Kathy
Luke puhui hiljaa mutta saatoin kuulla kaiken. Pienimmänkin
äänen muutoksen, jokaisen hengenvedon, pienen tauon, kaiken.
”Olin elänyt kiertolaiselämää.
Muuttaen siltä tänne, kulkien aina vain eteenpäin, tietämättä itsekään minne.
Sain aikaan omituisia katoamisilmoituksia ja tuntui kuin verivana olisi jäänyt
aina jälkeeni.
Muistin selvästi
kapakoiden tunkkaisen ilman, kaiken sen savun. Ne olivat helpoimpia paikkoja.
Kukaan ei huomannut jos joku yksinäinen ihminen siltä katosi.
En tiedä kauanko sitä
jatkui. Olin harvoin törmännyt kehenkään kaltaiseeni, joskus vastaan saattoi
tulla joku kiertolainen. Kun tulin tänne, tähän kaupunkiin, minun oli tarkoitus
vain olla täällä yön yli ja jatkaa sitten rannikolle. Tavalliseen tapaani olin
yhdessä kapakassa. Koko illan minulla oli ollut omituinen olo. Kuin minua olisi
tarkkailtu. Illan kuluessa kapakassa syntyi tappelu. Syy oli harmiton, mutta
tappeli tuntui keräävän osallistujia hiukan liikaakin. Eräs mies tappeli siellä
etunenässä, selvästi erisarjassa kuin muut. En tajunnut, että hän oli demoni
ennen kuin hän istui vastapäätäni. Hän ei ollut samanlainen kuin ne, joihin
olin aiemmin törmännyt. Hän jätti tappelun ja istui minua vastapäätä napaten
matkalla jonkun tappelussa olevan oluen mukaansa.
”Taidat olla uusi
täällä”, hän sanoi ja hörppäsi oluttaan.
”Ohi kulkumatkalla
vain”, vastasin synkästi. Tarkoitukseni ei ollut tehdä ystäviä. Ethanin
erilaisuus tuntui kuitenkin mielenkiintoiselta. Se sai minut hämmentymään ja
samalla olemaan varuillaan. Hän ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin minä.
Olikohan hän puoliverinen?
”Entä sinä?” kysyin.
Peitin mielenkiintoni ja ääneni oli lähes pitkästynyt.
”Minä asun täällä”, hän
vastasi ”Olen muuten Ethan.”
Asuiko tuo täällä? En
ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa.
”Luke”, esittelin
itseni ja tartuin Ethanin ojentamaan käteen. ”Asut siis täällä?” varmistin.
Ethan nyökkäsi. ”No en
nyt täällä kapakassa, mutta tuossa parin korttelin päässä.”
Minä nyökkäsin
hitaasti. ”Vakituisesti vai?”
Ethan naurahti. ”Hämmentääkö
se?”
Pyörittelin päätäni
hetken. ”Kyllähän se. En ole tainnut tavata sinunlaistasi ennen. Oletko
puoliverinen?”
Ethan vilkaisi
ympärilleen, mutta kapakan melussa ja viereisen tappelun tiimellyksessä kukaan
ei kiinnittänyt meihin huomiota.
”En”, Ethan vastasi.
Vastaus sai minut miettimään oliko Ethan sittenkään demoni lainkaan.
”Ajattelet varmaan
etten ole demoni”, hän sanoi kuin lukien ajatukseni.
”Täytyy myöntää”,
vastasin.
”Niin, joitain uhrauksia
täytyy tehdä jotta voi asua ihmisten parissa”, Ethan sanoi. ”Ymmärrät varmaan,
ei tällainen elämä onnistu jos tappaa ympärillään olevia koko ajan.”
Tuo demoni ei tappanut
ihmisiä?”
”Vau, taidat olla
melkoinen demoni”, vastasin hiukan naurahtaen. Tai sitten täysi pehmo, jatkoin
mielessäni.
”Niin… Ironista toki
että olen vihandemoni”, Ethan sanoi ja hörppäsi juomansa loppuun.
Minulla oli mennä
juomat väärään kurkkuun. Vihandemoni joka ei tappanut ihmisiä? Ennen
kuulumatonta. Olin ymmärtänyt että vihandemonit olivat demoneista
vaarallisimpia. Siis ihmisille. Kyltymätön ihmislihan nälkä.
”Tuohon taitaa olla
melkoinen syy. Vai oletko tuosta vaan päättänyt ruveta vegaaniksi?” kysyin
hiukan naurahtaen.
Ethanin katse tummui. ”Tänne
on alkanut ilmaantua muitakin kuin vain demoneja”, hän sanoi puhuen hiukan
hiljempaa. ”Joitakin joille kannan kaunaa menneisyydestä. Vampyyrejä.”
Oho.
”Hitto”, vastasin
lopulta. Ethan nyökkäsi vakavana.
”Melkoinen riesa ja
lähes mahdoton löytää.”
”Miksi sinä haluat
löytää ne?” kysyin.
”Kostaakseni jotain.”
Tuon täytyi olla
hullu. ”Yksin vai? Anteeksi nyt vain, mutta vaikka olet vihandemoni, epäilen että
pärjäisit vampyyrejä vastaan yksin.” Täysi mahdottomuus jos vastassa olisi
vampyyrilegioona.
”Tiedän, mutta kuolenpahan
yrittäessä.”
”Oletko hullu?” kysyin
naurahtaen.
”En. Olen tosissani.
Vampyyrit riistivät minulta jotain, jota en saa takaisin.”
Ethan tuntui olevan
tosissaan. No, minä en voinut häntä siinä estää. Jos hän halusi hyökätä
vampyyrien päälle, asia ei ollut minun päätettävissäni.
”No toivottavasti
onnistut kostomatkassasi”, sanoin noustessani ylös. ”Minä taidan jatkaa matkaa.”
Hullu demoni,
ajattelin astellessani ulos kapakasta. Ulkona minua vastassa oli viileän raikas
yöilma.
Kadut olivat autioita.
Kävelin pääkatua eteenpäin ja käännyin äkkiä pienemmälle kadulle ja siitä
samantien pimeän kujan varjoon.
Ethan ohitti kujan. Kuulin
hänen pysähtyvän.
”Kauanko ajattelit
seurata?” kysyin ja astuin takaisin kadulle.
Ethan käännähti ympäri
ja virnisti. ”Mahtaa olla melkoinen haaste suojelijademonille”, Ethan sanoi.
”En ymmärrä mitä
tarkoitat”, vastasin. Mistä tuo tiesi? Nyt en pääsisi jatkamaan matkaa. Saakeli,
minusta tulisi samanlainen pehmo kuin tuostakin.
”Olen kuullut, että
suojelijademoni päätyy auttamaan sitä joka sen tunnistaa. Pitääkö se paikkansa?”
Ethan kysyi.
Piti, hemmetti soikoon
piti.
”Mistä olet kuullut
sen?” kysyin.
”Usko pois, et ole
ensimmäinen demoni joka osuu tänne matkallaan. Pyydän palvelusta”, Ethan sanoi.
Kirottua. Ihmiset olivat
niin väärässä jos kuvittelivat demonien olevan läpensä pahoja. Helvetin helvetti,
en kyennyt edes kieltäytymään. Se kun oli luontoni.
”No?” kysyin
ärsyyntyneenä. Tiesin, että jos lähtisin tulisin jo muutamassa päivässä
takaisin. En saisi sielun rauhaa, jos minulla edes oli sielua, ellen
toteuttaisi tehtävääni.
”Pyydän apua. Olet oikeassa,
en pärjää niitä vastaan yksin.”
”Jos sinun takiasi
menetän henkeni tämän tehtävän takia, minä tapan sinut”, murisin vihaisena. En kuitenkaan
voinut kieltäytyä. En kyennyt. Kaikki vaistoni määräsivät minua ottamaan
haasteen vastaan.”
Huomasin kuinka Luken silmät muuttuivat vähitellen
normaaleiksi. En uskaltanut sanoa sanaakaan.
Äkkiä Luke käänsi katseensa minuun. Tuijotus oli
intensiivinen ja olisin halunnut paeta sen alta.
”Mitä tarkoittaa, että sinun on pakko auttaa?” kysyin
uteliaana.
”No ei aivan niin. Olen suojelijademoni, Kathy. Minun tehtäväni
on suojella.”
”Senkö takia olet jäänyt tänne?”
”Ethan tarvitsi apuani. Vaikka olenkin demoni, niin on
minussa hyviäkin puolia”, Luke sanoi.
Väistin Luken katsetta.
”Tuota… kauanko tuosta oikein on?” kysyin hiljaa.
”Kauan”, Luke vastasi hiukan vältellen.
”Ja olette vasta nyt löytäneet vampyyrit?” kysyin. Luke
nyökkäsi. Jestas. Olivatko he vain seisseet tumput suorina
vuosikymmenet. Kenties kauemminkin? Hengitykseni pysähtyi hetkeksi. Aikaa oli täytynyt kulua vaikka kuinka kauan, ja silti Luke
näytti niin nuorelta.
Käänsin katseeni pois Lukesta. ”Kuinka vanha sinä olet?”
kysyin hiljaa. Tiesin, etten halunnut kuulla vastausta.
Luke ei vastannut mitään.
”Kuinka vanha sinä olet?” kysyin tiukemmin. Käänsin katseeni
takaisin Lukeen ja tiesin näyttäväni vihaiselta.
Luke oli hetken hiljaa. ”Melko vanha”, hän vastasi lopulta. ”Ikäkö
tässä sinua mietityttää?”
”Demonien vai ihmisten mittapuulla?” kysyin välittämättä
Luken jälkimmäisestä kysymyksestä.
”Kathy, ei sillä ole mitään väliä”,
Luke huokaisi ärsyyntyneenä.
”Millä? Sillä että olet kamalan vanha? Ei sillä ei näytä
olevan väliä. Mutta sinä olet tuollainen. Ja pysyt tuollaisena”, totesin lähes
syyttävästi. En tiedä miksi suutuin asiasta niin paljon.
”En minä voi sille mitään”, Luke korotti ääntään
puolustavasti.
”Juu et niin”, vastasin happamasti.
”No mikä sinulle nyt tuli?” Luke kysyi ärsyyntyneenä.
”No mikäköhän!”
”Olenko nyt liian vanha?” Luke kysyi. Hänen äänensä kuulosti
koko ajan vihaisemmalta.
”No et. Vaan kohta minä olen”, vastasin ja nostin kädet
puuskaan.
”Älä viitsi”, Luke huokaisi. Hän ei voinut olla huomaamatta
kuinka tosissani olin. ”Sinulla on vielä monta vuotta kirittävänä”, Luke sanoi
yrittäen lohduttaa minua.
”No entäs sitten kun olen kirinyt ne pari vuotta?” kysyin
hampaitani kiristellen. Entä sitten kun olisin Lukea vanhempi. Tai vanhemman
näköinen. Muutaman kymmenen vuoden päästä näyttäisin Luken äidiltä ja sitten
lopulta näyttäisin hänen isoäidiltä. Pudistelin inhottavan ajatuksen pois.
Luke huokaisin raskaasti. Tiesin, että tästä alkoi kehkeytyä
aivan turha riita. En kuitenkaan antavan periksi.
”Kathy, minä en voi tehdä asialle mitään. Yritä vain kestää
se”, Luke sanoi hitaasti.
Luke
Kathy mulkaisi minua. Ei kai hän nyt jostain pienestä
ikäerosta suuttunut. Herran jumala sentään. Miksi ikä oli naisille kaikki
kaikessa? Hän olisi voinut takertua vaikka siihen, mitä vampyyrit olivat
tehneet Ethanille. Mutta ei, kun ikä oli se josta piti nostaa kamala numero.
”En aio jäädä tänne jos parin kymmenen vuoden päästä minua
voisi luulla äidiksesi”, Kathy sihahti hampaidensa välistä.
”Ai olet siis jäämässä tänne?” kysyin ja virnistin. Okei,
tiesin että takertumalla tähän siirtäisin puheen pois tyhmästä riidasta.
Kathy hämmentyi eikä sanonut mitään.
”En minä sitä tarkoittanut”, hän murahti lopulta vihaisena.
”Ei se minua haittaa jos jäisit tänne vaikka koko
loppuelämäksi”, sanoin ja vedin Kathyn lähemmäs. Sanani saivat Kathyn ilmeen
taas synkkenemään. Hän mulkaisi minua vihaisena.
”Kuule, anna sen iän olla jo. Älä murehdi siitä vielä
hetkeen. Eikö sinua jäänyt mietityttämään mikään muu?” kysyin vihjaillen. Kathy
tuijotti minua miettien mitä olin hänelle äsken kertonut.
”Et kai tarkoita sitä Ethanin juttua?” Kathy kysyi.
Minä raaputin leukaani. ”Muistaakseni halusit tietää miksi
Stevenin tulo ei ollut mitenkään riemukas asia?” mutisin. ”Mutta ikähän sinua
heti mietitytti joten jutellaan siitä vielä vähän.”
”Älä viitsi. Kerro siitä Stevenistä”, Kathy sanoi vaatien.
”Ei kun ajattelin kuunnella vielä kuinka sinä äksyilet
ikäasioista. Onko sinulla jo nyt ikäkriisi?” Tiesin ärsyttäväni Kathyä. En vain
voinut olla piikittelemättä hiukan, kun tiesin miten helposti Kathy suuttui.
”Älä kokeile hermojani”, Kathy mutisi vihaisena.
Minä naurahdin.
”No miksi Ethan kantaa kaunaa?” kysyin kärsimättömänä.
Hätkähdin ja vilkaisin huoneen ovelle. Kathyn katse kääntyi
myös.
Ethan nojaili synkkänä ovenkarmiin. Kauanko hän oli ollut
siinä?
”Ne tappoivat minun siskoni”, Ethan sanoi. Hänen äänensä
värisi vihasta. Kathy vetäisi henkeä nopeasti.
”En tiennyt että sinulla oli sisko”, Kathy änkytti.
”Siitä on jo aikaa”, Ethan totesi.
”Miten Steven siihen liittyy?” Kathy kysyi. Pelkäsin, että
Ethanin raivo pääsisi valloilleen, Kathy ei tiennyt miten herkästä asiasta oli
kyse. Asia oli arka vaikka siitä olikin jo kulut kauan.
Huomasin Ethanin käden puristavan ovenkarmia. Vilkaisin
Ethania varoittavasti. En haluaisi ruveta korjaamaan hajonneita ovia.
”Sitä vaan, että Nina kyseli Kathyä”, Ethan sanoi tummalla
äänellä vastaamatta Kathyn kysymykseen. Kathy tuijotti Ethania suu auki. Ethan
katosi tuhkatuuleen.
Kathy vilkaisi minua ymmällään.
”Steven petti Ethanin siskon”, totesin synkästi. Kathy
tuijotti minua silmät suurina.
”Kuinka?” hän kysyi kuiskaten.
”Ella rakastui Steveniin. Kukaan ei tiedä oliko Stevenillä
Ellan kuolemaan osaa tai arpaa, mutta vampyyrit tappoivat Ellan, kun hänen piti
tavata Steven.”
”Ai”, Kathy sanoi hiljaa. ”Mahtoi olla rankkaa.”
”Niinpä. Mennään nyt sen Ninan luo”, totesin ja työnsin
Kathyä kohti ovea.
Oikein kiva osa oli. Tosin hieman häiritsi alun sekavuus piti vähä miettiä että mistä on kyse. Sen jälkeen oli oikein hyvä osa. Tyypillisesti mukaansa tempaavasti ja kuvailevasti kirjoitettu. :)
VastaaPoistaJee jatkoa!♥ Luinki just viimeyönä tätä tarinaa uusiks :D
VastaaPoistaTosi kiva et kirjotit näin pitkän luvun! Joissain kohdissa täytyi vähän miettiä kun oli sekavaa. Pari kirjoitusvirhettä löysin myös.
Mut oli tosi kiva luku ja ootan jo innolla seuraavaa! :)
Haluan lukea lisää (^owo^)<- Neko face
VastaaPoista