Uskotko kohtaloon osa 1

Uskotko kohtaloon

Osa 1

Kännykkäni piippasi. Viesti tuntemattomasta numerosta. Tai ei siinä näkynyt numeroa ollenkaan. Sydämeni melkein pysähtyi. Avasin viestin. Siri nappasi puhelimeni.

”Ikävä, sydän sydän sydän…” Siri luki. ”Voi elämä. Nyt saa salainenihailija odottaa”, hän jatkoi. Yritin napata puhelintani takaisin.

”Anna se!”

Siri näppäili jotain.

”Et vastaa sille! Anna se mulle!” Sirin ei ollut vaikea pitää puhelintani minun tavoittamattomissa, sillä hän oli pidempi ja isompi kuin minä.

”Miksi tää ei kerro kuka on? No ihan sama. Viivi. Me. Mennään. Bileisiin”, Siri sanoi, hyppäsi sänkyni päälle ja pomppi sen päällä.

Olin saanut ties kuinka kauan kännykkääni tuntemattomasta numerosta tekstiviestejä. Ja joskus löysin myös laukustani, takin taskusta tai koulukirjojen välistä viestin. Siltikään minulla ei ollut aavistustakaan kuka niitä lähetteli. Mutta oli kuka oli, hän tunsi tietävän kaiken minusta. Sain joskus viestejä tanssitunnin jälkeen, että oliko kiva tanssitunti? Tai kokeen jälkeen, menikö koe hyvin?

Halusin, olin kokoajan halunnut saada selville, kuka viestejä lähetteli, mutta se tuntui olevan mahdotonta.

Aina kun kysyin häneltä kuka hän on, hän vastasi, kohtalo päättää saatko tietää.

”Mitä sanoit?” kysyin, kun kuulin Sirin kutsuvan minua.

Siri huokaisi. ”Että, me mennään bileisiin.”

Siri nojasi minuun raskaasti. Hän oli melkein sammumispisteessä.

”Eiköhän lähetä”, sanoin. Siri mutisi jotain vastaan ja läikytti kädessään olevasta lasista juomaa lattialle.

Huokaisin kyllästyneenä. Minua ärsytti, kun olin lupautunut lähtemään tällaisiin bileisiin. Tosin, Siri, joka oli paras ystäväni, oli houkutellut minut mukaan. Unohdin Sirin epäselvän puheen tai sönkötyksen hetkeksi, ja mietin mitä hän oli matkalla tänne sanonut minulle:

”Me ollaan oltu samal luokalla ties kuinka kauan, ja sä et ikinä oo tullut yksiinkään bileisiin. Onneksi sain sut mukaan, mä lupaan sä tykkäät niistä bileist niin, ettet haluu enää lähtee. Et sä voi vaa surra jotain hemmetin Sampoa, joka oli niin tyhmä et jätti sut”, Siri oli sanonut. ”Löydät sieltä jonkun paremman jätkän”, Siri jatkoi. En halunnut. Ei Sampo minulle enää merkinnyt mitään, mutta en halunnut etsiä uutta poikaystävää juopuneiden lukiolaisten joukosta.

Havahduin, kun Siri lähti hoipertelemaan ulko-ovea kohti. Sisällä oli tunkkaista. Melkein kaikki olivat jo humalassa. Taisin itse olla viimeinen selvin päin oleva. Tupakansavu ja meteli ahdistivat minua. Lähdin nopeasti Sirin perään. Ties mitä hänelle sattuisi tuollaisessa kunnossa. Ja muutenkin olin onnellinen, kun osaltani bileet viimein päättyisivät.

Siri hoiperteli jo keskellä hiljaista katua. Ryntäsin hänen peräänsä. Hän istahti keskelle pimeää katua. Voi hitto, ajattelin. Ei näin myöhään ketään täällä liikkunut, mutta ei kai Siri nyt tuohon sammuisi.

”Shoi… soita… vii… VIIVI!” Siri huusi. Hän huojui. Kyykistyin hänen viereensä. En oikein tiennyt mitä tehdä. Yritin pitää hänet istuallaan.

”Mitä?” kysyin. Siri tuijotti minua ja hänen päänsä nuokkui koko ajan. Hänen silmänsäkin olivat puoliksi kiinni.

”Shoita…” hän yritti sanoa ja näytti kuumeisesti miettivän miten puhutaan.

”Soitan?” kysyin ja Siri nyökkäsi, tai sitten ei. En osannut lukea hänen eleitään. Hän mongersi taas jotain soittamisesta ja taksista. Tajusin.

Etsin kännykää toisella kädelläni farkkujen taskusta, toisella yritin pitää Siriä pystyssä. Voi hemmetti, mutisin tajuttuani, että puhelimeni oli jäänyt sisään.

”Siri, mun puhelin on tuolla sisällä. Käydään hakemassa se”, sanoin. Siri pudisti päätään.

”Soita… se hemmetin thaksi…”

Nousin ylös yrittäen samalla nostaa myös Siriä.

”Älä”, Siri älähti ja horjahti uhkaavasti. Sain nostettua hänet ylös. ”Mä otan… taksin!” Siri jatkoi ja lähti horjumaan katulamppua kohti huitoen kädellään.

”Odotas nyt. Istu siihen, ni mä tuun ihan kohta. Käyn äkkiä hakemassa sen mun puhelimen”, sanoin Sirille, joka epäröiden istui jalkakäytävän reunalle. Lähdin takaisin kohti meteliä ja juopuneita nuoria. Ärsyttävää.

Päästyäni sisään tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan, missä puhelimeni oli. Ryntäilin silti ympäriinsä ajatellen, että se oli löydettävä nopeasti, ennen kuin Siri sammuisi ulos. En muutenkaan pitänyt siitä, että olin jättänyt hänet sinne. Enkä pitänyt siitä, että huolehdin hänestä niin. Jos hän halusi juoda itsensä tuollaiseen kuntoon, pitäkööt itse huolen itsestään. Juoksin rappuset yläkertaan ja työnsin porukkaa pois tieltäni. Joku tarttui käteeni.

”Viivi! Haluutko kyydin kotiin?” kysyjä oli Sampo. En tiennyt, että hänkin oli täällä.

”En. Etsin vaa mun kännykkää”, mutisin ja jatkoin ripeästi matkaani. Kuulin Sampon nauravan. Vilkaisin taakseni, hänellä oli joku tyttö kainalossaan, kavereita ympärillä ja he kaikki olivat humalassa. Sohvapöydällä oli jonkun puhelin. Se ei ollut minun, mutta nappasin sen siitä silti. Ryntäsin samantien takaisin ulos. Pihalla Sampo ja hänen kaverinsa selvästikin yrittivät käynnistää Sampon ikivanhaa Toyotaa. Sampo oli toitotellut koulussa, että saisi auton. Minua se hämmästytti, koska hän täyttäisi 18 vasta ensi vuonna. Idiootti, ajattelin juostessani heidän ohitseen.

Näppäilin taksin numeroa ja juoksin kohti paikkaa johon olin Sirin jättänyt. Häntä ei näkynyt missään. Puhelimessa vastattiin mutten kuullut sitä kun tähyilin Siriä. Painoin puhelun pois. Kävelin hätääntyneenä tietä eteenpäin. Miksi jätin Sirin yksin?

Juoksin, näin Sirin hoipertelevan edelläni keskellä tietä. Hänen mölinänsä kuului monen kymmenen metrin päähän.

Juoksin hänet kiinni ja tartuin hänen käteensä. Siriltä putosi lasi maahan.

”Helvetti sä tollalalalaillah shäikyttelet”, Siri mongersi ja kaatui maahan. Minä säikähdin. Yritin nostaa Siriä, mutten jaksanut. Auton ääni kantautui korviini. Lamaannuin hetkeksi pelosta ja säikähdyksestä. Olin paljon pienempi kokoisempi kuin Siri. Lyhyempi ja heiveröisempi. Siri taas oli melko pitkä, ei hän mikään paksu ollut muttei laihakaan. Ja kiusasi minua siitä, ettei minulla ollut lihaksia ollenkaan. Sain vedettyä Siriä tien keskeltä hiukan reunaan päin. Muutaman sentin. Tiesin ettei tästä tulisi mitään. Otin kännykän esiin. Pimeällä siitä hehkuva valo näkyi melko selvästi. Auton ääni lähestyi vauhdilla. Valot tulivat näkyviin mutkan takaa. Sydämeni hyppäsi kurkkuun. Jos väistyisin, auto ajaisi Sirin päältä, mutta jos jäisin paikalleni, auto ajaisi myös minun päältäni. En voisi jättää Siriä siihen. Heilutin kännykkää, toivoen että valo näkyisi ja auto väistyisi. Auton valot osuivat minuun.

Auto heittelehti tiellä. Minä kiroilin hiljaa. Kukaan selväpäinen ei ajaisi autoa noin.

jatkuu...

Julkkis osa 13

Osa 13

Myrsky alkoi samantien kun astuin sisään. Äiti ryntäsi keittiöstä nopeammin kuin valo. Isäkin ilmestyi eteiseen.

”Missä helvetissä sä olit?” äiti huusi tarttuessaan hartioihini ja ravisteli minua.

”Emilillä…”

”Eikä mielessäsi käynyt ilmoittaa siitä! Et tullut kotiin viimeisellä junalla, ja sen jälkeen on vain soiteltu sinun perääsi!”

”Mä…”

”Olet kotiarestissa!”

”Mitä...?”

”Sinä et lähde enää yksin Helsinkiin. Ja haluan jutella sen Antin kanssa.”

Sen sanottuaan äiti päästi minusta irti.

”Ja tämä ei enää toistu.”

Hän huokaisi raskaasti ja painoi toisen kätensä otsallensa.

”Mistä asti sinä olet jättänyt ilmoittamatta olinpaikkasi?”

Itseasiassa se kuulosti enemmän syytökseltä kuin kysymykseltä.

”Mä unohdin! Mä olin tosi väsynyt!”

”Olitko humalassa?”

Toinen syytös.

”No en ollut! Olin tosi väsynyt sen päivän jälkeen!”

Äiti mulkaisi minua.

”Ja kauanko mä olen siinä kotiarestissa?” kysyin. Yritin pitää äänensävyni normaalina.

”Niin kauan kun minä sanon.”

Nappasin laukkuni lattialta ja marssin huoneeseeni.

 Et viitsinyt auttaa? Sanoa, että tulin teille yöksi?

Lähetin viestin vihaisena, vaikkei siihen ollut syytä. Ainakaan Miikaa kohtaan.

”Paljon mä siinä olisin mitään tehnyt, ku ne tuli käymään meillä.”

Hätkähdin Miikan ääntä. Käännähdin ympäri ja huomasin hänet oven suussa toinen käsi taskussa ja toisessa hän piti kännykkäänsä.

”Kävi teillä?”

”Ku et ollu ilmoittanut missä olet, niin äitis kävi meillä tarkistamassa, ettet oo siellä.”

Olin hiljaa.

”Eikä ne olleet ainoat jotka oli huolissaan.”

”Mä olin Emilillä. Ei mulla ollut mitään hätää”, sanoin hiukan haastavasti. Koppavasti.

”En pidä hänestä”

”Ei sinun tarvitsekaan pitää hänestä. En minäkään pidä Annista”, vastasin. Asetin käteni puuskaan.

”Miten Anni tähän liittyy?” Miika kysyi katsoen minua tiukasti.

”Sinä vietät hänen kanssaan aika paljon aikaa!” Äänestäni saattoi kuulla pienen katkeruuden.

”En yhtään sen enempää kuin sinäkään Emilin kanssa!”

”Emil on vain auttanut minua! Sitä paitsi me olemme vain ystäviä, toisin kuin sinä ja Anni!”

”Ai vain ystäviä? Minusta se ei ihan pelkältä ystävyydeltä näyttänyt! Näytitte tunteenne aika helvetin selvästi julkisesti!” Miika oli astunut askeleen lähemmäs. Jouduin katsomaan häntä ylöspäin. Hitsi, milloin hän oli kasvanut noin paljon?

”Julkisesti? Olenko minä muka näyttänyt tunteitani julkisesti?”

”Älä luule ettet olisi kuullut huhuja sen helvetin kilpailun jälkeisistä juhlista!”

”Uskotko tosiaan iltapäivälehtien lööppejä?”

”Kuvat kertovat ehkä enemmän!”

Kuvat? Mitkä helvetin kuvat? Samassa muistin salamavalot. En osannut sanoa mitään.

”Mitä se edes kuuluu sinulle, keiden kanssa minä liikun?” äyskäisin lopulta.

Myös Miika hiljeni hetkeksi. Hän astui taaksepäin.

”Ei se kuulukaan. Luulin että kertoisit sen, kun oltiin kuitenki kavereita.”

Oltiin? Eikö muka oltu enää?

”Mitä sä edes teet täällä?” kysyin tylysti.

Hän tyrkkäsi pienen lahjan syliini.

”Mä tulin vaa tuomaan tän. Hyvää joulua vaan.”

Sen sanottuaan hän lähti.

jatkuu...

Julkkis osa 12

Osa 12

Emil jutteli Antin ja muutaman muun levy-yhtiön tyypin kanssa. Minä seisoin juomapöydän vieressä ja tuijotin boolia. Se oli samanväristä kun pikkujouluissa.

Salamavalot välähtivät vähän väliä.

Huomasin Emilin lähtevän minua kohti. Vaikka en ollut kun kymmenen metrin päässä, Emilillä kesti kauan. Koko ajan joku toimittaja pysäytti hänet.

Hänen kätensä kiertyi vyötärölleni. Samantien salamavalo välähti taas.

”Mikä hätänä?”

Vilautin hänelle hymyn.

”Ei mikään.”

Huomasin muutaman toimittajan vilkuilevan meitä.

”Mennään tanssimaan”, Emil sanoi.

Minulla ei ollut aavistustakaan mitä kello oli, kun Emil lopulta talutti minut taksiin. Olin niin väsynyt, etten meinannut pysyä enää pystyssä. Tiesin näyttäväni humalaiselta joka todellakin olisi hävettänyt minua, ellen olisi ollut niin poikki. Huomasin väläyksen ja sitten kuulin Emilin äänen. En kuunnellut tarkasti sanoja, mutta hän taisi kieltää valokuvien ottamisen. Melko ponnettomasti tosin, sillä siitä huolimaatta havaitsin jatkuvasti salamavalon välähdyksiä.

Nuokuin koko matkan Emilin olkaa vasten. Vasta kun hän sai minut sisälle, tajusin etten ollut rautatieasemalla.

”Mitä sinä… entä juna…”

”Mikä juna?” Emil kysyi. Hän puoliksi kantoi minut portaita ylös. Minä pudistin päätäni. Eikö hän tajunnut, mitä tarkoitin? Enhän minä voisi jäädä tänne.

Hänen oli pakko päästää minusta irti etsiessään avaimen. Minun polveni pettivät samantien altani. Juuri ennen kuin kolahdin lattialle, Emil sai minut kiinni.

”Ei sinua mihinkään junaan olisi voinut päästää”, hän naurahti lempeästi.

Heräsin kahvin tuoksuun. Tai en tiedä, olisiko pitänyt sanoa hajuun. En voinut sietää kahvia. Emil ilmestyi oven suuhun kahta kahvikuppia pidellen.

”Huomenta”, hän sanoi ja istui viereeni. Minä katsoin häntä edelleen hämmentyneenä. Hän ojensi minulle kahvin.

Tartuin mukiin hiukan epäröiden. Mietin hetken pitäisikö minun sanoa, etten pidä kahvista.

Emil katsoi minua hiukan oudoksuen, kun istuin hiljaa kahvikuppi kädessä. En ollut tehnyt elettäkään maistaakseni sitä.

”Onko kaikki kunnossa?” Emil kysyi.

”Tuota… saanko käydä suihkussa?”

Mitä vain, kunhan pääsisin pois tämän hajun luota. Emil virnisti ja otti kupin takaisin.

”Tuo viereinen ovi. Siinä on puhtaita pyyhkeitä.”

Nousin nopeasti ja pakenin kylpyhuoneeseen. Vasta kylpyhuoneessa, jossa näin itseni peilistä, tajusin että olin alusvaatteisillani.

En muistanut, että olisin riisunut vaatteeni. Pudistin hämmentyneenä päätäni. Tunsin kahvin pistävän hajun nenässäni edelleen.

”Antti ehdotti, että me voitaisiin laulaa duetto mun levyllä”, Emil sanoi taksissa.

”Ai duetto?” kysyin. Se ei kuulostanut huonolta ajatukselta.

”Se voisi olla sinullekin hyvä asia.”

Taksi kaarsi aseman eteen.

”Toivottavasti nähdään pian”, Emil sanoi. Hän halasi minua tiukasti ja olin tuntevinani hänen huulensa hiuksissani.

Junassa tajusin avata puhelimeni. Siihen oli tullut kymmenen soittoyritystä ja yli 20 viestiä.

Suurin osa oli äidiltä, mutta oli mukana yksi Miikaltakin tullut soitto ja viesti.

Avasin hänen viestinsä ensimmäisenä

Missä helvetissä sä olet??

