Myrsky alkoi samantien kun astuin sisään. Äiti ryntäsi keittiöstä nopeammin kuin valo. Isäkin ilmestyi eteiseen.
”Missä helvetissä sä olit?” äiti huusi tarttuessaan hartioihini ja ravisteli minua.
”Emilillä…”
”Eikä mielessäsi käynyt ilmoittaa siitä! Et tullut kotiin viimeisellä junalla, ja sen jälkeen on vain soiteltu sinun perääsi!”
”Mä…”
”Olet kotiarestissa!”
”Mitä...?”
”Sinä et lähde enää yksin Helsinkiin. Ja haluan jutella sen Antin kanssa.”
Sen sanottuaan äiti päästi minusta irti.
”Ja tämä ei enää toistu.”
Hän huokaisi raskaasti ja painoi toisen kätensä otsallensa.
”Mistä asti sinä olet jättänyt ilmoittamatta olinpaikkasi?”
Itseasiassa se kuulosti enemmän syytökseltä kuin kysymykseltä.
”Mä unohdin! Mä olin tosi väsynyt!”
”Olitko humalassa?”
Toinen syytös.
”No en ollut! Olin tosi väsynyt sen päivän jälkeen!”
Äiti mulkaisi minua.
”Ja kauanko mä olen siinä kotiarestissa?” kysyin. Yritin pitää äänensävyni normaalina.
”Niin kauan kun minä sanon.”
Nappasin laukkuni lattialta ja marssin huoneeseeni.
Et viitsinyt auttaa? Sanoa, että tulin teille yöksi?
Lähetin viestin vihaisena, vaikkei siihen ollut syytä. Ainakaan Miikaa kohtaan.
”Paljon mä siinä olisin mitään tehnyt, ku ne tuli käymään meillä.”
Hätkähdin Miikan ääntä. Käännähdin ympäri ja huomasin hänet oven suussa toinen käsi taskussa ja toisessa hän piti kännykkäänsä.
”Kävi teillä?”
”Ku et ollu ilmoittanut missä olet, niin äitis kävi meillä tarkistamassa, ettet oo siellä.”
Olin hiljaa.
”Eikä ne olleet ainoat jotka oli huolissaan.”
”Mä olin Emilillä. Ei mulla ollut mitään hätää”, sanoin hiukan haastavasti. Koppavasti.
”En pidä hänestä”
”Ei sinun tarvitsekaan pitää hänestä. En minäkään pidä Annista”, vastasin. Asetin käteni puuskaan.
”Miten Anni tähän liittyy?” Miika kysyi katsoen minua tiukasti.
”Sinä vietät hänen kanssaan aika paljon aikaa!” Äänestäni saattoi kuulla pienen katkeruuden.
”En yhtään sen enempää kuin sinäkään Emilin kanssa!”
”Emil on vain auttanut minua! Sitä paitsi me olemme vain ystäviä, toisin kuin sinä ja Anni!”
”Ai vain ystäviä? Minusta se ei ihan pelkältä ystävyydeltä näyttänyt! Näytitte tunteenne aika helvetin selvästi julkisesti!” Miika oli astunut askeleen lähemmäs. Jouduin katsomaan häntä ylöspäin. Hitsi, milloin hän oli kasvanut noin paljon?
”Julkisesti? Olenko minä muka näyttänyt tunteitani julkisesti?”
”Älä luule ettet olisi kuullut huhuja sen helvetin kilpailun jälkeisistä juhlista!”
”Uskotko tosiaan iltapäivälehtien lööppejä?”
”Kuvat kertovat ehkä enemmän!”
Kuvat? Mitkä helvetin kuvat? Samassa muistin salamavalot. En osannut sanoa mitään.
”Mitä se edes kuuluu sinulle, keiden kanssa minä liikun?” äyskäisin lopulta.
Myös Miika hiljeni hetkeksi. Hän astui taaksepäin.
”Ei se kuulukaan. Luulin että kertoisit sen, kun oltiin kuitenki kavereita.”
Oltiin? Eikö muka oltu enää?
”Mitä sä edes teet täällä?” kysyin tylysti.
Hän tyrkkäsi pienen lahjan syliini.
”Mä tulin vaa tuomaan tän. Hyvää joulua vaan.”
Sen sanottuaan hän lähti.
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti