Miika istui Annin viereen. Elokuvateatterissa oli heidän lisäkseen vain kolme muuta katsojaa. Valot eivät olleet vielä sammuneet ja Anni puhui koko ajan. Hän ei varmaan edes huomannut Miikan vaivautuneisuutta. Tai oikeastaan poissaolevuutta. Miika ei voinut olla miettimättä, mitä Auran ja Emilin välillä saattaisi tapahtua. Hän katui hiukan, ettei ollut väkisin mennyt Auran mukaan.
Miika nojautui poispäin Annista. Ei hän oikeastaan edes tykännyt koko tytöstä. Hän huomasi Annin vähän väliä vilkuilevan häntä. Olisiko julmaa lähteä? Annin käsi hipaisi hänen kättään.
Huomasin Emilin iskevän minulle silmää. Antti katsoi minua hiljaa. Hän vilkaisi Emiliä ja sitten taas minua.
”Emil, muistaakseni taisit sanoa, että hän on hyvä”, Antti sanoi katsoen minua. Kuulin Emilin hymähtävän. Minä punastuin. Oliko Emil tuonut minut tänne vain nolattavaksi? Ehkä hän oli vain väittänyt, että olin loistava, mutta halusikin nolata minut. Tuijotin kenkiäni, kuin ne olisivat erittäin kiinnostavat. Kuulin kuulakärkikynän napsahtavan.
”Allekirjoitatko?”
Säpsähdin.
”Mitä?” kysyin.
”No eiköhän me nyt samantien tehdä sopimus.”
Minä tuijotin silmät pyöreinä Anttia, joka piti kädessään paperia. Astuin epäröiden lähemmäs. Pelkäsin edelleen, että kyseessä oli pila.
Otin paperin käteeni.
”Tuota –” aloitin epäröiden. Vedin henkeä ja silmäilin paperin läpi, varmistaakseni että se oli totta. ”Voinko viedä tämän kotiin, kun olen alaikäinen… ja…”
Antti hyökkäsi ymmärtäväisenä.
Rutistin paperia, kun peläten, että se yhtäkkiä haihtuisi. Astuin hieman epäillen ovea kohti. Emilkin nousi ylös ja harppi luokseni.
”Tuota… kiitos paljon”, sanoin epäröiden Antille, joka nyökkäsi hymyillen vastaukseksi.
”Minulla on vähän asiaa Antille, odota tossa ulkopuolella”, Emil kumartui sanomaan minulle. Nyökkäsin ja kävelin typertyneenä pois. Heti kun ovi sulkeutui takanani, sekosin. En voinut kuin hyppiä ja pyöriä onneissani. Sydän hakkasi ja henki kulki liian nopeasti. Laskeudun maahan. Mieleni olisi huutaa ilosta. Olo oli kuin jollain voittajalla.
En ehtinyt odottaa kauaa, kunnes Emil tuli.
”Jäätkö tänne, vai lähdetkö takaisin?” hän kysyi. Hän virnisti nähdessään minut lattialla. Hän ojensi kätensä ja veti minut ylös. Minä vain hymyilin idioottimaisesti. Emil tökkäsi minua kevyesti.
”Minä joudun lähteä tänään, kun ei ne kotona tiedä että olen täällä”, mutisin. Emil nauroi.
”Mutta minä olen ihan sairaan onnellinen!” huokaisin.
”Mennäänkö lounaalle?” Emil kysyi. ”Minä voin sen jälkeen saattaa sinut asemalle.”
Minä taittelin sopimuksen laukkuuni hymyssä suin, ja nyökkäsin. Emilin käsi kiertyi vyötärölleni. En huomannut edes vastustella, kun hän lähti johdattamaan minua. Ja miksi olisin edes vastustellut?
En onnistunut keskittymään elokuvaan. Jostain syystä halusin vain soittaa Auralle. En pitänyt Emilistä. En siitä, että hän oli Auran kanssa, vaikka hän auttaisikin Auraa toteuttamaan unelmaan. Miksi minä en pystynyt siihen?
Huomasin Annin taas vilkaisevan minua. Aloin hermostua. Elokuva tuntui kestävän ikuisuuden.
Anni nojautui lähemmäs.
”Vaikutat hermostuneelta”, hän kuiskasi korvaani. Minä murahdin jotain vastauskeksi. Anni käpertyi lähemmäs, vaikka itse olin painautunut niin kauas hänestä kuin mahdollista. Mitä ihmettä minä oikein yritin? Miksi olin niin huolissani Aurasta?
Annin käsi silitti käsivarttani.
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti