Osa 6
Illalla pakotin itseni katsomaan haavaa uudestaan. Se näytti edelleen ällöttävältä. Pahemmalta kuin aiemmin. En tiennyt mitä pitäisi tehdä. Soittaa lääkäriin? Kertoa jollekin? Se tuntui vaikealta. En halunnut sairaalaan uudestaan. Nukahdin kädet täristen.
Äiti lähti aamulla töihin. Häntä harmitti jättää minut yksin, mutta kun kerroin Tuukan tulevan taas, hän tuntui rauhoittuvan hiukan. Minusta tuntui, että pilasin Tuukan kesän, kun en uskaltanut lähteä juurikaan ulos, ja minulla oli sen takia hiukan huono omatunto. Hän tosin väitti aina vastaan, kun sanoin mielipiteeni.
Muutenkin olo oli outo. Kuumeinen. No, se saattoi johtua siitä, että aurinko paistoi kuumasti sisään.
Tuukka oli tuonut mukanaan jäätelöä ja etsi nyt pakastimesta mustikoita, pirtelöä varten. En kauheasti pitänyt pirtelöstä, mutta koska Tuukka sitä niin innoissaan teki, en viitsinyt sanoa mitään.
”Oho. Meniköhän tota nyt liikaa…”
Minä naurahdin. Tuukka sähelsi jäätelön ja mustikoiden kanssa.
Lopulta hän laski lasin eteeni.
”Olepa hyvä”, hän sanoi hymyillen.
Minä hymyilin hänelle.
”Onnistuit”, naurahdin. Hän virnisti ja kumartui ja pörrötti hiukan hiuksiani.
”Sinun otsasi on kuuma”, hän sanoi. Hänen kätensä ehti olla otsaani vasten sekunnin, ennen kuin huitaisin sen pois.
”Onko sulla kuumetta?”
”Ei.”
Hän kurotti taas kättään minua kohti.
”Ei ole. Täällä on vaan tosi lämmin”, sanoin. Tuukka katsoi minua arvioivasti.
”Sä valehtelet nykyään paljon”, hän totesi. ”Sulla on kuumetta.”
”Ei ole”, intin taas vastaan. Tiesin Tuukan kuitenkin olevan oikeassa.
Pystyikö haava todella tulehtumaan niin paljon, että se aiheuttaisi kuumetta. Pystyi.
Tuukka oli taas aikeissa sanoa jotain, kun puhelimeni pelasti minut. Työnsin Tuukan kauemmas samalla kun sieppasin kännykkäni pöydältä. Ja siinä samalla onnistuin kaatamaan lasini.
”Hitto”, sanoin, kun mustikkapirtelöä valui pöydälle ja syliini. Kännykkä soi edelleen pöydällä vaativasti.
”Vastaatko Sirille? Sano, et mä soitan sille kohta. Käyn vaihtamassa paidan, ennenku tää väri jää tähän lopullisesti”, sanoin huokaisten.
”Mä tuun auttamaan kohta”, Tuukka sanoi samalla kun vastasi Sirille. En kuullut Tuukan vastausta.
Päätin toimia nopeasti. Niin nopeasti kuin mahdollista. Kyllä minä nyt yhden paidan saisin vaihdettua. Yöpöydällä oli pino pesusta tulleita vaatteita. Nappasin siitä päällimmäisen napillisen paidan. Ei ollut vienyt kauaa aikaa todeta, että nappipaidat oli helpoin pukea ja riisua myös ilman apua.
Tuukka pamautti oven auki. Minä säikähdin. Sitten tajusin, että Tuukka oli tullut auttamaan.
”Kyl mä tän saan itsekin”, sanoin Tuukan harppoessa lähemmäs.
Tuukka naurahti ja kumartui eteeni.
”Hölmö. Käsipuolena et kyllä onnistu ikinä”, hän vastasi.
”Saanpas, mene nyt”, sanoin ja työnsin hänen kättään pois.
”Anna mä nyt autan”, Tuukka sanoi.
”En mä tarvitse apua. Mä saan tän itse”, intin taas vastaan.
Tuukka oli hetken hiljaa. Melkein kuulin kuinka hän mietti.
”Mikä sulla on?” hän kysyi lopulta. Hän katsoi minua varautuneena. ”Sä näytät kalpealta.”
”Enkä näytä.”
”Näytät”, Tuukka sanoi ja ojensi kätensä taas minua kohti. Yritin läppäistä hänen kätensä pois enemmän leikkimielellä kuin niin tosissani kuin sen oikeasti tein. Tuukka tuijotti minua hetken.
”En mä satuta sua”, hän sanoi.
”Mä tiedän.”
”Anna mä nyt autan. Mä en saa nykyään koskee suhun yhtään”, Tuukka sanoi. Hän näytti oudolta. Kärsivältä.
Kun minä tuijotin häntä, hän käytti tilaisuuden hyväksi ja alkoi määrätietoisesti napittamaan paitaani auki.
Hän oli käsittämättömän nopea. Tajutessani sen hän oli tajunnut jo jotain muuta. Nimittäin aivan punaisena hohtavan kylkeni.
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti