Fuksianpunainen pioni

Osa 21

Luke

”Hitto vieköön kanssasi”, ärähdin hampaat välähtäen. Steven nojasi rennosti taaksepäin huulillaan hymyn kare.

”Älähän nyt liioittele”, Steven virnisti. Hän pyöritteli puukkoa sormiensa välissä.

En voinut olla kiristelemättä hampaitani. Harpoin muutaman askeleen lähemmäs.

”Steven, vittu pidä huolta, ettet koskaan, koskaan, vilkaisekaan häneen”, ärähdin ja revin miehen tuolista. Steven ei tuntunut hetkahtavan lainkaan. Repäisin puukon hänen kädestään ja pudotin sen aivan hänen jalkansa viereen.

”Entä jos hän sattuu tulemaan minun luokseni?” Steven kysyi ärsyttävästi virnistäen.

”Usko pois, niin ei käy, mutta sinä, helvetti soikoon, sinä et katso häneen enää koskaan, tai minä tapan sinut”, uhosin silmät leimuten.

Steven tuijotti hetken yhtä vihaisena minua kuin minä häntä.

”Ala painua”, sanoin lopulta ja päästin irti tämän paidan kauluksesta.

Steven ei vaivautunut sanomaan enää mitään, vaan nappasi takkinsa ja vetäisi puukkonsa irti lattiasta ja katosi.

Minä läimäytin puukon iskuja täynnä olevan oven auki ja marssin yläkertaan.

Ethan, Rick ja Anthony istuivat keittiön ääressä kun astelin sinne pitkin askelin. Ethan vilkaisi ilmettäni, muttei sanonut mitään.

”Steven on poissa pelistä”, totesin yksinkertaisesti. Anthony vilkaisi Rickiä.

”Kuule, Luke. Oletko varma ettet ylireagoinut?” Rick kysyi ja kohotti kulmaansa. Ethan loi Rickiin varoittavan katseen, mutta minä olin jo astellut Rickin eteen.

”En estä sinua häipymästä Stevenin perään, mutta teen jälleen selväksi sen, että kun on kyse Kathystä, minä en kaihda keinoja pitääkseni hänet turvassa”, ärisin. Rick katsoi minua arvioivasti. Tunsin kuinka kehostani huokui viha eikä kukaan voinut olla huomaamatta sitä.

”Oli sitten kyse vampyyreistä, Stevenistä tai teistä”, sanoin hitaasti ja vetäisin tuolin alleni. Anthony vilkaisi Rickiä.

”Mutta miksi halusin jutella”, aloitin uudelleen aivan toisenlaisella äänellä. ”Meidän täytyy tehdä suunnitelma.”

Ethan kurtisti kulmiaan. ”Vihdoin jotain toimintaa?” hän kysyi virnistäen.

”En luota Steveniin, hän tietää mitä aiomme, joten haluan toimia nopeasti”, mutisin. Käänsin katseeni toisella puolella istuvaan kaksikkoon.

”Jos haluatte lähteä, nyt on viimeinen mahdollisuus”, sanoin hitaasti. Anthony pudisti päätään.

”Ehei, tiedät että haluan niistä verenimijöistä eroon”, Anthony naurahti ja nojautui hiukan eteenpäin. Rick näytti hetken epäröivältä.

”Tiedät, että Steven on meille kun veli. En väitä, että hän olisi mitenkään helppo olento, mutta hän on kaltaisemme”, Rick sanoi ja nosti leukaansa hiukan.

Minä huokaisin turhautuneena. ”Niin kuin sanoin, voit minun puolestani lähteä jos haluat.”

Rick ei noussut joten huokaisin ja jatkoin. ”Joten, tiedämme missä he majailevat. Meidän tulisi käyttää heikkoa hetkeä, jolloin hyökätä…”

Nina

”Tuo on lapsellista”, sanoin Kathylle joka oli painanut lasin kiinni lattiaan, ja yritti kuunnella keittiössä käynnissä olevaa keskustelua.

Kathy huitaisi kättään hiljentääkseen minut. Minä huokaisin ja istuin lattialle.

”Oikeasti? Etkö luota siihen, että Luke kertoo sinulle?” kysyin kulmat koholla.

”Ole hiljaa”, Kathy sihahti ja laski korvansa jälleen lasin pohjaan kiinni.

”Ei tuosta ole apua”, tuhahdin.

”He hyökkäävät huomenna”, Kathy sanoi. Minä katsoin häntä epäuskoisesti.

”Hei Kathy, anna olla. Minä haluan kuulla mieluummin Ethanilta kuin sinulta. Sitä paitsi, etkö muista että eilen riideltiin salakuuntelusta, ja nyt sinä…” paasasin. En kuitenkaan ehtinyt puhua loppuun, kun Kathy viskaisi minua tyynyllä.

”Mutta tilanteet ovat aivan erilaiset”, Kathy sihahti. ”He kuuntelivat yksityistä keskustelua.”

Minä huokaisin. ”Kathy, uskon että he voivat kuulla tämän keskustelun, ja teet itsesi vain naurunalaiseksi”, totesin lyhyesti. Kuin taikaiskusta Kathy potkaisi lasin nurin.

”Hitto, totta”, hän mutisi. Minä vilkaisin häntä huvittuneena.

”Ärsyttävää”, Kathy tuhahti. Hän istui hetken lattialla kuin murjottava lapsi ennen kuin nousi ylös. Hän istui sängyn laidalle. ”Kertoiko Ethan jo sinulle viime yöstä?” Kathy kysyi hiljaisemmalla äänellä. Hän oli nojautunut minua kohti.

”Ei”, vastasin hiukan kummastuneena. ”Tapahtuiko jotain?”

”Steven säikäytti minut, kun olin tekemässä yöpalaa. Luke ei ilahtunut kauheasti. Hän oli aamullakin kamalan äreä”, Kathy sanoi matalalla äänellä.

Kathy hypisteli paitansa helmaa.

”Minä en pidä tästä”, sanoin äkkiä. ”Tiedätkö ollenkaan mitä on tapahtumassa?” kysyin katsoen Kathyä tiedonjanoisena. Kathy pyöritteli hetken päätään.

”He aikovat tappaa vampyyrit…” Kathy sanoi hitaasti.

”Tarkoitin”, aloitin, mutten ehtinyt jatkaa, kun ovelta kuului koputus. Meidän molempien katseet kääntyivät ovelle.

”Sisään”, Kathy kutsui.

Ethan läväytti oven sepposen selälleen.

”Kokous on päättynyt”, hän sanoi ja heilautti kättään kunnioittavasti. Minä vilkaisin Kathyä huvittuneena.

”Ja?” Kathy kysyi katsoen Ethania odottavasti.

”Luulin että tiedät jo”, Ethan sanoi ilkikurisesti ja asteli huoneeseen. Hän nappasi minua vyötäröltä ja veti itseään vasten. Pyristelin hiukan vastaan, mutta eihän siitä mitään apua ollut.

”Okei, selvä. Minä lähdenkin”, Kathy totesi pisteliäästi.

Ethan äännähti hyväksyvästi. ”Teepä se”, hän sanoi hiukan liian vihjailevalla äänellä. Pukkasin miestä kyynärpäällä vatsaan, saamatta häntä edes hätkähtämään. Hänen kätensä kutitteli ihoa lantioni kohdalta. Älähdin yllättyneenä, sillä en ollut huomannut hänen kätensä siirtyneen paitani alle.

 Kathy

Koin parhaaksi häipyä, sillä en palanut halusta nähdä Ethania ja Ninaa vehtaamassa yhdessä. Kävelin ripeästi pois oven edestä

Luke nojaili meidän makuuhuoneen oveen. Hänen ilmeensä oli hiukan kireä, mutta silmät katsovat minua lämpimästi jopa ilkikurisesti.

”Älä sano mitään”, mutisin työntäessäni hänet sivuun. Saatoin arvata mitä hän ajatteli. En halunnut kuulla kuittailuja salakuuntelustani. Luke naurahti hiukan.

”Ei sitten.” Luken ääni oli vitsaileva. Minä käännyin ympäri ja katsoin häntä herkeämättä. Luke kohotti kulmaansa kysyvästi.

”No aiotko kertoa mistä te puhuitte?” kysyin hiukan ärtyneenä.

Luke katsoi minua huvittuneena. ”Sinä taisit käskeä minua olemaan hiljaa”, Luke totesi muistuttaen. Hän virnisti niin että toinen suunpieli nousi hiukan ylemmäs. ”Ja luulin että tiedät jo”, hän lisäsi.

Minä mulkaisin Lukea pahasti. ”Ei sitten”, murahdin. Purin huultani kun käännyin ympäri. Kuulin Luken huokaisevan. Vilkaisin sivusilmällä kun Luke istahti sängyn laidalle.

”Kat”, hän huokaisi. Minä vilkaisin häntä. Hän koukisti sormeaan kutsuvasti.

”Tule tänne”, hän sanoi maanitellen. Käännyin puolittain häntä kohti. Hän katsoi minua vetoavasti. ”Tule nyt, niin kerron mitä me sovimme huomisesta”, Luke sanoi. Lauseen loppu rikkoi jonkin lumoutumisen. Pudistin päätäni hiukan mutta astelin kuitenkin hänen luokseen. Seisoin hänen edessään melko uhmakkaasti. Luke siirtyi hiukan ja taputti sänkyä jalkojensa välissä.

”Istu”, hän käski. Ei mennyt kuin sekunti kun istuin sängyn reunalla. En edes kunnolla tajunnut sitä. Luke kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut lähemmäs.

”Kuinka paljon sinä kuuntelit?” Luke kysyi naurahtaen. Minä mutristin suutani ja yritin vetäytyä irti hänen otteestaan. Luken ote kuitenkin tiukentui ja minä älähdin vihaisena.

”Varo sanojasi”, murahdin hapaiden välistä. Tunsin kuinka Luke naurahti. Tunsin lämpimän ilmavirran niskassani.

”Älä suutu”, Luke mutisi ja painoi kuumat huuleensa niskaani. Henkäisin kun kylmät väreet sävähtivät lävitseni.

Mikä ihme hänessä sai mielialani muuttumaan lennosta? Vilkaisin häntä olkani yli.

”No aiotko kertoa vai aiotko puhallella korvaani vielä pitkäänkin?” kysyin ja katsoin häntä odottavasti.

Luke hymähti ja näykkäsi korvalehteäni. ”Enpä tiedä”, hän vastasi kuiskaten käheästi korvaani. En voinut olla tuhahtamatta. Hänen kätensä liukui reittäni ylemmäs. Läppäisin käden pois ja käännyin kasvot häneen päin.

”Kerro”, komensin ja katsoin häntä tiukasti silmiin. Luken ilme tummeni hiukan. ”Te hyökkäätte huomenna, eikö niin?”

Luke sipaisi sormellaan hiussuortuvan kasvoiltani korvan taakse. Purin huultani.

”Ei sinun tarvitse huolehtia siitä”, Luke sanoi. Hänen äänensä ei kuitenkaan kuulostanut normaalilta.

Katsoin häntä huolestuneena. ”Luke”, aloitin, mutta en ehtinyt jatkaa kun Luke painoi sormensa huulilleni.

”Kun minä sanon, ettei sinun tarvitse huolehtia”, Luke sanoi ja hengähti hiukan. ”Minä todella tarkoitan sitä. Vaikka me hyökkäämme huomenna, minulle ei tapahdu mitään”, hän jatkoi ja katsoi minua tiukasti.

Minä tiesin näyttäväni surulliselta. ”Mutta”, aloitin, mutta tällä kertaa Luke sulki suuni huulillaan.

Minä tuhahdin hiukan ja vetäydyin kauemmas. Luke näytti pettyneeltä ja muotoili kasvoilleen koiranpentuilmeen. Tosin epäonnistuneen sellaisen.

”Mitä jos sinulle käy jotain?” kysyin välittämättä Lukesta joka pyöräytti silmiään. Hän pullisteli hiukan lihaksiaan.

”Ai minulle vai?” hän kysyi kohottaen toista kulmaansa.

Minä mulkaisin häntä. ”Etkö oikeasti tiedä miltä minusta tuntuu vain odottaa täällä?” tivasin jo ärsyyntyneenä. ”Oletko sinä muka kuolematon? Et, ne voivat tappaa sinut.”

”Mieluummin minut kuin sinut”, hän totesi vakavana. Minä henkäisin nopeasti.

Luke huokaisi. ”Oikeasti. Rauhoitu nyt, en todellakaan halua riidellä tänä yönä”, hän sanoi ja veti minut taas lähelleen.

Minä huokaisin ja annoin periksi. Ehkä minun piti vain luottaa siihen, että Luke huolehtisi itsestään. ”Tulet sitten takaisin”, murahdin. Luken keho hytkyi hiukan naurusta.

jatkuu...

A/N: Mulla on tänään hyvä päivä. Se oli aika hyvä lausahdus. Mutta tämä mun lemppari tarina sai nyt jatkoa. Hihii. Ja sen kummempia kirjoituksia, koska en nyt ole näköjään kovinkaan tuotteliaalla tuulella, vetäydyn kouluhommien pariin ja pilaan hyvän päiväni... Noh, pakko ikävätkin asiat on hoitaa. Kivaa tiistai-iltaa kaikille! :)

Julkkis osa 28

En voinut olla hymyilemättä. Tajusin sen vasta kun poskilihaksiin sattui. Olin jäänyt eteiseen hämmentyneenä mutta iloisena. Miika oli suudellut minua. Hän oli ihan oikeasti suudellut minua! Mieleni olisi tehnyt kikattaa kuin pikkutyttö.

Anton kurkisti eteisen oven raosta.

”Minä tiesin sen”, hän sanoi virnuillen.

Vaikka Antonilla oli harvinaisen ärsyttävä ilme, se ei saanut hymyäni hyytymään.

”Ole hiljaa”, totesin hymyillen ja leijailin huoneeseeni. Anton seurasi kannoillani puhuen jotain virnuilevasti, mutten tarkalleen ottaen edes kuunnellut häntä. Suljin huoneeni oven aivan hänen nenänsä edestä.

Kaaduin selälleni sänkyyni puristaen tyynyä sylissäni. Minun oli pakko tukahduttaa kikatukseni tyynyyn. Että oli hyvä olo.

Miika odotti minua siinä samassa paikassa jossa aina ennenkin aamuisin. En voinut olla hymyilemättä kun näin hänet. Emme olleet sopineet mitään, mutta siinä hän odotti. Niin kuin ennen vanhaa. Ajatukseni sai minut naurahtamaan hiukan. En kyennyt katsomaan Miikaa, joka kuitenkin tuijotti minua kokoajan kun lähestyin häntä. Hän katsoi minua virnistäen kun vihdoin pysähdyin hänen eteensä.

”Hei”, sanoin ja nostin leukaani katsoakseni häntä.

”Hei vaan”, Miika vastasi katsoen minua hymyillen. Hän nyökkäsi hiukan. Hänen kätensä hipaisi omaani. Minä virnistin hiukan ja tartuin hänen käteensä. Yritin sovittaa askeliani hänen harppauksiensa tahtiin. Huomasin Miikan vilkaisevan minua virnistäen.

”Joten…” Miika aloitti kun lähestyimme koulua.

Vilkaisin poikaa kysyvänä.

Miika naurahti hiukan. ”Siitä eilisestä vain…”

Minä pysähdyin. Miika kääntyi katsomaan minua.

”Ollaan vaan enemmän kuin kavereita”, sanoin hymyillen ennen kuin Miika ehti jatkaa. Miikan kasvot sulivat hymyyn joka sai minut veteläksi.

”Vihdoin”, hän totesi ja kumartui painamaan kevyen suudelman huulilleni. Sen jälkeen hän nappasi minua taas kädestä. Minä tiesin hymyileväni typerästi. ”Et uskokaan kuinka kauan olen halunnut sanoa kaikille että olet tyttöystäväni”, Miika huokaisi. Minä naurahdin. Miika oli niin… outo.

”Muistatko ne pikkujoulut?” Miika kysyi äkkiä. Minä käännyin katsomaan häntä. Olimme jo lähes koululla.

”Tietysti”, sanoi hymyillen. ”En voisi unohtaa.”

”Tiedäthän, että pidin sinusta jo silloin”, Miika sanoi. Minä hymyilin hiukan.

Nyökkäsin nopeasti. ”Luulen, että tiesin sen”, sanoin. Pysähdyin ja vetäisin Miikaa kädestä niin että hänkin pysähtyi. ”Tai siis taisin aavistaa sen”, jatkoin virnistäen. Miika naurahti ja vetäisi minut taas liikkeelle.

”No niin pikku julkkis, tulehan ettei myöhästytä. Hoidetaan koulupäivä kunnialla”, hän totesi leikkisästi saaden minut tuhahtamaan lausahdukselleen.

Suljin kaapin oven ja tungin avaimet laukun sivutaskuun. Miika oli kadonnut jo historian luokan eteen. Huomasin Annin tuijottavan minua käytävän päästä.

Minä tuhahdin ja käänsin selkäni parantaessani otetta laukustani. Tiesin että saisin kuulla hänen sanottavansa filosofian tunnilla, joka alkaisi liiankin pian. Ja mieluummin kuuntelin häntä vasta kun oli aivan pakko, enkä vapaaehtoisesti välitunnilla.

Menin suorinta tietä filosofian luokkaan ja istuin laikalleni kolmanteen riviin. Muutama takanani istuva tyttö kuiskutteli kiivaasti. Olin erottavani supinan keskeltä minun ja Miikan nimet. En katsonutkaan Annia, kun tämä istui viereiseen pulpettiin. Olin avannut jo vihon ja pidin kynää kädessäni. Anni kääntyi taaksepäin ja osallistui kuiskutteluun. Nyt erotin myös Emilin nimen. Paiskasin kynän vihon päälle turhautuneena. Supina ei tuntunut lakkaavan edes opetuksen ajaksi.

Yritin todella keskittyä opetukseen mutta takaa kuuluva supina veti kaiken keskittymiskykyni, ihan huomaamattani.

”Olet siis yhdessä Miikan kanssa?” Anni kysyi yllättäen. Minä suljin silmäni hetkeksi. Olinkin jo miettinyt, jaksaako hän avata suutaan ollenkaan. Käännyin katsomaan häntä hitaasti. Asia oli levinnyt nopeasti. Anni oli nojautunut viereisestä pulpetista hiukan minua kohti. En voinut olla huomaamatta kuinka edessämme istuvatkin nojautuivat hiukan taaksepäin kuullakseen paremmin. Huomasin ajattelevani, että hänellä oli aivan liian tumma meikkivoide.

”Mitä se sinua kiinnostaa?” kysyin melko kylmästi. Anni vain mutristi huuliaan.

”En vain olisi uskonut teistä”, Anni sanoi hiukan vihjaillen ja katsoi minua merkitsevästi. Kommentti ärsytti minua suunnattomasti.

”Mitä ikinä tarkoitatkaan, olet väärässä”, totesin ja käännyin katsomaan taululle.

”No mieti nyt. Olette kuin sisaruksia”, Anni kuiskasi kumartuen lähemmäs. ”En minä voisi…”

”Me emme ole sisaruksia”, kivahdin turhan kovaäänisesti saaden muutaman mulkaisun lähellä istuvilta oppilailta. ”Enkä usko ystävyyden olevan pahitteeksi”, jatkoin hiukan hiljempaa ja käänsin katseeni pois.

Anni kohotti tarkkaan muotoiltuja kulmiaan. ”Niin eipä kai”, hän totesi kylmästi.

Tuhahdin ja kirjoitin vihaisena valkokankaalle heijastettuja muistiinpanoja.

Istuin tuolillani kykenemättä rentoutumaan. Annin läsnäolo ja inhottava supina ajoivat minut melkein hulluuden partaalle ja olin helpottunut kun kello viimein soi tunnin loppumisen merkiksi.

Juoksin luokasta ulos ensimmäisenä ja olin kirjaimellisesti törmätä Miikaan joka nojaili seinään heti oven ulkopuolella.

”Miten sinä jo nyt olet siinä?” kysyin. Tiesin ääneni olevan kireä ja tiuskiva. Miika vilkaisi minua yllättyneenä.

”Me pääsimme muutaman minuutin ajoissa”, hän totesi ja vilkaisi filosofian luokkaan nopeasti. Huomasin hänen säälivän katseen. Hän oli tajunnut hermostuneisuuteni syyn kun oli nähnyt Annin.

Tunsin kännykän värisevän laukussani.

”Ei voi olla totta”, ärähdin kun huomasin soittajan nimen. Miika ei katsonut minua enää niin kummastuneena. Harpoin kauemmas luokan edestä. Miika seurasi minua vaitonaisena.

”No mitä sinä nyt haluat?” kivahdin kun puhelimeen.

Kuulin Emilin naurahtavan. ”Hei vaan sinullekin. Soitin vain varmistaakseni että tiesit suunnitelmanmuutoksesta”, Emil totesi. Minä vilkaisin Miikaa ja siirryin hiukan kauemmas.

”Mikä muutos?” kysyin.

”Julkkarikeikkaa aikaistettiin”, Emil totesi hiukan venytellen.

Just. ”Aha, ja Antti ei ajatellut ilmoittaa minulle vai?” kysyin. Ihan tosi, enhän minä muuta kuin ollut se toisen levyn laulaja.

”En tiedä. Kaipa se oli soittamassa pikapuoliin”, Emil totesi.

”No milloin se keikka on?” kysyin pyöräyttäen silmiäni. Miika katsoi minua kysyvästi ja pudistin pienesti päätäni.

”Ensi viikon viikonloppuna”, Emil totesi kuin maailman yksinkertaisimman asian.

”Ensi viikon?!” kysyin järkyttyneenä.

”Eihän se tietenkään ole mikään ongelma, Aura. Asiat tärkeysjärjestykseen. Tämä on aika tärkeä”, Emil sanoi.

”Sinäpä sen sanoit. Tärkeysjärjestys… sen olenkin tehnyt. No kiitos vaan tiedosta, näemme siis siellä”, totesin kylmästi ja suljin puhelun.

Miika ei edes kysynyt mitään. Onneksi.

En tiennyt kuinka paljon minun olisi pitänyt stressata keikasta. En jaksanut juurikaan miettiä asiaa muuten kuin, että olin tehnyt miljoona eri suunnitelmaa miten kertoisin lopettavani levytyksen toistaiseksi tähän.

Viikko meni niin nopeasti, etten edes tajunnut.

Lauantaina koko perhe oli pakkautunut autoon Miika mukaan lukien. Vasta automatkalla taisin kunnolla tajuta mihin olimme matkalla.

Vilkuilin aina välillä vieressäni istuvan Antonin olan yli. Tämä näpytteli keskittyneenä kännykkäänsä.

”Onko sinulla joku viestimaraton menossa?” kysyin naurahtaen kun Antonin kännykkä värähti ja Anton oli avannut saapuneen viestin ennen kuin merkkiääni oli edes ehtinyt kertoa sen saapuneen.

Hän tuhahti hiukan, mutta kurotin taas kaulaani. Anton älähti ja peitti ruudun näkyvistä. Huomasin äidin vilkaisevan meitä peilin kautta.

”Älä jaksa”, Anton mutisi minulle ja asettui niin etten enää nähnyt kännykän näyttöä.

Minä vilkaisin virnistäen Miikaa joka vain hymähti.

Muutuin hiljaisemmaksi mitä lähemmäs Helsinkiä päästiin.

Isä oli aivan hukassa ajaessaan keskustan teitä ja kirosi joka risteyksen epäselväksi. Miika piirteli sormellaan kevyesti kuvioita kämmeneeni.

”Aura kulta, tehdään niin että minä tulen mukaasi, muut kiertelevät hetken keskustaa ja tulevat sitten sinne keikalle”, äiti sanoi ja kääntyi katsomaan minua.

Nyökkäsin hyväksyvästi.

”Vau”, Anton sanoi kun kaarsimme vihdoin, monen tunnin ajomatkan jälkeen, keikkapaikan eteen.

Muut nousivat jo autosta, mutta minä olin jähmettynyt paikoilleni. Tunsin tutun esiintymisjännityksen vatsanpohjassa.

”Hei”, kuulin Miikan sanovan aivan korvani juuresta. ”Oletko kunnossa?”

Minä nyökkäsin vaivoin ja pakotin sormeni avaamaan turvavyön lukon. Miika pysäytti minut auton eteen.

”Ihan tosi Aura. Näytät oudolta”, Miika sanoi kuulostaen huolestuneena.

Nielaisin varovaisesti. ”Olen-”, aloitin, mutta kurkkuni oli käheä. Yskäisin varovaisesti. ”Olen kunnossa”, sanoin lopulta.

Miika katsoi minua pitkään epäuskoisena. ”Kuule, ne pikkujoulut”, Miika aloitti. ”Katso taas minua.”

Minä nyökkäsin. ”Ei se vaan… Emil on tuolla ja minun pitäisi kertoa Antille se levytys juttu ja…” aloitin ja vääntelin käsiäni hermostuneena.

Miika lukitsi käteni yhdellä kädellä ja kohotti sitten leukaani muutamalla sormella.

”Okei, hitot Emilistä. Olet hänen yläpuolellaan okei? Ja minä voin leikkiä manageriasi ja kertoa sille Antille”, Miika tarjoutui. Minä hymyilin hiukan.

”Ei… kyllä minä hoidan sen…” mutisin ja vilkaisin selkäni taakse. Äiti ja isä katselivat mukamas muualle mutta Anton katsoi meitä hiukan kyllästyneenä. Huomasin Antin tulleen ulko-ovelle.

”Meidän pitäisi mennä”, sanoin kun käännyin katsomaan Miikaa uudelleen.

Miika virnisti ja vetäisi minut itseään vasten ja painoi hellän suudelman huulilleni.

”Noniin… minun täytyy mennä nyt”, totesin. Miika naurahti kääntäessään minut ympäri ja pukkasi ovia kohti.

”Nähdään parin tunnin päästä!” hän huikkasi. Minä naurahdin ja heilautin kättäni.

Antti johdatti minut pukuhuoneille. Äiti seurasi perässä ja näytti hiukan eksyneeltä. Jätin laukkuni kaappiin johon oli teipattu maalarinteipillä minun nimeni. Vau mitä viiden tähden palvelua, ajattelin. Ruman sininen kaappi, jossa oli maalarin teippi ja siihen mustalla tussilla kirjoitettu Aura. Tämä oli todellakin kaukana kaikista omista tähti-pukuhuoneista. Huomasin viereisessä ovessa lapun jossa luki Emil. Ihan tosi? Ehkä tässä olikin jokin, että kilpailun kautta julkisuuteen ponnistaneille näyttävämpää ja tällaisille vähän vaatimattomimmille aivan muuta.

”Vau”, totesin sarkastisesti äidille.

”Minulla on vähän asiaa sille Antille, tule perässä kun olet valmis”, äiti sanoi. Huomasin hänen arvioivan katseensa kiertävän huonetta ennen kuin hän katosi ovesta takaisin käytävälle. Hetken ajan kuulin käytävältä kuuluvan melun, ennen kuin ovi kolahti kiinni eristäen kaikki äänet.

Minä seisoin hetken hämmentyneenä paikoillani. Mitä tässä nyt piti tehdä? Vilkaisin itseäni peilistä ja pakotin muutaman epämääräisesti sojottavan hiuksen takaisin paikoilleen ennen kuin heilautin oven kiinni takanani.

Äiti astui kulman takaa ja hymyili hiukan nähdessään minut. ”Kuule, tuolla aulassa on kahvila. Käykö jos menen sinne, minulla on muutama työasia mukana. Pärjäätkö?” hän kysyi ja sipaisi muutaman hiussuortuvan korvani taakse.

Nyökkäsin.

”Hyvä, hyvin se menee”, hän sanoi vielä ennen kuin vilkutti hiukan ja jatkoi matkaansa.

Antin äänen ja kurkistin kulman taakse.”Noniin, keikkaan aikaa kaksi ja puoli tuntia! Missä se Emil taas luuraa?” Antti paransi korvassaan olevaa laitetta. Hän puhui naisen kanssa jonka mustassa t-paidassa luki Stuff. Henkilökuntaa.

Minut huomatessaan hän nykäisi minut vastakkaiseen huoneeseen valtavan valaistun peilin edessä olevalle tuolille.

”Antti muuten”, aloitin kun edessäni oleva nainen alkoi sutia puuteria naamaani. Hänen punainen tukkansa peitti näkökenttäni.

Antti ei tuntunut kuulevan minua, sillä kuulin hänen puhuvan hiljaa jollekin muulle. Luultavasti puhelimeen.

”Sulje silmät”, kipakka ääni komensi ja minä tottelin samantien.

”Aura, viimeinen harjoitus tunnin päästä!” Antti huusi ovelta.

jatkuu...

A/N: Heipä hei vaan... Säästän teidät turhilta ja huonoilta selityksiltä. Enpähän nolaa itseäni enää pahemmin. Okei, mutta sainpa vihdoin jatkettua tätä ja iloksen (vai surukseni) voin ilmoittaa että tämä lähenee loppuaan. Ja voin teidän iloksi ilmoittaa että kun tämä loppuu, alkaa jokin uusi novelli! Mutta ei nyt vielä hätäillä sinne asti. Tämä pitää ensin saada pois alta.... heh, no mutta enpä jaksa höpistä pidempää. Ihme jos luitte tänne asti. Hyvää viikon loppua kaikille! <3

Fuksianpunainen pioni

Osa 20

Nina

Kuinka tuo kehtasi?! Saakelin paskiainen!

Tiesin ettei käytävä ollut paras paikka raivoamiselle, mutta mitäs oli itse karannut.

”Sinuna antaisin olla viimeinen kerta kun-” uhosin ja iskin jälleen nyrkilläni hänen vatsaansa. Uskomattoman kova vatsa. Hitto jos vain saisin jostain nyrkkiraudan…

”Tai mitä? Muru uhkailetko sinä minua?” Ethan kysyi naurahtaen. Korvissani suhisi.

”En ole sinulle mikään MURU!”

”Jestas, rauhoitu nyt vähän nainen”, Ethan sanoi ja yritti napata ranteestani kiinni.

Löin hänen kättään ja hän jätti yrityksensä siihen.

”Sinä SALAKUUNTELIT meitä!” kiljuin uudestaan. Okei, taisin suurennella asioita hiukan, mutta tuon itseään täynnä olevan kakaran tuli oppia kenen kanssa hän oikein oli tekemisissä.

Läheinen ovi lennähti auki ja samalla Ethan käänsi minut selkä itseään vasten ja asetti kätensä suulleni.

Luke seisoi tukka sekaisin boksereissa ovella lakanaan kietoutunut Kathy olkansa yli kurkistellen. Hänenkään kampaus ei enää ollut kovinkaan edustuskelpoinen. Ethan oli huomannut varmasti saman, sillä hytkyi hiukan naurusta.

”Onko pakko mesota käytävässä?” Luke murahti.

Minä yritin esittää vastalausetta mutta se muuttui mutinaksi Ethanin kättä vasten.

”Nina on aivan hipi hiljaa tästä eteenpäin”, Ethan lupasi takaatani. ”Vai mitä muru?”

Esitin taas haukkujen ryöpyn suoraan Ethanin käteen.

Luke katsoi minua arvioivasti.

”Sori kun me… keskeytettiin jotain”, Ethan sanoi virne äänessään. Hän koppasi minut olkapäälleen ja lähti marssimaan kohti huonetta jonka olimme juuri jättäneet.

”Laske minut alas saakelin-” Iskin nyrkkini hänen selkäänsä vasten.

Ovi lämähti kiinni takanamme keskeyttäen kiroukseni.

Ethan kiepautti minut käsivarsilleen. Tuijotimme hetken toisiamme sanomatta mitään. Minä lähes unohdin että olin vihainen.

Kun hänen kasvonsa lähenivät turhan paljon, pyristelin itseni vapauteen.

”Älä unta näe”, sihahdin ja marssin huoneen toiselle puolelle ja naksautin kylpyhuoneen oven lukkoon epäröimättä.

Rick

”Steven, anna sen oven olla”, totesin varmaan kymmenennen kerran. Steven vain mulkaisi minua ja irrotti puukkonsa jälleen ovesta. Hän ei ollut niitä kärsivällisimpiä tyyppejä. Häntä turhautti kellarissa istuminen.

”Luke ei pidä tuosta”, Anthony totesi viitaten puukon jättämiin jälkiin.

Puukko kolahti jälleen oveen. Sen tasainen pinta oli ollut historiaa jo muutaman päivän ajan.

”Ärsyttää”, Steven murahti. Eipä yllättänyt. En minäkään riemusta hyppinyt, mutta ehkä pian olisi toiminnan aika.

”Hoe vain itsellesi että halusit itse mukaan”, Anthony totesi ja väänsi jalkansa risaisen sohvan käsinojalta lattialle. Hän vääntäytyi huokaisten ylös natisevalta sohvalta.

”Lähden kierrokselle”, hän totesi vetäessään asevyön paitansa päälle.

Stevenin hauis jännittyi taas ja sekunnin murto-osan jälkeen puukko rusahti sentin oven kahvan yläpuolelle.

”Ja syömään?” Steven kysyi. Anthony pyöritteli hetken päätään ennen kuin nyökkäsi.

”Jos jonkun siinä matkalla löytäisi”, hän totesi vetäessään takin niskaansa. Steven unohti puukkonsa samantien. Miten ärsyttävä ilmaus, ajattelin vaikka tosin käytin itse aivan samaa. Tiesimme kaikki vallan hyvin, ettei meidän kauaa tarvitsisi etsiä että löytäisimme pahaa aavistamattoman saaliin.

”Jonkun? Minä tarvitsen muutaman”, Steven totesi viileästi. ”Haluan naida ja tappaa.”

Kathy

Hivuttauduin varovaisesti Luken käsivarren alta. Hän murahti unissaan, muttei kuitenkaan herännyt. Mahani murisi vaativasti ja hiivin hiljaa huoneen ovelle. Tunnustelin lattiaa hetken ennen kuin löysin Luken t-paidan jonka pujotin päälleni.

Koko talo oli hiljainen. Käytävässä katseeni kohdistui hetkeksi huoneen oveen, jonka takana tiesin Ninan nukkuvan. Ja varmaan Ethanin myös.

Käteni liukui kaiteella laskeutuessani alas. En viitsinyt sytytellä valoja mutta keittiössä napsautin työtason lampun päälle. Jopa sen valo sai minut hetkeksi räpyttelemään silmiäni.

Nappasin jääkaapista leipätarvikkeet ja laatikosta paistinpannun. Hassua, miten keittiökin oli jo ehtinyt tulla täällä niin tutuksi. En enää muistanut kunnolla oman asuntoni…

Laskin täytetyn leipäni pannulle hiljaa hyräillen ja jäin nojailemaan työtasoa vasten odottaessani leivän valmistumista.

Äkkiä huomasin tuijottavani alakerran käytävän yhtä tiettyä ovea. Kellarin ovea, jonka tummat rajat erottuivat pimeydestä.

Oloni muuttui tukalaksi ja hetken kaduin, etten ollut herättänyt Lukea seurakseni. Etsin kaapista lautasen kääntämättä katsettani ovesta hetkeksikään. Rauhallinen tyyneys joka vielä hetki sitten oli kuplinut sisälläni, oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

”Hermostuttaako jokin?” kuulin tumman äänen jostain keittiön varjoista.

Kiljahdin pelästyneenä ja käännyin automaattisesti ääntä kohti. Sydämeni hakkasi tietään ulos rinnastani.

Mies astahti valokiilaan niin että erotin hänet.

”Yöpalalla vai?” Steven kysyi matalasti. Minä nielaisin vaivalloisesti.

”Niin…” mutisin ja vilkaisin olkani yli leipää.

”Minullekin maistuisi”, Steven sanoi ja tuijotti minua. Inhottava olo puristi rintaani. Vilkaisin työtasolla olevia leipätarvikkeita.

Steven huomasi katseeni ja naurahti.

”Tuo on kuin tuhkaa”, hän sanoi ja siirsi kiiluvat silmänsä takaisin minuun.

Portaikosta kuuluva kolina sai meidän molempien katseet kääntymään. Luke harppoi suoraan keittiöön. Hän vilkaisi minua huolissaan ja asettui minun ja Stevenin väliin.

”Mielenkiintoinen ajankohta”, hän murahti Stevenille.

”Tietääkseni en ole sinulle tilivelvollinen, mutta tulin juuri... noh, syömästä.” Stevenin ääni hiljeni olemattomiin uhkaavasti.

”Luulin tehneeni selväksi, ettei sinulla ole missään tilanteessa mitään asiaa Kathylle”, Luke totesi jättäen Stevenin selityksen omaan arvoonsa.

”Pääsi unohtumaan”, Steven totesi.

Tunsin kuinka Luke jännittyi entisestään ja painoin käteni Luken paljaalle selälle. En halunnut että hän alkaisi rähinöidä keskellä yötä.

”Puhutaan huomenna. Tehdään asia selväksi”, Luke murahti Stevenille ennen kuin vilkaisi olkansa yli minua.

”Ota leipäsi, mennään takaisin”, hän sanoi minulle. Hänen suunsa oli kireä mutta ääni pehmeä. Nyökkäsin vaitonaisesti. Luke käänsi nopeasti levyn pois päältä ja tarttui toiseen käteeni.

Kävelin kiltisti hänen edellään pois ahdistavasta tilanteesta.

”Satuttiko hän sinua? Ei kai hän koskenut sinuun?” Luken kysyi heti kun pääsimme takaisin yläkerran huoneeseen. Hänen äänestä kuulsi huoli. Hänen katseensa tutki minua pienen pöytälampun valossa minun näykkiessäni leipääni.

”Olen kunnossa”, vakuutin ja laskin leivän yöpöydälle.

”Sinä kiljuit”, Luke sanoi synkästi ja veti minut lähelleen.

”Steven vain yllätti minut”, sanoin hiljaa ja painauduin tiiviimmin Lukea vasten.

”Olisit herättänyt minut, kun lähdit”, hän mutisi hiuksiini.

”En tajunnut”, kuiskasin ja piilotin kasvoni miehen kaulaan. Hän hymähti vastaukseksi.

jatkuu

A/N: Hei vaan kaikille! Tiedän, siitä on ikuisuuuus kun viimeksi jatkoin näitä novelleja, mutta tässä teille jatkoa. Ja hurjan iso kiitos kaikille kommentoijille ja ahkerille lukijoille. Pakkoa sanoa, että hämmästyn (iloisesti) joka kerta kun näen uuden kommentin! Minä vetäydyn tästä taas ylhäiseen yksinäisyyteeni jatkamaan muita novelleja....

Jokaisella pilvellä on kultareuna

Konsta odotti minua koulun ulko-ovilla.

En meinannut huomata häntä, kun ryntäsin ulos vielä nappeja takista kiinni laittaen.

”He odota Riia!” Konsta huusi perääni ja harppoi kiinni sen matkan jonka olin ehtinyt liukastella jäisellä pihalla.

Käännyin hämmentyneenä katsomaan taakseni.

”Mitä sinä täällä teet?” kysyin yllättyneenä vaikka kerta ei ollutkaan ensimmäinen. Oppilaita alkoi virrata ovista kohti bussipysäkkiä.

”Kävelläänkö?” Konsta kysyi. Minä nyökkäsin. Kun olimme ensimmäistä kertaa kävelleet yhtä matkaa, silloin kun Konsta oli pyytänyt minua vanhoihin, olin joutunut lähes juoksemaan pysyäkseni Konstan tahdissa. Nyt hän oli kuitenkin jo oppinut hidastamaan tahtiaan. Tosin hän kuittaili mukamas hitaasta kävelytahdistani lähes joka kerta.

”Tanssit lähestyy”, Konsta mainitsi kuin ohimennen kun olimme kävelleet jo hyvän tovin sanomatta sanaakaan. Minä vain nyökkäsin.

”Oletko harkinnut tanssivasi minun kanssa?” Konsta kysyi hymyillen ja pukkasi minua kevyesti olkapäähän. Minä yritin naurahtaa luontevasti mutta äännähdys oli enemmänkin pakotettu ähkäisy.

”Hei, se on yksi lukion kohokohdista”, Konsta sanoi. Mikä hemmetin myyntipuhe tämä oli?

”Tiedän”, totesin huokaisten. Konsta katsoi minua koiranpentu ilmeellä.

”Tuo ei auta”, sanoin. ”En vain tiedä haluanko tanssia.”

”Kaikki tytöt haluavat. Ole kiltti. Minä tarvitsen parin”, Konsta sanoi ja katsoi minua uudestaan vetoavasti. Konstalla ei olisi ollut ongelmia löytää toista paria jos minä kieltäytyisin.

Minä huokaisin raskaasti. ”No hyvä on”, huokaisin ennen kuin edes kunnolla tajusin. Aivan kuin joku toinen olisi sanonut sen.

”Jes loistavaa!” Konsta hihkaisi enkä voinut olla katsomatta häntä hiukan kummastuneena. ”Millainen päivä sinulla oli?” hän kysyi heti perään vaihtaen puheenaihetta, ennen kuin ehtisin muuttaa mielipidettäni.

”Melko normaali”, vastasin huokaisten.

”Et ollut syömässä”, Konsta sanoi. Tuntui kuin mustapilvi olisi samantien noussut pääni päälle.

”Niin en ollutkaan. Minulla oli eväät”, vastasin hiukan välttelevästi. Miksi hän sanoi noin? Tarkkailiko hän syömistäni? Hidastin risteyksen kohdalla, josta me yleensä käännyimme, mutta Konsta jatkoi eteenpäin.

”Mennään täältä, se tien umpikuja on ihan tukossa lumesta”, Konsta sanoi ja minä kirin hänet taas kiinni. Oikaisimme yleensä muutaman korttelin erään lenkkipolun kautta.

”Et ole käynyt syömässä vähään aikaan”, Konsta sanoi. Minä en vastannut mitään, eikä Konstakaan enää jatkanut aiheesta.

Konsta kääntyi tottuneesti oikealle, mutta minä pysähdyin paikoilleni. En menisi tuolle tielle. Emme yleensä tulleet tältä suunnalta, joten en ollut edes tajunnut mihin olimme kävelemässä.

”Mitä nyt?” Konsta kääntyi kysymään hämmästyneenä kun hän tajusi että olin pysähtynyt.

”Eikö me voida mennä tuolta?” kysyin ja osoitin taaksepäin. Katsoin Konstaa anovasti.

Konsta naurahti. ”Minä asun tällä tiellä.”

Selvitin hieman kurkkuani joka tuntui äkkiä kuivalta kuin Saharan autiomaa.

”No… minä… tuota… minä taidan kiertää tuolta”, sanoin ääni hiukan väristen.

Konsta katsoi ihmeissään suuntaan johon olin osoittanut.

”Eihän siinä ole mitään järkeä, kierrät turhaan koko korttelin”, Konsta sanoi hämmentyneenä. ”Sitä paitsi, etkö pääse suoraan tuon metsän läpi kotiin?”

Pääsin, ajattelin. Otin kuitenkin varman askeleen taaksepäin. En halunnut kulkea siitä. En tätä tietä enkä tuon metsän halki. Katseeni hakeutui automaattisesti siihen paikkaan. Tuolla se oli. Siinä se oli tapahtunut. Kuka tahansa olisi voinut nähdä ja estää sen. Miksei kukaan kävellyt tästä silloin?

Silmissäni sumeni hetkeksi ja käännähdin äkkiä kannoillani.

”Riia!” Konsta huusi perääni hämmentyneenä.

”Sori, mutta mä kierrän!” huusin hädissäni ja jatkoin ripeää kävelyä eteenpäin. Toivoin ettei Konsta juoksisi perääni. Eikä hän juossut.

Olin hengästynyt kun pääsin lopulta kotiin. Olin lähes juossut koko loppumatkan ja sydämeni löi liian tiheään. Potkaisin lattialla olevat postit tieltäni ja lysähdin ulko-ovea vasten. Konsta asui sen tien varrella. Se oli ainoa ajatus joka sillä hetkellä mahtui päähäni. Konsta asui siinä aivan lähellä!

Puhelimeni värisi laukussani. Kaivoin kännykkäni esiin hankalassa asennossa. Tuntematon numero vilkkui ruudulla.

”Riia”, sanoin vastatessani puhelimeen. Yritin kuulostaa normaalilta. Ehkä se olisi mennyt läpi jos soittaja olisi ollut kuka tahansa muu…

”Miten minulle jäi sellainen olo, ettei kaikki ole kunnossa”, Konsta sanoi kuulostaen huolestuneelta. Minä suljin silmäni hetkeksi ja harkitsin lopettavani puhelun samantien, mutta se olisi ainakin todistanut Konstan väitteen todeksi. Painoin puhelimen olkaani vasten ja keräsin kädellä huiskaisemani postit käteeni.

”Ei minua mikään vaivaa”, totesin ja yritin peittää ääneni värinän. Olin surkea valehtelemaan.

Konsta oli hetken hiljaa. ”Haluatko puhua siitä?” hän kysyi lopulta.

Suljin silmäni hetkeksi. En voisi puhua siitä Konstan kanssa. En voisi puhua siitä kenenkään kanssa. En vain… voinut.

”En usko että voin”, sanoin lopulta lähes kuiskaten.

”Aina voi puhua”, Konsta yritti. Minä pudistin päätäni, vaikkei Konsta sitä kyennyt näkemään. Hän kuulosti joltain helvetin psykologilta.

”Usko, en vain voi”, totesin ja nousin lattialta. Laskin laukkuni eteisessä olevalle tuolille.

”Entä jos vain kuuntelen. Mitä ikinä kerrotkin, en ota sitä puheeksi koskaan”, Konsta ehdotti. Tiesin että hän halusi vain auttaa, mutta tämä vain pahensi asiaa.

”Konsta, en vain voi”, sanoin hitaasti. ”Minun täytyy nyt mennä.”

En odottanut että Konsta sanoisi jotain, vaan suljin puhelimen.

Laskin puhelimen laukkuni viereen käsi hiukan täristen.

