”Melko hyviä kavereita vai?” Kathy kirahti heti kun ovi
sulkeutui perässäni.
”Niin niiden kahden kanssa”, mutisin. Nojasin hetken oveen.
”Entä se kolmas? Kuka se on? En pidä siitä”, Kathy ilmoitti
tiukasti.
”Steven vai? Jaa. Vanha tuttu”, sanoin kuin se olisi vain pikkujuttu. ”Mutta usko
pois, jos hän auttaa meitä, me olemme vahvoilla.”
”Jos? En pidä tästä”, Kathy sanoi hiukan kovempaa. Hän
nojasi lipastoon kulmat kurtussa.
Käännähdin katsomaan häntä. Kathy katsoi minua melko
hurjasti.
”En luota niihin”, Kathy sanoi ja risti kädet rinnalleen.
”Keitä ikinä ovatkaan. Miksi te tarvitsette ne tänne?”
”Kathy, he ovat hiukan erilaisia, mutta me tarvitsemme apua.
Mitä nopeammin saadaan vampyyrit raivattua pois, sitä nopeammin päästän niistä
kolmesta eroon”, sanoin yrittäen puhua niin vakuuttavasti kuin vain kykenin.
”Mutta ne ovat…” Kathy aloitti ja mietti selvästikin
tarpeeksi kamalaa sanaa kuvaamaan tälläkin hetkellä alakerrassa istuvaa
kolmikkoa.
”Ne ovat erilaisia kuin te. Ne tuijottavat”, Kathy mutisi ja kylmät väreet saivat hänet tärisemään
hetkeksi.
Minä huokaisin raskaasti. Tottakai he tuijottivat. ”He eivät
ole tottuneet ihmisiin. Harvat demonit elävät, tai pystyvät elämään, kuten minä
ja Ethan”, huokaisin lopulta.
Kathy tuijotti minua hetken mietteliäänä.
”Miten ne sitten eroavat teistä?” Hän tuijotti minua
ristiriitaisen näköisenä. Hän ei ollut varma halusiko tietää. ”Tarkalleen
ottaen”, hän lisäsi lopulta.
Minuun oli pakko kirota mielessäni. En minä voisi kertoa. ”En
tiedä onko tämä paras aika puhua siitä.”
”Ai Ethan hyppäsi Stevenin syliin ihan vain jälleennäkemisen
ilosta vai?”
”No ei nyt ihan niinkään.”
”Sitä minäkin”, totesi silmissään vaativa katse.
”Kathy, olen demoni. Ei
minullakaan ole mikään ruusuinen historia”, lähes voihkaisin. Tiesin, ettei Kathy
halunnut kuulla kaikkea. Ei edes suurinta osaa elämästäni.
”Ja Steven liittyy siihen?”
Minä huokaisin ärtyneesti. En oikeasti halunnut vatvoa
vanhoja asioita ja toivoin todella ettei halunnut Stevenkään.
”Et olisi halunnut Steveniä tänne”, Kathy totesi lähes
sovinnonhaluisesti.
”En olisi halunnut tänne heistä ketään”, vastasin päätäni
pyöritellen toivoen että koko asia jätettäisiin tähän.
”Mutta et tiennyt että se on tulossa.”
”En.”
”Miksi?”
Voi herran jumala, mikä kuulustelu.
”Kun en tiennyt niin en tiennyt!” lähes huusin. Tunsin vihan
olevan yhtäkkiä kiehumispisteessä. Yritin hokea itselleni, ettei se ollut
Kathyn vaan Stevenin vika. Kathy hätkähti hiukan, muttei kuitenkaan näyttänyt
pelästyneen kovinkaan paljoa.
”Minä haluan tietää.” Hänen äänensä kuulosti käskevältä
mutta myös anelevalta.
Pudistin päätäni. ”Et halua.” En ollut edes varma mitä Kathy
halusi tietää, mutta jos se mitenkään liittyi Steveniin oli vain parempi ettei
hän tietäisi mitään.
”Teillä on ollut jotain ongelmia aikaisemmin Stevenin kanssa
eikö niin?”
Kathy ei tuntunut antavan millään periksi.
”On, mutta Kathy, se on mennyttä. Turha sitä on enää
miettiä, onko selvä? Anna vain asian olla ja luota minuun.”
”En”, Kathy vastasi kuin pahainen kakara jolla oli uhmaikä.
”Ethan kertoo kyllä.”
”Et voi olla tosissasi”, sanoin vihaisena. ”Uskallakin
pelata tuota peliä.”
”Uskallan”, Kathy totesi ykskantaan. Tuijotimme hetken
toisiamme vihaisina. Tiesin että Kathy voittaisi tämän jutun, sillä uhkaukseni
eivät tehonneet häneen, koska hän tiesi, etten voisi tehdä hänelle mitään. Tai
sitten hän vain oli ihan helvetin itsepäinen, oli sen hinta mikä hyvänsä.
”No mitä haluat tietää?” murahdin. En saattanut uskoa, että
annoin näin helposti periksi.
”Kuinka sinusta tuli demoni?”
Kathy kysyi ja vilkaisi minua kulmiensa alta.
Just. Helvetti. Tästä tulisi rankkaa.
”En muista”, huokaisin pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Et muista?” Kathy kysyi hiukan epäilevästi.
Pudistin päätäni. ”En muista. Ensimmäinen selvä muistikuva
on…” Nielaisin raskaasti. Vilkaisin nopeasti Kathyä joka näytti edelleen yhtä
varmalta. Hänen silmänsä paloivat.
”Odotin illan
pimentymistä vanhassa hylätyssä talossa kaupungin laitamilla. Tuuli kolisutteli
ikkunoita ja lattian rajassa kulki kylmä viima. En tuntenut mitään. Odotin
pimeyttä kuin ihmissusi kuuta nousevaa. Autioita katuja, muutamaa yksinäistä
eksynyttä ihmistä, niitä jotka ovat päättäneet kävellä kotiin koska eivät jaksa
odottaa pitkässä taksijonossa. Odotin niitä, joilla ei ollut hajuakaan minusta.
Jotka saisin yllättää.
Kävelin varmoin pitkin
askelin kohti keskustaa. Liikkeellä oli yllättävän paljon ihmisiä. Yritin
hillitä itseäni parhaani mukaan. Ohitin huonot uhrit kaukaa, etten vahingossa
tekisi heille pahaa. Valikoin uhrini tarkasti. Kuin saalistava leijona.
Eräs juoppo nuokkui
kylmällä puiston penkillä ja mutisi jotain epäselvästi itsekseen. Ei. Jatkoin
matkaani eteenpäin. Juopot ja huorat olivat liian helppoja uhreja. Sellaisia
jotka eivät vastustelleet. Halusin jotain, joka kirkuisi ja huutaisi.”
”Löysitkö mitä halusit?” Kathy kysyi hiljaa.
Pidin silmiä kiinni hetken aikaa ennen kuin katsoin Kathyä.
”Tietysti. Niin kuin aina.”
”Entä… mitä sinä…” Kathy nielaisi vaikeasti ennen kuin
jatkoi. ”Mitä sinä teit sille?”
”Kathy, olen tappaja”, totesin hiljaa.
”Tiedän. Olen tiennyt koko ajan.”
Joten olkaa tarkkana milloin täällä taas tapahtuu! :) Ja pakko sanoa, etten olisi millään jaksanut julkaista mitään näin pitkään jos se ei olisi näin palkitsevaa. Eli taas suuri kiitos kaikille aktiivisille lukijoille, ja niille jotka vain sattuvat eksymään tänne.
taas tosi hyvä jatko osa!! :)
VastaaPoistajee jatkoo!! ♥
VastaaPoistajatkoo pian ei jaksa oottaa! ♥
VastaaPoista