Emil avasi minulle taksin oven.
”Minä voin ihan hyvin kävellä…” yritin edelleen.
”Älä viitsi”, Emil naurahti ja työnsi minut taksiin. Minä katsoin ulos ikkunasta. Sydämeni hakkasi kuin hullu. En uskaltanut katsoa Emiliin.
”Kaksi pysähdystä”, Emil sanoi kuskille. ”Missä sinä asut?” Emil kysyi minulta.
”Silkkitie 3”, sanoin kuljettajalle. Kuski nyökkäsi, ja auto nytkähti liikkeelle.
”Oletko sinä kuullut Laulaen tähtiin – kilpailusta?” Emil kysyi äkkiä. Minä vilkaisin häntä ja pudistin päätäni.
”Etkö?” Emil kysyi yllättyneenä. ”Luulin, että kaikki katsovat sitä.”
”Miksi kysyit?” kysyin ja keskityin kynsiini.
”Sinä et taida tietää kuka minä olen”, Emil sanoi hiukan ääntään venyttäen. Käännyin taas katsomaan Emiliä.
”Valitettavasti en…?” vastasin epäröiden. ”Muuta kun että olet Annin kummitädin poika…”
Emil asetti toisen kätensä taakseni. Minä hätkähdin hiukan.
”Tulisitko sinä ensi viikonloppuna Helsinkiin?” Emil kysyi.
”Miksi?” kysyin varautuneena.
”Jotta sinä voisit laulaa tuottajille, että saat sopimuksen”, Emil naurahti. Hänen kätensä hipaisi niskaani. Minä kohensin oitis ryhtiäni, jottei Emilin käsi osuisi minuun.
”Tuletko?” Emil kysyi ja katsoi minua silmiin. Hänellä oli ihanat tummat silmät. Taksi kaarsi juuri sopivasti portin eteen.
”Joo”, sopersin lopulta. ”Lauantaina?” Hapuilin oven kahvaa.
”Hyvä”, Emil sanoi hymyillen.
Kompuroin ulos taksista. Mitä ihmettä äsken tapahtui? Olin käyttäytynyt kuin idiootti. Vilkaisin taakseni ja ehdin nähdä taksin katoavan kulman taakse.
Samantien kun pääsin sisään, lysähdin sänkyyni. Olin varma, että saatoin tuntea Emilin kosketuksen edelleen niskassani. Mietin Emilin silmiä, hiuksia ja hänen ihanaa ääntään. Ja sitä, miten olin käyttäytynyt koko ajan hänen seurassaan. Aivan kuin jokin olisi riivannut minua. Vatsaa kutitti hassusti. En jostain syystä saanut Emiliä mielestäni.
Miika tunki tavaroitaan kaappiin. Hänestä tuntui, kuin koko viikonloppu olisi mennyt pilalle, vaikkei edes tiennyt miksi.
”Tykkäätkö sinä Aurasta?” Miika kuuli Annin kysyvän. Miika säpsähti hiukan ja käänsi katseensa Anniin, joka seisoi hänen takanaan.
”Kaverina”, Miika mutisi ja kääntyi ruttaamaan takkinsa kaappiin.
”Lähdetkö minun kaa leffaan?” Anni kysyi ja räpytteli silmiään. Miika katsoi häntä hetken silmät pyöreinä.
”Tota… me sovittiin Auran kanssa… että mentäisi leffaan”, Miika takelteli.
”Aura lähtee viikonlopuksi Helsinkiin”, Anni sanoi. ”Emilin kanssa.”
Miika katsoi hetken Annia. Hän huomasi Auran tulevan heitä kohti.
”Joo. Mennään vaan”, Miika sanoi äkkiä ja otti reppunsa lattialta.
Miika vaikutti jotenkin poissaolevalta. Olin huomannut hänen kirjoittaneen yhden lauseen ainakin viisi kertaa aina uudelleen ja uudelleen esitelmäänsä.
”Siitä viikonlopusta…” aloitin lopulta.
”Tiedän jo”, Miika vastasi ja kumitti jälleen.
”Ai… mistä?” kysyin hämmästyneenä.
”Anni kertoi, että lähdet Helsinkiin. Mutta ei se mitään. Minä menen Annin kanssa leffaan silloin”, Miika sanoi ja kumitti taas. Minä olin hetken hiljaa.
”Se kirjoitetaan sekventiaalinen”, sanoin lopulta. ”S e k v e n…”
”Kyllä minä sen tiedän”, Miika tiuskaisi. Minä käänsin pääni sanomatta enää mitään. Miksi Miika suuttui nykyään niin helposti? Edessäni istuva poika oli kääntynyt mulkaisemaan minua ja sihahti.
”Kuule…” Miika aloitti varovaisesti hiljaisuuden jälkeen. ”Sori. En minä edes haluisi Annin kanssa leffaan.”
”Mene vaan. Se on ihan kiva”, sanoin ja kumitin omaa vihkoani. Yritin puhua hiljempaa.
”Haluatko että tulen sinun kanssa?” Miika kysyi hetken päästä.
”Ai Hesaan? Älä tule…”
Miika nyökkäsi ja keskittyi taas tehtävään.
Miika oli menossa elokuviin Annin kanssa. Olin ainoa junavaunussa. Vilkaisin taas kelloa. Se näytti melkein kahtatoista. Puolen tunnin päästä heidän elokuva alkaisi. En pystynyt keskittymään koulutehtäviin, joita olin ottanut mukaan. En pystynyt keskittymään lukemiseen enkä edes musiikin kuuntelemiseen. Miika ja Anni. Anni ja Miika. Pudistin päätäni. Hehän menivät vain elokuviin. Elokuviin voi mennä myös vain kavereina.
Ajatukseni harhailivat edelleen, kun juna saapui Helsinkiin.
Heti kun astuin junasta ulos, näin Emilin. Hän nojaili tolppaan huppu päässä. Huomatessaan minut, hän tönäisi itsensä irti tolpasta. Hän hymyili minulle. Punastuin hiukan.
”Taksi odottaa”, Emil sanoi tulessani hänen kohdalle.
Miksi Anni ja Miika edes menivät leffaan? Kumpi oli kysynyt? Olivatko he jotain muutakin kuin kavereita? Rypistin kulmiani. Mitä väliä jos olivatkin. Ei se olisi minun asiani.
”Kuunteletko sinä?” kuulin Emilin kysyvän.
Katsoin häntä silmät pyöreinä. Hän oli huomaamattani johdattanut minut jo ulos taksin luokse. Hän piti ovea minulle auki.
”Häh?” kysyin. En ollut kuullut Emilin sanovan mitään. Emil katsoi minua hetken, ennen kuin virnisti hiukan.
”Jännittääkö?” hän kysyi. Mietin hetken. Ei. Ei tämä ollut jännitystä. Tämä oli huolta, mutta huolen aiheeni oli monen sadan kilometrin päässä. Ja se huoletti vielä enemmän. Mietin, pitäisikö kertoa totuus.
”Vähän”, sanoin lopulta, ja astuin viimein autoon.
”Ihan suotta. Antti on mukava tyyppi”, Emil sanoi. Vasta autossa hän otti hupun päästään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti