitunkeva katse eivät häirinneet ajattelukykyäni, melkein kaduin sitä, että Emil hankkisi minulle lipun. En minä halunnut juhlia hänen kanssaan. Tai itseasiassa halusin. Jokin Emilissä oli koko ajan vetänyt minua puoleensa. Haaveiluni keskeytyi, kun puhelimeni soi.
”Oletko sinä jo tulossa takaisin?” Miika kysyi, ennen kuin ehdin edes sanoa hei.
”Joo…” vastasin. Miika kuulosti osittain vihaiselta ja osittain huolestuneelta.
”Hyvä”, hän murahti. ”Minä tulen hakemaan sinut asemalta. Monelta olet perillä?”
”Ei sinun tarvi…” aloitin hämmentyneenä.
”En minä anna sinun kävellä tuolla pakkasessa viittä kilsaa. Minä tulen hakemaan sinut”, Miika sanoi keskeyttäen minut. ”Sano nyt vaan, että monelta sinun juna on perillä”, hän jatkoi.
”Kahen tunnin päästä”, vastasin vilkaistuani kelloa. ”Oliko leffassa kivaa?” kysyin ennen kuin ehdin estää itseäni.
Miika murahti jotain vastaukseksi. ”Nähdään parin tunnin päästä”, hän sanoi vielä, ennen kuin lopetti puhelun.
Mikäköhän Miika oli vaivannut? Hänen treffinsä Annin kanssa eivät varmaan sujuneet kauhean hyvin. Treffit… tapaaminen…?
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti