Sunnuntai 17.4
Elena,
Luulin todella pystyväni tekemään tämän paremmin. En voi tulla jouluna.
Minulla on joku toinen. Anteeksi. Olen pahoillani, että tämä päättyi näin. Ja hyvää syntymäpäivää, näin hiukan etuajassa.
Teemu
Maanantai 18.4
Minua ei huvittanut lähteä. Mihinkään. Tiesin luennon alkavan kymmenen minuutin päästä. Ensimmäistä kertaa, jätin sen väliin. Vedin peittoa ylemmäs. Ei voinut olla totta, että Teemu oli jättänyt minut monen vuoden seurustelun jälkeen. En voinut uskoa sitä.
Seinät tuntuivat kaatuvan päälle.
Joku toinen?
Teemulla oli joku toinen.
Tiistai 19.4
Noora lähetti viestin. Se oli varmaan tuhannes kerta. En ollut lukenut ainuttakaan. Noora oli yrittänyt soittaa, mutta olin laittanut puhelimen äänettömälle.
Keskiviikko 20.4
Noora uhkasi tulevansa käymään. Hädissäni vastasin olevani kuumeessa. En haluaisi häntä tänne. En halunnut ketään luokseni. Tai halusin, mutta se kenet halusin, ei halunnut tulla.
Ilmoitin töihin, etten tulisi tänään iltavuoroon.
Noora pommitti koko päivän minua viesteillä. Halusi tietää haluaisinko kaupasta jotain tai tarvitsisinko seuraa.
En. Halusin olla yksin.
Perjantai 21.4
Ovikello soi. Hautauduin yhä syvemmälle sänkyyni. Se soi uudelleen, tällä kertaa vaativammin. Moneen kertaan.
Lopulta nousin ylös ja kävelin peitto ympärilläni eteiseen. Avasin ovea sen verran kuin turvalukko antoi myötä.
”Mene pois”, sanoin näkemättä kuka oveni takana oli. Joku naurahti. Se ei ollut Noora.
”Päästätkö minut sisään?” Kristian kysyi.
”En”, vastasin. Mitä ihmettä Kristian teki minun ovellani?
”Noora kertoi että olet sairas.”
”En halua vieraita.”
”Entä kahvia? Suklaata?”
”En, jos siinä samalla sinut on päästettävä sisään”, vastasin. Kristian naurahti.
”Oletko aina noin epäkohtelias?” hän kysyi.
Minä en vastannut vaan suljin oven.
Kristian soitti kelloa uudestaan. Kirosin koko typerän kellon ja sen soittajan hornan tuuttiin. Pirinä loppui.
Viimein.
Kuulin kolinaa, ja sitten Kristianin äänen.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi. Tuijotin ovea. Puhuiko hän postiluukusta?
Kävelin oven eteen.
”Mene pois”, sanoin.
”Sano vain, oletko kunnossa.”
”Olen.”
”Et ole”, Kristian vastasi.
Huokaisin turhautuneena.
”Jos et kohta mene, soitan poliisit paikalle kotirauhan häiritsemisestä”, uhosin. Kristian hörähti.
”Kerrotko vielä minkä lakipykälän mukaan kotirauhan häiritseminen on kiellettyä?”
”Mene pois”, toistin.
”Soita jos tarvitset minua. Ainiin, ja Noora on huolissaan sinusta”, Kristian sanoi ennen kuin postiluukku kolahti kiinni. Kuulin Kristianin askeleet portaikossa.
Kristianin mentyä avasin puhelimeni.
Se hälytti kerta toisensa jälkeen saapuneista viesteistä.
Niitä oli tullut jokaiselta. Nooralta, Kristianilta, Henriltä, Akselilta ja jopa Teemulta. Kyyneleet tulvivat taas poskiani pitkin.
Noora oli selvästikin antanut numeroni sekä Kristianille että Akselille.
Poistin lukematta suurimman osan viesteistä, sillä uusia tulvi koko ajan. Hädissäni nyyhkytin alati piippaava kännykkä kädessäni.
Lopulta viestejä ei enää tullut.
Kävin niitä läpi jaksamatta ja haluamatta lukea niitä kunnolla. Nooran viestin vaihtelivat uhoamisesta aneluun.
Kristianin ja Akselin viestit kaikki anelivat minua vastaamaan ja kertomaan olinko kunnossa.
Yksi Nooran viesti sanoi, että hän soittaisi itse Teemulle ja kysyisi mikä oli vikana. Tottakai Noora oli arvannut.
Teemu pyysi viestissään anteeksi. Taas. Poistin viestin.
Henri kertoi Nooran olevan huolissaan ja pyysi minua soittamaan. En uskaltanut soittaa Nooralle. Noora oli kuitenkin liian huolissaan, jotta pystyisi puhumaan järkevästi. Puhelin piippasi taas. Viesti oli Nooralta.
Elena kiltti, soitin Teemulle. Hän suuttui. Mitä on tapahtunut?
Tuijotin viestiä.
Lopulta soitin Nooralle.
”Mitä tapahtui?” Noora karjaisi puhelimeen. ”Mä soitin Teemulle. Se suuttui mulle. Mitä helvettiä on tapahtunut?”
Kuulin Henrin vaimean äänen taustalla.
”En rauhotu! En ennen kuin Elena kertoo, että kaikki on kunnossa!” Noora huusi osittain puhelimeen osittain Henrille. En ehtinyt sanoa mitään, kun puhelimen toisessa päästä alkoi kuulua kolinaa ja Nooran epämääräistä murinaa.
”Noora?” kysyin varovaisesti.
”Hei Elena”, kuulin Henrin äänen puhelimesta. Noora huusi jotain taustalla.
”Noora ei ole nyt ihan siinä kunnossa, että pystyisi puhumaan. Mitä on tapahtunut?” Henri kuulosti huolestuneelta. ”Ajoit kuulemma Kristianin pois sieltä?” Henri kuulosti hivenen huvittuneelta.
”Anna se hemmetin puhelin.” Kuulin Nooran marisevan.
”Pitäisikö meidän tulla käymään siellä?” Henri kysyi. Noora huusi heti myöntävän vasutauksen.
Katseeni käväisi nopeasti maassa lojuvissa nenäliinoissa.
”Ei! Älkää tulko!”
”Elena sano nyt vain, mitä Teemu on sanonut sinulle”, Henri pyysi.
”Laita se puhelu edes kajarille”, Noora aneli Henriltä.
”Teemulla on joku toinen”, sanoin. Yritin kuulostaa mahdollisimman tyyneltä, mutta se epäonnistui täydellisesti. Kuulin Nooran kiroavan. Silmäni täyttyivät taas kyynelistä.
”Odota Elena, me ollaan siellä hetkessä”, Noora sanoi.
”Ei, älkää tulko. Ihan totta”, sanoin pyyhkiessäni silmiäni. ”Mä en päästä teitä sisään”, sanoin ja yritin kuulostaa uhkaavalta. En halunnut vieraita.
”Hahah”, Noora tuhahti. ”Kenet sä sit päästät sisään?”
”En ketään”, sanoin etsiessäni katseellani puhdasta nenäliinaa.
”Elena, sä et oo liikkunut sieltä mihinkään viiteen päivään”, Noora sanoi huolissaan.
”Mä ol-” aloitin.
”Äläkä sano, et oot ollu kipeä”, Noora sanoi tiukasti.
”Hei telkkarista alkaa Sinkkuelämän uusinnat. Pitää mennä kattomaan”, sanoin katkerana painottaen Sinkkuelämää. Ennen kuin Noora ehti sanoa sanaakaan, suljin puhelimen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti