Fuksianpunainen pioni

Osa 5

Kuuma vesi valui kehoani pitkin.

Nojasin päätäni viileää kaakelia vasten.

”Kathy?” kuulin äänen kysyvän oven ulkopuolelta.

”Niin?”

”Pyyhe ja vaihtovaatteet ovat tässä oven ulkopuolella”, Luke sanoi ja kuulin naurun hänen äänestään.

”Selvä”, totesin lyhyesti. Painoin silmäni taas kiinni. En voinut käsittää tätä. Aina välillä keskustelimme Luken kanssa kuin normaalit ihmiset ja toisena hetkenä hän oli käsittämättömän raivon vallassa. Vaikka kuinka mietin ja yritin, en onnistunut käsittämään miestä ollenkaan.

Lopulta suljin suihkun huokaisten. Raotin ovea hiukan, että sain hivutettua pyyhkeen ja vaatteet kylpyhuoneeseen.

Kietouduin ihanan pehmeään pyyhkeeseen. Kylpyhuoneen peili oli huurussa. Piirsin siihen muutaman koukeron, ennen kuin pyyhin huurun pois ja kiedoin pyyhkeen hiuksiini.

Puettuani aivan liian isot collegehousut ja t-paidan käärin omat vaatteeni syliini, vilkaisin oven raosta eteiseen. Mistään ei kuulunut ääntäkään.

Hiippailin varpailtaan keittiön ovelle.

”Miksi hiippailet täällä noin?” Luke kysyi naurua pidätellen.

Hätkähdin rajusti ja käännyin Lukea kohti. Hän silmäili oudoksuen päähäni kiedottua pyyhettä.

”Tule, näytän sinulle huoneen”, Luke mutisi odottamatta vastausta edelliseen kysymykseensä.

”Kuules. Tämä menee nyt liian pitkälle”, sanoin liikkumatta paikoiltani. Heilautin päätäni ja nappasin avautuneen pyyhkeen käteeni. Tiesin hiuksieni näyttävän aivan harakanpesältä.

Luke kohotti toista kulmaansa. ”Liian pitkälle?”

”Tämä on kidnappaus”, sanoin ja puristin omia vaatteitani yhä voimakkaammin itseäni vasten.

”Ei ole, jos et ota sitä sellaisena. Sinä olet vieras.” Hänen katseensa siirtyi hiuksiini ja hän virnisti.

”Ilmoitan sinusta poliisille, heti kun saan puhelimen käteeni”, sanoin napakasti. Sydämeni sykähti kun Luke astui askeleen lähemmäs.

”Hassua, etteivät he ole ikinä löytäneet minua”, Luke murahti.

Minä kavahdin taaksepäin.

”Tule nyt niin näytän huoneesi.”

”En…”

Luke katsoi minua tummilla silmillään. ”Voin minä myös kantaa sinut.”

”Voimmeko hetken jutella kuin järkevät aikuiset!” melkein huusin. Hätkähdin hiukan.

Luke näytti myös hämmästyvän. ”Aivan…” hän sanoi kysyvästi kohottaen toista kulmaansa.

”Jotain helvetin erikoista sinussa on. Mitä?”

”Kathy, kuule, ihan todella. Minä en voi kertoa.”

”Minä en aio jäädä tänne.”

Luken silmät tummuivat raivosta. Hän selvästikin suuttui helposti.

”Miksi sinä tapoit sen miehen siellä kujalla?” kysyin. Minähän en antaisi periksi. En, ennen kuin saisin vastauksen tähän hulluuteen.

Luke tuijotti minua hetken vihaisesti.

”Hemmetti… Hyvä on! Älä sitten syytä minua jos pyörryt taas.”

”En pyörry. Haluan tietää totuuden.” Herran jumala, miksi minä muka pyörtyisin. Ei se nyt niin järkyttävää voisi olla.

”Vampyyri.” Hän sylkäisi sanan suustaan sen suuremmitta selityksittä.

Minä purskahdin nauruun. ”Älä viitsi. Ihan tosi. Ei niitä edes ole olemassa”, minä tyrskähdin.

Luke mulkaisi minua vihaisena. ”Tämä ei ole naurun asia Kathy.”

”Mutta vampyyri?” kysyin edelleen huvittuneena. Katsoin Lukea, kuin tämä olisi juuri kertonut vuosisadan vitsin.

”Niin. Se oli juuri tappamassa sinut siellä kujalla.”

Luke puhui niin matalalta ja hiljaa että se oli melkein murinaa ja tuijotti minua tiiviisti.

Samassa muistin raudalta löyhkäävän ällöttävän hengityksen.

”Voi hyvä luoja”, mutisin ja käteni lennähti suuni eteen.

”Aivan”, Luke totesi.

”Voi hyvä luoja”, toistin.

”Taidat toistaa itseäsi”, Luke sanoi minulle huvittuneena.

”Ja sinä tapoit sen”, sanoin. Luke nyökkäsi kireästi. Kaikki huvittuneisuus oli taas kadonnut.

”Kuinka?” kysyin kuskaten.

jatkuu

Simply the best

Osa 13

Perjantai 29.4

Olin kävelemässä metroasemalta kotiin luennon jälkeen kun kännykkäni soi.

”Hei”, Akseli sanoi vastattuani. Hänen äänensä kuulosti karhealta puhelimen kautta. ”Oletko jo kotona?”

”Hei vaan. En vielä, olen juuri menossa”, vastasin ylittäessäni suojatietä.

”Hienoa. Onko sinulla tänään töitä?”

”Ei. Pidän pidennetyn viikonlopun pitkästä aikaa”, vastasin huokaisten kaihoisasti. Olin tehnyt töitäkin kuin viimeistä päivää, ottanut ylimääräisiä vuoroja, mutta nyt olin päättänyt ottaa yhden ylimääräisen päivän lomaa.

Akseli naurahti. ”Olet siis koko iltapäivän vapaa”, hän enemminkin totesi. Hänen äänestään kuuli virneen.

Hymähdin vastaukseksi.

”Lähdetäänkö leffaan?” Akseli kysyi.

Minä melkein törmäsin mainostolppaan. En ollut odottanut Akselin kysyvän minua elokuviin. Jotenkin epäilin Nooralla olevan myös näppinsä pelissä. Ehkä hän oli patistanut Akselia pyytämään minua ulos.

”No joo, miksei”, huomasin vastaavani ilman pidempiä miettimisiä.

Kävelimme pimeitä teitä metroasemalta asunnolleni päin.

Akseli oli kiertänyt kätensä vyötäisilleni. Kylmät väreet kiisivät selkääni pitkin. Välillämme vallitsi tietynlainen lataus. Olin istunut melkein koko leffan ajan kuin suolapatsas paikoillani, niin kuin joku pahainen ujo teini ensimmäisillä treffeillään. Luojan kiitos sydämeni ei hakannut enää tietään ulos rinnastani.

”Onko sinulla kylmä?” Akseli kysyi huomattuaan tärinäni.

”Ei…” mutisin nolostuneena, mutta Akseli oli jo pysähtynyt. Hän ojensi omaa takkiaan minulle.

”En minä...” väitin vastaan. Mutta Akseli vain virnisti ja asetti sen itse olkapäilleni.

”Sinähän jäädyt”, mutisin edelleen vastaan. Akseli vain naurahti kevyesti.

”En jäädy”, hän kiisti. ”Tärkeintä ettet sinä sairastu”, hän lisäsi.

Luovutin huokaisten ja annoin itselleni luvan pujottaa käteni lämpimän takin hihoihin, jotka tosin olivat liian pitkät.

”Parempi?” Akseli kysyi ja kiersi kätensä jälleen vyötärölleni.

”On. Kiitos”, sanoin ja hymyilin hänelle ujosti. Minun oli pakko myöntää, että tuntui hyvältä, kun Akseli piti minusta kiinni. Huomasin, että olin kaivannut sitä. En ollut nähnyt Akselia tiistaiaamun jälkeen ja sen takia sydämeni oli pakahtua onnesta koko ajan kun sain nyt olla hänen kanssaan.

Jatkoimme kävelyä hiljaisina, minä valtavan takin sisällä ja Akseli kevyesti kättä vyötärölläni pidellen.

”Oliko nämä nyt niin kuin treffit?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.

Akseli naurahti. ”Oli.”

Käännyimme lähikaupan parkkipaikalle oikaisten siitä.

”Huomasitko eilisen viestini?” Akseli kysyi.

”Huomasin”, sanoin. Ääneni ei ollut paljoa kuiskausta voimakkaampi. Kirosin mielessäni kun ääneni paljasti heti hermostumiseni. Pitäisi aina vain olla aivan hiljaa. Akseli oli edellisenä päivänä pyytänyt minua kahville, mutta olin ollut töissä. Illalla hän oli vielä lähettänyt hyvän yön toivotuksen.

”Et vastannut siihen”, Akseli sanoi. En katsonut häneen, mutta hän kuulosti hiukan pettyneeltä.

”Anteeksi. En jaksanut, olin aivan kuitti”, myönsin.

Pysähdyimme tylsän harmaan kotitaloni A-rapun eteen.

”Tuota… haluatko tulla ylös?” kysyin kun olin jo astunut ovelle. Kaivoin avainta laukustani, jottei minun tarvitsisi katsoa Akseliin.

”Haluatko että tulen?” hän sanoi vastaten kysymyksen kysymyksellä. Hän astui askeleen lähemmäs ja toinen hänen suunpielistään nousi pieneen hymyyn.

”Vastaatko aina kysymyksellä?” kysyin vältellen vastaamista Akselin kysymykseen. Tottakai halusin hänen tulevan ylös. Miksi olisin muuten edes pyytänyt häntä?

”Kieltäydytkö sinä aina vastaamasta?” Akseli kysyi virnistäen.

Tunsin kuinka jonkinlainen taistelunhalu syttyi minussa, enkä halunnut Akselin voittavan. Minähän en hänelle vastaisi. Minä olin kysynyt ensimmäisen kysymyksen, joten hänen pitäisi vastata minulle.

”Oletko aina tuollainen treffien jälkeen?” kysyin terävästi nostaen katseeni häneen.

Huomasin Akselin virnistävän hämillään. Hetken ajan tunsin olevani voittaja ja hymyilin itsekseni.

”Pahastutko jos kutsun sinua tästä lähin tyttöystäväkseni?”

Avasin suuni vastatakseni Akselille kysymykseen jotain nerokasta jälleen takaisin, mutta kun sisäistin Akselin kysymyksen, suljin suuni hämmentyneenä.

Akseli naurahti. ”Ensimmäiseen kysymykseesi kyllä, toiseen ja kolmanteen ei.”

”Sama rivi kuin minulla”, vastasin Akselille joka virnisti naurahtaen.

Haparoin avaimet laukun pohjalta ja avasin hiukan tärisevin käsin oven.

Tunsin Akselin seuraavan aivan kannoillani koko matkan asuntooni.

Tunsin latauksen vahvistuvan kun ovi sulkeutui Akselin perässä. En katsonut Akseliin vaan sytyttelin valoja hiljaiseen asuntoon.

”Tuota… haluatko jotain?” kysyin rikkoakseni hiljaisuuden. ”Tai sinähän osaat kyllä varmaan ottaa itsekin jos haluat”, jatkoin mutisten tarkoittaen juotavaa tai ruokaa. Niin monet kerrathan hän oli kokannut keittiössäni kuin se olisi hänen omansa.

Tunsin Akselin käsien kiertyvän tiukasti lantioni ympärille ja hänen hengityksen niskassani. Tunsin ihoni nousevan jälleen kananlihalle. Ja huomaamattani hengitykseni muuttui samantien pinnallisemmaksi.

”Osaanko?” hän kysyi hiljaa korvani juuresta näykkäisten kevyesti korvalehteäni. Huuliltani karkasi hiljainen voihkaisu.

Simply the best

Osa 12

Hoipertelin lähes pökertyneenä portaat alas. Ajatukseni tuntuivat olevan yhtä puuroa.

Raikas kevät ilma kuitenkin selkeytti ajatuksiani kuitenkin sen verran, että pääsin metroasemalle ilman suurempia hämmennyksiä.

Koko luennon piirtelin sydämiä paperiin keskittymättä kunnolla. Diat vaihtuivat tiuhaa tahtia, mutta en onnistunut tekemään ainuttakaan järkevää muistiinpanoa.

Käteni lähes tärisivät kun tiesin Akselin olevan kotonani. Tiesin hänen odottavan minua. Hänen olevan siellä kun tulisin kotiin ennen kuin jatkaisin töihin.

Tiistai 26.4

Noora tuijotti minua suu auki.

”Vau.”

Minä tuhahdin ja näpyttelin laskun eräälle pariskunnalle.

”Vau”, Noora sanoi uudestaan. ”En olisi ikinä uskonut sinusta, mutta sinulla taitaa olla uusi poikaystävä”, Noora jatkoi ja hörppäsi kahviaan.

”Miksi edes kerroinkaan sinulle mitään”, mutisin ja harpoin viemään laskun.

”Koska olen paras kaverisi!” Noora huikkasi perääni. Minä pudistin kevyesti päätäni.

”Noora, emme me ole edes yhdessä”, mutisin kun pääsin takaisin Nooran luokse.

Nooran silmät pyöristyivät. ”Turha yrittää! Tuo ei ole mitään muuta kuin seurustelua”, hän paasasi kiihtyneenä.

”Emme me ole olleet yksilläkään treffeillä”, sanoin ja käänsin katseeni pois Noorasta.

”Se korjaantuu vielä usko pois”, Noora sanoi. ”Vau, sinä ja Akseli”, hän jatkoi vielä huokaisten.

Oli lähellä etten itsekin huokaissut. Ajatukseni harhailivat taas Akseliin. Hän olisi kotona kun palaisin töistä. Hän oli luvannut niin.

”Hän oli luonani, en tiedä onko nytkin”, paljastin ennen kuin ehdin estää itseäni.

Noora yski väärään kurkkuun mennyttä kahviaan.

”Mitä?” hän älähti. ”Nyt vai? Ja sinä olet täällä?”

Nyökkäsin hiljaa. Huomasin kuinka Noora keräsi muutaman moittivan katseen möykällään.

”Annoin hänelle eilen vara-avaimen”, jatkoin paljastamista.

”Ja kehtaat vielä sanoa, että te ette seurustele”, Noora mutisi päätään pudistaen. ”Et ole sittenkään muuttunut yhtään. Nyt nainen, pakkaa kimpsut ja kampsut ja riennä prinssi rohkean luo.”

”Minulla on vielä töitä”, sanoin virnistäen. ”Akseli jaksaa kyllä odottaa”, huokaisin vielä perään.

Noora teki vihdoin järkevästi ja piilotti virnistyksensä kahvikupin taakse.

Akseli ei ollut luonani kun palasin kotiin. Minua odotti pimeä ja hiljainen asunto. En mahtanut itselleni mitään, kun huokaisin pettyneenä.

Olisin kaivannut samanlaista vastaanottoa kuin eilen, lämmintä halausta ja suudelmaa.

Ravistelin päätäni jotten jumittuisi kuvitelmiini.

Sytyttelin valoja ja löysin keittiöstä lapun.

Kulta, olisi pitänyt sanoa sinulle aikaisemmin, etten ole täällä tänään kun tulet. Näen Henrin tänään illalla ja huomenna aamulla menen aikaisin koulutukseen. Tiedän, minuakin harmittaa.

Nuku hyvin, jos en ole huomenna viimeistään illalla soittanut sinulle, soita minulle ole kiltti.

– A

Kulta? Oliko kukaan kutsunut minua koskaan aiemmin kullaksi? En ainakaan muistanut että kukaan olisi.

Laskin lapun takaisin pöydälle hetken miettimistauon jälkeen kiinnitin sen kamalalla maisemamagneetilla jääkaapinoveen.

Fuksianpunainen pioni

Osa 4

Kathy

Ethan ei tuntunut niin pelottavalta kuin Luke. Mies ei ollut edes kysynyt nimeäni eilen, saati sitten esitellyt itseään.

Ethan sen sijaan tuntui olevan toisenlainen, hän tarjosi jopa kahvia.

Kun olin herännyt vaaleasta isosta huoneesta, olin toivonut kaiken olleen unta. Että eilistä ei olisi ikinä tapahtunut.

Kaikki kuitenkin viittasi aivan muuhun.

Havahduin kun Ethan ojensi minulle kuuman kahvikupin.

”Kiitos”, mutisin.

”Oletko kunnossa?” Ethan kysyi. ”Ei kai Luke satuttanut sinua?” Hän tuijotti minua tutkivalla katseellaan.

”Äh”, ähkäisin ilman karatessa keuhkoistani. ”Ei kai…” Peräännyin Ethanista keittiön toiselle puolelle. Ihan varmuuden vuoksi sillä en saanut mielenrauhaa hänenkään seurassa. Puristin kuppia käsissäni. Siitä hohkava kuumuus poltti käsiä, mutten välittänyt siitä.

Ethan vilkaisi kelloa ja säpsähdin kun hän iski oman kuppinsa pöytään hiukan turhan kovaa itse varmaan tajuamatta sitä.

”Minun täytyy mennä. Luke palaa varmaan pian. Nähdään Kathy”, Ethan sanoi virnistäen minulle ja syöksyi ulos keittiöstä.

Minä jäin hämmentyneenä yksin keittiöön. En kuitenkaan pysynyt edes minuuttia paikoillani. Kuppi kolahti tiskipöytään keikkuen siinä hetken, samalla kun rynnistin eteiseen. Kokeilin ovea. Se oli edelleen lukossa. Painoin kahvan uudestaan alas ja nykäisin ovea. Miten se saattoi olla, jos Ethan oli juuri lähtenyt?

”Se on lukossa.”

Juuri tuota ääntä en halunnut kuulla.

Käännyin katsomaan taakseni. Luke nojaili seinään vähän matkan päässä.

”Aiotko tappaa minut?” Kysymys oli itseasiassa vaivannut minua jo melko kauan, mutta vasta nyt sain kysyttyä sen.

”Jos se olisi ollut aikeeni, olisin tehnyt sen jo. Luultavasti siellä kujalla”, Luke vastasi ja astui lähemmäs.

”Älä tule lähemmäs”, sanoin hiljaa ja painauduin ovea vasten. Tilanne tuntui olevan kuin kauhuelokuvasta. Sydämeni hakkasi ja hengitykseni oli taas muuttunut pinnalliseksi. Käteni haparoi otetta oven kahvasta.

Ääneni epävarmuudesta huolimatta Luke pysähtyi. Ehkä hän ei halunnut minun pyörtyvän taas.

”Rauhoitu. En minä sinua satuta”, Luke mutisi ja haroi toisella kädellä hiuksiaan.

Minä vain uikahdin vastaukseksi. Tunsin oloni taas niin pieneksi ja epävarmaksi tuon miehen edessä.

”Joo muuten vaan tapat ihmisiä minun nenäni edessä ja pidät minua lukittuna täällä ILMAN SYYTÄ JA SELITYSTÄ!” Hämmennyin itsekin äänenvoimakkuuttani. Sain otteen kahvasta ja puristin sitä kuin etisen tukea.

Huomasin Luken käden puristuvan nyrkkiin.

”En voi… kertoa sinulle.” Mies melkein voihkaisi ja pamautti nyrkillään seinää. Hätkähdin rajusti. Miehen kasvot eivät kuitenkaan näyttäneet vihasilta enemmänkin epätoivoisilta.

Pitkän aikaa me molemmat pysyimme paikoillamme, minä painautuneena ovea vasten ja Luke nojaten päätään seinään.

”Kuule…” aloitin kokeilevasti. Osittain varmistaen onnistuinko itse muodostamaan kokonaisia lauseita. Ääneni oli kähea ja rykäisin hiukan saadakseni äänen kulkemaan paremmin.

Luke käänsi katseensa minua kohti nojaten yhä seinään. Irrotin käteni varovaisesti oven kahvasta.

”Onko Ethan yhä täällä?” kysyin yllättäen vastoin kaikkia ajatuksiani.

Luke pyöritti päätään. ”Ei.”

”Ai. Luulin että hän lähti…” mutisin.

”Niin lähti”, Luke tokaisi matalasti.

Minä kurtistin kulmiani. ”En kuullut ovea?”

”Ei hän mennyt tuosta ovesta. Oliko tuo asiasi?” Luke kysyi osittain huvittuneena ja osittain ärtyneenä.

”Ei”, myönsin. ”Olin sanomassa että… voisit yrittää kertoa.” Olin edelleen hämmentynyt, että pystyin keskustelemaan näin murhaajan kanssa. ”Ja että saisin mennä kotiin.”

”Et voi mennä kotiin”, Luke sanoi jättäen huomiotta ensimmäisen lauseeni. Minua alkoi taas ärsyttää pahemman kerran.

”Niinhän sinä sanot, mutta jostain syystä en käsitä miksi?” ärjäisin.

”Minulla on tehtävä, okei?” Luke sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Ja miten se liittyy siihen saanko mennä kotiin vai pitääkö olla täällä lukkojen takana?” kysyin. En minä täällä ikuisuuksiin voinut olla. Minulla oli oma elämä. Työ, koti, ystävät. Ei helvetti, Nina.

”Se liittyy siihen, mitä tapahtui kujalla. Siksi et ole turvassa yksin. Siksi et voi mennä kotiin”, Luke mutisi, vaikken edes tajunnut mitä hän sanoi.

”Helvetti, Nina on varmasti huolissaan!” parkaisin. Olin taas aivan pyörällä päästä.

”Ai se sinun ystäväsi sieltä baarista?” Luke kysyi.

”Niin, voi hitto… missä minun puhelimeni on?”

Samassa huomasin Luken pyörittelevän sitä sormiensa välissä.

”Anna se tänne.”

”Et sinä voi soittaa. Minä soitan”, Luke vastasi.

”Mitä?!” rääkäisin. Lukehan ei Ninalle soittaisi.

Luke mittaili minua hetken hiljaa katseellaan. Tiesin näyttäväni todella edustavalta sotkuisine hiuksineni ja ryttyisine vaatteineni. Meikitkin olivat aivan varmasti levinneet ympäri kasvoja. Huomasin Luken virnistävän. En kai minä niin pahalta näyttänyt? Voi ei.

”Okei. Minä olen aivan sekaisin. Voinko mennä suihkuun?” kysyin ärtyneenä. ”Äläkä virnuile noin.”

Luke katsoi minua nopeasti ja yritti pyyhkiä virnettä kasvoiltaan onnistumatta siinä kovinkaan hyvin.

”Kylpyhuone on tuon käytävän päässä. Tuon sinulle pyyhkeen ja vaihtovaatteita.”

Nyökkäsin ja ohitin Luken mahdollisimman nopeasti.

jatkuu

Fuksianpunainen pioni

Osa 3

Luke

Ethan rämähti raikuvaa nauruun. Minä vain murahdin.

”Ei herran jumala. Sinä tapoit hänen silmiensä edessä?! Kävikö mielessäsi, että olisit voinut raahata sen pois?” Ethan pärski ja siemaisi kaljaansa.

”Keskellä keskustaa? Enpä usko. Ei ollut muita mahdollisuuksia”, mutisin. ”Jos en olisi tehnyt niin, se nainen olisi kuollut siihen paikkaan.”

”Ja sitten toit hänet tänne? Missä hän on?”

”Hän pyörtyi. Vein hänet vierashuoneeseen.”

”Tyttörukka”, Ethan mutisi. ”Miten meinaat selittää hänelle?”

”En tiedä. En voi päästää häntä lähtemään. Olisitpa nähnyt häneen ilmeensä, kun tulimme tänne. Aivan sekaisin. Luuli pärjäävänsä minulle.”

Ethan purskahti jälleen nauruun. ”Et kai suotta katkonut häneltä luita?”

”En hiustakaan”, totesin. ”Muutama mustelma ehkä, mutta niistä saa syyttää itseään.”

”Sanoisit noin, vaikka hän tällä hetkellä olisi kirjaimellisesti palasina.”

Ylhäältä kuului kolahdus. Meidän molempien katseen kiinnittyivät heti kattoon. Vierashuone oli aivan keittiön yläpuolella.

”Hän taitaa olla hereillä”, Ethan totesi ja siemaisi kaljaansa.

Kuului vaimea oven kolaus. Nainen varmaan luuli, etten voinut kuulla sitä. Hän oli niin tietämätön. Olisin voinut kuulla hänen hengityksensäkin jos olisin halunnut. Virnistin itsekseni.

Ethan tuntui pidättävän hengitystään.

Pian kuulimme vaimeat askeleet kun nainen hiipi portaita alas. Odotin jännittyneenä, milloin hän ilmestyisi näkyviin portaiden alapäähän.

Nainen jähmettyi kauhusta huomattuaan minut ja Ethanin.

Ethan kääntyi katsomaan minua.

”Jätit sitten mainitsematta että hän on… helvetin hyvännäköinen”, Ethan sihahti minulle hiljaa.

Nainen aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen samantien. Hän otti tukea seinästä. Hetken ajan pelkäsin hänen pyörtyvän uudestaan.

Tuijotin vain naista, tietämättä kunnolla mitä sanoa. Ethanin katse sahasi minun ja naisen välillä.

”No, Luke, etkös esittele meitä?”

Vilkaisin Ethania joka hymyili typerän näköisesti naiselle.

”Tässä on Ethan”, totesin ja viittasin Ethaniin päin vilkaisemattakaan naista.

Nainen seisoi edelleen hiljaa paikoillaan alimmalla portaalla.

Ethan virnisti minulle. Nainen näytti siltä, ettei todellakaan tiennyt pitäisikö juosta takaisin ylös vai lähimmästä ovesta ulos.

”Taisit unohtaa taas käytöstavat ensi kohtaamiselta”, Ethan mutisi minulle ja kulautti kaljansa pois.

”Hyvä neiti, tässä on Luke”, Ethan sanoi rauhallisesti noustessaan seisomaan. ”Minä olen Ethan”, hän jatkoi ja astui askeleen lähemmäs naista. En voinut olla pyöräyttämättä silmiäni.

Nainen pysyi värähtämättä paikoillaan.

Odotin, milloin hän ryntäisi pois tai saisi samanlaisen kohtauksen kuin aiemmin.

”Ja sinä olet…?” Ethan jatkoi. Hän oli enää kahden metrin päässä naisesta. Kynnyksellä joka yhdisti keittiön eteiseen.

”Kathy”, nainen mutisi kuulostaen epävarman kysyvältä.

Vaikka en nähnyt Ethanin kasvoja saatoin vannoa, että hän hymyili yliystävällisesti.

”Mukava tutustua, Kathy”, hän sanoi ja ojensi kätensä kohti naista.

Kathy tarttui käteen hiukan epäröiden. Minä en olisi ikinä kyennyt tuollaiseen. Nainen vilkaisi minua ja saatoin vannoa, että huomasin pelon hänen silmissään.

”Haluatko kahvia?” Ethan kysyi Kathylta.

Minä tuhahdin. Nainen vilkaisi minua ja nyökkäsi sitten hitaasti.

Ethan kääntyi kannoillaan ja virnisti minulle.

”Ihan helppohan sitä on käsitellä”, hän naurahti minulle marssiessaan ohitseni kohti kahvinkeitintä.

Kathy jäi edelleen kauemmas minusta. Hänen katseestaan huomasi edelleen pelon minua kohtaan.

Murahdin ja työnsin tuolin kolisten kauemmas. Käteni puristuivat nyrkkiin kun tuijotin naista. Hänen silmänsä laajenivat hetkeksi. Ryntäsin tämän ohitse.

Halusin pois. Ja äkkiä.

jatkuu

Fuksianpunainen pioni

Osa 2

”Mitä sinä haluat minusta?” kysyin vinkaisten. En olisi halunnut näyttää pelkoani, mutten mahtanut itselleni mitään. Pelkäsin kuollakseni. Koko automatkan olin vain tuijottanut oven lukkoa ja miettinyt miten tämä näin oli mennyt.

”Pitää sinut turvassa.” Mies kuulosti melkein tympääntyneeltä. Hän näppäili koodin oven vieressä olevaan laitteeseen joka päästi kimeän piippauksen, ennen kuin kääntyi katsomaan minua.

Peräännyin automaattisesti nähdessäni hänen tummat uhkaavat silmänsä.

”En tarvitse huolenpitoa”, mutisin ja käänsin katseeni pois miehestä. En minä voinut jäädä miehen luokse. En tuntenut tätä ja herran jumala en luottanut häneen. Olihan hän tappanut miehen aivan silmieni edessä.

”Kyllä sinä tarvitset”, mies sanoi ja virnisti kevyesti. Hän asteli ohitseni ja heitti takkinsa eteisessä olleen tason päälle.

Minä puristin pitkähihaisen paitani rintaani vasten. Toivoin todella, etten repisi sen nappeja irti.

”Minun pitää mennä”, sanoin ja otin perääntyvän askeleen miehestä päin kohti ovea.

Tummat silmät kohtasivat taas omani lähes vihaisina.

”Enpä usko.”

Sydämeni jätti lyönnin välistä.

”Et sinä pääse täältä mihinkään”, mies mutisi.

Minä peräännyin yhä enemmän. Pelkäsin kuollakseni ja tunsin täriseväni kuin horkassa.

”Mikä sinä olet?” ääneni oli pelkkä kuiskaus.

”Se ei ole kovin tärkeää”, mies mutisi ja astui askeleen lähemmäs minua.

”Oletko hullu?! Sinä… ta… tapoit sen…” Loistavaa, en pystynyt enää puhumaan kunnolla. Mieleni huusi. Huusi kaikkea kamalaa. Käski minun juosta ja paeta tuota miestä. Helvetti sentään, hän oli murhaaja!

Ennen kuin olin kunnolla edes tajunnut, painauduin voimakkaasti, ei, vaan väkivaltaisesti seinää vasten.

Hänen silmänsä leiskuivat uhkaavina ja tummina.

”Lopeta”, vinkaisin peloissani.

Hänen kurkustaan kuului murinaa.

”En pidä siitä, että joku kommentoi minun tapojani”, mies murisi kasvot vain muutaman sentin päässä omistani.

Tunsin kuinka adrenaliini syöksähti vereeni. Nopeasti livahdin miehen käden alta ja juoksin kohti ovea.

En kuitenkaan pääsyt muutamaa metriä kauemmas kun tunsin tiukan otteen käsivarressani.

”Päästä irti!” rääkäisin. Mies veti minut itseään vasten ja minä hakkasin hänen lihaksikasta rintaansa nyrkeillä.

”Päästä!”

Mies väänsi käteni selkäni taakse, pitäen niistä tiukasti kiinni. En kyennyt liikuttamaan käsiäni, ja jalkanikin oli tiukasti miehen ja seinän välissä.

Kyyneleet virtasivat kasvoillani valtoimenaan.

”Päästä… irti…”

Voimani hiipuivat vähitellen. Itkuni oli muuttunut nikotteluksi, mutta silti koko vartaloni tärisi.

”Oletko kunnossa?”

EN! Miten voisin olla, jos värisin pelosta?

”Sinä täriset”, mies mutisi. En voinut uskoa korviani. Hän tuntui olevan aivan erilainen kuin vain muutama minuutti aiemmin.

Ennen kuin ehdin vastata mitään, kehoni pelasti minut. Äkkiä kaikki vain silmissäni sumeni ja tunsin polvieni pettävän altani.

jatkuu

Fuksianpunainen pioni

Fuksianpunainen pioni

Osa 1

Kathy

”Nina ihan tosi”, aloitin. Nina nojasi oven karmiin ja pyöritteli silmiään.

”Kathy, sinä olet pahemmanluokan kotihiiri. Nyt mennään”, hän nykäisi minua kädestä.

”En minä halua.”

”Joo joo, et niin. Haluat itkeä jonkin romanttisen elokuvan aikana, kuinka sinulla ei ole ketään. Nyt mennään.”

Minä puuskahdin. ”En minä ole sellainen. En halua baariin. Ei siellä kukaan minusta kiinnostu.”

”Älä viitsi Kathy! Katso itseäsi. Kuka tahansa kiinnostuisi sinusta missä tahansa”, Nina kirkaisi ja vetäisi minut ulos ja raahaten minut autolle.

”Minä kostan tämän sinulle”, murisin Ninan kaasuttaessa pois kotini pihalta kohti keskustaa.

Istuin myrtyneenä Ninan vieressä. Puristin tiukasti lasiani, eikä minulla ollut aikeissakaan juoda sitä.

Nina hihitteli vieressäni.

”Hän on hyvännäköinen”, Nina supatti korvaani. ”Ainakaan ei lihaksia puutu.”

”Kuka?” kysyin ärtyneenä, vaikka huomasin kyllä mihin Ninan katse kohdistui. Ja Nina oli todellakin oikeassa, taas. Mies oli pelkkää lihasta.

”Hän tuijottaa sinua… on tuijottanut jo pitkän aikaa”, Nina kuiskasi ja vinkkasi silmää minulle.

”Ei ole. Ei tuollainen… katso nyt tuokin roikkuu siinä noin…” mutisin ja hörppäsin lasistani pienen kulauksen, vastoin kaikkia suunnitelmiani. Nina mulkaisi naista, joka uhkasi ripustautua miehen kaulaan.

”Jos vain joisit tuon juomasi, niin hän varmasti tarjoaisi sinulle toisen”, Nina huokaisi ja levitteli käsiään.

”Joo varmaan. Ja arvaa mikä hänellä olisi taka-ajatuksena juottaessaan minulle alkoholia”, vastasin kärttyisenä.

”Kathy, jos meinaat aina syyttää itseäsi siitä mitä tapahtui…” Nina aloitti.

”Okei. Ihan sama. Minä käyn ulkona haukkaamassa happea. Tulen kohta takaisin”, sanoin keskeyttäen Ninan. En halunnut muistella menneitä.

Nina vain nyökkäsi vastaukseksi. Minä aloin luovia tietäni ulos ahtaasta baarista.

Nojasin baarin seinään sivukadulla. Ovien edestä kaikui ääniä. Sivukatu oli kuitenkin aivan pimeänä. Se tuntui helpottavalta.

Mies iski minulle silmää. Nina huomasi minun hymyilevän miehelle. Hän tuuppi minua koko ajan lähemmäs.

”Hei”, mies sanoi virnistäen, kun melkein törmäsin tähän.

