Simply the best

Osa 20

Tiistai 28.6

Tunsin käden vyötäröni ympärillä ja hymyilin jaksamatta avata silmiä. Akseli siirtyi lähemmäs ja painautui tiukemmin, mikäli se enää oli mahdollista, selkääni vasten.

”Huomenta”, hän mutisi hiuksiini.

Minä vain ynähdin vastaukseksi.

”Mitä sanot jos tulisit tänään minun luokseni?” Akseli kysyi. ”Voisin tehdä ruokaa…”

Huokaisin. ”Kuulostaa hyvältä.” Kaivauduin hiukan syvemmälle peiton alle ja huokaisin tyytyväisenä. Päivästä tulisi ihana. Pian muistin kuitenkin karun todellisuuden ihanan satuni keskeltä.

”Minulla on kyllä töitä tänään...” mutisin hiukan ärsyyntyneenä ja tiesin pilaavani tunnelman. Akseli kuitenkin vain naurahti.

”Tiedän sen”, hän vastasi ja nousi katsomaan minua.

Hänen hiuksensa olivat ihanasti pörrössä. ”Menet töihin, ja tulet sen jälkeen minun luokseni”, hän sanoi ja kumartui suutelemaan minua otsalle.

Minä virnistin hiukan. ”Kuulostaa hyvältä.”

Leijuin pilvissä työpaikallani. Tuntui kuin auringon säteet olisivat saaneet koko paikan hohtamaan. Minä en jostain syystä voinut lopettaa hymyilemistä. Ajatukseni harhailivat jossain kaukana…

Ihana kutkuttava tunne mahanpohjassani sai minut kaipaamaan yhä enemmän Akselin luokse. Tiesin työkavereideni naureskelevan minulle.

Jossain tietoisuuteni pojilla kuitenkin häälyi se tumma ukkospilvi, joka tuntui pilaavan haaveeni. En ollut vieläkään päässyt Teemusta eroon. Vaikka en vastannut hänen viesteihinsä enkä hänen puheluihinsa hän ei tuntunut antavan periksi. Luojan kiitos, hän ei ollut tullut toista kertaa töihini tai oveni taakse.

”Noniin haaveilija”, kuulin äänen sanovan, kun pinosin lautasia.

Hätkähdin hiukan ja käännyin katsomaan taakseni. Pomoni hymyili minulle ystävällisesti. Hän oli viisissäkymmenissä oleva hiukan pyöreä nainen.

”Sinulla taitaa olla suunnitelmia illaksi”, hän totesi.

”Mistä tiesit?” kysyin hämmentyneenä.

Nainen naurahti hiukan. ”Olet vilkuillut kelloa koko ajan”, hän totesi ja otti loput lautaset kädestäni.

Minä punastuin hiukan. En edes ollut tajunnut.

”No riennähän jo.”

Minä katsoin hetken äimistyneenä.

”Teet muutenkin turhan paljon vuoroja, mene nyt viettämään mukava ilta poikaystäväsi kanssa”, pomoni naurahti minulle. Minä en voinut olla hymyilemättä.

Akseli hiukan hämmästyi kun ilmaannuin puolituntia aikaisemmin hänen luokseen.

”Ei kai haittaa? Pääsin töistä hiukan aikaisemmin”, sanoin kun nousin varpailleni painaakseni nopean suudelman miehen huulille.

”Ei tietenkään.”

Seurasin häntä keittiöön, johon hän oli jo ehtinyt kattaa pöydän kahdelle.

Vilkaisin häntä hymyillen kun hän ojensi minulle viinilasin.

”Oliko hyvä päivä?” hän kysyi istuttaessaan minut tuolille.

”Oli”, vastasin. En oikeastaan muistanut koko päivästä mitään. Se oli mennyt kuin unessa.

Tiesin, että minun olisi pitänyt arvata Akselin olevan hyvä kokki, mutta hänen taitonsa yllättivät silti. Olin varma, etten ollut eläessäni syönyt niin hyvää ruokaa.

”Olet ihan paras”, sanoin hymyillen kun hän nosti eteeni jälkiruuaksi tekemiään kaiken laisia pieniä herkkupaloja.

Hän virnisti minulle. ”Tiedän.”

Minä nappasin lautaselta pienen nyytin jonka sisällöstä en tiennyt.

Akseli seurasi minua tarkasti ja tunsin punastuvani.

”Kuule”, Akseli sanoi ja ojensi kätensä pyyhkäistäkseen pienen murusen huuliltani. ”Olen miettinyt, että haluaisitko muuttaa tänne?”

Minun sydämeni tuntui pysähtyvän hetkeksi.

Tajusin tuijottavani Akselia silmät suurina.

”Niin tai, jos se on sinusta liian aikaista niin…” Akseli mutisi äkkiä mutta keskeytti lauseensa kun minä nousin ylös.

Kiersin pöydän nopeasti ja istuin varovaisesti Akselin syliin.

”Minusta se olisi ihanaa”, vastasin kuiskaten kiertäessäni käteni hänen niskaansa.

Akseli hymyili iloisena.

Keskiviikko 6.7

”Vau, täytyy myöntää että sinä olet kyllä nopea”, Noora sanoi.

Hänen katseensa kiersi eteisessä olevissa laatikoissa. Hän oli Henrin kanssa tullut muuttoavuksi. Tosin Noora pääosin piti seuraa. Apua ei olisi edes tarvinnut, sillä laatikoita ei ollut paljoa.

”Äläs nyt”, sanoin teipatessani yhtä laatikkoa kiinni. ”Ei näitä edes ole paljoa.”

”No en minä pakkaamista tarkoittanut, vaan sait kyllä aika nopeasti huonekalut”, Noora sanoi ja istahti eteiseen nostamaani tuoliin.

”No ei Akselin asuntoon mahdu kaikkea. Karsimme molempien tavaroita”, totesin hymyillen. ”Avaatko sen oven? Täällä on kamalan kuuma. Sitä paitsi Akseli ja Henri tulevat varmaan kohta hakemaan nämä loput”, jatkoin pyyhkien hikipisarat otsaltani.

Noora nyökkäsi ja avasi oven jättäen sen hiukan raolleen. Hän katseli hetken hiljaisena kun taittelin viimeisen laatikon kiinni.

”Menettekö te naimisiin?” Noora kysyi yhtäkkiä.

Minä älähdin yllättyneenä. ”Mitä?”

”Sinä ja Akseli?” Noora kysyi ja katsoi minua uteliaana.

”Ei yhteen muuttaminen tarkoita että mennään naimisiin”, vastasin naurahtaen. En kuitenkaan tyrmännyt ajatusta mielessäni. Itseasiassa naimisiin meno tuntui yllättävän hyvältä. Ravistin hiukan päätäni. ”Et sinäkään ole naimisissa Henrin kanssa”, totesin.

Noora rykäisi hiukan. Hän paranteli hiuksiaan ja katseeni kiinnittyi hänen vasempaan käteensä.

Hengähdin yllättyneenä. ”Noora?” kiljahdin ja hyppäsin ystäväni kaulaan.

Noora kiherteli onnellisena.

”Mitä… milloin?” kysyin ihmeissäni. ”Miksi et kertonut minulle?!” tivasin siirtyessäni hiukan kauemmas.

Noora ojensi kätensä ja ihaili hetken kapeaa sormustaan. Rapusta kuului kolinaa ja puhetta.

”No se tapahtui vasta eilen”, Noora myönsi ja vilkaisi minua kasvot sädehtien onnesta.

Minä odotin että hän jatkaisi.

”Hän kosi ja minä-”

”Sanoit että jo oli aikakin”, kuului Henrin ääni ovelta. Sekä minun että Nooran katseet käännähtivät ovelle jossa Henri nojaili oveen ja Akseli nauroi tämän takana.

Minä repesin myös nauramaan. ”Niin sinun tapaistasi”, totesin ja pörrötin Nooran hiuksia. Hän virnisti minulle.

”Suuttuisin, jos en olisi näin onnellinen”, hän totesi. Akseli ja Henri astuivat eteiseen.

Halasin Nooraa ja sitten Henriä. ”Onneksi olkoon. Milloin on häät?”

Noora katsoi Henriä hetken ennen kuin käänsi katseensa taas minuun. ”Talvella”, hän totesi hymyillen.

”Vau”, totesin saamatta sanottua enempää. Olin iloinen heidän puolestaan.

Noora kääntyi suutelemaan Henriä.

”Nostan nämä jo autoon. Noista kahdesta ei taida olla apua”, kuulin Akselin naurahtavan ja nostavan laatikon syliinsä. Minä nappasin lattialta toisen ja ohitin suutelevan pariskunnan nopeasti.

Laskin laatikon autoon kun Akseli lähti hakemaan uutta.

”Hei”, kuulin ääneni takaatani pian. Hätkähdin ja käännyin ympäri ja tajusin tuijottavani Teemua. Hän piteli kädessään pientä kukkapuskaa.

”Hei vaan”, totesin yllättyneenä. ”Mitä sinä teet täällä?” kysyi.

”Et ole vastannut viesteihin etkä puheluihin… Oletko muuttamassa?” hän kysyi äkisti ja vilkaisi auton takakonttia.

”Kyllä, poikaystäväni luokse”, sanoin. Seisoimme molemmat hetken hiljaa.

”Minulla ei ole enää mahdollisuuksia”, Teemu totesi. Hän ei kuulostanut surulliselta.

”Ei”, totesin yhtä kylmästi.

Hän vain nyökkäsi ja vilkaisi kukkiaan.

”Lähde pois, jooko?” sanoin lopulta. ”Teemu, minä olen päässyt eteenpäin. En halua jumittaa taas siihen… mitä silloin tapahtui, joten ole kiltti ja lähde.”

Teemu vilkaisi minua. Hän nyökkäsi lopulta. ”No. Nähdään. Ehkä.”

Minä nyökkäsin. Tuskinpa vaan, ajattelin. En jäänyt katsomaan Teemun perään. En surisi häntä enää, sen aika oli mennyt jo, ja tiesin, ettei hänkään surisi minua.

Kun käännyin hakeakseni uutta laatikkoa, näin Akselin seisovan ulko-ovella.

”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi ja asteli luokseni laatikko sylissään ja laski sen autoon. Huomasin hänen katseensa seuraavan olkani yli Teemua.

”On”, sanoin ja hymyilin hiukan. Kohotin käteni ja siirsin hänen katseensa itseeni.

”Haetaan nyt ne viimeiset laatikot."

Akseli vilkaisi vielä taakseni. Minä huokaisin.

”Ihan tosi Akseli”, sanoin nostaessani käteni hänen poskelleen. ”Sinä olet paras, eikä Teemu merkitse enää mitään. Tuskin näen häntä enää ikinä. Nyt ollaan vain sinä ja minä.”

Akseli kääntyi katsomaan minua ja hänen kasvonsa sulivat hymyyn.

Loppu

A/N: Juu tämä jatko on odotellut monta kuukautta tullakseen julkaistetuksi. Toi yks edellinen osa hyppäs ylemmäs, ku korjasin sieltä muutaman kirjotusvirheen, mutta toivottavasti se nyt ei ketään haittaa. Aika tyytyväinen oon, täytyy sanoa, kun sain tämänkin päätökseen.

Lukekaa, kommentoikaa ja jatkakaa seuraamista! Chokocutie kiittää jälleen :)))) *poistuu fanfaarin soidessa*

Simply the best

Osa 16

Kotimatkalla vilkuilin jatkuvasti ympärilleni. Teemun ilmestyminen oli ahdistanut minua ja nyt en saanut hetkeäkään mielen rauhaa vaan pelkäsin hänen seuraavan minua koko ajan. Luojan kiitos hän oli poistunut lounastaukoni aikana.

Kotona laitoin kaikki mahdolliset lukot oveen. Ei siihen ollut mitään syytä, sillä Teemulla ei ollut enää avainta kotiini. Hän oli antanut sen lähtiessään. Hän ei siis kuitenkaan pääsisi sisään.

Pakkasin viimeisiä tavaroita viikonlopun viettoon. Olimme taas lähdössä Taivassaloon. Noora, Henri, Mikko ja Aada sekä Akseli ja minä. Kristiankin oli kutsuttu mutta hänellä oli kuulemma jo muuta menoa. Noora oli sanonut että hän on löytänyt jonkun tytön itselleen. Hyvä niin, sitten hän tuskin tulisi minun ovelleni enää. Näin jälkikäteen asia jo naurattikin.

Hätkähdin kun ovi kolahti kun joku yritti avata sitä.

”Elena, miksi sinulla on turvalukot?” kuulin Akselin kysyvän hiukan huvittuneena.

Minä en vastannut vaan näpersin nopeasti lukot auki ja päästin Akselin sisään.

”Hei vaan kulta”, Akseli sanoi ja suuteli minua kevyesti. ”Oliko kiva päivä?”

”Pitkä”, tyydyin huokaisemaan. Turha minun Teemusta oli mainita, Akseli saattaisi ymmärtää kaiken väärin. Vetäydyin hiukan kauemmas Akselin otteesta.

”Oletko valmis lähtemään?” Akseli kysyi ja vilkaisi isoa kangaskassia jonka olin nostanut eteiseen.

”Olen olen. Mennäänkö ulos odottamaan?” kysyin. Pakotin itseäni unohtamaan typerän työpäivän. Nostin laukun huokaisten olalleni.

”Ketä?” Akseli kysyi ja pyöritteli avaimia sormissaan.

”Eikö me mennä Henrin ja Nooran kyydillä?” kysyin hiukan ihmeissäni.

”Ei”, Akseli sanoi. ”He lähtivät jo tunti sitten. Me menemme minun autollani.”

”Okei, no mennään sitten”, sanoin hymyillen.

”Minä voin kantaa sen”, Akseli tarjoutui avatessaan oven.

”Älä viitsi, sinulla on omat tavarat ja yhdet portaathan tuossa vain on”, naurahdin sammuttaessani valot olohuoneesta ja eteisestä.

Akseli kiersi kätensä naurahtaen vyötäisilleni.

Henrin auto oli jo pihassa kun tulimme. Aada ja Mikkokin olivat jo saapuneet. He tosin vasta keräilivät tavaroitaan autostaan. Henri katosi juuri rantaan laittamaan saunaa lämpiämään kun pääsimme ulos autosta.

Noora kantoi parhaillaan kylmälaukkua Mikon auton takakontista.

”Noora voidaanko jutella?” kysyin hiljaa, jottei kukaan muu kuulisi. Se oli kuitenkin turhaa, sillä Akseli, joka tapansa mukaan seisoi aivan minun vieressäni, kääntyi heti katsomaan minua hiukan kummissaan. Tiesin ettei tilanne ollut paras, mutta minun oli pakko puhua Nooran kanssa.

Nooran kulmat kurtistuivat hiukan. ”Tottakai”, hän sanoi huolestuneena. Hän jätti kylmälaukun maahan ja veti minut pihan takaosaa päin hiukan kauemmas päärakennuksesta.

”Mikä hätänä? Tunnen tuon ilmeen Elena. Onko sinulla ja Akselilla riitaa?”

Huomasin Akselin ottavan kylmälaukun. Olimme Nooran kanssa kahdestaan pihalla.

”Teemu kävi tänään kahvilla, kun olin töissä”, sanoin. Kasvoni vääntäytyivät omituiseen ilmeeseen joka oli surun ja inhon sekoitus.

Noora henkäisi äkisti. ”Teemu vai?” hän kysyi hiukan liian kovalla äänellä.

”Älä huuda!” sihahdin pelästyneenä. En halunnut Akselin saavan tietää.

Noora vilkaisi mökkiä takanaan. ”Mitä hän teki työpaikallasi?” hän kysyi ihmeissään kääntyessään taas katsomaan minua.

”Hän vaati saada jutella kanssani”, mutisin ja vääntelin taas käsiäni.

”Teemu? Teemu joka oli Australiassa? Teemu joka petti sinua? Teemu joka jätti sinut? Onko hän nyt myös Teemu joka on palannut takaisin?” Noora kysyi järkyttyneenä.

”Älä muistuta aina noista”, mutisin. ”On. Sama Teemu. Hän pyysi minua ulos syömään.”

”Mitä?!”

Minä painoin kasvot käsiini voihkaisten ja lopulta nyökkäsin käsieni takaa.

”Voi hyvä luoja. Hän on Teemu joka haluaa sinut takaisin.”

En vastannut mitään. Noora pyöri paikoillaan ihmeissään.

”Miten se paskiainen kehtaa?”

En vastannut taaskaan mitään.

”Kai sinä kerroit hänelle, että seurustelet Akselin kanssa?” Noora kysyi.

”En”, kuiskasin. ”En pystynyt siihen. Pakenin pois heti kun onnistuin.”

”Huhuh. Jo on jätkällä otsaa”, Noora mutisi itsekseen.

”Noniin”, huokaisin ja nostin pääni ylös pyyhkien hiukset pois silmiltäni. ”Voidaanko jättää tämä tähän? Halusin vain kertoa sinulle.”

”Tottakai tottakai. Kerroitko Akselille?” Noora kysyin ja veti paitaa tiukemmin päällensä.

”En”, sanoin hiljaa ja pudistin päätäni. Huomasin mökin erään verhon heilahtavan. ”Älä kerro hänelle, ole kiltti”, pyysin Nooralta melkein anellen. Henri käveli hiekkapolkua mökille päin vihellellen. Saunarankennuksen piipusta nousi kevyt savukiehkura.

Nooran suu mutristui hiukan. ”Hyvä on. Mutta kerrot minulle heti, jos Teemu tekee jotain, ottaa yhteyttä tai mitä tahansa.”

Nyökkäsin.

Noora kääntyi jo polulle, mutta kääntyi muutaman askeleen päässä ympäri.

”Sinun kannattaisi kertoa myös Akselille”, hän sanoi kohauttaen harteitaan, sitten hän hyppeli Henriä vastaan ja kapsahti tämän kaulaan.

Fuksianpunainen pioni

Osa 17

Nina

Ne repivät minua mukaansa. Huusin minkä jaksoin, mutta kukaan ei tullut auttamaan. Ne hajottivat ikkunat ja lasinsirpaleita lensi päälleni. Huusin Kathyä. Sitten tuli pimeys, jossa olin aivan yksin.

Tajusin tuijottavani tummaa puukattoa. Hengitykseni kulki raskaasti ja tunsin otsallani kylmän hien. Vaistosin jonkun istuvan vierelläni. En uskaltanut kääntyä. En ollut kotona. En tiennyt missä olin. Muistin hyökkäyksen, kaiken sen veren ja… Se ei ollutkaan painajainen.

Tunsin kipua vasemmassa kädessäni. Itse asiassa tunsin pakottavaa kipua kaikkialla. Aivan kuin minut olisi murskattu. Liikautin kokeilevasti kättäni. Sängyn vieressä istunut mies nousi ylös. Hän kumartui lähemmäs.

”Oletko kunnossa?” hän kysyi. Ääni oli liian lempeä. Se ei tuntunut sopivan hänenlaiselleen miehelle. Äänen olisi kuulunut olla karhea ja vaarallinen. En osannut reagoida mitenkään hänen kysymykseensä.

”Hei”, mies kutsui minua ja kokeili rannettani. ”Kuuletko minua?” hän kysyi ääni taas huolestuneempana.

Nyökkäsin varovaisesti.

”Kathy on tulossa tänne”, hän sanoi ja vetäytyi hiukan kauemmas.

Tunsin hiukan helpotusta kuullessani Kathyn nimen. Hän oli tulossa.

Hetken aikaa makasin sängyssä odottaen. En uskaltanut liikahtaa, sillä jokin miehen olemuksessa sai minut jähmettymään kauhusta. Minulla ei ollut aavistustakaan kauanko joutuisin odottamaan. Yhtäkkiä tajusin jonkun ryntäävän huoneeseen suoraan sängylle jossa makasin.

Kathy ripustautui kaulaani. ”Voi Nina”, hän huudahti lähes itkuisena. ”Oletko kunnossa?”

Nyökkäsin taas. En minä voisi alkaa luetella kaikkia kipuja joita tunsin koko ajan. En edes halunnut huolestuttaa Kathyä, joten oli paras olla sanomatta mitään.

Kathy ei kuitenkaan näyttänyt vakuuttuneelta.

”Mitä sinä täällä teet?” kysyin äkkiä hämmentyneenä. En ollut nähnyt Kathyä pitkään aikaan, hän oli vain… kadonnut. Kathy ei vastannut.

”Miten sinä kehtasit vain kadota!” kivahdin noustessani varovaisesti istumaan. Minun täytyi myöntää, ettei se ollut mitenkään kivutonta.

”Se on melko monimutkaista”, Kathy mutisi sen kummempia puolustelematta. Katsoin Kathyä tarkasti. Eikö hän ollut yhtään ajatellut miltä minusta tuntui kun hän vain katosi. En kuitenkaan viitsinyt haastaa riitaa. Tuskinpa Kathy nyt silmieni edestä katoaisi.

Vilkaisin ympärilleni huoneessa. Veressäni istunut mies oli kadonnut. Sydämeni hypähti. En ollut huomannut hänen lähtöään.

”Tuossa oli joku… joku mies”, sanoin nielaisten. Tiesin pelon kuultavan äänestäni.

”Tiedän. Ethan ei ole päästänyt sinua hetkeksikään pois silmistään. Hän luultavasti kuuntelee meitä nytkin”, Kathy totesi. Loppua kohti hänen äänensävynsä muuttui ärtyneeksi.

En ollut varma kuulinko omiani, mutta aivan kun joku oli tyrskähtänyt oven takana.

”Kuka hän on?” kysyin. En pitänyt ajatuksesta, että joku minulle tuntematon mies vahti untani. Se tuntui liian pelottavalta.

”Hän pelasi sinut ja toi tänne”, Kathy vastasi. Hän katsoi minua huolestuneena.

”Mitä minulle tapahtui?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Tuota… Sinun taloosi tunkeuduttiin, muistatko sen?” Kathy aloitti ja katsoi minua kysyvästi. Nyökkäsin. Muistin sen kyllä. Ne rikkoivat ikkunat… Kotini oli varmaan kamalassa kunnossa.

”Ja sitten sinut vietiin minun kotiini, josta Ethan löysi sinut verisenä ja kamalassa kunnossa”, Kathy jatkoi. Hän vilkaisi minua huolestuneena. Liikahdin hieman, enkä voinut olla irvistämättä kivusta.

”Miten hän löysi minut?” kysyin henkäisten. Tiesin, että jos hän ei olisi tullut ajoissa, olisin voinut kuolla.

Kathy tuntui hermostuvan. Tiesin, ettei hän kertonut kaikkea. Hän salasi jotain. Huomasin oven raottuvan ja saman miehen, joka oli istunut sänkyni vieressä, pään pistävän esiin.

”Haluatko jotain syötävää?” mies kysyi. Ethanko hänen nimensä oli? Kuulin Kathyn huokaisevan, luuli kai, ettei hänen tarvinnut vastata minulle.

Minä rykäisin hiukan selventääkseni kurkkuani. ”Voisin ottaa vettä”, sanoin varovaisesti kuin lupaa kysyen.

Ovi sulkeutui mutta avautui kuitenkin melkein saman tien, en ollut ehtinyt edes kunnolla kääntää katsettani pois ovesta, kun mies tuli takaisin vesilasin kanssa. Tuijotin häntä ihmeissäni.

”Olen muuten Ethan”, hän sanoi ojentaessaan lasin minulle.

”Minä olen…”

”Nina. Kyllä minä tiedän kenet pelastan”, Ethan sanoi ja iski silmää. Minä olin aivan ymmälläni.

”Jos minä olin niin kamalassa kunnossa, miksi minua ei viety sairaalaan?” kysyin yllättäen. Olin varma, että olisin saanut sairaalassa parempaa hoitoa. Huomasin kuinka Kathy ja Ethan vaihtoivat katseita. Epäilys heräsi sisälläni. ”Miksi minua ei viety sairaalaan?” kysyin uudelleen tällä kertaa hiukan vahvemmalla äänellä.

”Kuule”, Kathy aloitti epämääräisesti. ”Se… Ne jotka hyökkäsivät kimppuusi, olisivat löytäneet sinut sieltä liian helposti.”

”Keitä ne sitten olivat?” Halusin tietää mitä todella oli tapahtunut.

”Nina, en tiedä tekeekö se sinulle hyvää tuossa kunnossa”, Ethan murahti. Minä mulkaisin molempia.

”Mitä ne tahtovat minusta?” kysyin. En minä ollut tehnyt kenellekään mitään. Miksi kukaan edes halusi hyökätä kimppuuni?

Kathy näytti miettivän ankarasti jotakin. Ethan pysyi vaiti ja näytti siltä, ettei todellakaan aikoisi sanoa mitään. Tämän täytyi olla joku helkutin juoni minua vastaan. Nostin käteni siirtääkseni hiukset pois silmiltäni, kun kämmensyrjäni hipaisi kaulaani. Tunsin vihlovan ja polttavan kivun saman tien ja tunsin kaulassa olevan haavan. Hipaisin sormellani haavaa, ja tunsin kaksi pientä kuoppaa. Kathy huomasi selvästi saman sillä vetäisi henkeä järkyttyneenä.

”Ei hätää, ei hän ole muuttunut”, Ethan sanoi matalasti Kahtylle, jonka olemus helpottui hieman.

”En ole muuttunut?” kysyin. Ethan tuijotti minua hetken kiinteästi.

”Ethan, ehkä hänelle on parasta kertoa nyt. Hän saa kuitenkin asian selville ennen pitkää, ja luulenpa että hänen on turvallisempi olla täällä jos tietää”, Kathy mutisi tuijottaen Ethania. He puhuivat kuin minua ei olisikaan. Ethanin katse siirtyi hitaasti minusta Kathyyn.

”Tiedän”, Ethan vastasi raskaasti huokaisten. ”Minä voin selittää.”

Kathy päästi ihmeellisen rääkäisyn. ”Ehkä minun kannattaa tehdä se. Sinä saatat olla ehkä hiukan… pelottava. Minä olen kuitenkin normaali ja Ninan paras ystävä. Hän uskoo ennemmin minua kuin sinua”, Kathy sanoi ja työnsi Ethania kohti ovea. ”Sinä voit odottaa oven takana.”

Minä tuijotin hämmentyneenä vierestä tietämättä lainkaan mistä oli kyse.

Ethan vilkaisi minua ennen kuin kääntyi ja katosi aivan silmieni edestä.

Minä haukoin henkeäni.

”Idiootti”, kuulin Kathyn mutisevan. Hän istahti sängyn reunalle.

”Mihin Ethan… tuosta vain… kuin… ilmaan?” änkytin ja osoitin kohtaa jossa Ethan oli ollut ennen katoamista.

”Nina, kuule en viitsi höpistä mitään turhaa, joten älä keskeytä minua. Kysy sitten kun olen lopettanut”, Kathy sanoi. Minä nyökkäsin jännittyneenä.

”Silloin kun minä katosin, vampyyri hyökkäsi minun kimppuni. Eräs Luke, jonka koti tämä on, pelasti minut ja toi tänne. Älä keskeytä. En saanut lähteä, koska vampyyrit olisivat luultavasti hyökänneet uudelleen. Sitten sinä jouduit pulaan. Luke ja Ethan lähtivät pelastamaan sinua ja Ethan toi sinut tänne. Eilen tänne saapui kolme muuta, ja nyt he kaikki aikovat päästä vampyyreistä eroon.” Kathy puhui vakavana, mutten silti voinut ottaa häntä tosissaan. Vampyyrejä? Kathyn oli täytynyt tulla hulluksi täällä ollessaan. Ehkä he olivatkin kaikki psykopaatteja. Tunsin samantien huonoa omatuntoa, kun ajattelin parhaasta ystävästäni niin.

”Kai tajuat kuinka sekopäiseltä kuulostat? Vampyyreita? Et kai sinä väitä nyt että ne ovat muka myös purret minua?” kysyin uskomatta sanaakaan. Käteni palasi kaulalleni. Olihan se melko omituinen haava, mutta että vampyyreja. Ei tuota voinut uskoa.

Kathy huokaisi raskaasti. ”Kyllä ne näköjään purivat sinua. En ehtinyt kertoa edes suurinta pommia”, hän sanoi pienesti virnistäen.

”No mikä se mahtaa olla?” kysyin hiukan huvittuneena. Tiesin, että olin heittämässä koko jutun vitsiksi.

”Ethan, Luke ja ne kolme muuta ovat demoneita”, Kathy sanoi hitaasti. Hänen ilmeensä oli taas muuttunut pelottavan vakavaksi.

”Demoneita?” kysyin huvittuneena. ”Kathy, oikeasti älä viitsi pelleillä”, huokaisin hiukan ärsyyntyneenä. Ei kai hän tosissaan selittänyt jostain taruolennoista?

”Näytänkö siltä että pelleilen?” hän kysyi ilme värähtämättä.

”Kathy, ei ole olemassa vampyyrejä tai demoneita”, huokaisin. Tämä typerä leikki saisi loppua ennen kuin se menisi yli. Kathy näytti kuitenkin pelottavan vakavalta.

Ethan ilmestyi jälleen kuin tyhjästä keskelle huonetta.

Pudistin päätäni. Joku silmänkääntötemppu, hoin itselleni yrittäen tukahduttaa pientä ääntä päässäni joka sanoi Kathyn olevan oikeassa. Ei tuommoinen ollut mahdollista.

He olivat molemmat hiljaa. Odottivat vain että reagoisin jollain tavalla. Odottivat että pyörtyisin tai alkaisin kiljua hysteerisesti. Pääni sisällä myrskysi. Pieni ääni voimistui ja voimistui. Lopulta minä naurahdin, melko rennosti itse asiassa. Ethan katsoi minua hämmästyneenä kohottaen toista kulmaansa.

”Etkö sinä sekoakaan?” hän kysyi yllättyneenä. Minä vilkaisin häntä melko vihaisena.

”En”, totesin ja nautin saadessani heidät hämmentyneiksi. ”Onhan tuo kaikki hullua, mutta minulla ei juurikaan ole voimia sekoamiseen. Sekoan sitten myöhemmin”, totesin tyynenä.

Kathy purskahti nauruun. Ethan pudisteli päätään.

”Tuo ei ole tervettä. Olet saman katon alla viiden demonin kanssa. Sinun kuuluisi kuolla pelosta”, Ethan murahti hiukan pettyneenä.

jatkuu

A/N: Mitäs nyt sanois... Hyvää uutta vuotta kaikille! Päätinpä aloittaa jatkamalla tätä, vaikka olisihan noita muitakin novelleja jatkettavana, mutta tää tuntui vain vetävän puoleensa... Pää on vaan täynnä ideoita tän novellin jatkon suhteen, mutta kaikkia ideoita ei voi toteuttaa.... Toivottavasti kuitenki tykkäätte!

Fuksianpunainen pioni

Osa 16

Kathy

Luke puhui hiljaa mutta saatoin kuulla kaiken. Pienimmänkin äänen muutoksen, jokaisen hengenvedon, pienen tauon, kaiken.

”Olin elänyt kiertolaiselämää. Muuttaen siltä tänne, kulkien aina vain eteenpäin, tietämättä itsekään minne. Sain aikaan omituisia katoamisilmoituksia ja tuntui kuin verivana olisi jäänyt aina jälkeeni.

Muistin selvästi kapakoiden tunkkaisen ilman, kaiken sen savun. Ne olivat helpoimpia paikkoja. Kukaan ei huomannut jos joku yksinäinen ihminen siltä katosi.

En tiedä kauanko sitä jatkui. Olin harvoin törmännyt kehenkään kaltaiseeni, joskus vastaan saattoi tulla joku kiertolainen. Kun tulin tänne, tähän kaupunkiin, minun oli tarkoitus vain olla täällä yön yli ja jatkaa sitten rannikolle. Tavalliseen tapaani olin yhdessä kapakassa. Koko illan minulla oli ollut omituinen olo. Kuin minua olisi tarkkailtu. Illan kuluessa kapakassa syntyi tappelu. Syy oli harmiton, mutta tappeli tuntui keräävän osallistujia hiukan liikaakin. Eräs mies tappeli siellä etunenässä, selvästi erisarjassa kuin muut. En tajunnut, että hän oli demoni ennen kuin hän istui vastapäätäni. Hän ei ollut samanlainen kuin ne, joihin olin aiemmin törmännyt. Hän jätti tappelun ja istui minua vastapäätä napaten matkalla jonkun tappelussa olevan oluen mukaansa.

”Taidat olla uusi täällä”, hän sanoi ja hörppäsi oluttaan.

”Ohi kulkumatkalla vain”, vastasin synkästi. Tarkoitukseni ei ollut tehdä ystäviä. Ethanin erilaisuus tuntui kuitenkin mielenkiintoiselta. Se sai minut hämmentymään ja samalla olemaan varuillaan. Hän ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin minä. Olikohan hän puoliverinen?

”Entä sinä?” kysyin. Peitin mielenkiintoni ja ääneni oli lähes pitkästynyt.

”Minä asun täällä”, hän vastasi ”Olen muuten Ethan.”

Asuiko tuo täällä? En ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa.

”Luke”, esittelin itseni ja tartuin Ethanin ojentamaan käteen. ”Asut siis täällä?” varmistin.

Ethan nyökkäsi. ”No en nyt täällä kapakassa, mutta tuossa parin korttelin päässä.”

Minä nyökkäsin hitaasti. ”Vakituisesti vai?”

Ethan naurahti. ”Hämmentääkö se?”

Pyörittelin päätäni hetken. ”Kyllähän se. En ole tainnut tavata sinunlaistasi ennen. Oletko puoliverinen?”

Ethan vilkaisi ympärilleen, mutta kapakan melussa ja viereisen tappelun tiimellyksessä kukaan ei kiinnittänyt meihin huomiota.

”En”, Ethan vastasi. Vastaus sai minut miettimään oliko Ethan sittenkään demoni lainkaan.

”Ajattelet varmaan etten ole demoni”, hän sanoi kuin lukien ajatukseni.

”Täytyy myöntää”, vastasin.

”Niin, joitain uhrauksia täytyy tehdä jotta voi asua ihmisten parissa”, Ethan sanoi. ”Ymmärrät varmaan, ei tällainen elämä onnistu jos tappaa ympärillään olevia koko ajan.”

Tuo demoni ei tappanut ihmisiä?”

”Vau, taidat olla melkoinen demoni”, vastasin hiukan naurahtaen. Tai sitten täysi pehmo, jatkoin mielessäni.

”Niin… Ironista toki että olen vihandemoni”, Ethan sanoi ja hörppäsi juomansa loppuun.

Minulla oli mennä juomat väärään kurkkuun. Vihandemoni joka ei tappanut ihmisiä? Ennen kuulumatonta. Olin ymmärtänyt että vihandemonit olivat demoneista vaarallisimpia. Siis ihmisille. Kyltymätön ihmislihan nälkä.

”Tuohon taitaa olla melkoinen syy. Vai oletko tuosta vaan päättänyt ruveta vegaaniksi?” kysyin hiukan naurahtaen.

Ethanin katse tummui. ”Tänne on alkanut ilmaantua muitakin kuin vain demoneja”, hän sanoi puhuen hiukan hiljempaa. ”Joitakin joille kannan kaunaa menneisyydestä. Vampyyrejä.”

Oho.

”Hitto”, vastasin lopulta. Ethan nyökkäsi vakavana.

”Melkoinen riesa ja lähes mahdoton löytää.”

”Miksi sinä haluat löytää ne?” kysyin.

”Kostaakseni jotain.”

Tuon täytyi olla hullu. ”Yksin vai? Anteeksi nyt vain, mutta vaikka olet vihandemoni, epäilen että pärjäisit vampyyrejä vastaan yksin.” Täysi mahdottomuus jos vastassa olisi vampyyrilegioona.

”Tiedän, mutta kuolenpahan yrittäessä.”

”Oletko hullu?” kysyin naurahtaen.

”En. Olen tosissani. Vampyyrit riistivät minulta jotain, jota en saa takaisin.”

Ethan tuntui olevan tosissaan. No, minä en voinut häntä siinä estää. Jos hän halusi hyökätä vampyyrien päälle, asia ei ollut minun päätettävissäni.

”No toivottavasti onnistut kostomatkassasi”, sanoin noustessani ylös. ”Minä taidan jatkaa matkaa.”

Hullu demoni, ajattelin astellessani ulos kapakasta. Ulkona minua vastassa oli viileän raikas yöilma.

Kadut olivat autioita. Kävelin pääkatua eteenpäin ja käännyin äkkiä pienemmälle kadulle ja siitä samantien pimeän kujan varjoon.

Ethan ohitti kujan. Kuulin hänen pysähtyvän.

”Kauanko ajattelit seurata?” kysyin ja astuin takaisin kadulle.

Ethan käännähti ympäri ja virnisti. ”Mahtaa olla melkoinen haaste suojelijademonille”, Ethan sanoi.

”En ymmärrä mitä tarkoitat”, vastasin. Mistä tuo tiesi? Nyt en pääsisi jatkamaan matkaa. Saakeli, minusta tulisi samanlainen pehmo kuin tuostakin.

”Olen kuullut, että suojelijademoni päätyy auttamaan sitä joka sen tunnistaa. Pitääkö se paikkansa?” Ethan kysyi.

Piti, hemmetti soikoon piti.

”Mistä olet kuullut sen?” kysyin.

”Usko pois, et ole ensimmäinen demoni joka osuu tänne matkallaan. Pyydän palvelusta”, Ethan sanoi.

Kirottua. Ihmiset olivat niin väärässä jos kuvittelivat demonien olevan läpensä pahoja. Helvetin helvetti, en kyennyt edes kieltäytymään. Se kun oli luontoni.

”No?” kysyin ärsyyntyneenä. Tiesin, että jos lähtisin tulisin jo muutamassa päivässä takaisin. En saisi sielun rauhaa, jos minulla edes oli sielua, ellen toteuttaisi tehtävääni.

”Pyydän apua. Olet oikeassa, en pärjää niitä vastaan yksin.”

”Jos sinun takiasi menetän henkeni tämän tehtävän takia, minä tapan sinut”, murisin vihaisena. En kuitenkaan voinut kieltäytyä. En kyennyt. Kaikki vaistoni määräsivät minua ottamaan haasteen vastaan.”

Huomasin kuinka Luken silmät muuttuivat vähitellen normaaleiksi. En uskaltanut sanoa sanaakaan.

Äkkiä Luke käänsi katseensa minuun. Tuijotus oli intensiivinen ja olisin halunnut paeta sen alta.

”Mitä tarkoittaa, että sinun on pakko auttaa?” kysyin uteliaana.

”No ei aivan niin. Olen suojelijademoni, Kathy. Minun tehtäväni on suojella.”

”Senkö takia olet jäänyt tänne?”

”Ethan tarvitsi apuani. Vaikka olenkin demoni, niin on minussa hyviäkin puolia”, Luke sanoi.

Väistin Luken katsetta.

”Tuota… kauanko tuosta oikein on?” kysyin hiljaa.

”Kauan”, Luke vastasi hiukan vältellen.

”Ja olette vasta nyt löytäneet vampyyrit?” kysyin. Luke nyökkäsi. Jestas. Olivatko he vain seisseet tumput suorina vuosikymmenet. Kenties kauemminkin? Hengitykseni pysähtyi hetkeksi. Aikaa oli täytynyt kulua vaikka kuinka kauan, ja silti Luke näytti niin nuorelta.

Käänsin katseeni pois Lukesta. ”Kuinka vanha sinä olet?” kysyin hiljaa. Tiesin, etten halunnut kuulla vastausta.

Luke ei vastannut mitään.

”Kuinka vanha sinä olet?” kysyin tiukemmin. Käänsin katseeni takaisin Lukeen ja tiesin näyttäväni vihaiselta.

Luke oli hetken hiljaa. ”Melko vanha”, hän vastasi lopulta. ”Ikäkö tässä sinua mietityttää?”

”Demonien vai ihmisten mittapuulla?” kysyin välittämättä Luken jälkimmäisestä kysymyksestä.

”Kathy, ei sillä ole mitään väliä”, Luke huokaisi ärsyyntyneenä.

”Millä? Sillä että olet kamalan vanha? Ei sillä ei näytä olevan väliä. Mutta sinä olet tuollainen. Ja pysyt tuollaisena”, totesin lähes syyttävästi. En tiedä miksi suutuin asiasta niin paljon.

”En minä voi sille mitään”, Luke korotti ääntään puolustavasti.

”Juu et niin”, vastasin happamasti.

”No mikä sinulle nyt tuli?” Luke kysyi ärsyyntyneenä.

”No mikäköhän!”

”Olenko nyt liian vanha?” Luke kysyi. Hänen äänensä kuulosti koko ajan vihaisemmalta.

”No et. Vaan kohta minä olen”, vastasin ja nostin kädet puuskaan.

”Älä viitsi”, Luke huokaisi. Hän ei voinut olla huomaamatta kuinka tosissani olin. ”Sinulla on vielä monta vuotta kirittävänä”, Luke sanoi yrittäen lohduttaa minua.

”No entäs sitten kun olen kirinyt ne pari vuotta?” kysyin hampaitani kiristellen. Entä sitten kun olisin Lukea vanhempi. Tai vanhemman näköinen. Muutaman kymmenen vuoden päästä näyttäisin Luken äidiltä ja sitten lopulta näyttäisin hänen isoäidiltä. Pudistelin inhottavan ajatuksen pois.

Luke huokaisin raskaasti. Tiesin, että tästä alkoi kehkeytyä aivan turha riita. En kuitenkaan antavan periksi.

”Kathy, minä en voi tehdä asialle mitään. Yritä vain kestää se”, Luke sanoi hitaasti.

Luke

Kathy mulkaisi minua. Ei kai hän nyt jostain pienestä ikäerosta suuttunut. Herran jumala sentään. Miksi ikä oli naisille kaikki kaikessa? Hän olisi voinut takertua vaikka siihen, mitä vampyyrit olivat tehneet Ethanille. Mutta ei, kun ikä oli se josta piti nostaa kamala numero.

”En aio jäädä tänne jos parin kymmenen vuoden päästä minua voisi luulla äidiksesi”, Kathy sihahti hampaidensa välistä.

”Ai olet siis jäämässä tänne?” kysyin ja virnistin. Okei, tiesin että takertumalla tähän siirtäisin puheen pois tyhmästä riidasta.

Kathy hämmentyi eikä sanonut mitään.

”En minä sitä tarkoittanut”, hän murahti lopulta vihaisena.

”Ei se minua haittaa jos jäisit tänne vaikka koko loppuelämäksi”, sanoin ja vedin Kathyn lähemmäs. Sanani saivat Kathyn ilmeen taas synkkenemään. Hän mulkaisi minua vihaisena.

”Kuule, anna sen iän olla jo. Älä murehdi siitä vielä hetkeen. Eikö sinua jäänyt mietityttämään mikään muu?” kysyin vihjaillen. Kathy tuijotti minua miettien mitä olin hänelle äsken kertonut.

”Et kai tarkoita sitä Ethanin juttua?” Kathy kysyi.

Minä raaputin leukaani. ”Muistaakseni halusit tietää miksi Stevenin tulo ei ollut mitenkään riemukas asia?” mutisin. ”Mutta ikähän sinua heti mietitytti joten jutellaan siitä vielä vähän.”

”Älä viitsi. Kerro siitä Stevenistä”, Kathy sanoi vaatien.

”Ei kun ajattelin kuunnella vielä kuinka sinä äksyilet ikäasioista. Onko sinulla jo nyt ikäkriisi?” Tiesin ärsyttäväni Kathyä. En vain voinut olla piikittelemättä hiukan, kun tiesin miten helposti Kathy suuttui.

”Älä kokeile hermojani”, Kathy mutisi vihaisena.

Minä naurahdin.

”No miksi Ethan kantaa kaunaa?” kysyin kärsimättömänä.

Hätkähdin ja vilkaisin huoneen ovelle. Kathyn katse kääntyi myös.

Ethan nojaili synkkänä ovenkarmiin. Kauanko hän oli ollut siinä?

”Ne tappoivat minun siskoni”, Ethan sanoi. Hänen äänensä värisi vihasta. Kathy vetäisi henkeä nopeasti.

”En tiennyt että sinulla oli sisko”, Kathy änkytti.

”Siitä on jo aikaa”, Ethan totesi.

”Miten Steven siihen liittyy?” Kathy kysyi. Pelkäsin, että Ethanin raivo pääsisi valloilleen, Kathy ei tiennyt miten herkästä asiasta oli kyse. Asia oli arka vaikka siitä olikin jo kulut kauan.

Huomasin Ethanin käden puristavan ovenkarmia. Vilkaisin Ethania varoittavasti. En haluaisi ruveta korjaamaan hajonneita ovia.

”Sitä vaan, että Nina kyseli Kathyä”, Ethan sanoi tummalla äänellä vastaamatta Kathyn kysymykseen. Kathy tuijotti Ethania suu auki. Ethan katosi tuhkatuuleen.

Kathy vilkaisi minua ymmällään.

”Steven petti Ethanin siskon”, totesin synkästi. Kathy tuijotti minua silmät suurina.

”Kuinka?” hän kysyi kuiskaten.

”Ella rakastui Steveniin. Kukaan ei tiedä oliko Stevenillä Ellan kuolemaan osaa tai arpaa, mutta vampyyrit tappoivat Ellan, kun hänen piti tavata Steven.”

”Ai”, Kathy sanoi hiljaa. ”Mahtoi olla rankkaa.”

”Niinpä. Mennään nyt sen Ninan luo”, totesin ja työnsin Kathyä kohti ovea.

jatkuu

A/N: Jes sain jatkettua tätäkin! Kerrankin saitte vähän enemmän luettavaa. Toivottavasti kaikilla on ollut mukava loma, joka vain jatkuu. Muistakaa kommentoida! Kommentit ovat kirjoittajan ravinto, sanoi joku fiksi ystäväni joskus. Todella syvällistä. Chokocutie kiittää ja kumartaa jälleen kaikista tulleista kommenteista ja ahkerista seuraajista.

Julkkis osa 27

Oveen koputettiin juuri kun olin vastaamassa Miikalle. Suljin silmäni hetkeksi ja avasin oven. Äiti nojaili hymyillen oven karmiin. Ei huonompaa ajankohtaa voinut valita. Sillä hetkellä keskeytys ärsytti suunnattoman paljon.

”Tuletteko syömään?” hän kysyi.

Vilkaisin Miikaa olkani yli. ”Tuota…”

”Kai olet jäämässä?” äiti kysyi Miikalta ja hymyili.

”No miksi ei”, Miika vastasi vilkaisten minua, kuin lupaa pyytäen. Äiti hymyili tyytyväisenä ja lähes liihotti keittiöön.

”Jes perhe päivällinen”, huokaisin kärsivänä kun kävelimme peräkkäin keittiöön. Mennessään hän koputti Antonin oveen.

