Julkkis osa 24

”Jos totta puhutaan yllätyin hieman viestistäsi”, Miika sanoi.

Minä todellakin säpsähdin Miikan ääntä. Olimme pitkän aikaa kävelleet hiljaisuudessa ja totta puhuen olimme jo melkein koululla.

”Niin tuota… Ajattelin että… olisi kiva taas mennä samaa matkaa”, sanoin epäröivästi. Se ei ollut aivan se alkuperäinen syy viestiini. Miika kuitenkin nyökkäsi hyväksyvästi.

Purin huultani ja mietin miten saisin sanottua asiani.

Anni oli juuri avaamassa pääovia kun huomasi meidät. Saatoin kymmenen metrin päähänkin kuulla hänen tuhahduksensa kun hän mulkaisi meitä ja painui sitten vihaisesti sisälle.

”Miika?” päästin suustani ja pysähdyin koulun alueen rajalle.

Miika kääntyi katsomaan minua ihmeissään. Tunsin oloni epämukavaksi ja yritin muodostaa järkevää lausetta.

”Mikä… meni silloin pieleen?” sain lopulta kysyttyä.

Miika katsoi minua pitkän aikaa hiljaa hölmistyneenä. Hänen ilmeensä tummui kun hän sisäisti kysymykseni.

”Onko siitä pakko puhua nyt?” Miika kysyi hiukan vihaisesti.

”On. En ymmärrä mitä tein silloin väärin. Oliko se levytyssopimus vai mikä?” kysyin tai oikeastaan melkein anelin.

”Miksi haluat puhua siitä nyt etkä vaikka viikkoa aikaisemmin?” Miika murahti.

”En tiedä… olit lomalla niin paljon Annin kanssa…” mutisin.

Miika huokaisi ärsyyntyneesti ja nojasi päätään taakse.

”Et oikeasti ottaisi tätä nyt puheeksi”, Miika totesi lyhyesti.

”Miksen?” kysyin haastavasti. Olin pettynyt, nyt kun yritin selvittää välimme, Miika ei halunnutkaan sitä.

”En tiedä… en vain pysty nyt”, Miika sanoi ja kääntyi koulua kohti taas.

Minä pysyin paikoillani liikkumatta mihinkään.

”Tuletko?” Miika huusi katsomatta minua.

Pudistin päätäni vaikka tiesin, ettei Miika huomaisi sitä. Inhottava olo myllersi vatsassani. Sanomatta sanaakaan käännähdin kannoillani ja lähdin juoksemaan samaan suuntaan mistä olimme juuri kävelleet.

Kuulin Miikan huutavan jotain perääni mutta jatkoin matkaani kompastellen ja silmät vettä valuen.

Olin ennätysajassa kotiovella huohottaen. Nojasin hetken oveen kaivaen avainta laukusta.

”Eih”, voihkaisin tajutessani, ettei avaimeni olleet laukussani. Olin aivan varma, että olin ne lähtiessä laittanut laukkuun...

Painoin ovikelloa ja toivoin että joku olisi yhä kotona.

”Aura, unohditko jotain?”

”En, minulle tuli huono olo matkalla.”

Äiti huolestui samantien kuin taikaiskusta hänen kätensä lennähti otsalleni. ”Sinulla taitaa olla kuumetta.”

Minä mutisin hiukan vaivaantuneena vastaukseksi jotain potkaistessani kengät jalastani. Linnoittauduin sohvan nurkkaan huovan kanssa.

”Olin juuri lähdössä töihin. Anton tulee kotiin kolmen maissa”, äiti selitti ja ojensi kuumemittarin minulle. Laitoin sen kainalooni vaikka tiesin, ettei minulla ollut kuumetta.

”Soita jos tulee ongelmia”, äiti huikkasi minulle etsiessään vaatekomerosta takkiaan. Hän vilkaisi minua pujottaessaan työkenkänsä jalkoihinsa. ”Koeta parantua!”

Oven pamahdettua kiinni otin kuumemittarin pois ja heitin sen sohvan toiseen päätyyn.

Makasin silmät kiinni sohvalla. Pääni sisällä surisi hassusti. Vääntäydyin sohvalta ja kaivoin puhelimeni laukusta. Ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni tai keksiä tekosyytä olla soittamatta hänelle.

”Et ole vastannut minulle”, Emil sanoi loukkaantuneena. Minä pyöräytin silmiäni ja lysähdin takaisin sohvalle. Noinko hän nykyään vastasi puheluihin? Toisaalta, minä en ollut vastannut ollenkaan joten kaipa ansaitsin sen.

”En niin”, vastasin ja olin jatkamassa lausetta kun Emil keskeytti minut.

”Minusta poikaystävälle pitäisi vastata”, Emil totesi.

”Mille poikaystävälle? Emil, me emme seurustele”, sanoin ääni kohoten loppua kohti.

”Lehdet ovat erimieltä”, Emil totesi.

”Minä en välitä mitä lehdet sanovat!” lähes kiljahdin. ”En tiedä mitä sinä olet Annin kanssa yrittänyt saada aikaiseksi, mutta se loppuu nyt. Me ei seurustella, ei olla ikinä seurusteltu eikä myöskään ikinä tulla seurustelemaan.”

”Ajattele myyntiä Aura”, Emil huudahti.

”Minä en halua seurustella vain sen takia että myynti paranisi!” huudahdin. ”Jos se sopimus sisälsi seurustelun kanssasi, minun täytyy purkaa se.”

Emil tuhahti. ”Et sinä sitä tee. Sinähän jaksoit niin paljon paasata unelmastasi.”

Sanat juuttuivat kurkkuuni. ”Mitä?” henkäisin.

”Itsehän sinä halusit menestyvän laulajan uran”, Emil naurahti lähes ivallisesti.

”No kaipa minun pitää harkita sitä uudelleen.  Emil, jätä minut rauhaan.” Sen sanottuani suljin puhelimen ja huokaisten päästin pääni retkahtamaan sohvan selkänojalle.

jatkuu...