Minä vastasin ujosti punastuen.

”Suunnitelmia täksi illaksi?” mies kysyi. Hän pyöritteli kädessään melkein tyhjää lasia.

”Öh… eipä kai…” vastasin ääni käheänä. Etsin katseellani Ninaa, joka nosti peukalon pystyyn huomaamatta.

Mies tarttui käteeni…

Äkkiä havahduin hätkähtäen tunteeseen, että en ollut sivukujalla yksin. Vilkuilin ympärilleni, eikä edessä näkyvä pimeys tuntunut enää helpottavalta. Käänsin katseeni taas edessä olevan rakennuksen seinään. Huokaisin ja painoin sormet ohimolleni. Kuvittelin vain.

Suljin silmät hetkeksi. Pitäisi palata Ninan luokse.

Hengitys levähti kasvoilleni. Se haisi raudalle. Ällöttävä haju, joka melkein sai minut oksentamaan. Joku oli vieressäni. Tunsin lamaantuvani täysin.

Hän oli aivan edessäni kun avasin silmät. Säikähdin hänen uhkaavaa olemustaan.

Karheat kylmät kädet pyyhkäisivät hiuksen pois kasvoiltani. Mahassani myllersi. En kuitenkaan osannut sanoa tai tehdä mitään vastaan.

”Tuoksut herkulliselta.” Ääni oli karhea ja matala. Se huokui uhkaavuutta ja tuntui vastustamattomalta.

Jos en nyt tekisi mitään estääkseni tätä, katuisin sitä huomenna. Taatusti katuisin, mutta niin kuin Nina oli sanonut, en voisi olla ikuisesti sinkkuna. Minua ei ollut luotu niin. Tiesin sen kyllä.

”Mhm, Escadan uusin…” yritin muodostaa kokonaista lausetta.

”En tarkoittanut hajuvettä. En kamalasti perusta niistä.”

”Aivan…” mutisin. En edes tajunnut kysyä mitä hän oli tarkoittanut. Olin kuitenkin hiukan pettynyt hänen vastauksestaan. Hajuvesi oli maksanut pienen omaisuuden, ainakin minun palkallani ja itse pidin siitä.

Miehen huulet hipoivat kaulaani valuen siitä solisluulle. Suljin silmät ja huokaisin.

Yhtäkkiä kuului murinaa. Sen jälkeen terävä sähähdys ja sitten kosketus oli poissa. Silmäni rävähtivät auki, kun kuului epämääräistä sähinää ja murinaa.

Mies, joka oli aiemmin katsonut minua baarissa, oli paiskannut nyt seurassani olleen miehen vasten tiiliseinää.

Tatuoitu hauis oli jännittynyt ja en voinut kuin tuijottaa, kun mies salaman nopeasti väänsi toiselta niskan poikki. Toisen keho valahti veltoksi ja mies antoi sen pudota maahan.

Tuijotin täristen ruumista.

Mies kääntyi hitaasti minua kohti. Hän oli muutaman metrin päässä minusta. Tappaja oli muutaman metrin päässä minusta.

Tiesin, että minun pitäisi huutaa. Auoin vain kuitenkin suutani kuin kala kuivalla maalla.

”Si- si- sinä…”

Mies katsoi minua selvästi huvittuneena. Vaikka hän oli juuri tappanut ihmisen.

”Sinun ei pitäisi olla täällä.”

Hänen äänensä oli matala ja tasainen. Kuin musiikkia.

”Minä…” puristin silmät hetkeksi kiinni. En minä ollut tällainen. Olin aina sanavalmis, miksi en yhtäkkiä onnistunut tuottamaan sanaakaan?

”Olen juuri siellä missä huvittaa.”

Noin. Olin tyytyväinen itseeni. En ollut menettänyt puhekykyä täysin.

Mies astui muutaman askeleen lähemmäs.

”Eikä sinun varsinkaan pitäisi olla tuollaisessa seurassa.”

En voinut kuin tuijottaa miestä. Hän oli paljon pidempi kuin minä. Näytin varmaan naurettavalta hänen edessään. Pienenä ja epävarmana.

”Enköhän osaa valita seurani hyvin.” Miksi edes keskustelin miehen kanssa? Muistutin itseäni, että hän oli juuri tappanut toisen, aivan silmieni edessä. Olin murhan todistaja. Minun pitäisi ilmoittaa poliisille. Tai ainakin häipyä nyt heti miehen seurasta.

”Mene autoon”, mies sanoi tiukasti, ja osoitti sivukadun vieressä olevaa mustaa autoa. Olisin voinut vannoa, että se ei ollut siinä kun olin tullut ulos.

En voinut uskoa korviani.

”Miksi minä tulisin sinun mukaasi?”

”Mene autoon, kiltisti nyt vaan. En minä sinua satuta.” Mies melkein kehräsi. Hänen äänellään oli uskomaton voima.

Melkein tajuamattani käännyin kannoillani, ja lähdin kävelemään kohti autoa. Tunsin ohjaavan käden alaselälläni kevyenä.

jakuu