Fuksianpunainen pioni

Osa 15

”Melko hyviä kavereita vai?” Kathy kirahti heti kun ovi sulkeutui perässäni.

”Niin niiden kahden kanssa”, mutisin. Nojasin hetken oveen.

”Entä se kolmas? Kuka se on? En pidä siitä”, Kathy ilmoitti tiukasti.

”Steven vai? Jaa. Vanha tuttu”, sanoin kuin se olisi vain pikkujuttu. ”Mutta usko pois, jos hän auttaa meitä, me olemme vahvoilla.”

”Jos? En pidä tästä”, Kathy sanoi hiukan kovempaa. Hän nojasi lipastoon kulmat kurtussa.

Käännähdin katsomaan häntä. Kathy katsoi minua melko hurjasti.

”En luota niihin”, Kathy sanoi ja risti kädet rinnalleen. ”Keitä ikinä ovatkaan. Miksi te tarvitsette ne tänne?”

”Kathy, he ovat hiukan erilaisia, mutta me tarvitsemme apua. Mitä nopeammin saadaan vampyyrit raivattua pois, sitä nopeammin päästän niistä kolmesta eroon”, sanoin yrittäen puhua niin vakuuttavasti kuin vain kykenin.

”Mutta ne ovat…” Kathy aloitti ja mietti selvästikin tarpeeksi kamalaa sanaa kuvaamaan tälläkin hetkellä alakerrassa istuvaa kolmikkoa.

”Ne ovat erilaisia kuin te. Ne tuijottavat”, Kathy mutisi ja kylmät väreet saivat hänet tärisemään hetkeksi.

Minä huokaisin raskaasti. Tottakai he tuijottivat. ”He eivät ole tottuneet ihmisiin. Harvat demonit elävät, tai pystyvät elämään, kuten minä ja Ethan”, huokaisin lopulta.

Kathy tuijotti minua hetken mietteliäänä.

”Miten ne sitten eroavat teistä?” Hän tuijotti minua ristiriitaisen näköisenä. Hän ei ollut varma halusiko tietää. ”Tarkalleen ottaen”, hän lisäsi lopulta.

Minuun oli pakko kirota mielessäni. En minä voisi kertoa. ”En tiedä onko tämä paras aika puhua siitä.”

”Ai Ethan hyppäsi Stevenin syliin ihan vain jälleennäkemisen ilosta vai?”

”No ei nyt ihan niinkään.”

”Sitä minäkin”, totesi silmissään vaativa katse.

”Kathy, olen demoni. Ei minullakaan ole mikään ruusuinen historia”, lähes voihkaisin. Tiesin, ettei Kathy halunnut kuulla kaikkea. Ei edes suurinta osaa elämästäni.

”Ja Steven liittyy siihen?”

Minä huokaisin ärtyneesti. En oikeasti halunnut vatvoa vanhoja asioita ja toivoin todella ettei halunnut Stevenkään.

”Et olisi halunnut Steveniä tänne”, Kathy totesi lähes sovinnonhaluisesti.

”En olisi halunnut tänne heistä ketään”, vastasin päätäni pyöritellen toivoen että koko asia jätettäisiin tähän.

”Mutta et tiennyt että se on tulossa.”

”En.”

”Miksi?”

Voi herran jumala, mikä kuulustelu.

”Kun en tiennyt niin en tiennyt!” lähes huusin. Tunsin vihan olevan yhtäkkiä kiehumispisteessä. Yritin hokea itselleni, ettei se ollut Kathyn vaan Stevenin vika. Kathy hätkähti hiukan, muttei kuitenkaan näyttänyt pelästyneen kovinkaan paljoa.

”Minä haluan tietää.” Hänen äänensä kuulosti käskevältä mutta myös anelevalta.

Pudistin päätäni. ”Et halua.” En ollut edes varma mitä Kathy halusi tietää, mutta jos se mitenkään liittyi Steveniin oli vain parempi ettei hän tietäisi mitään.

”Teillä on ollut jotain ongelmia aikaisemmin Stevenin kanssa eikö niin?”

Kathy ei tuntunut antavan millään periksi.

”On, mutta Kathy, se on mennyttä. Turha sitä on enää miettiä, onko selvä? Anna vain asian olla ja luota minuun.”

”En”, Kathy vastasi kuin pahainen kakara jolla oli uhmaikä. ”Ethan kertoo kyllä.”

”Et voi olla tosissasi”, sanoin vihaisena. ”Uskallakin pelata tuota peliä.”

”Uskallan”, Kathy totesi ykskantaan. Tuijotimme hetken toisiamme vihaisina. Tiesin että Kathy voittaisi tämän jutun, sillä uhkaukseni eivät tehonneet häneen, koska hän tiesi, etten voisi tehdä hänelle mitään. Tai sitten hän vain oli ihan helvetin itsepäinen, oli sen hinta mikä hyvänsä.

”No mitä haluat tietää?” murahdin. En saattanut uskoa, että annoin näin helposti periksi.

”Kuinka sinusta tuli demoni?” Kathy kysyi ja vilkaisi minua kulmiensa alta.

Just. Helvetti. Tästä tulisi rankkaa.

”En muista”, huokaisin pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Et muista?” Kathy kysyi hiukan epäilevästi.

Pudistin päätäni. ”En muista. Ensimmäinen selvä muistikuva on…” Nielaisin raskaasti. Vilkaisin nopeasti Kathyä joka näytti edelleen yhtä varmalta. Hänen silmänsä paloivat.

”Odotin illan pimentymistä vanhassa hylätyssä talossa kaupungin laitamilla. Tuuli kolisutteli ikkunoita ja lattian rajassa kulki kylmä viima. En tuntenut mitään. Odotin pimeyttä kuin ihmissusi kuuta nousevaa. Autioita katuja, muutamaa yksinäistä eksynyttä ihmistä, niitä jotka ovat päättäneet kävellä kotiin koska eivät jaksa odottaa pitkässä taksijonossa. Odotin niitä, joilla ei ollut hajuakaan minusta. Jotka saisin yllättää.

Kävelin varmoin pitkin askelin kohti keskustaa. Liikkeellä oli yllättävän paljon ihmisiä. Yritin hillitä itseäni parhaani mukaan. Ohitin huonot uhrit kaukaa, etten vahingossa tekisi heille pahaa. Valikoin uhrini tarkasti. Kuin saalistava leijona.

Eräs juoppo nuokkui kylmällä puiston penkillä ja mutisi jotain epäselvästi itsekseen. Ei. Jatkoin matkaani eteenpäin. Juopot ja huorat olivat liian helppoja uhreja. Sellaisia jotka eivät vastustelleet. Halusin jotain, joka kirkuisi ja huutaisi.”

”Löysitkö mitä halusit?” Kathy kysyi hiljaa.

Pidin silmiä kiinni hetken aikaa ennen kuin katsoin Kathyä.

”Tietysti. Niin kuin aina.”

”Entä… mitä sinä…” Kathy nielaisi vaikeasti ennen kuin jatkoi. ”Mitä sinä teit sille?”

”Kathy, olen tappaja”, totesin hiljaa.

”Tiedän. Olen tiennyt koko ajan.”

A/N: Tässäpä teille jatkoa! Ja tämän ihanan blogin (vaikka itse sanonkin...) syntymäpäivä lähestyy!

Joten olkaa tarkkana milloin täällä taas tapahtuu! :) Ja pakko sanoa, etten olisi millään jaksanut julkaista mitään näin pitkään jos se ei olisi näin palkitsevaa. Eli taas suuri kiitos kaikille aktiivisille lukijoille, ja niille jotka vain sattuvat eksymään tänne.