perjantai 6. tammikuuta 2012

Uskotko kohtaloon osa 2

Uskotko kohtaloon
Osa 2



Silmäluomet tuntuivat raskailta. Kuulin etäistä puhetta. Tuntui kuin en voisi liikuttaa ainuttakaan raajaa.
Lopulta minun oli pakko avata silmäni. Kirkas valo häikäisi ja tiesin heti missä olin. Sairaalassa.
Joku nainen, jolla oli valkoinen takki ja vaaleansiniset housut hääräsi sänkyni vieressä olevan laitteen parissa. Hän vilkaisi minua, ja hymyili. Tunsin huulessani haavan. Tunsin myös kielessäni haavan. Avasin suuta, ja tunsin kuinka huulessa oleva haava repeytyi ja maistoin veren suussani.
”Ei mitään hätää”, nainen sanoi mielestäni ällöttävällä, ylirauhallisella äänellä. ”Olet kunnossa.”
Mitä? Kunnossa? ”Lääkärisi tulee tuota pikaa”, nainen jatkoi vielä. Minä vain nyökkäsin. Mietin millaisessa kunnossa Siri mahtoi olla.
Samassa lääkäri astui huoneeseen. Hänellä oli takin taskussa kynä ja kädessä papereita.
”Olet herännyt, loistavaa…” lääkäri sanoi. Hän selaili papereita ja mutisi jotain. Hän tutkaili kasvojani.
”Haavat ovat paranemaan päin, älä vain raavi niitä”, lääkäri sanoi. Nostin käteni automaattisesti kasvoilleni ja tunsin muutaman haavan poskessa ja ohimossani. En halunnut nähdä niitä.
”Oikea käsi murtunut…”
”Ajoiko se meitä päin?” kysyin.
”Mitä?” lääkäri kysyi.
”Se. Auto. Ajoiko se päin?”
Lääkäri vaihtoi paperit toiseen käteensä.
”Kyllä”, lääkäri vastasi lyhyesti. ”Oikea jalka murtui, kyljessä haava, jossa tikit…”
”Onko Siri… kunnossa?” kysyin keskeyttäen taas lääkärin.
”Äitisi on odottanut, että heräät. Kirsi, käytkö hakemassa hänet?” Laitteiden vieressä ollut nainen, Kirsi, nyökkäsi ja lähti käytävään.
”Siri on kunnossa. Hänellä taitaa tosin olla paha krapula…” lääkäri sanoi minulle. Hemmetin Siri, ajattelin.
Minä makasin täällä pystymättä liikkumaan, ja Sirillä oli vain krapula. Vaihtaisin ilomielin paikkaa hänen kanssaan.
Samassa äitini ryntäsi huoneeseen.
”Voi Viivi…” hän sanoi kyyneleet silmissään. ”Miten voit?”
”Huonosti”, sanoin. Äiti silitti hiuksiani.
”Toin sinulle kännykkäsi, se oli ollut Sirillä, ja vähän muuta”, äitini sanoi. ”Sirin pitäisi kyllä vähän ajatella järkevämmin… Onneksi sinä et juonut siellä…” kuulin äidin mutisevan. Sirillä? Tottakai, eihän hän ollut palauttanut kännykkääni takaisin.
”Haluatko särkylääkkeen?” lääkäri kysyi. Samassa tunsin päässäni kipua. Nyökkäsin hitaasti.
Lääkkeen ja väsymyksen takia nukahdin ja herätessäni olin taas yksin. Sänkyni vieressä olevalla pöydällä oli kännykkäni. Otin sen. Siihen oli tullut kolme viestiä.
Yksi äidiltä, joka kysyi että missä olen, se oli lähetetty bileiden aikana, yksi Siriltä, hän kysyi voisiko tulla käymään. Hän oli lähettänyt sen jo muutama tunti sitten, mutta vastasin, että tule vain. Ei vielä ollut liian myöhä, kun kello ei ollut edes kuutta. Ja kolmas oli tuntemattomasta numerosta, oletko kunnossa?
Vastasin olevani elossa. Minusta olisi tuntunut tyhmältä vastata, että olen kunnossa, koska en tuntenut olevani kunnossa.
Parin kymmenen minuutin kuluttua ovelta kuului koputus ja Siri astui sisään. Hän näytti itse valkoiselta kuin lakana. Hän veti itselleen tuolin seinän vierestä, ja istui viereeni.
”Tota… Huh…” Siri sanoi. Hän katsoi minua varovaisesti. ”Oletko sä vihanen?” Siri kysyi.
Mietin hetken. ”En mä vihanen oo, ärsyyntynyt enemmänkin”, vastasin.
”Mä oon pahoillani”, Siri sanoi. ”Ja kiitos, ku pidit musta huolta.”
Minä naurahdin. Siri yllättyi. ”No, sä oot kunnossa”, sanoin.
”Mulla oli kyl ihan hirvee darra… huhuh…” Siri sanoi.
”Kuka sitä autoa ajo?” kysyin.
”Sampo”, Siri sanoi. ”Mut eikö se oo 17?” Siri kysyi. Minä nyökkäsin.
”Mä näin ne, ku olin ettimässä sitä mun kännykkää, ja ne tarjosi mulle kyytiä”, sanoin.
”Ainii, se sun kännykkä oli mulla, anteeks”, Siri sanoi. Hän näytti hämmentyneeltä, kipeältä ja nolostuneelta. ”Onkos herra mysteeri muuten jo paljastunut?” Siri kysyi naurahtaen ja vaihtaen puheenaihetta.
”Ei”, huokaisin. ”Kävikö sulle mitään?” kysyin äkkiä. Minun oli pakko varmistaa se.
”Ei. Kun sä olit siin auton ja mun välissä, ja eikä ne suakaan päin suoraan ajanut”, Siri sanoi. Hän nousi ylös. ”Meillä oli vieraita, niin mun pitää lähtee, mut tuun taas kattoo sua vaikka huomen”, Siri jatkoi. Hän katsoi minua kysyvästi. Minä nyökkäsin. Melkein heti, kun Siri oli lähtenyt, Kirsi tuli sisään tarjottimen kanssa. Tajusin, että minulla oli todella kova nälkä.
Nukuin taas pitkään. Se johtui taas siitä, että olin Kirsi oli antanut illalla kipulääkkeen. Kesäinen auringonvalo pyrki sisään ikkunasta. Pöydällä vierelläni oli lasi, jossa oli vettä ja kukka. Unikko.
Muistin, että salainenihailijani oli joskus kysynyt lempikukkaani ja olin vastannut unikko tai petunia. Mutta eihän tuo voinut olla…
Vilkaisin kännykkääni. Kello oli puoli yksi ja taas oli tullut kaksi viestiä. Toisessa äiti sanoi, ettei pääsisi tänään töiden takia.  Toinen viesti oli herra mysteeriltä, niin kun Siri oli häntä kutsunut: Kävin aamulla katsomassa sua, mutta nukuit. Parane pian <3
Ei voi olla totta! Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Hän on käynyt täällä. Miksi, miksi minä nukuin silloin?
Sormet täristen lähetin vastauksen: tule käymään uudestaan.
Odotin vastausta, mutta turhaan. Entä jos tämä oli vain joku vitsi? Kaikki ne laput ja viestit, entä jos koko juttu olikin vain joku iso vitsi? Entä jos joku tälläkin hetkellä nauroi, kuinka tyhmä olin kun en tajunnut?
Kännykkäni piippasi. Sormet täristen avasin viestin: Voin tulla illemmalla
Kiljaisin ja mieleni olisi tehnyt hyppiä riemusta, joka oli valitettavasti mahdotonta. Kokeilin kädellä kylkeäni. Tunsin haavan, en uskaltanut katsoa.
Katselin ajan kulukseni telkkaria. Sieltä tuli Frasierin ikivanhoja uusintoja. Aika tuntui menevän hitaasti, ja ärsytti kun ei päässyt liikkumaan. Vilkuilin koko ajan kelloa, vaikken edes tiennyt moneksiko odotin vierasta. Lopulta nukahdin.
Tunsin käden hiuksillani. En ollut varma oliko se unta. Käsi katosi. Ei! Avasin silmäni.
Ruskea hiuksinen, tumma silmäinen mutta kalpea kasvoinen poika istui vieressäni ja katsoi minua. Hänen ilmeensä lämpeni, kun hän huomasi minun heränneen.
”Moi”, hän sanoi ja hymyili huikan. Minä en hetkeen sanonut mitään, tuijotin vain. Ei voinut olla totta. Tunnistin pojan. Hän oli Tuukka. Hän oli samassa lukiossa kanssani, hetkinen hän oli samassa ryhmässä kanssani, mutta meillä taisi olla vain yksi yhteinen kurssi. Ja kyllä, olin ihastunut häneen heti ensimmäisenä vuonna, mutta hänellä oli tietääkseni silloin tyttöystävä, ja minulla oli silloin vielä Sampo, joten olin luullut tukahduttaneeni tunteeni Tuukkaa kohtaan, mutta nyt huomasin niiden tulevan takaisin tuijottaessani Tuukan tummiin silmiin.
”Sinä… O… Oletko sinä…?” kysyin todella hämmentyneenä ja posket punaisena. Hän virnisti ja hänen silmänsä loistivat. Minä vetäisin henkeä.
”Onko tää vitsi?” kysyin epävarmana mutta onneksi änkyttämättä. Tuukka hämmästyi.
”Ei todellakaan”, hän sanoi. Hän vilkaisi unikkoa joka oli pöydällä.
”Miksi sä et koskaan sanonut mitään?” kysyin hiljaa. Tuukka hymyili vaivaantuneesti.
”Sulla oli Sampo”, hän sanoi. Minä nolostuin.
”No mut sen jälkeen?” kysyin. ”Mä kuitenki koko ajan kysyin, et kuka oot.”
Tuukka hymähti. Hän silitti huomaamattaan uudelleen maantien värisiä hiuksiani. Äkkiä hän punastui ja veti kätensä pois.
”En mä tiiä”, Tuukka vastasi lopulta. ”Musta oli kiva lähetellä sulle niitä lappuja. Kiva kattoo, kuinka sä yritit selvittää kuka niitä lähettää.”
”Epäreilua! Se oli tosi turhauttavaa”, sanoin nauraen. Tuukkakin nauroi. Tunsin sydämeni hakkaavan.
”Tota… tiiätkö milloin pääset pois?” Tuukka kysyi. Hengitykseni pysähtyi hetkeksi.
”En… mutta varmaan pian”, mutisin naama punaisena. ”Miten niin?”
Tuukka hymyili. ”Ajattelin, että olis kiva viedä sut vaikka kahville… tai leffaan…” hän vastasi.
Minä punastuin entistä enemmän. Mietin mitä minun pitäisi vastata.
”Mä en tiiä… ku mul koko oikee puoli ihan hajalla, niinku sä varmaan näät”, sanoin lopulta.
Tuukka näytti hiukan harmistuneelta. Minä mietin kuumeisesti jotain sanottavaa.
”Mutta… sitten kun mä pääsen kotiin… niin voisit tulla meille, niin voitaisiin kattoo vaik joku leffa…?” ehdotin varovaisesti. En todellakaan tuntenut oloani 17-vuotiaaksi. Miksi oli niin vaikeaa sopia Tuukan kanssa treffejä?
”Se olis tosi kivaa”, Tuukka sanoi ja minä huokaisin helpotuksesta.
En olisi halunnut hänen lähtevän. Keskustelimme kaikesta. Kaikesta muusta paitsi onnettomuudesta. Leffoista, sarjoista, kirjoista, koulusta, Siristä… Lopulta Kirsi tuli kuitenkin sanomaan, että Tuukan piti lähteä. Nopeasti Kirsin valvovan silmän alla hän nappasi reppunsa ja takkinsa. Hän hipaisi hiuksiani ja ovella kääntyi vielä katsomaan minua. Sitten hän oli poissa.



jatkuu...

1 kommentti:

  1. Kivoja novelleja kyllä kirjoitat. Teksteistä tulee mieleen jotenkin omat kirjoittamat tekstit. :D Tai minulla on samantyylisiä. :)

    Kirjoitat siis ihan harrastuksena? Myös minä, mutta en ole kirjoittanut nettiin. Vaan pidän visusti itselläni tekstit. :D

    En ole mitenkään erityisen hyvä äidinkielessä, mutta muutamia virheitä huomasin tekstissä. Ja sitten välillä kirjoitat "minä, sinä jne" ja välillä "mä", että joitakin lukijoita varsinkin niitä joille noi sanat oikee paistaa, nii voi häiritä. :)

    Mut muuten on hyvää tekstiä ja jatka toki samaan malliin! Tämmösiä itse ainakin tykkään lukea, eikä tullut kertaakaan semmosta oloa ettei jaksaisi lukea lisää.

    Jos yhtään tykkäät runoista, niin vieraile ihmeessä sivuillani: http://tunteidentaival.blogspot.fi/
    Sivuilla kirjoitan välillä myös jtn pientä elämästäni. :)

    VastaaPoista