Miika odotti minua jo kevarinsa vieressä. Hän ojensi minulle kypärän.
”Kiitos”, sanoin asetellessani kypärän päähäni.
”Ajattelin vaan, kun sinä et tainnui sanoa kellekään, että lähdit Hesaan”, Miika sanoi.
Miika jätti minut kotiportin eteen.
”Miten… Oliko hyvä leffa?” kysyin ottaessani kypärää pois.
”No ei oikeestaan. Ja seurakin oli aika hirveetä”, Miika vastasi.
Minä jäin tuijottamaan Miikaa.
”Mitä?” Miika kysyi. Punastuin hiukan.
”Ei mitään. Luulin, että teillä olisi ollut kivaa”, sanoin
”Entäs itelläsi? Oliko kivaa sen… Emilin kanssa?” Miika kysyi nojaten kevariinsa. Minä aloin heti hymyilemään typerästi.
”Sain sen”, sanoi.
”Minkä?” Miika kysyi hiukan oudolla äänellä.
”No sen sopimuksen!” hihkaisin ja kaivoin laukkuani ja ojensin paperin Miikalle.
”Vau”, Miika sanoi ja hymyili. Hymy ei kuitenkaan ylettynyt silmiin asti. Hän ojensi sopimuksen takaisin vilkaisemattakaan siihen.
”Sitten se lupasi hankkia minulle liput siihen finaaliin. Hah, se on varma, että se voittaa”, selitin. En huomannut, kuinka Miikan ilme venähti hiukan.
”Teillä taisi siis olla kivaa”, Miika mutisi. Olimme molemmat muutaman minuutin hiljaa. En keksinyt, mikä Miikaa vaivasi.
”Minä taidan mennä sisään…” sanoin ja otin muutaman askeleen poispäin Miikasta.
”Aura…”
Miikan ääni kuulosti oudolta. Käännyin hämmentyneenä katsomaan häntä. Hän näytti miettivältä ja hiukan kärsivältä.
”Anni on itseasiassa ihan kiva.”
Tuijotin Miikaa hetken äimistyneenä.
”No kiva”, mutisin ja lähdin sisälle.
Miika painoi kypärän päähänsä.
”Anni on ihan kiva…” hän mutisi itsekseen. Mitä hänkin oli ajatellut sanottuaan niin? Hänhän inhosi Annin seuraa.
No, ainakin Auralla ja Emilillä oli ollut mukavaa. Miika vilkaisi vielä Auran kotia. Auran huoneeseen oli syttynyt valo. Aura ajatteli varmasti Emiliä. Miika tunsi pienen piston sydämessään. Hän tuhahti ja käynnisti kevarinsa.
Oliko Aura tosissaan sanoessaan, että menisi katsomaan Emilin kilpailua? No ainakin Aura oli kotona. Ja Emil Helsingissä. Aura oli näyttänyt onnelliselta. Mitäköhän hänen ja Emilin välillä oli tapahtunut.
Miika pudisti päätään. Hän ei halunnut tietää. Hän pakotti itsensä keskittymään ajamiseen.
Miksi hän edes välitti? Kadut olivat jo pimeitä. Miika kaarsi kotinsa pihaan. Hän talutti kevarinsa talliin. Mitä väliä sillä oli, mitä Auran ja Emilin välillä oli tapahtunut?
Miika pudotti kypärän käsistään.
Ei kai…? Hän pudisti päätään. Hänen ajatuksensa eivät voineet pitää paikkansa. Ei kai hän ollut ihastunut Auraan?
Vilkaisin ulos ikkunasta. Miika oli jo lähtenyt. Olin jättänyt levytyssopimuksen keittiön pöydälle vanhemmilleni.
”Aura!”
Noniin. He näkivät sen. Rymistelin alakertaan. Äiti seisoi pöydän vieressä ja osoitti hiukan pelästyneenä sopimusta.
”Mi-mikä tuo on?” hän kysyi silmät selällään.
”Mitä siinä lukikaan?” kysyi virnistäen. Äiti otti paperi varovaisesti.
”Levyty-”
”Allekirjoitatko sen?”
Äiti istui pöydän ääreen.
”Teit pienen reissun vain? Etkä sanonut mitään? Millä rahalla menit? Sinulle olisi voinut sattua jotain. Helsinkiin noin vain… Ei sellainen tule kuuloonkaan.”
”Omilla rahoilla. Mutta katso nyt minkä takia minä menin!”
”Juu juu… Miika ei ole vähään aikaan käyny meillä.”
”Se toi minut asemalta kotiin”, vastasin äkkiä.
”Olisit pyytänyt sisään.”
”Ei se halunnut tulla”, sanoin. Jostain syystä, minua ei huvittanut puhua Miikasta. Se tuntui väärältä. ”Voiko mä taas ens viikon lauantaina mennä taas Helsinkiin?”
”Ai Miikan kanssa vai?” äiti kysyi.
Minä huokaisin. ”En. Kun Emilin kanssa. Sillä on sen laulukilpailun finaali ja se saisi hankittuu minulle lipun.”
Äiti kääntyi katsomaan minua.
”Emil? Kuka Emil?”
”Emil on sen Annin, jonka ansiosta minä sain tuon sopimuksen, ja Emil on sen kummitädin poika tai jotain”, selitin. Äiti katsoi minua.
”Jutellaan siitä vielä”, hän sanoi ja kääntyi taas sopimuksen puoleen. ”Ja samoin tästä. Näytän tämän isällesi.”
Miika tuijotti huoneensa kattoon. Hän ei halunnut, että Aura lähtisi Helsinkiin. Hän myönsi, että oli kateellinen Emilille. Miika ei ymmärtänyt, miksi Aura oli muuttunut Emilin tultua. Ei Emil edes tuntenut Auraa. Miika tunsi. Hän ei pitänyt siitä, että Aura olisi menossa Helsinkiin. Hän ei pitänyt siitä, että Aura vietti aikaa Emilin kanssa. Hän nukahti Auraa ajatellen.
Pyörittelin kännykkää kädessäni. Sen valo hohti pimeässä huoneessa. Mietin mitä lähettäisin Emilille.
Päätin nyt sit lähettää tän mun numeron. Aura
Tuijotin näyttöä. Ei. Kuulosti ja näytti tyhmältä. Pyyhin tekstin pois.
Moi! Täs ois nyt sit tää mun numero. Nähään ens viikolla. Aura
Huokaisin turhautuneena. Mikään ei tuntunut kuulostavan normaalilta. Pyyhin taas näytön tyhjäksi. Mietin, pitäisikö jättää ”moi” pois koko viestistä.
Täs ois tää mun numero. Nähään ens viikolla (toivottavasti). Aura
Sekään ei kuulostanut hyvältä. Aioin pyyhkiä senkin pois, mutta painoin väärästä kohdasta. Hädissäni yritin estää viestin lähtemisen, mutta myöhään. Viesti oli lähetetty.
Käteni tärisi, kun mietin vastaisiko Emil. Miksi olin niin tumpelo? Ei voinut olla totta. Kännykkä päästi kimeän merkkiäänen.
Uusi viesti.
Vilkaisin sitä. Emil. Vastasiko hän jo? Avasin viestin tärisevin käsin.
Moi! Loistavaa! Toivottavasti? Etkö pääse?
Olin niin onnellinen siitä, että Emil oli vastannut, etten melkein onnistunut kirjoittamaan vastausta.
Porukat miettii asiaa. Luultavasti pääsen.
Mieleni teki hakata päätä seinää. Miksi viestini kuulostivat niin tyhmiltä? Odotin jännittyneenä, mitä Emil vastaisi.
Kännykkä piippasi taas.
Eiks ne kenties luota muhun? Toivottavasti pääset, tuun vaikka hakee jos et muuten pääse ;)
Naurahdin pakosta. Vatsanpohjaa kutitti jännittävästi.
Kyl mä pääsen, mut mä meen nyt nukkuu, öitä
Tiesin, etten kuitenkaan saisi unta. Ajatukseni pyörivät täysin Emilissä.
Uusi viesti.
Hyvää yötä, honey <3
Sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä. Honey? Mitä tuo sydän tuossa teki? Mitä, mitä, mitä? En voinut itselleni mitään, mutta olin pakahtua onnesta ja tiesin hymyileväni tyhmästi.
Lopulta nukahdin ajatellen Emiliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti