Julkkis
Osa 1
”Mitä sinä haluat joululahjaksi?”
Minä tuijotin Miikaa silmät pyöreinä.
”Ai joululahjaksi?” kysyin. Miika naurahti nyökäten.
”En minä tiiä”, voihkaisin. Kävelimme kotiani kohti. Pakkanen nipisteli poskia.
”Ei se mitään, minä tiedän jo mitän annan sinulle”, Miika naurahti iloisena. Minä voihkaisin uudestaan.
”Mitä? Lahjojahan on kiva saada”, Miika sanoi.
”Niin on, niin on. Mutta minä en tiedä mitä antaisin sinulle”, sanoin painottaen viimeistä sanaa. Miika virnisti.
”Minä olen tiennyt jo puoli vuotta, mitä annan sinulle”, Miika sanoi tyytyväisenä. Minä en voinut olla pudistamatta päätäni.
”Friikki”, mutisin.
Miika nauroi.
”Minä todella toivon, että saan sen uuden kitaran”, sanoin. ”Mutta en sinulta.”
Miika virnisti. ”Et saakaan.”
En edes ollut kovin kummoinen kitaristi, mutta haaveilin muusikon urasta. Oikeastaan laulajan urasta. Risteys, joka oli puolivälissä kotejamme lähestyi. Siihen asti saatoimme aina toisemme.
”Tuletko sinä huomenna sinne Saken järkkäämään tapahtumaan?”
”Pikkujouluihin”, sanoin. Meidän luokkalainen Sakke oli järjestämässä pikkujouluja lähi nuorisotalolla.
”Niin just sinne”, Miika sanoi. Hän hidasti vauhtia risteyksen kohdalla.
”No joo olen, minä taisin lupautua laulamaan siellä”, sanoin. Miika hymyili. Hän oli ilmoittanut minut laulamaan, kun Sakke oli miettinyt ohjelmaa. Itse en sitä olisi todellakaan tehnyt.
”Hyvä.”
Minä heilautin kättäni ja jatkoi matkaa. En ehtinyt kovinkaan kauas, kun märkä lumipallo läsähti takaraivooni. Älähdin ja käännyin katsomaan virnistelevää Miikaa, jolla oli jo toinen lumipallo kädessä. Kaavin maasta äkkiä lunta ja tähtäsin Miikaa.
”Hahaa, huti meni! Nähdään huomenna”, huikkasin nauraen väistäessäni Miikan lumipallon.
”Kotona ollaan!”
Keittiöstä kuului kolme epämääräistä vastausta.
”Mitä te teette?” kysyin, kun pääsin peremmälle.
Äiti, isä ja vuotta nuorempi veljeni istuivat keittiönpöydän ääressä.
”Pelataan.”
”Missäs olit?” äiti kysyi nostaessaan kortteja.
”Miikan kanssa”, vastasin. Vastaukseni ei hätkähdyttänyt ketään. Jos olisin halunnut huomiota, olisi pitänyt vastata mitä tahansa muuta. Se, että olin Miikan kanssa, oli niin tavallinen vastaus minulta, kuin oli mahdollista olla. Miika oli ollut paras ystäväni siitä lähtien, kun pari vuotta sitten perheeni oli muuttanut tänne.
Olisi voinut luulla, että olisimme enemmän kuin kavereita.
”Minä menen sitten huomenna sinne pikkujouluihin”, muistutin vielä.
”Pikkujouluihin?” äiti kysyi. Minä en voinut kuin huokaista turhautuneena.
”Niin. Minä kerroin niistä jo. Ne on ne Saken pitämät, ja minä meinaan laulaa siellä”, selitin. Huomasin, että äiti kuunteli vain puoliksi ja isä tuskin ollenkaan pelin takia.
”Et sitten juo mitään”, isä sanoi.
”Vettä?” kysyin.
”Todella hauskaa”, äiti sanoi. Minä huokaisin.
”En juo.”
”Tulet kotiin ajoissa.”
”Joo.”
”Pidät kännykän mukana.”
”Joo”, vastasin. Meinasin vielä sanoa, että siellä tuskin melun takia kuulee puhua mitään, mutta en jatkanutkaan.
”Soita sitten vaikka kun olet lähdössä, niin tulen hakemaan. Ettei yksin tarvi pimeällä tulla”, isä sanoi.
Minä huokaisin kuuluvasti.
”Oliko vielä jotain?” kysyin. Huomasin veljeni virnistävän.
”Ei.”
Metakka kuului ulos asti. Näköjään kaikki kaupungin nuoret olivat jotenkin löytäneet tiensä nuorisotalolle.
Pihalla istui yksi luokkalaiseni tyttö, Anni, joka piti toista tyttöä pystyssä.
”Moi Aura”, tyttö sanoi kävellessäni ohi.
”Moi”, vastasin Annille mennessäni sisään.
Tähyilin päiden yli Miikaa. Tungin tietä peremmälle.
”Täällä Aura!” kuulin Miikan huutavan. Tähyilin ympärilleni, ja näin Miikan hiukan kauempana. Hän heilautti minulle kättään. Tungin taas eteenpäin.
”Moi!” sanoin iloisesti Miikalle. ”Ihan kiitettävästi porukkaa.” Miika naurahti vastaukseksi.
”Sulla on paljon ihailijoita.”
”Älä viitsi”, tuhahdin. En tiennyt, pystyisinkö mitenkään esiintymään kaikkien edessä.
”Sakke jos joku on suosittu, ku saa näin paljon porukkaa tänne”, mutisin. Miika pyöräytti silmiään.
”Moi Aura!” kuulin tyttökuoron takaatani. En voinut olla irvistämättä, ennen kuin käännyin.
”Moi…” sanoin. Edessäni seisoi kolme täsmälleen samalla lailla pukeutunutta tyttöä. Vilma, Sini ja Emma.
Kaikilla oli kimaltelevat topit ja mustat pillifarkut. He olivat ihan mukavia, mutta sellaisia, että jos heidän kanssaan vietti liikaa aikaa, pää räjähtäisi.
”Moi Miika!” he visersivät.
Miika nyökkäsi.
”Tota Aura, minä haen meille juotavaa”, Miika sanoi ja katosi äkkiä.
”Siis sinulla on tosi makee paita”, Vilma sanoi.
”Siis niin on”, Sini huokaisi. Minä hymyilin heille. Olin kotona päätynyt tavalliseen mustaan edestä avattavaan lyhythihaiseen kauluspaitaan, johon olin itse lisännyt punaisen rusetin.
”Sakke kertoi”, Sini sanoi.
”Että sinä meinaat laulaa tääl”, Vilma jatkoi.
”Siistiä”, Emma jatkoi.
Minä nyökkäsin.
”Joo…” mutisin.
”Siis katoittekste eilen sitä laulukisaa?” Emma kysyi. En ollut varma puhuiko hän vain Sinille ja Vilmalle, vai myös minulle.
”Joo! Siis hitsi se Emil on minun lemppari”, Sini sanoi huokaisten.
”Siis joo, siis se on siis aivan sairaan ihana. Ja siis sillä on ihan sairaan ihana ääni”, Vilma sanoi myös huokaisten.
”Siis Aura, sinun niin pitäisi osallistuu siihen”, Sini sanoi äkkiä.
Minä tuijotin heitä suu auki. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä he puhuivat.
”Ai…” mutisin.
Sitten kolmikko oli jo poissa.
”Siis tosi ihkuu”, kuulin Miikan sanovan korkealla äänellä matkien kolmikkoa. Hän ojensi minulle punaisen muovimukin.
”Älä. Ne on tavallaan ihan mukavii”, sanoin. Miika pyöräytti silmiään. Minä hörppäsin mukista. Juoma maistui hiukan mansikkaiselle, mutta jotain kirpeää siinä oli.
”Mitä tää on?” kysyin Miikalta. Miika kohautti olkiaan.
”En tiiä. Jotain boolii jota tuolla on.”
Näin Saken tunkevan meitä kohti.
”Moi Miika ja Aura”, Sakke sanoi. ”Millos sinä haluat laulaa?” Sakke kysyi minulta.
”Ööh…” vastasin epämääräisesti. Miika tökkäsi minua.
”Au”, mutisin.
”Nyt?” Sakke kysyi.
”Ei… ei vielä. Minun pitää kerätä vielä rohkeutta… kohta”, sanoin melkein hätääntyneenä.
Sakke naurahti. Joku huusi häntä.
”Kohta”, Sakke sanoi osoittaen minua lähtiessään.
”Sinä saat vielä maksaa tästä”, mutisin Miikalle hörpätessäni juomaani.
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti