Aura oli vältellyt minua koko päivän. Olin Annin kanssa varannut hänelle ruokalassa paikkaa, mutta hän ei ollut kuitenkaan tullut. Muutenkin minusta tuntui, etten tuntenut häntä enää ollenkaan. En osannut tulkita hänen ilmettään käytävässä. En tiennyt mitä hän oli ajatellut.
Työnsin huokaisten koulukirjan sivuun.
Mahtoikohan hän olla kotona? Minun oli pakko myöntää, että minulla oli ikävä häntä. En ollut pitkään aikaan edes jutellut hänen kanssaan kunnolla, niin kuin ennen. Hän varmaan jutteli nykyään sen Emilin kanssa, tuhahdin itsekseni.
En käsittänyt, miksen van voinut antaa asian olla. Lopulta kuitenkin, melkein raivokkaasti, kävelin eteiseen. Minähän selvittäisin koko tämän asian Auran kanssa just nyt.
En kuitenkaan ehtinyt kuin avata oven, kun kohtasin Annin. Voi jumalauta, ajattelin. Mitä helvettiä tuo tyttö teki täällä?
”Hei” Anni visersi.
Huokaisin turhautuneena. ”No heipä hei”, vastasin ja nojasin ovenkarmiin. Ehkä saisin Annin häädettyä pois…
”Oletko lähdössä johonki?” Anni kysyi.
”Mitä sinä teet täällä?” kysyin puolestani Annilta. Anni mutristi hiukan huuliaan.
”Kysyin Auralta missä asut”, Anni vastasi heilutellen kännykkäänsä. Minä kirosin mielessäni.
”Miksi?”
Anni näytti hiukan hämmentyneeltä. Vain hetken, sitten ilme muuttui hiukan uhmakkaaksi.
”No että voisin tulla kattomaan sinua”, hän vastasi. ”Mutta olitko sinä lähdössä johonkin?”
”Ajattelin mennä katsomaan Auraa”, vastasin totuuden mukaisesti.
Anni katsoi minua hetken. Sitten hän yhtäkkiä ripustautui kaulaani.
”Etkö sinä voisi unohtaa sitä hetkeksi?” hän kysyi. En todellakaan pitänyt Annin kädestä joka silitteli niskaani. ”Nyt kun minä tulin tänne asti… Sinun takiasi... ajattelin, jos voisit antaa tukiopetusta… kemiaan”
En tiennyt mitä vastata.
”Ja sitä paitsi… Auralla taitaa olla jotain muuta tekemistä”, Anni vihjasi. Arvasin hänen vihjaavan Emiliin. Huokaisin. En tiennyt, ärsyttikö Aura minua tahallaan. Ei kai hän tosissaan Emilistä knnostuisi. Ja jos kerta ärsytti, miksen minä voinut kiusata takaisin.
Virnistäen kiedon käteni Annin ympärille.
Emil oli minua taas vastassa asemalla. Olin koko matkan vatvonut sitä, mitä Miikan ja Annin välillä oli. Heti kun näin Emilin, unohdin heidät kuitenkin samantien. Hän veti minut halaukseen samalla hetkellä kun pääsin hänen luokseen. Hän ei näyttänyt välittävän kameramiehestä, joka seisoi vähän matkan päässä räpsimässä jo kovaa vauhtia kuvia meistä.
”Hei… toi vähän häiritsee”, mutisin ja nyökkäsin pienesti päälläni kameramiehen puoleen. Emil naurahti ja kumartui lähemmäs. Minä pidätin hengitystäni, ajattelin jo että nyt hän suutelee minua.
”Paras tottua siihen… uskonpa että sinusta otetaan vielä monet valokuvat tänään”, Emil naurahti korvaani. Hän oli niin varoittavan lähellä, että melkein kuulin kameran räpsyvän. Vasta hänen perääntyessään kauemmas, tajusin pidätteleväni hengitystä.
”Oletko sinä syönyt mitään?” Emil kysyi meidän lähdettyä ulko-ovia kohti.
”Joo… söin tossa matkalla junassa”, vastasin. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin Emilin keräävän melko paljon katseita.
Päästyämme taksiin, Emilin puhelin soi.
”Jou… Joo, me lähdettiin just… Joo, me ollaan siellä ajoissa… Jees, nähään.”
Katselin ikkunasta Emilin puhuessa puheluaan.
Emil laittoi puhelimensa pois.
”Onko meillä joku aikataulu?” kysyin virnistäen. Hän oli taas kiertänyt kätensä taakseni.
”Tavallaan”, Emil vastasi hymyillen. ”Lähetys alkaa kuudelta, meidän pitää olla Peacock-teatterilla kolmen maissa”, hän selitti vetäessään minut kainaloonsa. ”Antti on siellä, joten voit antaa sen sinun sopimuksen.”
Minä nyökkäsin.
”Käydään vaan ensin nopeesti minun kämpällä.”
Kämpällä? Oliko Emilillä oma kämppä?
”Aha…” sanoin lopulta. Emil naurahti.
”Ei se varsinaisesi ole minun. Se on minun veljen, mutta minä asustelen siellä myös”, Emil selitti.
En hätkähtänyt, kun Emilin käsi seikkaili selkänojalta vyötäröni ympärille.
jatkuu....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti