Julkkis osa 18

Osa 18

”Aura, keskity!”

Joo joo, ajattelin happamasti. Antti katso minua vielä kopista.

Emilin puhelin soi. Antti mulkaisi poikaa tämän juostessa vastaamaan siihen.

”Jaha. Pidetään sitten tauko”, Antti mutisi, ja lähti mitä luultavimmin hakemaan päivän neljännen kahvin.

Minä päätin mennä pesemään kasvoni kylmällä vedellä. Pakkohan minun tämä päivä oli vielä keskittyä. Matkani kuitenkin tyssäsi, jo ensimmäiseen kulmaan, kun kuulin Emilin puhuvan puhelimessa.

”Ei hän ole maininnut”, Emil sanoi. ”En minä tiedä mitä heidän välillään on. Ei Aura ole maininnut häntä.”

Ketä? Emil oli taas hetken hiljaa. ”No en tiedä. Aura on lähdössä tänään. Niin.”

No todellakin, tänne en jää enää yhdeksikään päiväksi.

”Kuukauden päästä julkkarikeikalla”, Emil vastasi johonkin kysymykseen. ”Se on vain kateellinen.”

Hetken hiljaisuus.

”Hah, etkö muka nähnyt iltapäivälehtiä?” Emil kysyi nauraen. ”Usko pois, se poika on vain kateellinen.”

Kuka?

Samassa kuitenkin tajusin seisovani Emilin kanssa vastakkain. Tuijotin Emiliä silmät pyöreinä. Emilin katse oli vain hetken hämmästynyt, ennen kuin hänen kasvoilleen nousi kevyt virne.

”Kuule Anni, soitan sinulle myöhemmin”, Emil sanoi katse tiukasti minussa.

Minä lähes vääntelehdin hermostuneena hänen katseensa alla.

”Salakuunteletko sinä aina muiden puheluita?” Emil kysyi läpsäyttäen puhelimensa kiinni.

”Eäh…” mutisin ja punastuin rajusti. ”Siis en”, mutisin posket punaisina. ”En, enkä salakuunnellut nytkään. Olin tuota…” mutisin ja tajusin kurkkuni olevan aivan kuiva. ”matkalla vessaan.”

Nielaisin vaikeasti.

Emil nojasi eteenpäin, painaen kätensä pääni molemmin puolin vastakkaista seinää vasten.

”Vai niin”, hän mutisi ja lämmin hengitys levähti kasvoilleni. Painauduin seinää vasten pyrkien kauemmas Emilistä.

Sydämeni hakkasi ainakin viisi kertaa nopeammin kuin tavallisesti ja olin hengästynyt kuin olisin juossut maratonin.

Emilin kasvoilla karehti kevyt virne. Ei niinkään kiltti vaan kiusoitteleva virne.

”Oletteko te riidoissa Miikan kanssa?” Emil kysyi. Hänen silmissään välähti.

Minä nielaisin. Pujottauduin nopeasti Emilin käsivarren ali. Miikastako he olivat puhuneet?

”Öh… tuota…” mutisin peruuttaen käytävää edemmäs, kauemmas Emilistä.

Emil oli jäänyt hetkeksi paikalleen hämmentyneenä, mutta kääntyi nopeasti minua kohti.

”Minä menen nyt sinne vessaan”, mutisin ennen kuin pinkaisin pakoon.

Olin huomaavinani Emilin virnistävän, kadotessani seuraavan kulman taakse.

Emil oli yhä samalla paikalla, kun palasin. Kasvoni valui edelleen muutama viileä vesipisara. Tietysti minun tuuriani oli ollut, että paperi oli juuri loppunut.

Emil naurahti nähdessään minut. Hetken harkitsin jo tekeväni täyskäännöksen, mutta tauko oli jo nyt kestänyt turhan kauan.

Ajattelin kävellä suoraan Emilin ohi, mutta tämä tarttui minua käsivarresta.

”Odotas hetki”, Emil mutisi ja nappasi paidan hihastaan kiinni, ja pyyhki vettä valuvat kasvoni siihen.

”Mitä yrität?” kysyin ääni melkein väristen.

Emil virnisti. ”Mitä tarkoitat?”

”Mitä se eilinen oli?”

”Etkö muka pitänyt siitä?”

”Voisitko vastata kysymykseen muuten kuin kysymyksellä?”

”Haluatko että vastaan jotenkin muuten?” Emil kysyi raskasta vihjailua äänessään.

Tuijotin häntä suu auki lähes järkyttyneenä.

”Minusta tuntuu, ettei julkisuus ole sinulle, tai minulle, ollenkaan pahasta tässä vaiheessa”, Emil jatkoi. Hän napautti kevyesti leukaani.

Suljin suuni. ”Mitä tarkoitat?” kysyin hetken päästä.

”Meiltä ilmestyy kohta levy. Tiukka tahti. Mitä enemmän nimemme on keikkunut lehtien sivuilla, sitä paremmin levyt myy”, Emil vastasi ja tarkkaili kasvojani.

Minä peräännyin käytävää pitkin kohti studion ovea.

”Teit sen siis julkisuuden vuoksi”, totesin. En tiennyt pitikö minun olla järkyttynyt vai pettynyt. Tunsin molempia yhtä aikaa. ”Eiköhän sitten vain kannata saada ne levyt ulos.” Käännähdin kannoillani ja marssin ovet paukkuen äänitystilan lämpiöön.

Purin hammasta yhteen. Kuinka tyhmä olinkaan ollut. Tottakai Emil teki eilisen vain julkisuuden vuoksi. Miika ei ikinä olisi tehnyt mitään sellaista.

Iskin kuulokkeet korvilleni.

Miikastakaan ei ollut kuulunut enää mitään. Vietti varmaan kaiken aikansa Annin kanssa.

Aivan sama.

En kuitenkaan antaisi Emilin enää nolata minua.

jatkuu...

Simply the best

Osa 10

”Hän kysyi vain oletko kunnossa”, Noora sanoi ja virnisti leveästi. Akseli oli selvästikin sanonut jotain muutakin.
Mulkaisin Nooraa, ja avasin viestin itse.

Ajattelin vain varmistaa vielä, että olet kunnossa. Soita jos tarvitset jotain. – A

”No, meinaatko soittaa?” Noora kysyi.

”En”, vastasin samantien.

”Älä viitsi, kyllä minä sinut tunnen, soitat kuitenkin heti kun minä pääsen ovesta ulos”, Noora sanoi ja mutristi huuliaan mietteliäänä.

”Enkä soita”, kiistin. En halunnut, että Akseli kuvittelisi minun olevan riippuvainen hänestä.

”Miksi? Akseli on oikeasti tosi mukava.”

”Tiedän.”

”Joten mikä mättää? Elena, ajattele nyt vähän. Sinä pidät Akselista, ja Akseli pitää sinusta. Soita hänelle. Minä voin lähteä, jos et uskalla soittaa kun olen täällä.”

”Oikeasti Noora. En minä soita hänelle. Hän oli jo täällä yötä, vähän niin kuin vahingossa.”

”Entäs sitten?” Noora kysyi ja nosti toista kulmaansa kysyvästi. Hän tiesi mitä tarkoitin, mutta kiusasi minua täysin tietoisesti.

”Älä viitsi Noora. Kyllä sinä tiedät mitä tarkoitan”, mutisin kiusaantuneena.

”Pelkäätkö että teidän välillä tapahtuu jotain suurempaa? Elena pieni, pelkäätkö sinä seksiä?” Noora kysyi huvittuneena.

”Lopeta. Heitän sinut kohta ulos asunnostani.”

”Vuokra-asunnosta. Etkä vastannut kysymykseeni”, Noora sanoi haastavasti.

Huokaisin tympääntyneenä.

”Jos et vastaa oletan sen myöntäväksi vastaukseksi.”

”Aivan sama!” huudahdin turhautuneena. ”Joo pelkään!”

”Tiesin!” Noora kiljahti.

”Oikeasti Noora, käyttäydyt kuin teini.”

Joskus todella mietin, miten Henri jaksaa Nooraa joka päivä.

”En välitä. Sinun pitäisi oikeasti siirtyä eteenpäin. Etkö tajua, että sinun luonasi on käynyt tänään jo kaksi miestä. Tosi hyvännäköistä miestä!” Noora huudahti.

”Lopeta tuo kiljuminen. Ei kumpikaan heistä halua muuta kuin auttaa”, mutisin.

”Voi luoja! Mistä rautalangasta pitää vääntää että tajuat! Akseli on oikeasti todella harvoin kiinnostunut kenestäkään. On ihme, tai oikeastaan päivän selvä kiinnostuksenmerkki, kun hän jää yöksi näin pian. Ja Kristian. No, hänellä riittäisi naisia vaikka joka yöksi, mutta ihan tosi, hän ei ikinä ole käyttäytynyt muiden kanssa noin kun sinun!”

”En minä halua kahta miestä! Haluan vain yhden kunnollisen. Tai en tiedä haluanko mitään.”

”Suuteliko Akseli sinua?” Noora kysyi.

”Mitä? Ei. EI!”

”Hmm… Hänen pitäisi, jotta voisit valita sen kumpi on parempi suutelija”, Noora mutisi.

”Sinä teidät, etten valitse ketään sen perusteella.” En voinut kuitenkaan olla miettimättä, kuinka Akseli suutelisi minua. Hänellä oli täydelliset huulet. Ja kädet…

”Äläs nyt, kyllä sekin vaikuttaa”, Noora sanoi heristäen minulle sormeaan ja havahdutti minut ajatuksistani.

”Anna olla Noora. Minä soitan Akselille jos soitan ja sinä lähdet kotiin Henrin luokse. Sinulle ei ikinä pitäisi kertoa tällaisia asioita”, sanoin punastuen hiukan. En antanut Nooran kuitenkaan huomauttaa siitä, vaan ojensin hänen takkinsa.

”Väärin! Minulle pitää aina kertoa nämä asiat”, Noora virnisti. ”Minä voin kysyä pojilta, tykkäävätkö he sinusta. Voin vaikka vannoa, että molemmat vastaavat myöntävästi.”

”Noora ei. Sinä et sekaannu tähän. Minä haluan pysyä ainakin toistaiseksi vain ystävinä molempien kanssa. Katsotaan sitten myöhemmin. Ja minun pitäisi ihan tosi lukea huomista luentoa varten, kun olin niin kauan poissa.

”Olitko Akselillekin näin vieraanvarainen?” Noora kysyi virnistellen, kun sysäsin hänen takkinsa hänelle.

”En.”

Noora nauroi iloisesti pukiessaan takkia.

”Oletko huomenna töissä?” Noora kysyi ovelta.

”Olen… Viidestä eteenpäin”, mutisin.

”Loistavaa. Tulen kahville, jutellaan lisää”, Noora huusi vielä kadotessaan ovesta.

Minä lysähdin sohvalle ja näpyttelin Akselin viestin taas esille.

Simply the best

Osa 9

Astelin eteisessä hetken kuin ahdistunut häkkieläin. Lopulta näpäytin puhelimen auki.

Noora vastasi ennen kuin puhelin ehti edes hälyttää toista kertaa.

”JO OLI AIKAKIN!”

”Hei vaan-”

”Onko Akseli mennyt mun edelle?!”

”Mit-” aloitin hämmentyneenä.

”Mitä teidän välillä edes on?! Hän kertoi, että olet kunnossa, mutta anteeksi nyt-”

”Noora! Jos nyt viitsit kuunnella hetken, etkä keskeyttää koko ajan”, sanoin hiukan kovempaa, saadakseni äänen kuuluviin Nooran paasauksen alta.

”Arvaa vaan kuinka huolissani oon ollu?”

”Akseli kävi täällä-”

”No se on käynyt jo selväksi.”

Toisesta päästä kuului kova kolaus ja heti perään Henri kiroili raskaasti.

”Ja sitten sä kuulemma päästit Akselin sisään?” Noora kysyi.

”Kristiankin kävi tällä.”

”Ja sä vaan koko ajan kielsit mua tulemasta sinne! Ja sitten mä kuulen Akselilta että olet elossa”, Noora kuulosti hiukan kateelliselta.

”Ja hän suuteli minua”, jatkoin ja puristin silmäsi hetkeksi kiinni odottaen Nooran reaktiota.

”Etkä oo kertaakaan soit- MITÄ?”

Kuulin Henrin mutisevan jotain äänenvoimakkuudesta Nooralle.

”Kristian suuteli sinua?!”

Toisesta päästä kuului yskimistä.

”Odota hetki, Henri tukehtuu kahviinsa”, Noora sanoi.

Kävelin eteiseen ja kurkistin sälekaihtimien välistä pihalle. En tiedä miksi, mutta ehkä vain varmistin, ettei Kristian ole enää siellä.

”Niin anteeksi mitä tapahtui?” Kuulin Nooran taas puhelimessa.

”Öh, Akseli oli täällä yötä ja-”

”YÖTÄ?!”

”Niin, ja aamulla hänen lähdettyään Kristian ilmestyi ja suuteli minua”, selitin ja oioin hiukan tapahtumakulkua. Ei Noorankaan tarvinnut tietää kaikkea.

Noora repesi nauruun.

”Kuinka monta miestä sinulla on ollut siellä viimeisten kymmenen tunnin aikana?”

”Noora, tuo ei ole hauskaa”, sanoin ja nyrpistin nenääni. Noora kuvitteli taas jotain liikoja.

”Äh, odota olen jo matkalla sinne”, Noora sanoi ja sulki puhelimen.

Ei mennyt kuin parikymmentä minuuttia ja Noora oli jo ovellani.

Hän ryntäsi pyörremyrskyn tavoin sisään. Takki ja huivi lensivät tasolle.

”Alahan selittää”, Noora sanoi ja ryntäsi peremmälle. Hän vilkuili ympärilleen.

”Etsitkö jotain?” kysyin hämmentyneenä. Noora kumartui katsomaan sohvan alle.

”Todistusaineistoa. Luulisi sinun nyt tietävän, kun oikiksessakin opiskelet”, Noora sanoi virnuillen.

”Todistusaineistoa mistä…?” kysyin vielä enemmän hämmentyneenä.

Noora kääntyi taas katsomaan minua ja huokaisi syvään.

”Unohtunutta paitaa… tai boksereita…” Noora mutisi ja kurkisti sängyn alle.

”Noora älä viitsi!” kiljaisin. ”Ei mitään tapahtunut! Ja jos olisi, miksi olisin piilottanut mitään vaatteita sängyn alle?”

”Eikö?” Noora kysyi nostaen toista kulmaansa ja katsoi minua epäuskoisena. Hän jätti huomioimatta minun kysymykseni.

”Ei”, kiljaisin. ”Me nukuimme, Noora ihan tosi älä katso minua noin. Minä nukahdin hänen syliinsä.”

”Vai niin”, Noora sanoi ja mutristi huuliaan. ”Eikö ole mitään herkullisempia juoruja? Kävikö hän täällä suihkussa?”

”Noora älä viitsi”, huokaisin ja nostin molemmat käteni ohimolleni. ”Ei ole mitään juoruja.”

”Entäs Kristian?” Noora kysyi.

”Hän tuli pian Akselin lähtemisen jälkeen kun olin menossa lenkille”, aloitin ja pidin pienen hengähdystauon. ”Ja hän suuteli minua ja sen jälkeen minä pakenin.”

Noora repesi nauruun niin kuin puhelimessakin.

”Et ole tosissasi!” Noora kikatti. Hän näytti melkein pahaiselta teini-ikäiseltä.

Tyydyin vain tuhahtamaan.

Noora oli lysähtänyt sohvalle. Juuri siihen kohtaan, missä Akseli oli istunut. En voinut olla huokaisematta.

”Mitä huokailet?” Noora kysyi samantien. Vaikka hän nauroi niin, ettei meinannut saada happea, hän silti kykeni huomaamaan minusta kaiken.

”En mitään”, vastasin punastuen.

Noora virnisti taas keveästi.

”Sano nyt”, hän maanitteli.

Minä pudistin päätäni tarmokkaasti ja Noora huokaisi puolestaan.

”Voi, en ole pitkään aikaan nauranut näin paljon. Viimeksi silloin viikonloppu reissulla”, Noora mutisi.

Sohvapöydällä ollut kännykkäni tärisi voimakkaasti.

”Viesti”, mutisin ja syöksyin kännykkääni kohti. Noora nappasi sen kuitenkin nopeammin.

”Akselilta”, hän sanoi lyhyesti ja virnisti minulle.

”Noora, se puhelin tänne.”

”Mitäs hän sanoo”, Noora mutisi melkein kuin itsekseen ja näppäili kännykkääni syöksyin puhelinta kohti.

”Tuo on laitonta!” kiljahdin kun Noora virnisti lukiessaan viestiä.

”Älä viitsi Elena.” Noora heitti kännykän minulle.

Simply the best

Osa 8

Sunnuntai 23.4

Herätessäni päänsärkyni oli poissa. Samoin Akseli. Kuulin keittiöstä kolinaa. En voinut olla hymyilemättä. Hän oli sittenkin edelleen täällä.

Hiukset pystyssä tassuttelin keittiöön, jossa Akseli hääräsi kahvinkeittimen kanssa.

”Huomenta”, hän sanoi iloisesti huomatessaan minut. Hän veti minut käsivarren mitan päähän.

”Näytät jo paremmalta. Haluatko aamupalaa?” hän kysyi.

Minusta tuntui edelleen oudolta, että joku muu tarjoili minulle ruokaa omassa asunnossani.

”Joo… mutta mä käyn ensin suihkussa…” mutisin.

”Okei, mä teen jotain sillä aikaa valmiiksi”, Akseli sanoi hymyillen.

Kello näytti puoli kymmentä kun palasin keittiöön. Auringon valo pyrki sisään ikkunan sälekaihtimien välistä.

”Sä… olit täällä koko yön…” sanoin epäröiden, hiukan kysyen.

Akseli nyökkäsi.

”Ajattelin lähteä, sitten kun olit nukahtanut, mutta pidit niin tiukasti kiinni, etten onnistunut lähtemään”, Akseli sanoi hiukan hymyillen.

Minä tunsin punastuvani. Olin viime yönä nukkunut paremmin kuin koko viikkona. En ollut herännyt kertaakaan, enkä ollut myöskään nähnyt painajaista.

”Saitko sinä nukuttua yhtään…?” kysyin hiukan epävarmana.

”Sain”, Akseli sanoi hymyillen. En löytänyt hänen kasvoistaan merkkiäkään siitä, että hän olisi nukkunut huonosti.

Tunsin oloni kevyeksi ja onnelliseksi. Se hämmästytti minua. Johtuiko se Akselista? Siitä, että tämä oli… ollut luonani yötä? Minun oli pakko myöntää, että minusta tuntui hyvältä, kun hän oli luonani.

”Mitä mietit?” Akseli kysyi jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen.

”Nukuin paremmin kuin pitkään aikaan…” mutisin.

”Samoin.”

Minä hätkähdin.

Hän näytti suloiselta. Mitä ihmettä ajattelinkaan? Tunsin punastuvani ja nappasin hetkessä kahvikupin käteeni, jottei Akseli huomaisi sitä. Akseli vilkaisi kelloaan.

”Kuule, minun pitää lähteä kohta”, Akseli sanoi. Hän näytti pahoittelevalta.

Nyökkäsin kahvikupin takaa.

”Pärjäätkö?” Akseli kysyi. Minä naurahdin väkinäisesti.

”Luulisin”, sanoin hiljaa. Akseli hymyili.

”Kerron Nooralle, että olet kunnossa. Hän varmaan haluaisi nähdä sinut”, Akseli sanoi noustessaan ylös.

Seurasin Akselia eteiseen.

”Muista syödä”, Akseli sanoi vedettyään kengät jalkaansa. Minä hymähdin. Oloni oli kummasti parantunut, Akselin ollessa luonani.

Akseli seisoi hetken eteisessä ja katseli minua hiljaa.

”No, hei sitten”, hän sanoi lopulta ja kääntyi avaamaan ovea.

”Akseli?” sanoin varovaisesti. Akseli kääntyi samantien katsomaan minua.

”Tuota… kiitos”, sanoin. Tajusin toivovani, että Akseli voisi vielä jäädä. Akseli vetäisi minut rintaansa vasten.

”Soita heti, jos tarvitset minua”, hän sanoi päästäessään minut irti.

Hymyilin pienesti kun hän katosi ovesta rappuun.

Päivällä oloni oli itseasiassa jo niin hyvä, että päätin lähteä lenkille.

En kuitenkaan ehtinyt ulko-ovea pidemmälle, kun törmäsin Kristianiin.

”Aah, oma päivän paisteeni. Oletko karkaamassa pois, kun tulin?”

Katsoin Kristiania hölmistyneenä.

”Mitä sinä täällä teet?”

”Kuulin Nooralta, joka oli kuullut Akselilta, että olet taas kunnossa. Mihin olet menossa?”

”Ööh… lenkille”, vastasin.

Kristian mittaili minua katsellaan.

”Näytät edelleen aika heikolta…” hän sanoi.

Tiesin, että hänkin tarkoitti laihtumistani.

”Kun en halua tulla ulos, minut melkein pakotetaan ja nyt kun olen lähdössä ulos, minua melkein kielletään”, totesin kärkkäästi.

Kristian nosti kädet ylös puolustautumisen merkiksi.

”En mä sitä niin tarkoittanut. Mä ajattelin tulla pitää tänne sulle seuraa.”

”Ääh, ei tarvi, kyllä mä”, aloitin, mutta lauseeni keskeytyi Kristianin suudelmaan.

Hämmennyin äkillisestä suudelmasta. Kun tunsin Kristianin kielen hipaisevan huuliani, hätkähdin ja vetäydyin salamannopeasti irti.

”Mitä sinä teet?” kysyin oktaavia korkeammalla äänellä. Vilkaisin takana olevan talon ikkunoihin, ettei kukaan ollut nähnyt.

Kristian virnisti laiskasti. Hänen kätensä lähestyi uhkaavasti.

”Meidän välillä voisi olla jotain”, hän sanoi hymyillen. Minä tuijotin häntä hämmentyneenä.

”Ei, ei voi olla”, sanoin pudistaen päätäni. En edes ajatellut, että olisin voinut loukata Kristiania. Hän ei kuitenkaan näyttänyt loukkaantuneelta.

”Älä suotta ole vaikeasti tavoiteltava”, hän virnisti.

”Ei kun ihan tosi, Kristian…”

”Mennäänkö leffaan?”

”Ei... Kristian… en minä…”

”Kahville? Teatteriin? Vai rauhalliselle kahdenkeskeiselle matkalle, vaikka minun sukuni mökille?” Kristian ehdotti ja iski silmää.

”Ei Kristian kuuntele”, sanoin ja pidin miettimistauon. ”Mä en nyt halua aloittaa uutta suhdetta.”

Halusin! Halusin, halusin, halusin, mutta en Kristianin kanssa.

”Aivan, mutta me voidaan mennä leffaan tai kahville ihan kaveripohjalta, ja kattoa jos siitä tulisi jotain”, Kristian jankutti.

”Tota, mä taidan sittenkin jättää nyt sen lenkin väliin, rupes heikottaa”, sanoin ja peräännyin kohti ovea, josta olin vain viitisen minuuttia aiemmin rynnännyt ulos.

”Kutsutko mut sisään?” Kristian kysyi.

Voi että minä inhosin takertujia. En tiennyt miten pääsisin helpoiten Kristianista eroon.

”En nyt”, sanoin lopulta.

Kristian virnisti tietäväisenä.

”Niin, ensi kerralla sitten”, hän naurahti iskien silmää.        

Ennen kuin Kristian ehti sanoa enää mitään, pakenin äkkiä ovesta takaisin rappuun.

En kääntynyt katsomaan, katsoiko Kristian perääni. Uskoin kuitenkin niin.

Julkkis osa 17

Osa 17

Kävelin pää kumarassa hotellia kohti. Pää tuntui olevan sekaisin kaikista ajatuksista.

Elokuvasta ei ollut jäänyt mieleeni mitään, vain keltainen pieni paperilippu kertoi sen olleen Rakkaus lainassa - niminen komedia.

Kun olimme saapuneet elokuvateatterille, otimme liput ensimmäiseen alkavaan elokuvaan. Oli ehkä virhe mennä Emilin kanssa katsomaan romanttista komediaa, joku räiskintäelokuva olisi ehkä ollut turvallisempi vaihtoehto.

Kun valot olivat sammuneet, Emil oli asettanut kätensä penkkini selkänojalle niskani taakse. Varoin visusti nojautumasta siihen.

Ensimmäiset kymmenen minuuttia jaksoin jopa katsoa leffaa, mutta sen jälkeen olin jo ennustanut mielessäni kaikki juonen käänteet ja lopun.

Huomasin Emilin katsovan minua enemmän kuin elokuvaa. Esitin katsovani leffaa, vaikka tosiasiassa ajatukseni harhailivat aivan jossain muualla.

Emil nosti hiuksiani hiukan korvani päältä.

”Minusta tuntuu, että et oikein keskity leffaan”, Emil kuiskasi. Pakotin itseni katsomaan häntä. Tunsin hänen hengityksensä kasvoillani.

”Miten niin?” kysyin.

Lisäksemme salissa oli vain muutama muu, lähimmät olivat neljä riviä alempana.

”Oletko hermostunut?” Emil kysyi, huomioimatta omaa kysymystäni.

”En”, vastasin nielaisten. Kuka tahansa olisi tajunnut sen olevan vale.

Emil nojautui hiukan lähemmäs ja vatsassani tuntui heti lentelevän kymmenen perhosen tilalla tuhat.

”Et itsekään usko tuota”, Emil kuiskasi virnistäen kasvot melkein kiinni omissani. Huomasin hänen vilkaisevan huuliani.

Kumpikaan ei keskittynyt elokuvaan ollenkaan.

Emil kohotti kätensä poskelleni. Hengitykseni tuntui lamaantuvan täysin.

”Suklaata”, Emil kuiskasi samalla kun pyyhkäisi sormellaan kevyesti suunpieltäni.

Minä pakotin katseeni takaisin valkokankaalle, jotta saisin hengitettyä.

Pian tajusin nojaavani kevyesti Emilin käteen ja tunsin kuinka hän piirteli kevyesti kuvioita niskaani. Kylmät väreet kiisivät selkääni pitkin.

Tunsin Emilin katseen. En uskaltanut edes vilkaista häneen. Tuijotin jälleen valkokangasta.  Toivoin hartaasti, että elokuva loppuisi ja pääsisin pois. Äkkiä.

Miikan kanssa en ikinä ollut halunnut karata mahdollisimman nopeasti pois.

Lopulta leffa enteili loppuaan. Huokaisin helpotuksesta, kun lopputekstit alkoivat ja valot syttyivät. Emil vetäytyi refleksin omaisesti hiukan kauemmas minusta.

Ja niin kuin aivan sattumalta, leffateatterin ulkopuolella oli joku toimittaja kameran kanssa.

Emil hymyili leveästi ja veti minut tiukemmin kainaloonsa.

Katsoin hämmentyneenä, kun salamavalo välähti kerta toisensa jälkeen.

Emil ohjasi minut kuvaajan ohi, pitäen kättään alaselälläni.

”Ei enää”, kuulin hänen sanovan kuvaajalle hymy kuului hänen äänestään.

Melkein kuulin kuinka kamera tarkensi Emilin käteen ja otti kuvan.

Voi herran jumala jos huomisessa lehdessä on kuva minun perseestäni.

Vetäydyin hiukan Emilin otteesta.

”Mä taidan lähteä hotellille”, sanoin. Emil tarjoutui saattamaan, mutta pelkäsin, että kuvaaja seuraisi, joten kieltäydyin.

”Ei tästä edes ole pitkä matka. Kyllä mä pääsen sinne ihan itsekin”, vastasin.

Emil vetäisi minut lähelleen välittämättä katseista joita keräsimme.

”Ööh…” aloitin, mutta en ehtinyt sanoa mitään, kun Emil painoi huulensa omilleni.

Tätä olin tainnut pelätä koko elokuvan ajan. Lamaannuin kuitenkin täydellisesti enkä edes vastustellut.

Tai, en, ennen kuin tajusin taas salamavalot.

Työnsin Emilin kauemmas posket punaisena. Emil virnisti minulle ja sitten kameralle.

Minä astuin muutaman epäröivän askeleen kauemmas.

Emil naurahti ja heilautti kättään.

Se ei ollut mennyt niin kuin olin kuvitellut. Vetäisin hotellin oven auki.

Tai, enhän minä edes ollut suunnitellut mitään.

Kaivoin huoneen avainta taskustani.

En halunnut nähdä huomisia juorulehtiä. En todellakaan. En poistuisi hotellista enää mihinkään.

Antti selaili lehteä, kun tulin naama punaisena studiolle.

”Kivat kuvat”, Antti virnisti ja näytti lehteä minulle.

Asia oli juuri niin kuin olin pelännyt. Miljoona kuvaa, ja suurimmat niistä oli kuvat, joissa Emil suuteli minua, ja jossa hänen kätensä lepäsi minun alaselälläni. Tai en ollut varma, saattoiko sitä laskea enää selänpuoleksi, niin alhaalla hänen kätensä oli. Miten en ollut tajunnut sitä eilen?

Mutisin jotain nolostuneena.

”Onko Emil taas myöhässä?”

”Hmh, näköjään”, Antti vastasi ja selasi edelleen lehteä.

Puuskahdin, ja istuin tuoliini.

Pian Emilkin saapui. Hänelläkin oli lehti kädessä.

Paiskasin laukun lattialle.

”Tämä on aika hyvä kuva”, Emil sanoi virnistäen.

Antti naurahti hänen takaataan. Emil vilkaisi minua lehden yli ja iski silmää.

Jostain syystä minun olisi mieli häipyä paikalta mielenosoituksellisesti ovet paukkuen.

”Jos me nyt vaan äänitetään”, mutisin. Emil tutki vieläkin kuvia.

”Tämä teksti voittaa kyllä kuvat. Ja sen finaali-illan jälkeiset jutut”, Emil nauroi.

Antti laski lehden huokaisten.

”Noniin, eiköhän aloiteta, että Aurakin pääsee vielä tänään kotiin.”

jatkuu...

Julkkis osa 16

Julkkis
Osa 16

Puhelin soi kädessäni. Äiti vilkaisi soivaa puhelinta ja sitten minua.

”Etkö vastaa?”

Hätkähdin hiukan.

Lopulta vastasin.

”No?” sanoin tympeästi.

Äiti vilkaisi minua oudoksuen.

Mitään ei kuulunut.

”Sano nyt, jos oli jotain asiaa”, sanoin samalla tympeällä äänensävyllä. En jaksanut tällaista pelleilyä. Jos Miikalla niin kovasti oli jotain sanottavaa, niin sanoisi sen viimein.

”Milloin olet tulossa kotiin?”

No jo oli aikakin, tuhahdin.

”En tiedä. Äänityksiin on varattu vielä kaksi päivää”, totesin. Miika oli taas pitkän ajan hiljaa.

”Oliko muuta?” kysyin.

”Ei…”

Samantien kun Miika ole sen sanonut, puhelu katkesi. En voinut kuin tuijottaa hetken ymmärtämättä mitään.

Lopulta paiskasin kännykän auton lattialle ja huudahdin turhautuneena. Äiti vilkaisi minua taas. Hänkin tietämättä olisiko huolestunut vai vihainen.

”Kukas se oli?” hän kysyi varovaisesti ajaessaan hotellin parkkihalliin.

”Miika”, mutisin hapaitteni välistä.

”Ai… Häntä ei olekaan näkynyt vähään aikaan…” äiti sanoi hiukan varovaisesti.

”Juu ei.”

”Onko teillä jokin riita?”

Purin hampaita yhteen.  Minähän en alkaisi selittämään koko asiaa läpi.

”Ei”, pakotin ääneni kuulostamaan normaalilta.

Emil saapasteli äänitysstudiolle aurinkolasit silmillä, takin kaulus vedettynä niin ylös kuin mahdollista ja hiukset pörrössä.

Hän heilautti minulle kättä tervehdykseksi. Hän oli tunnin myöhässä, eikä se näyttänyt haittaavan häntä yhtään.

Minä olin tylsistyneenä odotellut korkealla jakkaralla istuen käyden koko ajan dueton melodiaa ja sanoja läpi itsekseni.

”Sori oon myöhässä, ei tuolta päässyt läpi ollenkaan. Nyt on käsi kipeenä nimmareiden kirjoittamisesta”, Emil selitti riisuessaan ulkotakkiaan.

Antti virnisti tietävästi.

”Ei siinä mitään, sitä se julkisuus tuottaa”, hän naureskeli.

Emil istahti minun viereeni.

”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi. Muutin samantien tympääntyneen ilmeeni tekohymyyn.

”On”, vastasin. Hymyni laimeni heti kun Emil käänsi nyökäten katseensa pois minusta ja ryhtyi asettelemaan mikrofonia paremmin.

”Mennäänkö kahville?” Emil kysyi laittaessaan kuulokkeitaan telineelle.

”Kahville?” toistin.

”Tai leffaan”, Emil sanoi hiukan kummastellen.

”Ööh…” vastasin viisaasti. Emil virnisti. Tunsin punastuvani.

”Tota… ai nyt vai?” kysyin lopulta. Pääni tuntui tyhjältä. En onnistunut muodostamaan ainuttakaan järkevää lausetta.

”Onko sulla jotain menoa vai?” Emil kysyi. ”Olis kiva tehdä nyt jotain, et jos sä oot huomenna heti äänitysten jälkeen lähdössä kotiin.”

Tuijotin hetken Emiliä suu auki.

”Tota… no joo”, sanoin punastellen. Emil virnisti uudelleen ja avasi minulle kohteliaasti studion oven.

”Nähdään huomenna!” Antti huikkasi meidän peräämme.

Ennen kuin lähdimme, olin näkevinäni Antin iskevän silmää.

Emil oli taas naamioitunut aurinkolasiensa taakse. Emme ehtineet tosin kävellä kovinkaan pitkälle, kun ensimmäiset vastaantulevat kuitenkin osoittivat meitä ja supattivat kiivaasti samantien keskenään.

Emil ei tuntunut kauheasti välittävän.

Minä taiteilin hermostuneesti kaulaliinaani tiukemmalle.

”Eikö sinulla ole hanskoja?” Emil kysyi.

”On… Ei vaan… Voi ei, ne jäi studiolle…”

Emil naurahti ja nappasi toisen käteni omaansa. Vilkaistessani häntä, hän hymyili minulle.

”Mennäänkö ensin kahville vai leffaan?” Emil kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Mennään ensin kahville”, vastasin niin, että se kuulosti enemmänkin kysymykseltä.

Pian Emil johdatti minut pieneen kahvilaan.

”Mitä sä otat?” hän kysyi nostaessaan lasit pois silmiltään.

Kaivoin laukkuani löytääkseni lompakkoni. Katselin hintoja lähes järkyttyneenä. Olisin ottanut kaakaon, mutta tiesin, ettei minulla ollut siihen varaa. Lompakollani oli selvästikin anoreksia.

”Kahvin”, vastasin tympääntyneenä.

”Et mitään muuta?”

Pudistin päätäni.

Emil huomasi lompakkoni ja pudisti päättään. Hän tarttui käteeni.

”Minä tarjoan.”

”Ei, kyllä mä mun oman kahvin maksan itse”, väitin vastaan.

Kassan takana oleva myyjä katsoi minua huvittuneena. En voinut olla huomaamatta, kuinka myyjä sen jälkeen mittaili katseellaan Emiliä. Hän huitaisi nutturastaan karanneen hiuksen korvaan taakse ja hymyili Emilille.

”Mitä saisi olla?” tyttö kysyi nojautuen hiukan eteenpäin.

Minä tuijotin melkein suu auki tytön iskuyritystä.

”Kaks kahvia…” Emil kääntyi katsomaan minua. ”Maidolla vai ilman?”

”Maidolla”, mutisin.

”Ja sit pala suklaakakkua”, Emil sanoi tytölle joka näpytteli kassakonetta.

”Haluutko mitään muuta?”

”Ei”, Emil sanoi ja antoi minulle kahvit.

”Yhdeksän yhdeksänviis”, tyttö sanoi ojentaessaan Emilille lautasen, jolla oli suklaakakkua.

Kävelin hiukan epäröiden Emilin perässä pöytään, joka oli mahdollisimman kaukana tiskistä.

Katseeni kiersi kokoajan, vältellen Emilin katsetta. Hörppäsin kahviani, vaikka se oli vielä polttavan kuumaa.

”Miten sun äänitykset meni?” Emil kysyi.

Vilkaisin Emiliä nopeasti.

”Ai eilen vai?” sain kysyttyä. Kirosin mielessäni kahvia, jonka takia kieleni tuntui olevan tulessa. Vältin irvistyksen ja kaadoin kannusta lisää maitoa kuppiin.

Emil naurahti. ”Niin.”

”Ääh… Ihan hyvin… Saatiin äänitettyä viimesetki kappaleet”, mutisin. Emil lohkaisi lusikalla palan kakusta

”Tänään meni hyvin”, hän sanoi ja ojensi lusikan minua kohti. Katsoin kakunpalaa epäröiden hetken, sitten vilkaisin Emiliä, joka iski silmää.

”Avaa suu”, hän sanoi.

”Osaan mä itsekin syödä”, sanoin punastuen.

”Avaa nyt se suu”, Emil sanoi virnistäen. Hän kurottautui hiukan lähemmäs ja syötti kakkupalan minulle.
”Noin. Ei se ollut niin kamalaa”, Emil virnisti ja maistoi itsekin kakkua. Minä punastuin entistä enemmän ja piilouduin kahvikuppini taakse.

jatkuu...

Simply the best

Osa 7

Lauantai 22.4

Nukuin taas katkonaisesti, heräillen vähän väliä ja herätessäni pääni oli kipeä. Aivan kuin joku hakkaisi sitä kirveellä. En ollut varma mitä kello oli. Unirytmini oli niin sekaisin.

Ovikello soi.

Ei voinut olla totta, ajattelin. Vilkaisin ovisilmästä. Akseli?

Avasin ovea hiukan.

”Mitä haluat?” kysyin.

”Toin sinulle jotain”, Akseli sanoi ja yritti avata ovea enemmän.

”En halua vieraita juuri nyt”, sanoin ja suljin ovea. Akseli oli kuitenkin ehtinyt ujuttaa jalkansa oven väliin.

”Päästä minut sisään”, Akseli pyysi. Hänen jalkansa pysyi vakaasti paikoillaan.

”Älä jaksa…” kuiskasin. Jostain syystä kyyneleet tekivät taas tuloaan. Akseli huomasi sen. Hän huomasi myös, että otteeni ovesta hellitti, ja hän vetäisi sen auki.

Ovi kolahti Akselin takana kiinni ja välillemme laskeutui hiljaisuus. Lopulta en kestänyt enää, vaan ryntäsin pois eteisestä kyyneleiden valuessa vuolaasti poskilla.

Akseli jätti kenkänsä eteiseen.

Kuulin hänen kävelevän keittiöön. Olin lukittautunut kylpyhuoneeseen. Pesin kasvoni kylmällä vedellä.

Miksei kukaan osannut jättää minua rauhaan? Peilistä tuijotti punaiset verestävät silmät takaisin.

Kuulin Akselin valuttavan vettä keittiössä. Hän kolisteli jotain. Kuulin vedenkeittimen tutun suhinan. Akseli hääräsi keittiössä, kuin se olisi hänen omansa.

Hän vilkaisi minua ja hymyili minulle, kun ilmestyin lopulta keittiöön. Istahdin pienen pöydän ääreen. Pöydällä oli paketti nenäliinoja ja ruokakassi.

Vilkaisin hämmentyneenä Akselia, joka etsi parhaillaan mukeja.

”Juotko teetä?” Akseli kysyi, aivan kuin olisin vieras, jolle pitäisi tarjota jotain. Tuijotin Akselia hämmentyneenä.

”Kävin kaupassa, mutten tiennyt mistä pidät, joten ostin vähän kaikkea”, Akseli jatkoi. En todellakaan osannut kuin tuijottaa.

”En tarvitse mitään”, sain lopulta sanottua. Akseli katsoi minua vakavana.

”Elena, sä et ole lähtenyt täältä melkein viikkoon mihinkään. Sulla ei näytä olevan täällä ruokaa. Oletko sä syönyt mitään? Sä oot ihan kalpea.”

Akseli ei odottanut vastaustani, en oikeastaan edes tiennyt mitä olisi pitänyt vastata. En ollut syönyt juuri mitään. Hän rupesi nostelemaan kassista ruokia esille.

”En halua, että ostat minulle mitään”, sanoin hiljaa.

Akseli työnsi teemukin eteeni.

”Usko pois, sä pääset paljon helpommalla, kun mä olen täällä, eikä Noora”, Akseli sanoi virnistäen pienesti.

Hän nosti pöydälle lihapiirakoita, suklaata, sämpylöitä, sekä niihin erilaisia täytteitä, ja kahdenlasia keksejä.

”Vie ne pois”, sanoin jo melkein itkuisena.

”Tykkäätkö sä tonnikalasta?” Akseli kysyi nostaessaan kaksi sämpylää työtasolle.

Minä nousin ylös täristen. En tiedä tärisinkö raivosta vai surusta.

”Akseli, mä olen ihan tosissani. Ole kiltti ja lähde”, pyysin. Yritin pitää ääneni vakaana hammasta purren. ”Mä en halua mitään.”

Akseli vilkaisi teemukia, johon en ollut koskenut.

”Istu alas, jooko?”

”Miksi te ette vain voi antaa mun olla! Kukaan teistä ei osaa auttaa!” huusin. Mieleni olisi tehnyt lyödä jotakin. Potkia ja huutaa. Se pelästytti minut entistä enemmän. Akseli oli hetken katsonut minua hämmästyneenä. Tärisin paikoillani, kun kyyneleet virtasivat taas poskillani.

Tunsin käsien kiertyvän ympärilleni. En ollut huomannut Akselin liikkuvan, varmaan koska silmäni olivat aivan sumeat. Riuhdoin ja rimpuilin Akselin sylissä, mutta hän piti minusta tiukasti kiinni.

”Hys… älä itke”, kuulin Akselin lohduttavan äänen. Hän silitti hiuksiani lempeästi, kun minä kastelin kyynelilläni hänen paitansa. Käteni, jotka olivat vielä hetki sitten hakanneet hänen rintaansa, valahtivat nyt hervottomina alas. Lopulta nyyhkytykseni muuttui nikotteluksi.

”Anteeksi”, sanoin nikotellen kasvot yhä haudattuna Akselin paitaan.

”Ei sinulla ole mitään anteeksi pyydettävää”, Akseli sanoi rauhallisesti. Tuntui hyvältä nojata häneen.

”Mitä kello on?” nikottelin. Minua väsytti. Jatkuva itkeminen väsytti.

”Kohta viisi”, Akseli vastasi.

Henkäisin hämmästyneenä. Unirytmini todellakin oli sekaisin.

Vetäydyin irti Akselista.

Hoipuin tiskipöydän luo ja etsin itselleni lasin.

Akseli katsoi minua huolissaan.

”Olet laihtunut”, Akseli sanoi hiljaa huolestuneena.

Huokaisin. Käänsin katseeni sämpylöiden puoleen. Kuin ajatukseni lukien Akseli harppasi luokseni.

”Teen sinulle yhden”, hän sanoi ja silitti kuin ohimennen selkääni. Seisoin hetken vesilasin kanssa toimettomana keittiössäni, kunnes lysähdin takaisin tuolille.

”Olen pahoillani… ei sinun tarvitse lohduttaa minua… kun… Teemu…” aloitin epäröiden.

”Ei sinun tarvitse selitellä”, Akseli sanoi ja kuulin hymyn hänen äänestään. ”Olin huolissani, ja tulin katsomaan miten voit, ja voinko auttaa jotenkin. Tiedän miksi olet surullinen ja se on ymmärrettävää”, Akseli jatkoi istuessaan kahden sämpylän kanssa toiselle puolelle pientä pöytää. Hän ojensi toisen minulle.

”Kiitos”, mutisin. Päätä särki.

Akseli katseli minua pöydän toiselta puolelta. Tajusin näyttäväni varmasti karmealta.

”Öh…”

”Näytät väsyneeltä”, Akseli sanoi. Hänen silmistään loisti huolestuneisuus.

”Joo… en ole saanut nukuttua juuri ollenkaan”, mutisin ja haukkasin sämpylää.

”Miksi?”

Vilkaisin hämmentyneenä Akselia.

”Näen painajaisia ja itken”, mutisin sämpylälle.

Hetken oli hiljaista.

Minä haukottelin ja yritin kestää karmeaa päänsärkyä.

”Sinun täytyy mennä nukkumaan”, Akseli sanoi.

Hän korjasi astiat pois minun suunnatessa taas kylpyhuoneeseen etsimään särkylääkettä.

Lysähdin sohvalle ja sammutin turhat valot. Akseli ilmestyi keittiöstä.

”Haluatko, että lähden?” kuulin hänen kysyvän. Mietin hetken.

”En… voitko jäädä tänne?” kysyin varovaisesti.

Akseli istahti viereeni ja veti selkänojalta huovan jonka hän kääri ympärilleni.

Kiersin käteni Akselin ympärille ja nojasin päätäni hänen rintaansa vasten. Tuntui hyvältä nojata häneen. Hän silitteli hiuksiani.

”Tuoksut hyvältä…”

”Mitä sanoit?” Akseli kysyi hämmästyneenä.

”Mmm… en mitään”, mutisin hänen rintaansa vasten. Tiesin Akselin kyllä kuulleen.