Argh. Olin unohtanut ilmoittaa, etten tule samana iltana takaisin kotiin. Jos Miika sanoi noin, seuraavat viestit olisivat monta kertaa pahempia. Kerta kaikkiaan loistavaa. Vanhempani eivät ohittaisi tätä olan kohautuksella.

Mietin lähettäisinkö viesti, kertoisinko olevani junassa. Lopulta päätin olla lähettämättä. En halunnut, että he soittaisivat minulle, sillä en todellakaan halunnut puhua asiasta täydessä junassa.

En pyytänyt ketään tulemaan vastaan.

Lumiset kadut olivat tyhjinä.

Meillä oli kaikki valot päällä. Huomasin äidin istumassa keittiönpöydän ääressä. Hengähdin syvään ennen kuin avasin oven.

jatkuu...

Julkkis osa 11

Osa 11

Anni vilkaisi minua kemian kirjansa yli. Minä yritin olla välittämättä ja piirsin kaaviota hänelle. Hän oli koko ajan vähä vähältä hivuttautunut lähemmäs minua. Lopulta Anni pamautti kirjan kiinni.

”Miika…”

Vilkaisin häntä hämmästyneenä. Anni katsoi minua hetken pää kallellaan. Sitten hän kurottautui viimeiset sentit umpeen meidän väliltämme.

En ehtinyt kunnolla edes huomata Annin liikkuvan, kun hän äkkiä painautui minua vasten.

Tuijotin silmät selälläni Annin takana olevaa seinää.

Äkkiä muistin kaikki ne kerrat, jolloin olin harkinnut Auran suutelemista. Se talvinen päivä, kun puhuimme joululahjoista, se päivä kun Aura kertoi levytyssopimuksesta ja se kun hain hänet asemalta.

Minun oli pakko tyrkätä Anni kauemmas. Hän katsoi minua hetken hämmentyneenä mutta se oli pian poissa.

”Etkö sinä tajua, että se on Emilin kanssa”, Anni sanoi. Hän veti kädet puuskaan.

”Minulla ei mene kauaa”, Emil sanoi sytytellessään valoja pimeään kämppään. Hän katosi yhteen huoneeseen.

”Voit katella ympärillesi ihan rauhassa.” kuulin Emilin äänen sanovan.

Minä seisoin eteisessä hetken hämmentyneenä. En tiennyt pitäisikö minun odottaa siinä vai totella Emilin kehotusta ja katsella ympärilleni. Lopulta päädyin siihen että nojailin lähimmän huoneen ovenkarmiin. Toinen syy miksi en uskaltanut mennä peremmälle oli se, että jo eteisessä vallitsi sekamelska. Takit olivat valahtaneet henkareista lattialle ja kengät olivat sikin sokin. Enkä halunnut tietää millainen hullunmylly muualla asunnossa oli.

Pian Emil tuli takaisin. Huomasin hänen vaihtaneen vaatteensa.

Hän virnisti minut nähdessään. Polveni meinasivat pettää alta.

”Niin tosiaan… täällä on vähän sotkusta”, Emil sanoi vinosti hymyillen. Hänen hymynsä oli vähän samantapainen kuin Miikan.

”Mennäänkö?”

Nyökkäsin ja Emil työnsi minut hellästi edellään takaisin rappuun.

Emil veti minua kädestä takahuoneesta toiseen mukanaan. Antti pörräsi myös hänen ympärillään. Tiesin, että vaikka finaali olisi alle tunnin päästä, sillä ei olisi enää mitään merkitystä Emilille. Tiesin hänellä olevan levytyssopimuksen Antin yhtiön kanssa. Olin yrittänyt saada Emiliä kertomaan mitä hän laulaisi. Kolme laulua, eikä hän ollut kertonut ainuttakaan.

Lopulta Emil kävi saattamassa minut ovelle, josta pääsisin kätevästi katsomoon. Tartuin kahvaan, mutta tunsin Emilin vetäisevän minut takaisin itseään vasten.

”Toivota onnea…” hän mutisi korvaani. Käteni painautuivat Emilin rintaa vasten.

”Onnea”, sanoin henkäistyä. Hetken Emil puristi minua tiukemmin itseään vasten, sitten hän päästi minut irti tiukasta halauksestaan. Horjahdin hieman. Emil ei voinut olla naurahtamatta ja tarttui hellästi hartioistani. Hetken hän näytti siltä, että suutelisi minua. Lopulta hän kuitenkin hipaisi kädellään poskeani ja naurahti.

Käytävään ilmestyi nainen joka oli laittanut Emilin hiukset.

”Emil, sinun pitäisi tulla jo!”

”Nähdään pian”, Emil kuiskasi vielä, ennen kuin lähti naisen mukaan.

”Joo…” mutisin itsekseni Emilin selälle.

Minun oli pakko myöntää, että Emil oli todella hyvän näköinen lavalla. Hän oli siellä kuin kotonaan. Kuin hänet olisi tarkoitettu sinne. Tiedän että se kuulostaa kliseiseltä, mutta niin se vain oli. Sitä paitsi yleisö rakasti Emiliä. Näin kymmeniä Rakastan sinua Emil – kylttiä kiljuvien tyttöjen käsissä.

Mahtoikohan Miika katsoa tätä televisiosta? Hätkähdin. Tuskinpa vain. Hän oli luultavasti Annin kanssa.

Juontaja ilmestyi takaisin lavalle. Hän viritti kasvoilleen tekohymyn.

”Tervetuloa takaisin Laulaen tähtiin - ohjelman finaalin pariin! Ilta on jo edennyt niin pitkälle, että on viimeisen laulun aika, John Eltonin Your song, jonka meille esittää Emil Koski!”

Emil ilmestyi jälleen lavalle. Hänellä oli jälleen erilaiset vaatteet kuin edellisten laulujen aikana.

Valot muuttuivat välkkyvän punaisista sumean sinisiksi savun täyttäessä lavaa.

Justiinsa näin, ajattelin. Ei ollut kovin omaperäistä. Melkein huokaisin turhautuneena alkusointujen soidessa. Emil istahti lavalla olevalle korkealle tuolille.

”Tämä on sinulle Aura.”

Mitä? Mitä hän sanoi? Kuulinko väärin? Sanoiko hän sen todella? Suorassa lähetyksessä?! Turhautunut huokaisu oli kaukana. Hyvä kun sain happea. En tiedä johtuiko se järkytyksestä vai ihastuksesta vai mistä, mutta tuntui kuin happi ei kulkisi.

”It's a little bit funny this feeling inside
I'm not one of those who can easily hide
I don't have much money but boy if I did
I'd buy a big house where we both could live…”

Katsoiko hän minua? Voi herran jumala, mitä minun muka pitäisi sitten tämän jälkeen sanoa Emilille? Hänhän helvetti vieköön laulaa minulle, suorassa lähetyksessä!

Tajusin, etten meinannut pysyä penkillä. Liikutin jalkojani hermostuneena ja käteni hikosivat. Naurettavaa.

Toivoin, ettei Miika katsoisi tätä ohjelmaa.

”…And you can tell everybody this is your song
It may be quite simple but now that it's done
I hope you don't mind
I hope you don't mind that I put down in words
How wonderful life is while you're in the world”

Poskiani kuumotti.

En kuullut mitä juontaja sanoi. Havahduin mietteistäni siihen, että yleisö kiljui taas.

Emil käveli takaisin lavalle sen toisen kilpailijan kanssa. Oliko sen nimi ollut Krista? En ollut varma.

Nytkö jo he julkaisisivat voittajan? Huomasin kuinka Krista tarttui Emilin käteen.

Valot olivat taas muuttuneet dramaattisen punaisiksi. Juontaja hypisteli valkeaa kuorta.

Viha leimahti sisälläni, kun kuulin Emilin sanovan ne sanat. Käteni puristui nyrkkiin, mutta Annikaan ei huomannut sitä.

Tottakai minäkin sanoisin niin Auralle. Mutta helvetti vieköön miksi tuon piti sanoa se! Ihme ettei ollut omistanut edellisiä laulujaan muille. Eihän tuo oikeasti voinut välittää Aurasta.

Anni sanoi minulle jotain ja murahdin epämääräisesti vastaukseksi. Katsoin silmät leimuten Emiliä ja mieleni olisi tehnyt kuristaa hänet.

Nökötä vaan siinä tuolilla laulamassa, Aurahan ei retkahda tuollaiseen, ajattelin. Tiesin sen kuitenkin olevan vale. Emilhän oli musikaalinen niin kuin Aura. Hyvä laulamaan niin kuin Aura. En usko, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi ketä Emil tuijotti melkein koko esityksensä ajan. Melkein säälin katsomossa kylttien kanssa olevia tyttöjä.

Pakenin viimeisen mainoskatkon ajaksi keittiöön.

Kuulin Annin kutsuvan minua. Puristin yhtä keittiön tasoa hetken molemmin käsin.

”Miika tule takaisin se jatkuu!”

Emil vilkaisi minua. Hän ei näyttänyt jännittävän yhtään. Ehdin huomata hänen jopa vinkkaavan silmää minulle.

En ehtinyt tajuta juontajan huutavan nimen, mutta kun valmiiksi tuijotin Emiliä, huomaisin hänen ponkaisevan saman tien ilmaan. Kiljunta vihloi korvia.

Tyttö hänen vieressään taputti käsiään ja näytti itkevän. En voinut olla hymyilemättä katsoessani kuinka paperi silppu peitti lavaa. Juontaja yritti saada Emilin pysymään paikoillaan ja sanomaan jotain.

Kovan mekkalan takia oli kuitenkin vaikea kuulla mitä Emil puhui.

Ei mennyt kauaakaan, kun tajusin lähetyksen loppuneen. Emil oli taas kadonnut jonnekin lavalta. En oikein tiennyt mihin minun pitäisi mennä. Ihmismassan mukana pois vai takaisin takahuoneisiin Emilin luo. En kuitenkaan ehtinyt ihmetellä kauaa, kun mustaan jakkupukuun pukeutunut blondi, jolla oli radiopuhelin toisessa kädessään ja korvassa kuuloke, tuli luokseni.

”Sinä taidat olla Aura”, hän sanoi ja minä nyökkäsin vastaukseksi.

”Tule.”

Nainen puhui hiljaa radiopuhelimeen samalla kun seurasin häntä erikautta lavan taakse. Hän johdatti minua taas samoilla käytävillä millä olin muutamaa tuntia aiemmin kävellyt Emilin kanssa. Lopulta hän koputti yhteen oveen ja astui syrjään.

Emil näytti hiukan väsyneeltä. Hän kaappasi minut heti syliinsä ja veti peremmälle huoneeseen.

”Mahtava fiilis”, kuulin Emilin mutisevan otsaani vasten.

”Onnea voittajalle”, sanoin hymyillen. En tiennyt pitäisikö minun kiittää Emiliä laulusta. Ainakaan se ei tuntunut luontevalta.

”Kohta lähdetään juhlimaan”, Emil sanoi innoissaan. Minä häkellyin hieman.

”Ai juhlimaan?”

”Tottakai! Piditkö muuten laulusta?” Emil kysyi ja vinkkasi taas silmää.


jatkuu...

Julkkis osa 10

Osa 10

Aura oli vältellyt minua koko päivän. Olin Annin kanssa varannut hänelle ruokalassa paikkaa, mutta hän ei ollut kuitenkaan tullut. Muutenkin minusta tuntui, etten tuntenut häntä enää ollenkaan. En osannut tulkita hänen ilmettään käytävässä. En tiennyt mitä hän oli ajatellut.

Työnsin huokaisten koulukirjan sivuun.

