Fuksianpunainen pioni

Osa 20

Nina

Kuinka tuo kehtasi?! Saakelin paskiainen!

Tiesin ettei käytävä ollut paras paikka raivoamiselle, mutta mitäs oli itse karannut.

”Sinuna antaisin olla viimeinen kerta kun-” uhosin ja iskin jälleen nyrkilläni hänen vatsaansa. Uskomattoman kova vatsa. Hitto jos vain saisin jostain nyrkkiraudan…

”Tai mitä? Muru uhkailetko sinä minua?” Ethan kysyi naurahtaen. Korvissani suhisi.

”En ole sinulle mikään MURU!”

”Jestas, rauhoitu nyt vähän nainen”, Ethan sanoi ja yritti napata ranteestani kiinni.

Löin hänen kättään ja hän jätti yrityksensä siihen.

”Sinä SALAKUUNTELIT meitä!” kiljuin uudestaan. Okei, taisin suurennella asioita hiukan, mutta tuon itseään täynnä olevan kakaran tuli oppia kenen kanssa hän oikein oli tekemisissä.

Läheinen ovi lennähti auki ja samalla Ethan käänsi minut selkä itseään vasten ja asetti kätensä suulleni.

Luke seisoi tukka sekaisin boksereissa ovella lakanaan kietoutunut Kathy olkansa yli kurkistellen. Hänenkään kampaus ei enää ollut kovinkaan edustuskelpoinen. Ethan oli huomannut varmasti saman, sillä hytkyi hiukan naurusta.

”Onko pakko mesota käytävässä?” Luke murahti.

Minä yritin esittää vastalausetta mutta se muuttui mutinaksi Ethanin kättä vasten.

”Nina on aivan hipi hiljaa tästä eteenpäin”, Ethan lupasi takaatani. ”Vai mitä muru?”

Esitin taas haukkujen ryöpyn suoraan Ethanin käteen.

Luke katsoi minua arvioivasti.

”Sori kun me… keskeytettiin jotain”, Ethan sanoi virne äänessään. Hän koppasi minut olkapäälleen ja lähti marssimaan kohti huonetta jonka olimme juuri jättäneet.

”Laske minut alas saakelin-” Iskin nyrkkini hänen selkäänsä vasten.

Ovi lämähti kiinni takanamme keskeyttäen kiroukseni.

Ethan kiepautti minut käsivarsilleen. Tuijotimme hetken toisiamme sanomatta mitään. Minä lähes unohdin että olin vihainen.

Kun hänen kasvonsa lähenivät turhan paljon, pyristelin itseni vapauteen.

”Älä unta näe”, sihahdin ja marssin huoneen toiselle puolelle ja naksautin kylpyhuoneen oven lukkoon epäröimättä.

Rick

”Steven, anna sen oven olla”, totesin varmaan kymmenennen kerran. Steven vain mulkaisi minua ja irrotti puukkonsa jälleen ovesta. Hän ei ollut niitä kärsivällisimpiä tyyppejä. Häntä turhautti kellarissa istuminen.

”Luke ei pidä tuosta”, Anthony totesi viitaten puukon jättämiin jälkiin.

Puukko kolahti jälleen oveen. Sen tasainen pinta oli ollut historiaa jo muutaman päivän ajan.

”Ärsyttää”, Steven murahti. Eipä yllättänyt. En minäkään riemusta hyppinyt, mutta ehkä pian olisi toiminnan aika.

”Hoe vain itsellesi että halusit itse mukaan”, Anthony totesi ja väänsi jalkansa risaisen sohvan käsinojalta lattialle. Hän vääntäytyi huokaisten ylös natisevalta sohvalta.

”Lähden kierrokselle”, hän totesi vetäessään asevyön paitansa päälle.

Stevenin hauis jännittyi taas ja sekunnin murto-osan jälkeen puukko rusahti sentin oven kahvan yläpuolelle.

”Ja syömään?” Steven kysyi. Anthony pyöritteli hetken päätään ennen kuin nyökkäsi.

”Jos jonkun siinä matkalla löytäisi”, hän totesi vetäessään takin niskaansa. Steven unohti puukkonsa samantien. Miten ärsyttävä ilmaus, ajattelin vaikka tosin käytin itse aivan samaa. Tiesimme kaikki vallan hyvin, ettei meidän kauaa tarvitsisi etsiä että löytäisimme pahaa aavistamattoman saaliin.

”Jonkun? Minä tarvitsen muutaman”, Steven totesi viileästi. ”Haluan naida ja tappaa.”

Kathy

Hivuttauduin varovaisesti Luken käsivarren alta. Hän murahti unissaan, muttei kuitenkaan herännyt. Mahani murisi vaativasti ja hiivin hiljaa huoneen ovelle. Tunnustelin lattiaa hetken ennen kuin löysin Luken t-paidan jonka pujotin päälleni.

Koko talo oli hiljainen. Käytävässä katseeni kohdistui hetkeksi huoneen oveen, jonka takana tiesin Ninan nukkuvan. Ja varmaan Ethanin myös.

Käteni liukui kaiteella laskeutuessani alas. En viitsinyt sytytellä valoja mutta keittiössä napsautin työtason lampun päälle. Jopa sen valo sai minut hetkeksi räpyttelemään silmiäni.

Nappasin jääkaapista leipätarvikkeet ja laatikosta paistinpannun. Hassua, miten keittiökin oli jo ehtinyt tulla täällä niin tutuksi. En enää muistanut kunnolla oman asuntoni…

Laskin täytetyn leipäni pannulle hiljaa hyräillen ja jäin nojailemaan työtasoa vasten odottaessani leivän valmistumista.

Äkkiä huomasin tuijottavani alakerran käytävän yhtä tiettyä ovea. Kellarin ovea, jonka tummat rajat erottuivat pimeydestä.

Oloni muuttui tukalaksi ja hetken kaduin, etten ollut herättänyt Lukea seurakseni. Etsin kaapista lautasen kääntämättä katsettani ovesta hetkeksikään. Rauhallinen tyyneys joka vielä hetki sitten oli kuplinut sisälläni, oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

”Hermostuttaako jokin?” kuulin tumman äänen jostain keittiön varjoista.

Kiljahdin pelästyneenä ja käännyin automaattisesti ääntä kohti. Sydämeni hakkasi tietään ulos rinnastani.

Mies astahti valokiilaan niin että erotin hänet.

”Yöpalalla vai?” Steven kysyi matalasti. Minä nielaisin vaivalloisesti.

”Niin…” mutisin ja vilkaisin olkani yli leipää.

”Minullekin maistuisi”, Steven sanoi ja tuijotti minua. Inhottava olo puristi rintaani. Vilkaisin työtasolla olevia leipätarvikkeita.

Steven huomasi katseeni ja naurahti.

”Tuo on kuin tuhkaa”, hän sanoi ja siirsi kiiluvat silmänsä takaisin minuun.

Portaikosta kuuluva kolina sai meidän molempien katseet kääntymään. Luke harppoi suoraan keittiöön. Hän vilkaisi minua huolissaan ja asettui minun ja Stevenin väliin.

”Mielenkiintoinen ajankohta”, hän murahti Stevenille.

”Tietääkseni en ole sinulle tilivelvollinen, mutta tulin juuri... noh, syömästä.” Stevenin ääni hiljeni olemattomiin uhkaavasti.

”Luulin tehneeni selväksi, ettei sinulla ole missään tilanteessa mitään asiaa Kathylle”, Luke totesi jättäen Stevenin selityksen omaan arvoonsa.

”Pääsi unohtumaan”, Steven totesi.

Tunsin kuinka Luke jännittyi entisestään ja painoin käteni Luken paljaalle selälle. En halunnut että hän alkaisi rähinöidä keskellä yötä.

”Puhutaan huomenna. Tehdään asia selväksi”, Luke murahti Stevenille ennen kuin vilkaisi olkansa yli minua.

”Ota leipäsi, mennään takaisin”, hän sanoi minulle. Hänen suunsa oli kireä mutta ääni pehmeä. Nyökkäsin vaitonaisesti. Luke käänsi nopeasti levyn pois päältä ja tarttui toiseen käteeni.

Kävelin kiltisti hänen edellään pois ahdistavasta tilanteesta.

”Satuttiko hän sinua? Ei kai hän koskenut sinuun?” Luken kysyi heti kun pääsimme takaisin yläkerran huoneeseen. Hänen äänestä kuulsi huoli. Hänen katseensa tutki minua pienen pöytälampun valossa minun näykkiessäni leipääni.

”Olen kunnossa”, vakuutin ja laskin leivän yöpöydälle.

”Sinä kiljuit”, Luke sanoi synkästi ja veti minut lähelleen.

”Steven vain yllätti minut”, sanoin hiljaa ja painauduin tiiviimmin Lukea vasten.

”Olisit herättänyt minut, kun lähdit”, hän mutisi hiuksiini.

”En tajunnut”, kuiskasin ja piilotin kasvoni miehen kaulaan. Hän hymähti vastaukseksi.

jatkuu

A/N: Hei vaan kaikille! Tiedän, siitä on ikuisuuuus kun viimeksi jatkoin näitä novelleja, mutta tässä teille jatkoa. Ja hurjan iso kiitos kaikille kommentoijille ja ahkerille lukijoille. Pakkoa sanoa, että hämmästyn (iloisesti) joka kerta kun näen uuden kommentin! Minä vetäydyn tästä taas ylhäiseen yksinäisyyteeni jatkamaan muita novelleja....