Simply the best

Osa 8

Sunnuntai 23.4

Herätessäni päänsärkyni oli poissa. Samoin Akseli. Kuulin keittiöstä kolinaa. En voinut olla hymyilemättä. Hän oli sittenkin edelleen täällä.

Hiukset pystyssä tassuttelin keittiöön, jossa Akseli hääräsi kahvinkeittimen kanssa.

”Huomenta”, hän sanoi iloisesti huomatessaan minut. Hän veti minut käsivarren mitan päähän.

”Näytät jo paremmalta. Haluatko aamupalaa?” hän kysyi.

Minusta tuntui edelleen oudolta, että joku muu tarjoili minulle ruokaa omassa asunnossani.

”Joo… mutta mä käyn ensin suihkussa…” mutisin.

”Okei, mä teen jotain sillä aikaa valmiiksi”, Akseli sanoi hymyillen.

Kello näytti puoli kymmentä kun palasin keittiöön. Auringon valo pyrki sisään ikkunan sälekaihtimien välistä.

”Sä… olit täällä koko yön…” sanoin epäröiden, hiukan kysyen.

Akseli nyökkäsi.

”Ajattelin lähteä, sitten kun olit nukahtanut, mutta pidit niin tiukasti kiinni, etten onnistunut lähtemään”, Akseli sanoi hiukan hymyillen.

Minä tunsin punastuvani. Olin viime yönä nukkunut paremmin kuin koko viikkona. En ollut herännyt kertaakaan, enkä ollut myöskään nähnyt painajaista.

”Saitko sinä nukuttua yhtään…?” kysyin hiukan epävarmana.

”Sain”, Akseli sanoi hymyillen. En löytänyt hänen kasvoistaan merkkiäkään siitä, että hän olisi nukkunut huonosti.

Tunsin oloni kevyeksi ja onnelliseksi. Se hämmästytti minua. Johtuiko se Akselista? Siitä, että tämä oli… ollut luonani yötä? Minun oli pakko myöntää, että minusta tuntui hyvältä, kun hän oli luonani.

”Mitä mietit?” Akseli kysyi jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen.

”Nukuin paremmin kuin pitkään aikaan…” mutisin.

”Samoin.”

Minä hätkähdin.

Hän näytti suloiselta. Mitä ihmettä ajattelinkaan? Tunsin punastuvani ja nappasin hetkessä kahvikupin käteeni, jottei Akseli huomaisi sitä. Akseli vilkaisi kelloaan.

”Kuule, minun pitää lähteä kohta”, Akseli sanoi. Hän näytti pahoittelevalta.

Nyökkäsin kahvikupin takaa.

”Pärjäätkö?” Akseli kysyi. Minä naurahdin väkinäisesti.

”Luulisin”, sanoin hiljaa. Akseli hymyili.

”Kerron Nooralle, että olet kunnossa. Hän varmaan haluaisi nähdä sinut”, Akseli sanoi noustessaan ylös.

Seurasin Akselia eteiseen.

”Muista syödä”, Akseli sanoi vedettyään kengät jalkaansa. Minä hymähdin. Oloni oli kummasti parantunut, Akselin ollessa luonani.

Akseli seisoi hetken eteisessä ja katseli minua hiljaa.

”No, hei sitten”, hän sanoi lopulta ja kääntyi avaamaan ovea.

”Akseli?” sanoin varovaisesti. Akseli kääntyi samantien katsomaan minua.

”Tuota… kiitos”, sanoin. Tajusin toivovani, että Akseli voisi vielä jäädä. Akseli vetäisi minut rintaansa vasten.

”Soita heti, jos tarvitset minua”, hän sanoi päästäessään minut irti.

Hymyilin pienesti kun hän katosi ovesta rappuun.

Päivällä oloni oli itseasiassa jo niin hyvä, että päätin lähteä lenkille.

En kuitenkaan ehtinyt ulko-ovea pidemmälle, kun törmäsin Kristianiin.

”Aah, oma päivän paisteeni. Oletko karkaamassa pois, kun tulin?”

Katsoin Kristiania hölmistyneenä.

”Mitä sinä täällä teet?”

”Kuulin Nooralta, joka oli kuullut Akselilta, että olet taas kunnossa. Mihin olet menossa?”

”Ööh… lenkille”, vastasin.

Kristian mittaili minua katsellaan.

”Näytät edelleen aika heikolta…” hän sanoi.

Tiesin, että hänkin tarkoitti laihtumistani.

”Kun en halua tulla ulos, minut melkein pakotetaan ja nyt kun olen lähdössä ulos, minua melkein kielletään”, totesin kärkkäästi.

Kristian nosti kädet ylös puolustautumisen merkiksi.

”En mä sitä niin tarkoittanut. Mä ajattelin tulla pitää tänne sulle seuraa.”

”Ääh, ei tarvi, kyllä mä”, aloitin, mutta lauseeni keskeytyi Kristianin suudelmaan.

Hämmennyin äkillisestä suudelmasta. Kun tunsin Kristianin kielen hipaisevan huuliani, hätkähdin ja vetäydyin salamannopeasti irti.

”Mitä sinä teet?” kysyin oktaavia korkeammalla äänellä. Vilkaisin takana olevan talon ikkunoihin, ettei kukaan ollut nähnyt.

Kristian virnisti laiskasti. Hänen kätensä lähestyi uhkaavasti.

”Meidän välillä voisi olla jotain”, hän sanoi hymyillen. Minä tuijotin häntä hämmentyneenä.

”Ei, ei voi olla”, sanoin pudistaen päätäni. En edes ajatellut, että olisin voinut loukata Kristiania. Hän ei kuitenkaan näyttänyt loukkaantuneelta.

”Älä suotta ole vaikeasti tavoiteltava”, hän virnisti.

”Ei kun ihan tosi, Kristian…”

”Mennäänkö leffaan?”

”Ei... Kristian… en minä…”

”Kahville? Teatteriin? Vai rauhalliselle kahdenkeskeiselle matkalle, vaikka minun sukuni mökille?” Kristian ehdotti ja iski silmää.

”Ei Kristian kuuntele”, sanoin ja pidin miettimistauon. ”Mä en nyt halua aloittaa uutta suhdetta.”

Halusin! Halusin, halusin, halusin, mutta en Kristianin kanssa.

”Aivan, mutta me voidaan mennä leffaan tai kahville ihan kaveripohjalta, ja kattoa jos siitä tulisi jotain”, Kristian jankutti.

”Tota, mä taidan sittenkin jättää nyt sen lenkin väliin, rupes heikottaa”, sanoin ja peräännyin kohti ovea, josta olin vain viitisen minuuttia aiemmin rynnännyt ulos.

”Kutsutko mut sisään?” Kristian kysyi.

Voi että minä inhosin takertujia. En tiennyt miten pääsisin helpoiten Kristianista eroon.

”En nyt”, sanoin lopulta.

Kristian virnisti tietäväisenä.

”Niin, ensi kerralla sitten”, hän naurahti iskien silmää.        

Ennen kuin Kristian ehti sanoa enää mitään, pakenin äkkiä ovesta takaisin rappuun.

En kääntynyt katsomaan, katsoiko Kristian perääni. Uskoin kuitenkin niin.

Julkkis osa 17

Osa 17

Kävelin pää kumarassa hotellia kohti. Pää tuntui olevan sekaisin kaikista ajatuksista.

Elokuvasta ei ollut jäänyt mieleeni mitään, vain keltainen pieni paperilippu kertoi sen olleen Rakkaus lainassa - niminen komedia.

Kun olimme saapuneet elokuvateatterille, otimme liput ensimmäiseen alkavaan elokuvaan. Oli ehkä virhe mennä Emilin kanssa katsomaan romanttista komediaa, joku räiskintäelokuva olisi ehkä ollut turvallisempi vaihtoehto.

Kun valot olivat sammuneet, Emil oli asettanut kätensä penkkini selkänojalle niskani taakse. Varoin visusti nojautumasta siihen.

Ensimmäiset kymmenen minuuttia jaksoin jopa katsoa leffaa, mutta sen jälkeen olin jo ennustanut mielessäni kaikki juonen käänteet ja lopun.

Huomasin Emilin katsovan minua enemmän kuin elokuvaa. Esitin katsovani leffaa, vaikka tosiasiassa ajatukseni harhailivat aivan jossain muualla.

Emil nosti hiuksiani hiukan korvani päältä.

”Minusta tuntuu, että et oikein keskity leffaan”, Emil kuiskasi. Pakotin itseni katsomaan häntä. Tunsin hänen hengityksensä kasvoillani.

”Miten niin?” kysyin.

Lisäksemme salissa oli vain muutama muu, lähimmät olivat neljä riviä alempana.

”Oletko hermostunut?” Emil kysyi, huomioimatta omaa kysymystäni.

”En”, vastasin nielaisten. Kuka tahansa olisi tajunnut sen olevan vale.

Emil nojautui hiukan lähemmäs ja vatsassani tuntui heti lentelevän kymmenen perhosen tilalla tuhat.

”Et itsekään usko tuota”, Emil kuiskasi virnistäen kasvot melkein kiinni omissani. Huomasin hänen vilkaisevan huuliani.

Kumpikaan ei keskittynyt elokuvaan ollenkaan.

Emil kohotti kätensä poskelleni. Hengitykseni tuntui lamaantuvan täysin.

”Suklaata”, Emil kuiskasi samalla kun pyyhkäisi sormellaan kevyesti suunpieltäni.

Minä pakotin katseeni takaisin valkokankaalle, jotta saisin hengitettyä.

Pian tajusin nojaavani kevyesti Emilin käteen ja tunsin kuinka hän piirteli kevyesti kuvioita niskaani. Kylmät väreet kiisivät selkääni pitkin.

Tunsin Emilin katseen. En uskaltanut edes vilkaista häneen. Tuijotin jälleen valkokangasta.  Toivoin hartaasti, että elokuva loppuisi ja pääsisin pois. Äkkiä.

Miikan kanssa en ikinä ollut halunnut karata mahdollisimman nopeasti pois.

Lopulta leffa enteili loppuaan. Huokaisin helpotuksesta, kun lopputekstit alkoivat ja valot syttyivät. Emil vetäytyi refleksin omaisesti hiukan kauemmas minusta.

Ja niin kuin aivan sattumalta, leffateatterin ulkopuolella oli joku toimittaja kameran kanssa.

Emil hymyili leveästi ja veti minut tiukemmin kainaloonsa.

Katsoin hämmentyneenä, kun salamavalo välähti kerta toisensa jälkeen.

Emil ohjasi minut kuvaajan ohi, pitäen kättään alaselälläni.

”Ei enää”, kuulin hänen sanovan kuvaajalle hymy kuului hänen äänestään.

Melkein kuulin kuinka kamera tarkensi Emilin käteen ja otti kuvan.

Voi herran jumala jos huomisessa lehdessä on kuva minun perseestäni.

Vetäydyin hiukan Emilin otteesta.

”Mä taidan lähteä hotellille”, sanoin. Emil tarjoutui saattamaan, mutta pelkäsin, että kuvaaja seuraisi, joten kieltäydyin.

”Ei tästä edes ole pitkä matka. Kyllä mä pääsen sinne ihan itsekin”, vastasin.

Emil vetäisi minut lähelleen välittämättä katseista joita keräsimme.

”Ööh…” aloitin, mutta en ehtinyt sanoa mitään, kun Emil painoi huulensa omilleni.

Tätä olin tainnut pelätä koko elokuvan ajan. Lamaannuin kuitenkin täydellisesti enkä edes vastustellut.

Tai, en, ennen kuin tajusin taas salamavalot.

Työnsin Emilin kauemmas posket punaisena. Emil virnisti minulle ja sitten kameralle.

Minä astuin muutaman epäröivän askeleen kauemmas.

Emil naurahti ja heilautti kättään.

Se ei ollut mennyt niin kuin olin kuvitellut. Vetäisin hotellin oven auki.

Tai, enhän minä edes ollut suunnitellut mitään.

Kaivoin huoneen avainta taskustani.

En halunnut nähdä huomisia juorulehtiä. En todellakaan. En poistuisi hotellista enää mihinkään.

Antti selaili lehteä, kun tulin naama punaisena studiolle.

”Kivat kuvat”, Antti virnisti ja näytti lehteä minulle.

Asia oli juuri niin kuin olin pelännyt. Miljoona kuvaa, ja suurimmat niistä oli kuvat, joissa Emil suuteli minua, ja jossa hänen kätensä lepäsi minun alaselälläni. Tai en ollut varma, saattoiko sitä laskea enää selänpuoleksi, niin alhaalla hänen kätensä oli. Miten en ollut tajunnut sitä eilen?

Mutisin jotain nolostuneena.

”Onko Emil taas myöhässä?”

”Hmh, näköjään”, Antti vastasi ja selasi edelleen lehteä.

Puuskahdin, ja istuin tuoliini.

Pian Emilkin saapui. Hänelläkin oli lehti kädessä.

Paiskasin laukun lattialle.

”Tämä on aika hyvä kuva”, Emil sanoi virnistäen.

Antti naurahti hänen takaataan. Emil vilkaisi minua lehden yli ja iski silmää.

Jostain syystä minun olisi mieli häipyä paikalta mielenosoituksellisesti ovet paukkuen.

”Jos me nyt vaan äänitetään”, mutisin. Emil tutki vieläkin kuvia.

”Tämä teksti voittaa kyllä kuvat. Ja sen finaali-illan jälkeiset jutut”, Emil nauroi.

Antti laski lehden huokaisten.

”Noniin, eiköhän aloiteta, että Aurakin pääsee vielä tänään kotiin.”

jatkuu...

Julkkis osa 16

Julkkis
Osa 16

Puhelin soi kädessäni. Äiti vilkaisi soivaa puhelinta ja sitten minua.

”Etkö vastaa?”

Hätkähdin hiukan.

Lopulta vastasin.

”No?” sanoin tympeästi.

Äiti vilkaisi minua oudoksuen.

Mitään ei kuulunut.

”Sano nyt, jos oli jotain asiaa”, sanoin samalla tympeällä äänensävyllä. En jaksanut tällaista pelleilyä. Jos Miikalla niin kovasti oli jotain sanottavaa, niin sanoisi sen viimein.

”Milloin olet tulossa kotiin?”

No jo oli aikakin, tuhahdin.

”En tiedä. Äänityksiin on varattu vielä kaksi päivää”, totesin. Miika oli taas pitkän ajan hiljaa.

”Oliko muuta?” kysyin.

”Ei…”

Samantien kun Miika ole sen sanonut, puhelu katkesi. En voinut kuin tuijottaa hetken ymmärtämättä mitään.

Lopulta paiskasin kännykän auton lattialle ja huudahdin turhautuneena. Äiti vilkaisi minua taas. Hänkin tietämättä olisiko huolestunut vai vihainen.

”Kukas se oli?” hän kysyi varovaisesti ajaessaan hotellin parkkihalliin.

”Miika”, mutisin hapaitteni välistä.

”Ai… Häntä ei olekaan näkynyt vähään aikaan…” äiti sanoi hiukan varovaisesti.

”Juu ei.”

”Onko teillä jokin riita?”

Purin hampaita yhteen.  Minähän en alkaisi selittämään koko asiaa läpi.

”Ei”, pakotin ääneni kuulostamaan normaalilta.

Emil saapasteli äänitysstudiolle aurinkolasit silmillä, takin kaulus vedettynä niin ylös kuin mahdollista ja hiukset pörrössä.

Hän heilautti minulle kättä tervehdykseksi. Hän oli tunnin myöhässä, eikä se näyttänyt haittaavan häntä yhtään.

Minä olin tylsistyneenä odotellut korkealla jakkaralla istuen käyden koko ajan dueton melodiaa ja sanoja läpi itsekseni.

”Sori oon myöhässä, ei tuolta päässyt läpi ollenkaan. Nyt on käsi kipeenä nimmareiden kirjoittamisesta”, Emil selitti riisuessaan ulkotakkiaan.

Antti virnisti tietävästi.

”Ei siinä mitään, sitä se julkisuus tuottaa”, hän naureskeli.

Emil istahti minun viereeni.

”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi. Muutin samantien tympääntyneen ilmeeni tekohymyyn.

”On”, vastasin. Hymyni laimeni heti kun Emil käänsi nyökäten katseensa pois minusta ja ryhtyi asettelemaan mikrofonia paremmin.

”Mennäänkö kahville?” Emil kysyi laittaessaan kuulokkeitaan telineelle.

”Kahville?” toistin.

”Tai leffaan”, Emil sanoi hiukan kummastellen.

”Ööh…” vastasin viisaasti. Emil virnisti. Tunsin punastuvani.

”Tota… ai nyt vai?” kysyin lopulta. Pääni tuntui tyhjältä. En onnistunut muodostamaan ainuttakaan järkevää lausetta.

”Onko sulla jotain menoa vai?” Emil kysyi. ”Olis kiva tehdä nyt jotain, et jos sä oot huomenna heti äänitysten jälkeen lähdössä kotiin.”

Tuijotin hetken Emiliä suu auki.

”Tota… no joo”, sanoin punastellen. Emil virnisti uudelleen ja avasi minulle kohteliaasti studion oven.

”Nähdään huomenna!” Antti huikkasi meidän peräämme.

Ennen kuin lähdimme, olin näkevinäni Antin iskevän silmää.

Emil oli taas naamioitunut aurinkolasiensa taakse. Emme ehtineet tosin kävellä kovinkaan pitkälle, kun ensimmäiset vastaantulevat kuitenkin osoittivat meitä ja supattivat kiivaasti samantien keskenään.

Emil ei tuntunut kauheasti välittävän.

Minä taiteilin hermostuneesti kaulaliinaani tiukemmalle.

”Eikö sinulla ole hanskoja?” Emil kysyi.

”On… Ei vaan… Voi ei, ne jäi studiolle…”

Emil naurahti ja nappasi toisen käteni omaansa. Vilkaistessani häntä, hän hymyili minulle.

”Mennäänkö ensin kahville vai leffaan?” Emil kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Mennään ensin kahville”, vastasin niin, että se kuulosti enemmänkin kysymykseltä.

Pian Emil johdatti minut pieneen kahvilaan.

”Mitä sä otat?” hän kysyi nostaessaan lasit pois silmiltään.

Kaivoin laukkuani löytääkseni lompakkoni. Katselin hintoja lähes järkyttyneenä. Olisin ottanut kaakaon, mutta tiesin, ettei minulla ollut siihen varaa. Lompakollani oli selvästikin anoreksia.

”Kahvin”, vastasin tympääntyneenä.

”Et mitään muuta?”

Pudistin päätäni.

Emil huomasi lompakkoni ja pudisti päättään. Hän tarttui käteeni.

”Minä tarjoan.”

”Ei, kyllä mä mun oman kahvin maksan itse”, väitin vastaan.

Kassan takana oleva myyjä katsoi minua huvittuneena. En voinut olla huomaamatta, kuinka myyjä sen jälkeen mittaili katseellaan Emiliä. Hän huitaisi nutturastaan karanneen hiuksen korvaan taakse ja hymyili Emilille.

”Mitä saisi olla?” tyttö kysyi nojautuen hiukan eteenpäin.

Minä tuijotin melkein suu auki tytön iskuyritystä.

”Kaks kahvia…” Emil kääntyi katsomaan minua. ”Maidolla vai ilman?”

”Maidolla”, mutisin.

”Ja sit pala suklaakakkua”, Emil sanoi tytölle joka näpytteli kassakonetta.

”Haluutko mitään muuta?”

”Ei”, Emil sanoi ja antoi minulle kahvit.

”Yhdeksän yhdeksänviis”, tyttö sanoi ojentaessaan Emilille lautasen, jolla oli suklaakakkua.

Kävelin hiukan epäröiden Emilin perässä pöytään, joka oli mahdollisimman kaukana tiskistä.

Katseeni kiersi kokoajan, vältellen Emilin katsetta. Hörppäsin kahviani, vaikka se oli vielä polttavan kuumaa.

”Miten sun äänitykset meni?” Emil kysyi.

Vilkaisin Emiliä nopeasti.

”Ai eilen vai?” sain kysyttyä. Kirosin mielessäni kahvia, jonka takia kieleni tuntui olevan tulessa. Vältin irvistyksen ja kaadoin kannusta lisää maitoa kuppiin.

Emil naurahti. ”Niin.”

”Ääh… Ihan hyvin… Saatiin äänitettyä viimesetki kappaleet”, mutisin. Emil lohkaisi lusikalla palan kakusta

”Tänään meni hyvin”, hän sanoi ja ojensi lusikan minua kohti. Katsoin kakunpalaa epäröiden hetken, sitten vilkaisin Emiliä, joka iski silmää.

”Avaa suu”, hän sanoi.

”Osaan mä itsekin syödä”, sanoin punastuen.

”Avaa nyt se suu”, Emil sanoi virnistäen. Hän kurottautui hiukan lähemmäs ja syötti kakkupalan minulle.
”Noin. Ei se ollut niin kamalaa”, Emil virnisti ja maistoi itsekin kakkua. Minä punastuin entistä enemmän ja piilouduin kahvikuppini taakse.

jatkuu...

Simply the best

Osa 7

Lauantai 22.4

Nukuin taas katkonaisesti, heräillen vähän väliä ja herätessäni pääni oli kipeä. Aivan kuin joku hakkaisi sitä kirveellä. En ollut varma mitä kello oli. Unirytmini oli niin sekaisin.

Ovikello soi.

Ei voinut olla totta, ajattelin. Vilkaisin ovisilmästä. Akseli?

Avasin ovea hiukan.

”Mitä haluat?” kysyin.

”Toin sinulle jotain”, Akseli sanoi ja yritti avata ovea enemmän.

”En halua vieraita juuri nyt”, sanoin ja suljin ovea. Akseli oli kuitenkin ehtinyt ujuttaa jalkansa oven väliin.

”Päästä minut sisään”, Akseli pyysi. Hänen jalkansa pysyi vakaasti paikoillaan.

”Älä jaksa…” kuiskasin. Jostain syystä kyyneleet tekivät taas tuloaan. Akseli huomasi sen. Hän huomasi myös, että otteeni ovesta hellitti, ja hän vetäisi sen auki.

Ovi kolahti Akselin takana kiinni ja välillemme laskeutui hiljaisuus. Lopulta en kestänyt enää, vaan ryntäsin pois eteisestä kyyneleiden valuessa vuolaasti poskilla.

Akseli jätti kenkänsä eteiseen.

Kuulin hänen kävelevän keittiöön. Olin lukittautunut kylpyhuoneeseen. Pesin kasvoni kylmällä vedellä.

Miksei kukaan osannut jättää minua rauhaan? Peilistä tuijotti punaiset verestävät silmät takaisin.

Kuulin Akselin valuttavan vettä keittiössä. Hän kolisteli jotain. Kuulin vedenkeittimen tutun suhinan. Akseli hääräsi keittiössä, kuin se olisi hänen omansa.

Hän vilkaisi minua ja hymyili minulle, kun ilmestyin lopulta keittiöön. Istahdin pienen pöydän ääreen. Pöydällä oli paketti nenäliinoja ja ruokakassi.

Vilkaisin hämmentyneenä Akselia, joka etsi parhaillaan mukeja.

”Juotko teetä?” Akseli kysyi, aivan kuin olisin vieras, jolle pitäisi tarjota jotain. Tuijotin Akselia hämmentyneenä.

”Kävin kaupassa, mutten tiennyt mistä pidät, joten ostin vähän kaikkea”, Akseli jatkoi. En todellakaan osannut kuin tuijottaa.

”En tarvitse mitään”, sain lopulta sanottua. Akseli katsoi minua vakavana.

”Elena, sä et ole lähtenyt täältä melkein viikkoon mihinkään. Sulla ei näytä olevan täällä ruokaa. Oletko sä syönyt mitään? Sä oot ihan kalpea.”

Akseli ei odottanut vastaustani, en oikeastaan edes tiennyt mitä olisi pitänyt vastata. En ollut syönyt juuri mitään. Hän rupesi nostelemaan kassista ruokia esille.

”En halua, että ostat minulle mitään”, sanoin hiljaa.

Akseli työnsi teemukin eteeni.

”Usko pois, sä pääset paljon helpommalla, kun mä olen täällä, eikä Noora”, Akseli sanoi virnistäen pienesti.

Hän nosti pöydälle lihapiirakoita, suklaata, sämpylöitä, sekä niihin erilaisia täytteitä, ja kahdenlasia keksejä.

”Vie ne pois”, sanoin jo melkein itkuisena.

”Tykkäätkö sä tonnikalasta?” Akseli kysyi nostaessaan kaksi sämpylää työtasolle.

Minä nousin ylös täristen. En tiedä tärisinkö raivosta vai surusta.

”Akseli, mä olen ihan tosissani. Ole kiltti ja lähde”, pyysin. Yritin pitää ääneni vakaana hammasta purren. ”Mä en halua mitään.”

Akseli vilkaisi teemukia, johon en ollut koskenut.

”Istu alas, jooko?”

”Miksi te ette vain voi antaa mun olla! Kukaan teistä ei osaa auttaa!” huusin. Mieleni olisi tehnyt lyödä jotakin. Potkia ja huutaa. Se pelästytti minut entistä enemmän. Akseli oli hetken katsonut minua hämmästyneenä. Tärisin paikoillani, kun kyyneleet virtasivat taas poskillani.

Tunsin käsien kiertyvän ympärilleni. En ollut huomannut Akselin liikkuvan, varmaan koska silmäni olivat aivan sumeat. Riuhdoin ja rimpuilin Akselin sylissä, mutta hän piti minusta tiukasti kiinni.

”Hys… älä itke”, kuulin Akselin lohduttavan äänen. Hän silitti hiuksiani lempeästi, kun minä kastelin kyynelilläni hänen paitansa. Käteni, jotka olivat vielä hetki sitten hakanneet hänen rintaansa, valahtivat nyt hervottomina alas. Lopulta nyyhkytykseni muuttui nikotteluksi.

”Anteeksi”, sanoin nikotellen kasvot yhä haudattuna Akselin paitaan.

”Ei sinulla ole mitään anteeksi pyydettävää”, Akseli sanoi rauhallisesti. Tuntui hyvältä nojata häneen.

”Mitä kello on?” nikottelin. Minua väsytti. Jatkuva itkeminen väsytti.

”Kohta viisi”, Akseli vastasi.

Henkäisin hämmästyneenä. Unirytmini todellakin oli sekaisin.

Vetäydyin irti Akselista.

Hoipuin tiskipöydän luo ja etsin itselleni lasin.

Akseli katsoi minua huolissaan.

”Olet laihtunut”, Akseli sanoi hiljaa huolestuneena.

Huokaisin. Käänsin katseeni sämpylöiden puoleen. Kuin ajatukseni lukien Akseli harppasi luokseni.

”Teen sinulle yhden”, hän sanoi ja silitti kuin ohimennen selkääni. Seisoin hetken vesilasin kanssa toimettomana keittiössäni, kunnes lysähdin takaisin tuolille.

”Olen pahoillani… ei sinun tarvitse lohduttaa minua… kun… Teemu…” aloitin epäröiden.

”Ei sinun tarvitse selitellä”, Akseli sanoi ja kuulin hymyn hänen äänestään. ”Olin huolissani, ja tulin katsomaan miten voit, ja voinko auttaa jotenkin. Tiedän miksi olet surullinen ja se on ymmärrettävää”, Akseli jatkoi istuessaan kahden sämpylän kanssa toiselle puolelle pientä pöytää. Hän ojensi toisen minulle.

”Kiitos”, mutisin. Päätä särki.

Akseli katseli minua pöydän toiselta puolelta. Tajusin näyttäväni varmasti karmealta.

”Öh…”

”Näytät väsyneeltä”, Akseli sanoi. Hänen silmistään loisti huolestuneisuus.

”Joo… en ole saanut nukuttua juuri ollenkaan”, mutisin ja haukkasin sämpylää.

”Miksi?”

Vilkaisin hämmentyneenä Akselia.

”Näen painajaisia ja itken”, mutisin sämpylälle.

Hetken oli hiljaista.

Minä haukottelin ja yritin kestää karmeaa päänsärkyä.

”Sinun täytyy mennä nukkumaan”, Akseli sanoi.

Hän korjasi astiat pois minun suunnatessa taas kylpyhuoneeseen etsimään särkylääkettä.

Lysähdin sohvalle ja sammutin turhat valot. Akseli ilmestyi keittiöstä.

”Haluatko, että lähden?” kuulin hänen kysyvän. Mietin hetken.

”En… voitko jäädä tänne?” kysyin varovaisesti.

Akseli istahti viereeni ja veti selkänojalta huovan jonka hän kääri ympärilleni.

Kiersin käteni Akselin ympärille ja nojasin päätäni hänen rintaansa vasten. Tuntui hyvältä nojata häneen. Hän silitteli hiuksiani.

”Tuoksut hyvältä…”

”Mitä sanoit?” Akseli kysyi hämmästyneenä.

”Mmm… en mitään”, mutisin hänen rintaansa vasten. Tiesin Akselin kyllä kuulleen.

Simply the best

Osa 6

Sunnuntai 17.4

Elena,

Luulin todella pystyväni tekemään tämän paremmin. En voi tulla jouluna.

Minulla on joku toinen. Anteeksi. Olen pahoillani, että tämä päättyi näin. Ja hyvää syntymäpäivää, näin hiukan etuajassa.

Teemu

Maanantai 18.4

Minua ei huvittanut lähteä. Mihinkään. Tiesin luennon alkavan kymmenen minuutin päästä. Ensimmäistä kertaa, jätin sen väliin. Vedin peittoa ylemmäs. Ei voinut olla totta, että Teemu oli jättänyt minut monen vuoden seurustelun jälkeen. En voinut uskoa sitä.

Seinät tuntuivat kaatuvan päälle.

Joku toinen?

Teemulla oli joku toinen.

Tiistai 19.4

Noora lähetti viestin. Se oli varmaan tuhannes kerta. En ollut lukenut ainuttakaan. Noora oli yrittänyt soittaa, mutta olin laittanut puhelimen äänettömälle.

Keskiviikko 20.4

Noora uhkasi tulevansa käymään. Hädissäni vastasin olevani kuumeessa. En haluaisi häntä tänne. En halunnut ketään luokseni. Tai halusin, mutta se kenet halusin, ei halunnut tulla.

Ilmoitin töihin, etten tulisi tänään iltavuoroon.

Noora pommitti koko päivän minua viesteillä. Halusi tietää haluaisinko kaupasta jotain tai tarvitsisinko seuraa.

En. Halusin olla yksin.

Perjantai 21.4

Ovikello soi. Hautauduin yhä syvemmälle sänkyyni. Se soi uudelleen, tällä kertaa vaativammin. Moneen kertaan.

Lopulta nousin ylös ja kävelin peitto ympärilläni eteiseen. Avasin ovea sen verran kuin turvalukko antoi myötä.

”Mene pois”, sanoin näkemättä kuka oveni takana oli. Joku naurahti. Se ei ollut Noora.

”Päästätkö minut sisään?” Kristian kysyi.

”En”, vastasin. Mitä ihmettä Kristian teki minun ovellani?

”Noora kertoi että olet sairas.”

”En halua vieraita.”

”Entä kahvia? Suklaata?”

”En, jos siinä samalla sinut on päästettävä sisään”, vastasin. Kristian naurahti.

”Oletko aina noin epäkohtelias?” hän kysyi.

Minä en vastannut vaan suljin oven.

Kristian soitti kelloa uudestaan. Kirosin koko typerän kellon ja sen soittajan hornan tuuttiin. Pirinä loppui.

Viimein.

Kuulin kolinaa, ja sitten Kristianin äänen.

”Oletko kunnossa?” hän kysyi. Tuijotin ovea. Puhuiko hän postiluukusta?

Kävelin oven eteen.

”Mene pois”, sanoin.

”Sano vain, oletko kunnossa.”

”Olen.”

”Et ole”, Kristian vastasi.

Huokaisin turhautuneena.

”Jos et kohta mene, soitan poliisit paikalle kotirauhan häiritsemisestä”, uhosin. Kristian hörähti.

”Kerrotko vielä minkä lakipykälän mukaan kotirauhan häiritseminen on kiellettyä?”

”Mene pois”, toistin.

”Soita jos tarvitset minua. Ainiin, ja Noora on huolissaan sinusta”, Kristian sanoi ennen kuin postiluukku kolahti kiinni. Kuulin Kristianin askeleet portaikossa.

Kristianin mentyä avasin puhelimeni.

Se hälytti kerta toisensa jälkeen saapuneista viesteistä.

Niitä oli tullut jokaiselta. Nooralta, Kristianilta, Henriltä, Akselilta ja jopa Teemulta. Kyyneleet tulvivat taas poskiani pitkin.

Noora oli selvästikin antanut numeroni sekä Kristianille että Akselille.

Poistin lukematta suurimman osan viesteistä, sillä uusia tulvi koko ajan. Hädissäni nyyhkytin alati piippaava kännykkä kädessäni.

Lopulta viestejä ei enää tullut.

Kävin niitä läpi jaksamatta ja haluamatta lukea niitä kunnolla. Nooran viestin vaihtelivat uhoamisesta aneluun.

Kristianin ja Akselin viestit kaikki anelivat minua vastaamaan ja kertomaan olinko kunnossa.

Yksi Nooran viesti sanoi, että hän soittaisi itse Teemulle ja kysyisi mikä oli vikana. Tottakai Noora oli arvannut.

Teemu pyysi viestissään anteeksi. Taas. Poistin viestin.

Henri kertoi Nooran olevan huolissaan ja pyysi minua soittamaan. En uskaltanut soittaa Nooralle. Noora oli kuitenkin liian huolissaan, jotta pystyisi puhumaan järkevästi. Puhelin piippasi taas. Viesti oli Nooralta.

Elena kiltti, soitin Teemulle. Hän suuttui. Mitä on tapahtunut?

Tuijotin viestiä.

Lopulta soitin Nooralle.

”Mitä tapahtui?” Noora karjaisi puhelimeen. ”Mä soitin Teemulle. Se suuttui mulle. Mitä helvettiä on tapahtunut?”

Kuulin Henrin vaimean äänen taustalla.

”En rauhotu! En ennen kuin Elena kertoo, että kaikki on kunnossa!” Noora huusi osittain puhelimeen osittain Henrille. En ehtinyt sanoa mitään, kun puhelimen toisessa päästä alkoi kuulua kolinaa ja Nooran epämääräistä murinaa.

”Noora?” kysyin varovaisesti.

”Hei Elena”, kuulin Henrin äänen puhelimesta. Noora huusi jotain taustalla.

”Noora ei ole nyt ihan siinä kunnossa, että pystyisi puhumaan. Mitä on tapahtunut?” Henri kuulosti huolestuneelta. ”Ajoit kuulemma Kristianin pois sieltä?” Henri kuulosti hivenen huvittuneelta.

”Anna se hemmetin puhelin.” Kuulin Nooran marisevan.

”Pitäisikö meidän tulla käymään siellä?” Henri kysyi. Noora huusi heti myöntävän vasutauksen.

Katseeni käväisi nopeasti maassa lojuvissa nenäliinoissa.

”Ei! Älkää tulko!”

”Elena sano nyt vain, mitä Teemu on sanonut sinulle”, Henri pyysi.

”Laita se puhelu edes kajarille”, Noora aneli Henriltä.

”Teemulla on joku toinen”, sanoin. Yritin kuulostaa mahdollisimman tyyneltä, mutta se epäonnistui täydellisesti. Kuulin Nooran kiroavan. Silmäni täyttyivät taas kyynelistä.

”Odota Elena, me ollaan siellä hetkessä”, Noora sanoi.

”Ei, älkää tulko. Ihan totta”, sanoin pyyhkiessäni silmiäni. ”Mä en päästä teitä sisään”, sanoin ja yritin kuulostaa uhkaavalta. En halunnut vieraita.

”Hahah”, Noora tuhahti. ”Kenet sä sit päästät sisään?”

”En ketään”, sanoin etsiessäni katseellani puhdasta nenäliinaa.

”Elena, sä et oo liikkunut sieltä mihinkään viiteen päivään”, Noora sanoi huolissaan.

”Mä ol-” aloitin.

”Äläkä sano, et oot ollu kipeä”, Noora sanoi tiukasti.

”Hei telkkarista alkaa Sinkkuelämän uusinnat. Pitää mennä kattomaan”, sanoin katkerana painottaen Sinkkuelämää. Ennen kuin Noora ehti sanoa sanaakaan, suljin puhelimen.

Simply the best

Osa 5

Keskiviikko 13.4

Teemulta oli tullut sähköposti.

Elena,

En usko, että sinun kannattaa tulla kesällä. Nimittäin minun kesäni on niin täynnä opiskeluun ja töihin liittyviä asioita, ettei minulla olisi kunnolla aikaa sinulle.

Mietitään vielä sitä, tulenko sinne jouluna.

Teemu

Luin viestin monta kertaa läpi. Mitä ihmettä? Mitä miettimistä missään matkoissa oli? Tai joulussa? Teemuhan oli jo luvannut tulevansa. Eikö hän halunnutkaan tulla?

Torstai 14.4

Menin luentojen jälkeen taas kirjastoon. Vilkaisin kelloa. Minulla olisi melkein kaksi tuntia aikaa, ennen kuin työvuoroni alkaisi.

”Elena?”

Minä käännyin katsomaan taakseni.

”Mitäs sä täällä?” kysyin Akselilta. Akseli viittoi kirjoja päin. Hetken olimme kumpikin vaivaantuneita.

”Lähetkö kahville?” Akseli kysyi lopulta.

”Kahville?” kysyin. Akseli nyökkäsi. Minä vilkaisin tavaroihini. Sitten kelloon. Edelleen oli melkein kaksi tuntia aikaa.

”No joo. Mut mul on reilu tunti aikaa”, sanoin.

”Kiire?” Akseli kysyi.

”Töitä.” Työskentelin pienessä kahvilassa Kaisaniemessä.

Akseli nyökkäsi ymmärtäväisenä.

Akseli oli itse asiassa mukavaa seuraa. Huomasin nauravani paljon hänen kanssaan. Emme jutelleet viime viikonlopusta, emme Noorasta tai Kristianista. Eikä Akseli kertaakaan kysynyt Teemusta. Puhuimme elokuvista, kirjoista, harrastuksista ja töistä.

Äkkiä huomasinkin olevani myöhässä.

”Mun on ihan pakko mennä”, sanoin kaivaessani lompakkoani, maksaakseni kahvini.

”Mä tarjoan”, Akseli sanoi äkkiä. Hän hymyili.

”Ei kyl mä…” aloitin.

”Sä voit tarjota ens kerralla”, Akseli sanoi. Minä huokaisin ja hymyilin.

”Okei. Kiitos”, sanoin noustessani.

Lauantai 16.4

Pyyhkäisin pöydän ohi mennessäni. Laskin likaiset lasit tasolle. Kello kilahti, oven avautuessa.

 Kahvilassa oli tänään käynyt paljon asiakkaita. Seisoin tiskin takana ja selasin vihosta eilisiä muistiinpanoja luennolta.

Joku yskäisi. Nostin katseeni.

”Hei”, Akseli sanoi hymyillen. Minä tuijotin hetken hämmästyneenä, kunnes tokenin.

”Moi, mitäs saisi olla?” kysyin hymyillen.

”Kävelin tosta ohi, ja olin näkevinäni sut, ja tulin morjestamaan”, Akseli sanoi. ”Mut sä taisit olla mulle kahvin velkaa”, hän jatkoi virnistäen.

”Maidolla vai ilman?” kysyin etsiessäni kuppia.

”Ilman.”

”Ole hyvä”, sanoin kun ojensin hänelle höyryävän kahvin.

Puhelimeni soi. Teemun nimi välkkyi ruudussa.

”Anteeksi, tähän on pakko vastata”, sanoin Akselille ja pujahdin takahuoneeseen.

”Moi”, vastasin iloisesti.

”Hei, kuule mulla on vähän asiaa”, Teemu sanoi.

”No, siksi sä varmaan soititkin. Mut kuule, eikö siel oo aika myöhä?”

”Joo on…”

”Arvaa mitä, mä laskin, että mul vois olla varaa tulla käymään siellä loppu kesästä”, sanoin.

”Joo se olis kivaa.”

Minä olin kysymässä mitä Teemulle kuului, mutta hänen äänensä sai minut hiljenemään. Hänen äänensävynsä oli jotenkin vaivautunut.

”Mitä asiaa sulla oli?” kysyin varovaisesti. Teemu huokaisi.

”Ei mitään. Halusin kuulla sun äänen.”

”Sori, mut mä oon töissä, en ehdi jutella kovin kauaa”, vastasin.

Toisesta päästä kuului vaimeaa puhetta.

”Etkö sä oo kotona?” kysyin äkkiä.

”Olen, miten niin?” Teemu kysyi.

”Onko sulla joku vieras?” kysyin. ”Ihan ku joku nainen olis puhunut siellä...”

Teemu naurahti vaivaantuneesti.

”Ei täällä muita ole”, hän sanoi.

”Ai. Mä varmaan kuulin omiani”, naurahdin.

Minulle jäi omituinen olo puhelun jälkeen. Menin hämmentyneenä, kulmat kurtussa takaisin tiskille. Akseli oli siellä edelleen hörppimässä kuumaa kahviaan.

Hän katsoi minua kysyvästi.

”Jotain vakavaa?” Akseli kysyi.

”Ei… omituista vain…” vastasin epäröiden.

Akseli naurahti.

Pudistin päätäni. ”Ei. Ei se ollut”, sanoin lähinnä itselleni. ”Teemu soitti Australiasta. Se oli mukava puhelu.”

Simply the best

Osa 4

(jatkoa lauantai 8.4)

Istuimme pihalla grillaamassa. Se oli ollut Nooran idea. Hänestä mökillä piti aina grillata. Ilma oli viilentynyt illan myötä.

”Mä käyn hakemassa lisää vaatetta”, sanoin noustessani penkiksi kannetun tukin päältä.

”Tuotko samalla ne juomat sieltä jääkaapista?” Henri kysyi minulta.

”Joo.”

Nappasin villapaidan takin alle.

Ovi kolahti.

Tullessani alas huomasin Kristianin nojailevan tiskipöytään.

Minä menin jääkaapille ja nostelin juomat sieltä pöydälle.

”Montako me tarvitaan?” kysyin Kristianilta samalla. Hän ei vastannut, vaan astahti eteeni.

Kristian nojautui lähemmäs. Viime hetkellä tajusin, mitä oli tapahtumassa. Tyrkkäsin Kristiania ja livahdin kauemmas. Kristian katsoi minua virnistäen.

”Vaikeasti tavoiteltava?” hän virnisti. ”Älä jaksa esittää.”

Minä hypähdin taas kauemmas. Otin äkkiä juomat, jotka olin esille ehtinyt ottaa.

”Ei kun mä seurustelen jo”, sanoin samalla kun kävelin rivakasti ulko-ovea päin.

”No miks et ottanut sitä tänne mukaan? Oot näyttäny yksinäiseltä”, Kristian huikkasi perääni. Minä melkein juoksin muiden luokse grillipaikalle.

”Noinko vähän niitä oli?” Henri kysyi nähdessään juomat mitä kannoin.

”Ei ku Kristian taitaa tuoda loput”, vastasin hiljaa. Huomasin Nooran kummastuneen katseen.

Tanssiharjoitusten jälkeen kävelimme yhtä matkaa metrolle. Joku oli hypännyt metroraiteille, eivätkä metrot kulkeneet. Me lähdimme lähintä bussi pysäkkiä kohti. Nyt kotimatka kestäisi paljon kauemmin.

Istuimme tyhjällä bussipysäkillä. Hän kumartui lähemmäs. Perhoset lentelivät vatsassani. Lopulta hänen huulensa painuivat hellästi omiani vasten. Kiersin käteni Teemun niskaan ja vastasin suudelmaan varovasti. Se oli meidän ensisuudelma.

”Kauanko te ootte ollu yhdessä Mikon kanssa?” kysyin Aadalta. Aada näytti miettivän hetken. Noora ja Henri olivat hetkeä aiemmin lähteneet saunaan.

”Hmm. Onhan tässä jo jokunen vuosi menny…” hän sanoi mietteliäästi. ”Melkein nelisen vuotta.”

Hän hymyili aurinkoisesti.

”Onks sulla joku?” hän kysyi minulta. Eihän Aada tietenkään tiennyt Teemusta.

”Joo on”, vastasin.

Tunsin jonkun katsovan minua.

”Mutta Teemu on Australiassa”, jatkoin. Aada nyökkäsi ymmärtäväisenä.

”Aika kaukana”, hän totesi. Nyökkäsin. Minusta oli mukava, ettei Aada alkanut kysellä enempää. Hän muutenkin vaikutti mukavalta. Hän tajusi nopeasti, mistä aiheista ei kannattanut puhua paljoa. Hän nauroi myös paljon ja vaikutti avoimelta.

Sunnuntai 9.4

Noora ryntäili ympäriinsä siivoten viimeisiä sotkuja.

Mikko ja Aada olivat lähteneet jo aamulla. Jos he olisivat menneet suoraan Helsinkiin, olisin voinut mennä heidän kyydissä, mutta he kuulemma pysähtyisivät Turussa Mikon vanhempien luona. Olisin itseasiassa ilomielin mennyt heidän kyydissään, koska nyt jouduin taas samalle penkille Akselin ja Kristianin kanssa.

Minä autoin Nooraa, koska sillä tavalla välttelin Kristiania tehokkaasti. Jotenkin hän aina kuitenkin ilmestyi joka nurkan takaa iskien minulle silmää.

”Kiitos, oli kivaa”, sanoin, kun Henri pysäytti auton. Keräsin nopeasti tavarani, ja astuin autosta ulos. Noorakin nousi ja sulki oven perässään. Hän veti minut sivummalle.

”Tapahtuko jotain?” hän kysyi.

”Ei miten niin?” kysyin mahdollisimman normaalilla äänensävyllä. Huomasin Nooran olan yli, että Akseli, Henri ja Kristian katselivat meitä. Noorakin vilkaisi autoa. Kääntyessään katsomaan minua uudestaan hän rypisti otsaansa.

”Elena…” Noora huokaisi.

”Kristian yritti suudella mua”, sanoin lopulta. Noora vilkaisi toistamiseen olkansa ylin autoa. Sitten hän kääntyi katsomaan minua ja virnisti.

”Ihan tosi?”

”Joo. Ja mä pakenin äkkiä paikalta. Noora, mä seurustelen Teemun kanssa”, muistutin Nooraa.

”Ja se asuu Australiassa”, Noora huokaisi.

”Siitä ei tarvitse muistuttaa koko ajan, mä tiedän sen kyllä”, mutisin.

”Okei sori. Mut luuletko sä oikeesti, et Teemuki elää selibaatissa niin ku joku munkki?”

Minä hätkähdin.

”Teemu ei pettäis mua”, sanoin jyrkästi. Noora huokaisi.

”Ihan miten vaa. Mä ymmärrän kyl. Kristian osaa olla välillä ärsyttävä”, hän sanoi. Henri painoi tööttiä.

”Jutellaan toiste. Heippa”, Noora huokaisi. Hän halasi minua ja juoksi takaisin autolle.

Kaivelin taskustani avaimia, ja käteeni osui niiden lisäksi myös paperinpalanen. Sen päällä luki Elena.

Taittelin sen auki samalla kun avasin oven. Huokaisin turhautuneena. Lapussa oli numero ja sen alla nimi Kristian. En minä tarvinnut Kristianin numeroa, tai en ainakaan siinä mielessä, että pyytäisin häntä ulos.

Päätin lähettää Teemulle sähköpostia.