Mahtoikohan hän olla kotona? Minun oli pakko myöntää, että minulla oli ikävä häntä. En ollut pitkään aikaan edes jutellut hänen kanssaan kunnolla, niin kuin ennen. Hän varmaan jutteli nykyään sen Emilin kanssa, tuhahdin itsekseni.

En käsittänyt, miksen van voinut antaa asian olla. Lopulta kuitenkin, melkein raivokkaasti, kävelin eteiseen. Minähän selvittäisin koko tämän asian Auran kanssa just nyt.

En kuitenkaan ehtinyt kuin avata oven, kun kohtasin Annin. Voi jumalauta, ajattelin. Mitä helvettiä tuo tyttö teki täällä?

”Hei” Anni visersi.

Huokaisin turhautuneena. ”No heipä hei”, vastasin ja nojasin ovenkarmiin. Ehkä saisin Annin häädettyä pois…

”Oletko lähdössä johonki?” Anni kysyi.

”Mitä sinä teet täällä?” kysyin puolestani Annilta. Anni mutristi hiukan huuliaan.

”Kysyin Auralta missä asut”, Anni vastasi heilutellen kännykkäänsä. Minä kirosin mielessäni.

”Miksi?”

Anni näytti hiukan hämmentyneeltä. Vain hetken, sitten ilme muuttui hiukan uhmakkaaksi.

”No että voisin tulla kattomaan sinua”, hän vastasi. ”Mutta olitko sinä lähdössä johonkin?”

”Ajattelin mennä katsomaan Auraa”, vastasin totuuden mukaisesti.

Anni katsoi minua hetken. Sitten hän yhtäkkiä ripustautui kaulaani.

”Etkö sinä voisi unohtaa sitä hetkeksi?” hän kysyi. En todellakaan pitänyt Annin kädestä joka silitteli niskaani. ”Nyt kun minä tulin tänne asti… Sinun takiasi... ajattelin, jos voisit antaa tukiopetusta… kemiaan”

En tiennyt mitä vastata.

”Ja sitä paitsi… Auralla taitaa olla jotain muuta tekemistä”, Anni vihjasi. Arvasin hänen vihjaavan Emiliin. Huokaisin. En tiennyt, ärsyttikö Aura minua tahallaan. Ei kai hän tosissaan Emilistä knnostuisi. Ja jos kerta ärsytti, miksen minä voinut kiusata takaisin.

Virnistäen kiedon käteni Annin ympärille.

Emil oli minua taas vastassa asemalla. Olin koko matkan vatvonut sitä, mitä Miikan ja Annin välillä oli. Heti kun näin Emilin, unohdin heidät kuitenkin samantien. Hän veti minut halaukseen samalla hetkellä kun pääsin hänen luokseen. Hän ei näyttänyt välittävän kameramiehestä, joka seisoi vähän matkan päässä räpsimässä jo kovaa vauhtia kuvia meistä.

 ”Hei… toi vähän häiritsee”, mutisin ja nyökkäsin pienesti päälläni kameramiehen puoleen. Emil naurahti ja kumartui lähemmäs. Minä pidätin hengitystäni, ajattelin jo että nyt hän suutelee minua.

”Paras tottua siihen… uskonpa että sinusta otetaan vielä monet valokuvat tänään”, Emil naurahti korvaani. Hän oli niin varoittavan lähellä, että melkein kuulin kameran räpsyvän. Vasta hänen perääntyessään kauemmas, tajusin pidätteleväni hengitystä.

”Oletko sinä syönyt mitään?” Emil kysyi meidän lähdettyä ulko-ovia kohti.

”Joo… söin tossa matkalla junassa”, vastasin. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin Emilin keräävän melko paljon katseita.

Päästyämme taksiin, Emilin puhelin soi.

”Jou… Joo, me lähdettiin just… Joo, me ollaan siellä ajoissa… Jees, nähään.”

Katselin ikkunasta Emilin puhuessa puheluaan.

Emil laittoi puhelimensa pois.

”Onko meillä joku aikataulu?” kysyin virnistäen. Hän oli taas kiertänyt kätensä taakseni.

”Tavallaan”, Emil vastasi hymyillen. ”Lähetys alkaa kuudelta, meidän pitää olla Peacock-teatterilla kolmen maissa”, hän selitti vetäessään minut kainaloonsa. ”Antti on siellä, joten voit antaa sen sinun sopimuksen.”

Minä nyökkäsin.

”Käydään vaan ensin nopeesti minun kämpällä.”

Kämpällä? Oliko Emilillä oma kämppä?

”Aha…” sanoin lopulta. Emil naurahti.

”Ei se varsinaisesi ole minun. Se on minun veljen, mutta minä asustelen siellä myös”, Emil selitti.

En hätkähtänyt, kun Emilin käsi seikkaili selkänojalta vyötäröni ympärille.

jatkuu....

Julkkis osa 9

Osa 9

Päivät tuntuivat matelevan. En saanut tulevaa viikonloppua pois mielestäni. Lauantaina… Ajatukseni karkasivat taas Emiliin.

Kuulin vierestäni tirskahduksen. Havahduin siihen, että joku tökkäsi minua lyijykynällä käsivarteen. Vilkaisin sivulleni ja huomasin Annin virnistävän minulle.

”Kannattaa keskittyä… Emil on huono tukiopettaja…” Anni kuiskasi minulle. Pyöräytin silmiäni Annille.

”Minä keskityn täydellisesti”, suhahdin.

”Just joo…” Anni mutisi. Huomasin hänen katseensa harhailevan luokan toisessa päässä istuvaan Miikaan.

”Kannattaa keskittyä”, mutisin Annille.

”Ei välttämättä… Miika on tosi hyvä kemiassa”, Anni kuiskasi. ”Minä voin pyytää siltä tukiopetusta.”

Minä yritin pitää hymyni samana. Kuitenkaan en onnistunut siinä. Anni uppoutui taas tuijottamaan Miikaa. Muistin Miikan sanat Anni on ihan mukava. Ei kai Miika kuitenkaan enää tapaamisia Annin kanssa sopisi? Kemian tukiopetusta? Anni varmaan haluaisikin tukiopetusta. Nielaisin. En voinut olla vilkaisematta Annia ja sitten Miikaa. Ei Miika niin tyhmä olisi, että ihastuisi Anniin. Ja miksi Anni yhtäkkiä välitti Miikasta?

Ja mitä väliä jos välittikin. Eipä ole minun asiani, ajattelin hiukan vihaisesti.

Perjantaina huomasin Miikan ja Annin yhdessä ruokalassa. He keskustelivat jostain, eivätkä näyttäneet huomaavan muita kuin toisensa.

Tunsin kännykän tärisevän taskussani.

Käännähdin kannoillani, jättäen ruokalan taakseni.

Millä junalla tulet huomenna?

Huokaisin helpotuksesta. Emil osasi lähettää viestinsä juuri oikeaan aikaan.

Juna joka ois siel klo. 14?

Istahdin penkille luokan eteen. Pyörittelin kännykkää kädessäni odottaessani Emilin vastausta.

Tuun sua vastaan

Huomasin Miikan tulevan käytävälle. Hän huomasi minut ja lähti tulemaan minua kohti.

”Sinä et tullut syömään”, kuulin Miikan sanovan. Nostin katseeni häneen. Miika seisoi edessäni.

”En halunnut tulla häiritsemään sinua ja Annia”, sanoin. Äänensävyni oli hiukan pistävä.

”Mehän vain söimme yhdessä. Sitä paitsi olimme varanneet vieressämme olevaa paikkaa sinulle”, Miika huudahti.

”No, ei minulla ollut nälkä”, mutisin.

”Kenen kanssa sinä tekstailit?” Miika kysyi ja vilkaisi kännykkääni, jota edelleen pyörittelin kädessäni.

”Emilin”, vastasin ja katsoin suoraan Miikaan. Miikan ilme värähti hiukan.

”Aha. Ainiin, kun sinä olet taas menossa Hesaan…” Miika sanoi. ”Anninkin piti mennä, mutta se päättikin, ettei halua mennä.”

Katsoin Miikaa hämmästyneenä. ”Ai… miksi?”

Miika ei ehtinyt vastata, kun Anni ilmestyi käytävälle. Anni kutsui Miikaa. Katseeni sahasi hetken Annin ja Miikan välillä.

”Aha”, sanoin. Muuta en saanut sanottua. Anni oli tullut Miikan taakse.

”Meidän porukat lähtee huo… ai moi, Aura!”

Miika näytti hetken siltä, ettei todellakaan tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Minä nousin ylös.

En halunnut vastausta kysymykseeni. Taisin jo arvata, miksei Anni lähtisikään Helsinkiin. Huomasin Annin ottavan kiinni Miikan käsivarresta ja silittelevän sitä.

Katsoin hetken Miikaa. Hän vältteli katsettani.

”Minä haen kirjan kaapista”, sanoin lopulta. En kestänyt katsoa Annia ja Miikaa.

 jatkuu...

Julkkis osa 8

Osa 8

Miika odotti minua jo kevarinsa vieressä. Hän ojensi minulle kypärän.

”Kiitos”, sanoin asetellessani kypärän päähäni.

”Ajattelin vaan, kun sinä et tainnui sanoa kellekään, että lähdit Hesaan”, Miika sanoi.

Miika jätti minut kotiportin eteen.

”Miten… Oliko hyvä leffa?” kysyin ottaessani kypärää pois.

”No ei oikeestaan. Ja seurakin oli aika hirveetä”, Miika vastasi.

Minä jäin tuijottamaan Miikaa.

”Mitä?” Miika kysyi. Punastuin hiukan.

”Ei mitään. Luulin, että teillä olisi ollut kivaa”, sanoin

”Entäs itelläsi? Oliko kivaa sen… Emilin kanssa?” Miika kysyi nojaten kevariinsa. Minä aloin heti hymyilemään typerästi.

”Sain sen”, sanoi.

”Minkä?” Miika kysyi hiukan oudolla äänellä.

”No sen sopimuksen!” hihkaisin ja kaivoin laukkuani ja ojensin paperin Miikalle.

”Vau”, Miika sanoi ja hymyili. Hymy ei kuitenkaan ylettynyt silmiin asti. Hän ojensi sopimuksen takaisin vilkaisemattakaan siihen.

”Sitten se lupasi hankkia minulle liput siihen finaaliin. Hah, se on varma, että se voittaa”, selitin. En huomannut, kuinka Miikan ilme venähti hiukan.

”Teillä taisi siis olla kivaa”, Miika mutisi. Olimme molemmat muutaman minuutin hiljaa. En keksinyt, mikä Miikaa vaivasi.

”Minä taidan mennä sisään…” sanoin ja otin muutaman askeleen poispäin Miikasta.

”Aura…”

Miikan ääni kuulosti oudolta. Käännyin hämmentyneenä katsomaan häntä. Hän näytti miettivältä ja hiukan kärsivältä.

”Anni on itseasiassa ihan kiva.”

Tuijotin Miikaa hetken äimistyneenä.

”No kiva”, mutisin ja lähdin sisälle.

 Miika painoi kypärän päähänsä.

”Anni on ihan kiva…” hän mutisi itsekseen. Mitä hänkin oli ajatellut sanottuaan niin? Hänhän inhosi Annin seuraa.

No, ainakin Auralla ja Emilillä oli ollut mukavaa. Miika vilkaisi vielä Auran kotia. Auran huoneeseen oli syttynyt valo. Aura ajatteli varmasti Emiliä. Miika tunsi pienen piston sydämessään. Hän tuhahti ja käynnisti kevarinsa.

Oliko Aura tosissaan sanoessaan, että menisi katsomaan Emilin kilpailua? No ainakin Aura oli kotona. Ja Emil Helsingissä. Aura oli näyttänyt onnelliselta. Mitäköhän hänen ja Emilin välillä oli tapahtunut.

Miika pudisti päätään. Hän ei halunnut tietää. Hän pakotti itsensä keskittymään ajamiseen.

Miksi hän edes välitti? Kadut olivat jo pimeitä. Miika kaarsi kotinsa pihaan. Hän talutti kevarinsa talliin. Mitä väliä sillä oli, mitä Auran ja Emilin välillä oli tapahtunut?

Miika pudotti kypärän käsistään.

Ei kai…? Hän pudisti päätään. Hänen ajatuksensa eivät voineet pitää paikkansa. Ei kai hän ollut ihastunut Auraan?

Vilkaisin ulos ikkunasta. Miika oli jo lähtenyt. Olin jättänyt levytyssopimuksen keittiön pöydälle vanhemmilleni.

”Aura!”

Noniin. He näkivät sen. Rymistelin alakertaan. Äiti seisoi pöydän vieressä ja osoitti hiukan pelästyneenä sopimusta.

”Mi-mikä tuo on?” hän kysyi silmät selällään.

”Mitä siinä lukikaan?” kysyi virnistäen. Äiti otti paperi varovaisesti.

”Levyty-”

”Allekirjoitatko sen?”

Äiti istui pöydän ääreen.

”Teit pienen reissun vain? Etkä sanonut mitään? Millä rahalla menit? Sinulle olisi voinut sattua jotain. Helsinkiin noin vain… Ei sellainen tule kuuloonkaan.”

”Omilla rahoilla. Mutta katso nyt minkä takia minä menin!”

”Juu juu… Miika ei ole vähään aikaan käyny meillä.”

”Se toi minut asemalta kotiin”, vastasin äkkiä.

”Olisit pyytänyt sisään.”

”Ei se halunnut tulla”, sanoin. Jostain syystä, minua ei huvittanut puhua Miikasta. Se tuntui väärältä. ”Voiko mä taas ens viikon lauantaina mennä taas Helsinkiin?”

”Ai Miikan kanssa vai?” äiti kysyi.

Minä huokaisin. ”En. Kun Emilin kanssa. Sillä on sen laulukilpailun finaali ja se saisi hankittuu minulle lipun.”

Äiti kääntyi katsomaan minua.

”Emil? Kuka Emil?”

”Emil on sen Annin, jonka ansiosta minä sain tuon sopimuksen, ja Emil on sen kummitädin poika tai jotain”, selitin. Äiti katsoi minua.

”Jutellaan siitä vielä”, hän sanoi ja kääntyi taas sopimuksen puoleen. ”Ja samoin tästä. Näytän tämän isällesi.”

Miika tuijotti huoneensa kattoon. Hän ei halunnut, että Aura lähtisi Helsinkiin. Hän myönsi, että oli kateellinen Emilille. Miika ei ymmärtänyt, miksi Aura oli muuttunut Emilin tultua. Ei Emil edes tuntenut Auraa. Miika tunsi. Hän ei pitänyt siitä, että Aura olisi menossa Helsinkiin. Hän ei pitänyt siitä, että Aura vietti aikaa Emilin kanssa.  Hän nukahti Auraa ajatellen.

Pyörittelin kännykkää kädessäni. Sen valo hohti pimeässä huoneessa. Mietin mitä lähettäisin Emilille.

Päätin nyt sit lähettää tän mun numeron. Aura

Tuijotin näyttöä. Ei. Kuulosti ja näytti tyhmältä. Pyyhin tekstin pois.

Moi! Täs ois nyt sit tää mun numero. Nähään ens viikolla. Aura

Huokaisin turhautuneena. Mikään ei tuntunut kuulostavan normaalilta. Pyyhin taas näytön tyhjäksi. Mietin, pitäisikö jättää ”moi” pois koko viestistä.

Täs ois tää mun numero. Nähään ens viikolla (toivottavasti). Aura

Sekään ei kuulostanut hyvältä. Aioin pyyhkiä senkin pois, mutta painoin väärästä kohdasta. Hädissäni yritin estää viestin lähtemisen, mutta myöhään. Viesti oli lähetetty.

Käteni tärisi, kun mietin vastaisiko Emil. Miksi olin niin tumpelo? Ei voinut olla totta. Kännykkä päästi kimeän merkkiäänen.

Uusi viesti.

Vilkaisin sitä. Emil. Vastasiko hän jo? Avasin viestin tärisevin käsin.

Moi! Loistavaa! Toivottavasti? Etkö pääse?

Olin niin onnellinen siitä, että Emil oli vastannut, etten melkein onnistunut kirjoittamaan vastausta.

Porukat miettii asiaa. Luultavasti pääsen.

Mieleni teki hakata päätä seinää. Miksi viestini kuulostivat niin tyhmiltä? Odotin jännittyneenä, mitä Emil vastaisi.

Kännykkä piippasi taas.

Eiks ne kenties luota muhun? Toivottavasti pääset, tuun vaikka hakee jos et muuten pääse ;)

Naurahdin pakosta. Vatsanpohjaa kutitti jännittävästi.

Kyl mä pääsen, mut mä meen nyt nukkuu, öitä

Tiesin, etten kuitenkaan saisi unta. Ajatukseni pyörivät täysin Emilissä.

Uusi viesti.

Hyvää yötä, honey <3

Sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä. Honey? Mitä tuo sydän tuossa teki? Mitä, mitä, mitä? En voinut itselleni mitään, mutta olin pakahtua onnesta ja tiesin hymyileväni tyhmästi.

Lopulta nukahdin ajatellen Emiliä.

jatkuu...