”Kas vain, Miika”, isä totesi huomattuaan meidät.

Miika nyökkäsi hymyillen. Me istuimme Antonia vastapäätä. Tiesin, että kun istuisin alas, alkaisi todellinen kärsimys. En halunnut että kukaan ehtisi kysymään mitään minusta ja Miikasta, vaan hyökkäsin heti itse kysymyksillä Antonin kimppuun.

”Missäs Kaisla on?” kysyin Antonilta ja nostin kulmaani.

Anton mulkaisi minua. ”Lähti äsken kotiin.” Hän kuitenkin hymyili sen jälkeen pienesti. Minä virnistin nopeasti.

”Saitteko sen projektin tehtyä?” kysyin ja tiesin että kaikki kuulivat vihjailevan äänen sävyn.

Anton ohitti kysymykseni kuitenkin välittämättä. Hän tuijotti hetken merkitsevästi Miikaa ja sitten minua. Oli minun vuoroni mulkaista häntä ja hän virnisti hiukan.

”Sinua ei ole näkynyt vähään aikaan Miika”, äiti sanoi hetken hiljaisen ruokailun jälkeen.

”Niin”, Miika sanoi hiukan vaikeana nielaistuaan leipäpalan. ”Paljon kouluhommia.” Hän ei katsonut minua. Äiti nyökytti päätään. ”Auralla on ollut niitä levytysjuttujakin niin paljon, että ei ole ehditty näkemään”, Miika jatkoi. Tunsin pienen pistoksen rinnassani.

”Onneksi on kännykät”, Miika lisäsi hörpätessään vettä.

”Minä olen miettinyt miten Aura pärjää koulun kanssa tuota levytystä hoitaessaan”, äiti totesi.

”Oikeastaan”, aloitin ja laskin haarukan alas. ”Ajattelin lopettaa sen. Levytyksen siis.”

Äiti katsoi hetken minua ennen kuin vaihtoi isän kanssa katseita.

”Mutta sehän on… ihan hyvä”, äiti sanoi lopulta varovaisesti. ”Oletko varma?”

Minä nyökkäsin. ”Ei se ollut minun juttuni. Ainakaan vielä”, totesin ja siirsin katseeni ruokaani. ”Kerron sen julkkarikeikalla.”

”Pitäisikö kuitenkin soittaa sille Anssille, ei kun Anterolle”, isä totesi ja katsoi minua.

”Antille”, korjasin nopeasti.

”Niin. Minähän voisin soittaa. Olen itsekin sitä mieltä, että levytys on vielä Auralle hiukan liikaa”, äiti vastasi isälle. Kumpikaan heistä ei tuntunut kuulevan korjaustani.

Taustalta kuului hiljaisena Antonin kännykän soittoääni, ja tämä ponkaisi samantien ylös, kiitti ruuasta ja katosi huoneeseensa. Minä katsoin hämmentyneenä Antonin perään ja sitten vanhempiani jotka tuskin olivat huomanneet Antonin häipymistä vaan juttelivat siitä mikä minun tilanteeni oli.

”Okei…” sanoi venytellen. ”Tämä taisi olla tässä. Jutelkaa te vaan loppuun. Kiitos.”

Miika naurahti noustessaan ylös ja vei tottuneesti omansa sekä minun astiat tiskikoneeseen.

”Se lahja?” Miika kysyi seuratessaan minua takaisin huoneeseeni.

Minä en voinut olla hymyilemättä. Minua todellakin jännitti, mitä Miika oli minulle ostanut.

Miika istahti sänkyni laidalle kun minä pujotin hopean nauhan pienen paketin ympäriltä. Se putosi solmuna lattialle jalkojeni juureen. Totta puhuen minua hämmensi miten siisti paketti oli.

Paperin alta paljastui musta siisti rasia. Raotin kantta varovaisesti.

Sirossa hopeisessa ketjussa roikkui pieni hopean värinen kitara. Henkäisin hämmästyneenä. Se oli hieno. Olin hetken pelännyt jonkinlaista sydän korua tai muuta yliampuvaa. Tämä oli täydellinen. Siinä kimalsi yksi pieni vaalea timantti.

”Se on ihana”, hihkaisin ja nostin korun ketjusta kädelleni. Miika ponkaisi ylös.

”Saanko?” hän kysyi nyökäten korua kohti.

Annoin korun hänelle. Miika avasi korun lukon ja pyöräytti minut selkä häneen päin.

Vedin hiukseni toiselle olalleni pois niskan tieltä. Miika pujotti korun kaulaani. Se tuntui kevyeltä. Ketju oli täydellisen pituinen ja koru näytti kauniilta vaaleaa ihoani vasten.

”Mitäs pidät?” Miika kysyi hän näytti ylpeältä itseensä. Hän oli onnistunut ostamaan hyvän lahjan.

”Ihana. Niin kuin sanoin jo”, totesin hymyillen. Liu’utin sormeni ketjua pitkin korulle.

Miika katsoi minua pää kallellaan hetken aikaa.

”Kiva kun tykkäät”, hän sanoi lopulta.

Hymyilin hänelle. ”Kiitos.”

Kello oli hiukan yli kahdeksan kun Miika nousi ylös lattialta ja alkoi tehdä lähtöä kotiin.

Minä saatoin hänet ulos portille.

”Onko..?”

”Ajattelin vain…”

Naurahdimme hermostuneina.

”Sano vain ensin”, Miika sanoi ja katsoi minua varovaisesti.

”Ei kun sinä”, sanoin. Seisoimme pihalla kotiportillani. Olin jättänyt pitkähihaisen sisälle. Tunsin kylmän metallin palan kaulaani vasten. Olin kietonut käteni ympärilleni, vaikkei siitä paljoa apua ollutkaan. Ihoni oli ja pysyi kananlihalla.

”Sitä vaan että onko kaikki nyt siis hyvin? Siis meidän välillä?” Miika kysyi ja katsoi minua varovaisesti.

”On kai”, sanoin hitaasti.

Miika tuntui huokaisevan helpotuksesta.

”Ei ainakaan mitään suurempia epäselvyyksiä”, naurahdin. Sen sanoessani ajattelin episodia Annista.

”Niin”, Miika sanoi hiukan oudosti. Minä valpastuin heti.

”Vai onko vielä…?” kysyin varautuneena. Kunpa Miika ei nyt ottaisi esiin mitään Emiliin liittyvää. Olin omasta puolestani käsitellyt koko idiootin.

 Miika vaihtoi painoa jalalta toiselle. ”Siis…” Miika piti hetken miettimistauon. ”Sitä vaan että… oliko sinulla äsken jotain asiaa?”

Minä katsoin Miikaa hämmentyneenä.

”Siis siinä kun puhuimme päällekkäin”, Miika selitti ja haroi kädellä hiuksiaan.

”Minä taisin unohtaa mitä olin sanomassa”, totesin naurahtaen. Seisoimme hetken hiljaa.

”Niin… harmi. No tuota minä taidan tästä”, Miika sanoi ja osoitti peukalollaan taakseen.

”Joo tosiaan. Minunkin kannattaisi mennä sisälle. Täällä on melko kylmä.”

Miika nyökkäsi ja kääntyi ympäri. Minä seurasin hetken hänen selkäänsä, ennen kuin käännyin ympäri. En ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen ovea kohti kun kuulin juoksuaskeleet takaapäin.

Samassa Miika tarttui minua käsivarresta ja käänsi minut itseään vasten. Hetkessä tajusin olevani Miikan käsien ympäröimä ja otsani lepäävän vasten hänen olkapäätään.

Seisoin hetken hämmennyksen lamaannuttamana ennen kuin sain käteni toimimaan. Kiersin käteni hitaasti Miikan selkään. Toinen käteni puristi hiukan Miikan takin rintamusta. Olin jo unohtanut kuinka ihana häntä oli halata. Hän tuntui niin voimakkaalta ja turvalliselta. Siitä todellakin oli aikaa kun olin viimeksi halannut häntä. Tilanteessa oli kuitenkin erilainen tunne. Tunsin selvästi omituisen latauksen meidän välillämme. Miika puristi minua hetken tiukemmin itseään vasten, ennen kuin hellitti otteensa.

Minä tuijotin hetken hämmentyneenä Miikaa. Hän tuijotti takaisin kääntämättä katsettaan. Tuijotin lähes näkemättömin silmin, sillä en tajunnut että Miikan kasvot olivat yhtäkkiä vain muutaman sentin päässä omistani.

Suuni avautui hiukan kun olin sanomassa jotain, jonka unohdin samantien. Ennen kuin ehdin kunnolla edes miettiä mitä minun piti sanoa, Miikan huulet painautuivat kevyesti omiani vasten. Tuntui kuin sydämeni olisi juuri hakannut kuin tuhatta ja sataa ja yhtäkkiä pysähtynyt täysin.

Kaikki tuntui niin oikealta. Värisin kauttaaltani tosin en tiennyt johtuiko se viileästä ilmasta vai suudelmasta. Miikan toinen käsi lepäsi kevyesti kaulaani vasten. Minun toinen käteni lepäsi halauksen jäljiltä edelleen hänen rintaansa vasten.

”Hyvää yötä Aura”, Miika kuiskasi huuliani vasten. Hän hipaisi kädellään kättäni, ennen kuin kääntyi ympäri. Huomasin hänen katseen kiinnittyvän hetkeksi taakseni ja hän virnisti.  Hän kääntyi vilkuttamaan minulle vielä tieltä mutta minä en hämmentyneenä kyennyt kuin nostamaan kättäni hiukan. Minä käännyin hämmentyneenä ovea kohti vilkaisten samalla taakseni ja ehdin juuri nähdä Antonin hiuspehkon painuvan alas piiloon.

jatkuu...

A/N: Enpä nyt tiedä miten selittäisin, mutta jatkoa ei ole tullut melkein kuukauteen koska jouduin pari viikkoa takaperin sairaalaan ja totta puhuen kirjoittaminen ei ihan onnistunut. Onneksi, pääsin vihdoin kotiin, heh jouluksi kotiin ja pääsin viimein tietokoneeni pyhään seuraan. Näin. Ja jatkoa siis kehittyi teille! Olen pahoillani jos olette joka päivä käyneet kurkkimassa täällä olisiko tullut jatkoa. Tai itseasiassa en ole siitä ovinkaan pahoillani, koska olisihan se aika kiva juttu jos olisitte niin riippuvaisia näistä novelleista :D No joo mutta näin tätä tekstiä syntyy kun ei ole pitkään aikaan kirjoittanut. Ihanaa joulun odotusta teille rakkaat lukijat <3

Jokaisella pilvellä on kultareuna

Jokaisella pilvellä on kultareuna

Makasin maassa pitkän aikaa kykenemättä uskomaan sitä mitä oli juuri tapahtunut. Viileä tuuli hiveli paljaita jalkojani. Tunne oli aivan erilainen kuin hetki sitten.

Juoksin kotiin niin nopeasti kuin pystyin. Kun ovi kolahti kiinni takanani ja vastassa oli pelkkä turvallinen hiljaisuus. Lysähdin lattialle kasaan. Kengät painoivat inhottavasti sääriä. Revin kengät jaloistani ja konttasin kylpyhuoneeseen. Jalkani tärisivät ja mieleni oli yhtä sokkeloa josta en tuntunut löytävän pois.

Takki oli jo puoliksi valunut pois päältäni ja paidan kaulus oli repeytynyt. Paidasta oli irronnut muutama nappi. Välttäen peiliin katsomista revin loputkin vaatteet pois ja väänsin suihkun niin lämpimälle kuin kykenin.

Poskillani yhä valuvat kyyneleet sekoittuivat kuuman höyryävään veteen. Olo tuntui likaiselta ja hinkkasin ihoa karkealla pesulapulla.

Vähitellen pakokauhu ja tärinä valuivat veden mukana viemäriin. Pikkuhiljaa tuntui kuin tilanne normalisoituisi, vaikka tuskin koskaan niin tulisi käymään. Iho punoitti aivan kuin olisin juuriharjalla raapinut sitä. Istuin kylmällä lattialla veden hakatessa selkääni. Suihkukaapin lasit olivat jo sumentuneet. Pitkän ajan päästä nousin ylös. Jalat tärisivät edelleen. Kiersin ison pyyhkeen kehoni ympärille. Niiden äänet kaikuivat päässäni. Kaikki ne pahat sanat. Seisoin hetken peilin edessä. Ne olivat haukkuneet. Sanoneet että rintani olivat kuin lapsen. Eikä minusta kuulemma ollut kuin…

Pudistin päätäni hiukan.

Äiti oli sanonut tulevansa kotiin kymmenen aikaan. Isä oli työmatkalla Berlinissä. Yksinäinen olo yllätti äkkiä. Olin tottunut olemaan yksin. Isä oli työnsä takia melko usein poissa. Olin ylpeä siitä, ettei se kuitenkaan ollut rikkonut perhettä. Toisin kuin ystävälläni Maijalla. Ihan vähän aikaa sitten hänen vanhempansa olivat eronneet. Kuulemma joku pettämisdraama. Maija ei ollut suostunut kertomaan kunnolla muuta kun että välit hänen ja isänsä välillä olivat kaatuneet täysin.

Pujotin päälleni äidiltä syntymäpäivälahjaksi saamani silkkipyjaman ja katsoin itseäni kapeasta peilistä. Ne olivat oikeassa. Rintani olivat pienet. Eivät kuten lapsen mutta pienet silti. Ainakin pienemmät kuin Maijan. Olimme jo yläasteella olleet samalla luokalla ja jo silloin seiskalla koulun uinnissa olin huomannut sen. Niin kuin varmaan kaikki muutkin. Pojatkin olivat nauraneet minulle.

Maija tuntui ahtavansa itsensä aina vain pienempiin paitoihin kuin mikäkin huora. Minä taas piilotin itseni huppareihin ja isoihin kauluspaitoihin. Maija oli kuitenkin paras ystäväni. Se johon saatoin luottaa. Jotkut eivät ymmärtäneet miten saatoimme olla ystäviä kun olimme niin erilaisia, mutta me olimme sitä mieltä että juuri siihen se varmaan perustui. Pienellä paikkakunnalla kun asuimme, menimme samaan lukioon ja samaan ryhmään. Ja nyt lukion kakkosvuonna, Maija oli lähtenyt Amerikkaan vaihtoon. Kun Maija kertoi sen viime talvena, tuntui kuin olisin jäänyt kuin nalli kalliolle. Vähitellen olin kuitenkin tajunnut kuinka paljon Maija halusi lähteä ja vuodenhan hän vain olisi poissa.

Nyt hän oli jo kuulemma kotiutunut hyvin. Hänen unelmansa oli toteutunut kun hän oli päässyt New Yorkiin.

Vedin untuvapeiton sängystä välittämättä siitä kuinka tyynyt putosivat lattialle. Käperryin peiton kanssa sohvan nurkkaan. Olo oli edelleen likainen. Aina välillä tunne hiipi tietoisuuteen voimakkaana. Mieleni teki äkkiä mennä takaisin suihkuun.

Äiti ei epäillyt mitään. Ei huomannut eroa. Kysyi vain oliko ollut kiva päivä. Olin vastannut vain että normaali. En kyennyt kertomaan sitä äidille. En. Ehkä itsekin unohtaisin sen pian. Voisin teeskennellä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja niin unohtaa koko asian. Ehkä sitä ei sitten tapahtunut.

Näin koko yön painajaista. Heräilin vähän väliä hikisenä ja hengästyneenä. Huoneen nurkassa kelmeästi hohtava yövalo ei tuntunut lainkaan turvalliselta vaan päinvastoin. Aivan kuin se olisi paljastanut missä olin. Nousin ylös ja vedin verhot ikkunan eteen. Piha oli pimeä mutta katulamppujen valossa saattoi huomata kuinka tien oli peittänyt vaalea huntu. Yöpakkaset.

Aamulla ei ollut nälkä. Ei  tehnyt mieli syödä mitään, mutta tungin laukkuun kuitenkin nahistuneen klementiinin. Ruokaahan sekin oli.

Kouluun lähtiessä istuin aivan bussin takaosaan, vaikka normaalisti en niin tehnyt. Takaosassa istuivat kaikki jotka halusivat esittää vähänkään muita parempia, viedä enemmän tilaa ja näyttää voittamattomilta. Niin se vain oli. Istuin kuitenkin siellä miettien ettei kukaan voisi istua taakseni.

Tuijottelin koko matkan ajan ikkunasta ulos.

Läheisen ala-asteen pihalla istuskeli pikkuisia eka- tai tokaluokkalaisia jo yli puolituntia aikaisemmin koulun alkua.

Tosin, olin koulussa aikaisemmin kuin kukaan muu. Olin aina ajoissa. Istuin odottamaan ranskan luokan eteen. Kello tikitti hiljaa eteenpäin. Laskin minuutteja. Siirtelin tennarin kärjellä lattialla olevaa pölymyttyä. Mieleeni muistui äkkiä kaikki viime vuoden muistutukset siitä, että koulussa olisi psykologi ja kuraattori joiden kanssa voisi mennä puhumaan aina kun tulee ongelmia. Enää kakkosella siitä ei oltu muistutettu. Niin kuin meille ei voisi tulla ongelmia. Tai sitten vain oletettiin että kaikki osaisivat jo pyytää apua kun sitä tarvitsee. En tiedä mistä moinen ajatus tuli päähäni, sillä eihän minulla ollut ongelmia. Eikä mitään puhuttavaa. Selviäisin kaikesta kyllä itsekin.

Vähitellen tuttuja ranskanryhmäläisiä valui luokan eteen. Suurin osa näytti sängystä pakotetuilta ja väsyneiltä näin maanantaiaamusta.

En kyllä itsekään ollut mitenkään innostunut ranskantunnista. Itseasiassa odotin kauhulla uusia kielioppisääntöjä.

Suurin osa ryhmäläisistä voihkaisi kun kellot soivat tunnille. Tunnelma kuitenkin muuttui heti kun oppilaat tajusivat että valkokangas oli alhaalla ja siinä elokuvan alkukohtaus. En voinut olla hymyilemättä kun tunnistin alkukohtauksen. Amélie. Tästä olisi sittenkin tulossa hyvä tunti. Istuin paikalleni etummaiseen riviin. Kuulin tuolin siirtyvän takakani. Yhtäkkiä istuin jäykkänä tuolissani. Tiesin kuka takanani istui. Konsta.

Ei minulla Konstaa vastaan mitään ollut. Hän oli itseasiassa todella mukava. Mieleni olisi tehnyt valua pulpetin alle mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi mutten uskaltanut liikahtaakaan. Minulla ei ollut ikinä ennen ollut samanlaista oloa.

Tiesin kaikkien katseiden olevan valkokankaassa mutta olin aivan varma että kaikki tuijottivat minua. Näkivät kaiken.

Huokaisin helpotuksesta kun kello pirahti ja opettaja pysäytti elokuvan. Hän ei kunnolla ehtinyt edes sanoa että jatkaisimme elokuvaa ensi tunnilla kun puolet ryhmäläisistä oli jo rynnännyt ulos. Ja vaikkei mitään tavaroita ollut kerättävänä jäin viimeiseksi.

Konsta nojaili seinään luokan ulkopuolella. Olin ohittamassa häntä ilman sen kummempia huomioita. Hän kuitenkin kröhäisi ja tarttui käsivarteeni. Adrenaliini syöksähti samantien suonissani. Riuhtaisin käteni irti ja katsahdin vauhkona Konstaa.

”Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää”, Konsta sanoi ja nosti reppunsa paremmin toiselle olalleen.

”En mä säikähtänyt”, kiistin. Konstaa katsoi minua hetken epäuskoisena mutta antoi kuitenkin asian olla.

 ”No joo mut… tota sitä vaan että onko sulla jo vanhojen tansseihin paria?”

Minun suuni loksahti auki. ”Öääh… en tiedä.” Vilkaisin pitkää käytävää. Kahden ensimmäisen tunnin välissä oli vain siirtymävälitunti ja käytävä oli jo tyhjä.

”Et tiedä?” Konsta kysyi kohottaen toista kulmaansa.

”Tai siis en tiedä tanssinko”, vastasin ja vilkaisin ympärilleni. Tunti oli jo alkanut. Käytävä oli tyhjä ja minä seisoin edelleen ranskan luokan edessä ja minun oli vielä tarkoitus käydä kaapillakin matkalla matematiikan tunnille.

”Tottakai tanssit”, Konsta naurahti. ”Harkitse edes”, hän lisäsi ennen kuin heilautti kättään ja lähti äidinkielen luokkaa kohti. Minä katsoin hölmistyneenä hetken Konstan perään ennen kuin tajusin juosta kaapilleni.

A/N: No niin. Tässä alkoi nyt se luvattu uusi novelli. Toivottavasti tykkäätte ja haluatte jatkoa, jota lisään kun sitä saan tuotettua. Kivaa lauantai-iltaa ja muistakaa kommentoida! 

Julkkis osa 26

Oven painuttua kiinni Miikan perässä seisoin vielä pitkän aikaa eteisessä. Olimmeko me tehneet jonkinlaisen sovinnon? Vähitellen sydämeni rauhoittui ja sain kunnolla hengitettyä. Koko äskeinen tilanne tuntui äkkiä kovin kaukaiselta ja uskomattomalta.

Istuin sohvalla katsomassa jotain iltapäivän ostokanavaa kun ovi kävi. Kuulin Antonin äänen eteisessä. Oliko hän tuonut jonkun kaverinsa meille? Antonin ystäviä näkyi meillä harvoin. Ehkä siksi että kun Anton oli kavereidensa kanssa, he viettivät aikaa ostarilla. Tiesin kyllä keiden kanssa Anton pyöri, mutta täällä hän ei kavereidensa kanssa paljoa aikaa viettänyt.

”Jätä kengät vaan siihen… ja laita takki vaa jonnekin missä on tilaa.”

Anton huomasi minut laittaessaan takkiaan naulakkoon.

”Mitä sinä täällä teet?” hän lähes rääkäisi. Minun kulmani kohosivat hämmästyksestä.

”Olen kotona”, vastasin.

Anton katsoi minua hetken syyttävästi ja sitten eteiseen. En edes ehtinyt kysyä kenet Anton oli tuonut meille kun melko ujon näköinen vaalea hiuksinen tyttö astui hieman epävarmana olohuoneeseen. Hänellä oli mahdottoman suuret silmät. Hän näytti peuralta. Hyvällä tavalla.

”Ahaa…” sanoin nerokkaasti. Arvasin kenet Anton oli meille tuonut. Anton punastui hiukan. Tyttö katsoi minua hiukan ihmeissään.

”Tota, tässä on Kaisla. Me tultiin meille tekemään yhtä projektia”, Anton sanoi ja väänteli käsiään. ”En tiennyt että olet kotona.”

”Joo. En mennytkään kouluun”, vastasin ja tuijotin tyttöä. Hän näpräsi hermostuneena hiuksiaan. Vai että Kaisla. Virnistin hieman. ”No menkääpäs tekemään sitä projektia.”

Anton osoitti Kaislalle tietä ja kääntyi vielä mulkaisemaan minua ennen kuin he katosivat Antonin huoneeseen.

Minulle tuli joku käsittämätön hihityskohtaus kun jäin yksin olohuoneeseen. Mieleni olisi tehnyt mennä salakuuntelemaan Antonin oven taakse, mutta vakuutin itselleni että olin siihen liian vanha.

Tiesin että minun oli turha odottaa Miikaa vielä tuntiin, sillä tiesin koulun loppuvan hänellä vasta neljältä. Antonin huoneesta ei kuulunut ääntäkään koko aikana. Mutta minä virnistelin sohvalla vielä silloinkin kun äiti tuli kotiin.

”Kenen kengät tuossa ovat?” äiti kysyi heti ensimmäisenä. ”Nuo valkoiset nauhakengät.”

Hän laski tavaroitaan eteiseen.

”Kaislan”, vastasin enkä voinut olla hihittämättä.

Äiti katsoi minua hiukan oudoksuen. ”Kenen Kaislan?”

”Antonin koulukaverin.” Tiesin äidin kuulevan pienen vihjaavan äänensävyn.

Äidin silmät pyöristyivät hämmästyksestä. ”Antonin?”

Minä nyökkäsin. ”Tekevät jotain projektia.”

Äiti vilkaisi Antonin huoneen oven suuntaa. Hän näytti uteliaalta ja melkein kuin hyppeli Antonin ovelle.

Minä venytin kaulaani ja näin kuinka äiti koputti Antonin huoneen oveen ennen kuin kurkisti huoneeseen ja sanoi jotain. Kuulin Antonin melko kärkkään vastauksen keskeyttämisestä.

Äiti palasi olohuoneeseen salamyhkäinen hymy huulillaan.

”Nätti tyttö”, hän sanoi ja nosti eteiseen laskemansa kauppakassin ruokapöydälle.

”Tiedätkö ovatko he vain kavereita?” äiti kysyi vihjaillen.

”Äiti”, minä toruin hiukan huvittuneena. Äiti vain virnisti. ”Kysy Antonilta”, vastasin kysymykseen.

Äiti naurahti ja alkoi purkaa kauppakasseja.

”Sinä näytät jo paremmalta”, äiti sanoi. ”Menikö päivä hyvin?”

”Nääh, siinä hän se. Hoidin pari tekemättä jäänyttä hommaa. Olokin parani jo ihan hyvin.”

Äiti nyökkäili purkaessaan ostoksia jääkaappiin. ”Onko tuo Miika?” hän kysyi äkkiä. Hän oli pysähtynyt keittiön ikkunan kohdalle.

Äiti heilautti kättään juuri pihalle astelleelle Miikalle.

Minä lähes juoksin avaamaan oven.

Miikankin katse kohdistui myös heti ensimmäiseksi oven vieressä oleviin kenkiin.

”Kenen nuo ovat?” Miika kysyi yllättyneenä. Minä naurahdin hieman. Hassua että Miikakin kysyi sitä.

”Antonin kaverin Kaislan.”

Miika riisui kenkänsä Kaislan kenkien viereen ja jätti takkinsa vapaana roikkuvaan henkariin.

”Ne läksyt”, Miika sanoi ja nosti reppunsa uudelleen toiselle olalleen.

Minä nyökkäsin. Huomasin äidin uteliaan katseen meissä ennen kuin laitoin huoneeni oven perässämme kiinni. Huomasin Miikan katseen kiertävän huoneessani. Tein pöydälle nopean pikasiivouksen eli kasasin hujan hajan olevat paperit yhdeksi röykkiöksi ja potkaisin muutaman lattialla olevan pyykkiin menevän vaatteen sängyn alle.

”Noniin”, Miika sanoi ja kaivoi pitkän matematiikan kurssin kirjan ja muutaman muun kirjan esiin.

”Äh odota etsin jostain paperia”, mutisin ja yritin etsiä pöydältä vihkoa, jonka olin tarkoittanut rästihommille.

”Miksi et ole vielä avannut tätä?” Miika kysyi kummissaan.

Käännyin katsomaan häntä kummissani. ”Mitä?”

Miika seisoi vieressäni ja oli poiminut lattialta muutaman paperin joukosta pudottamani pienen paketin.

Tajusin, että hän pyöritteli käsissään antamaansa joululahjaa.

”Äh…” ähkäisin nolostuen. Totta puhuen olin unohtanut koko lahjan jo.

Miika katsoi lahjaa ja sitten minua. Hänen ilmeensä oli odottava.

”En muista”, vastasin. Tottakai muistin. En vain ollut halunnut. En ollut halunnut avata sitä lahjaa. Muistin vieläkin kuinka Miika oli vain töykeästi tyrkännyt sen minulle.

”Tai en halua muistaa. En usko että se oli kovinkaan mukava syy”, jatkoin varovaisesti.

Miika tutki hetken pakettia.

”Avaatko sen nyt?” hän kysyi ja ojensi paketin minulle.

Vilkaisin Miikaa ja sitten lahjaa.

jatkuu...

A/N: Kuka tietää mikä päivä tänään on? No minä, blogin syntymäpäivä! Ja näin vuoden iän kunniaksi ajattelin julkaista uuden osan novelliin jolla tämä blogi alkoi! Miten nostalgista. Näin. Olkaapa hyvät. Ja pieni salaisuus teille lukijoille, viikonlopun aikana on alkamassa uusi novelli!