Minun ei olisi pitänyt kertoa Konstalle mitään. Olisin vain voinut unohtaa koko asian, mutta nyt… Konsta ei ikinä antaisi minun unohtaa.

Olisin tehnyt mitä tahansa jos olisin siinä vaiheessa voinut vaihtaa lukiota. En halunnut nähdä Konstaa. Voisinpa aloittaa puhtaalta pöydältä ja vain uskotella ettei mitään kauheaa ole tapahtunut. En ollut kulkenut enää sitä tietä, millä se silloin tapahtui. Kiersin sen aina. Olin sitten kävelyllä tai tulossa jostain kotiin, en ikinä enää mennyt siitä. Olin jo onnistunut sulkemaan sen mielestäni, ainakin suurimmaksi osaksi. Mutta miksi juuri nyt kaiken oli pitänyt hypätä taas silmille? Juuri kun olin unohtamassa! Niin epäreilua, enkö koskaan pääsisi tästä eroon? Ehkä vika olikin minussa. En koskaan saisi unohdettua, koska vika oli minun. Miksen muka olisi voinut juosta pois? Tai taistella vastaan? Minä itse olin antanut sen tapahtua. Olin… syyllinen.

Selasin hitaasti posteja, heittäen mainoksia lehtikoriin. S-eturyhmän lehti, Stockmannin mainoslehti jonka kannessa poseerasi kamalan laiha nainen hiukset hulmuten ja sitten vuorotellen laskuja ja pienmainoksia joista joka toinen tuntui olevan lähi pitseriasta.

Sitten kesken mainosten käteeni osui kirje. Siis oikea kirje, ei mikään lasku tai muu rapiseva kuori vaan oikea kirje. Postimerkistä huomasin sen tulleen Amerikasta. En voinut olla hymyilemättä. Maija ei ollut sellainen, jonka olisi odottanut lähettävän etanapostia, vaan viestin Facebookin tai Skypen kautta. Olin kuitenkin toivonut, että hän oikeasti kirjottaisi.

Pliis sano, ettei mun tarvi enää kirjottaa tällasii historiallisia läpysköitä. Kaikki mitä mä nyt kerron, on kuitenki, sitte ku luet tän jo viikkokausia vanhoja.

No mutta, tervehdys sinne tuhansien kilometrien päähän! Tää on aivan mahtavaa. En tiedä mitä mun pitäis sanoa kun on niin paljon kerrottavaa. Muutama kuukausi jo hurahtanut enkä vieläkään oo ihan tottunut kaikkeen. Puhuminen menee jo paremmin, alku oli ihan hirveetä kun olin kokoajan ihan lukossa, ku aattelin, ettei kukaan kuitenkaa ymmärrä mitä yritän sanoa. Kaikki on tosi kiinnostuneita, ku oon ulkomaalanen ja kaikilla riittää kysymyksiä. Onneksi tääl on yks toinenkin vaihtari, Karita, se on Saksasta. Me oltiin tosi hyviä kavereita jo ekasta päivästä asti. Elämä on yllättävän samanlaista täällä, koulun jälkeen vietetään aikaa kavereiden ja perheen kaa. Mä jatkoin tanssia täällä, käyn joka tiistai ja torstai koulun jälkeen tanssimassa.

Hyppäsin pitkän kirjeen viimeiseen kappaleeseen.

Tässä tais olla nyt tän hetkiset jutut. Sano terkkuja kaikille, ja lähetä sähköpostilla kaikki uusimmat juorut! Pärjäile,

terkuin, Maija

Taittelin kirjeen takaisin kuoreensa. Pärjäile… Just niin, pärjäile, ihan yksin.

jatkuu

A/N: Noniiin, saatte nyt näin sunnuntai-illan kunniaksi jatko-osan tähänkin! No mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, minäpä jatkan kirjoittamista :)

Fuksianpunainen pioni

Osa 19

Kathy

Nina vilkaisi minua siihen malliin, ettei antaisi anteeksi jos antaisin Ethanin viedä hänet. Mitä minä olisin kuitenkaan voinut tehdä? En minä onnistu Ethania pidättelemään jos hän haluaa jutella Ninan kanssa.

Ethan oli kyllä kieltämättä tullut kreivin aikaan. Ainakin minun mielestäni. Painoin pääni huokaisin takaisin tyynyyn.

Ajatukseni keskeytyi kun tunsin lämpimän ilmavirran ohimollani.

"Teillä taisi olla mielenkiintoinen keskustelu", Luke mutisi korvaani. Hänen kätensä siirsi hiuksiani paljastaen kaulan ja niskan.

Miten hän saattoi tietää? Olin aivan varma, että hän osasi lukea ajatuksia ja pimitti sen minulta.

"Sydämesi hakkaa kamalan nopeasti", hän jatkoi ja tunsin lämpimän lipaisun korvallani. Nuolaisiko hän juuri minun korvaani?

"En tiedä mitä kuvittelet", aloitin yllättävän käheällä äänellä. Rykäisin hieman ennen kuin jatkoin. "Kerroin vain Ninalle kaiken tarpeellisen."

"Haluanko minäkin tietää?" Luke kysyi. Tunsin hänen painonsa päälläni.

"Tyttöjen juttuja", totesin lyhyesti. Kenen tahansa miehen pitäisi kyetä päättelemään siitä. Tarkemmin en sanoisi.

"Kerro nyt. Olen vastustamaton vai mitä?" Luke maanitteli ja kietoi kätensä ympärilleni.

Mutisin tyynyä vasten jotain sen tapaista kuin "saakelin manipuloija". Sitten tajusin mitä hän oli sanonut.

"Hei! Sinä salakuuntelit!"

Luke naurahti ja painautui tiiviimmin minua vasten.

"Luke", sanoin varoittavasti. Vihasin salakuuntelijoita. Paitsi jos kyseessä oli Luke, mutta en minähän en myöntäisi sitä. "Oletko kuullut että sala-"

"Kerro vain mitä haluan tietää", Luken ääni keskeytti saarnani salakuuntelusta.

"Ei minun tarvitse kertoa, koska kuuntelit kuitenkin", sanoin tyynyä vasten ja yritin kuulostaa vihaiselta.

"Koska tiesin, ettet kuitenkaan kerro", Luke sanoi. Tunsin hänen huulensa niskallani.

Minä tuhahdin vastaukseksi.

"Yksi asia jäi kuitenkin mietityttämään", Luke jatkoi. Saatoin kuulla hymyn hänen äänestään.

"Niin se tuppaa menemään kun salakuuntelee", totesin kylmästi.

Luke ei sanonut mitään. Huomaamattani koko kehoni jännittyi kun odotin mitä hän sanoisi.

"Olet siis ihastunut", Luke totesi lopulta. Minä voihkaisin tyynyä vasten.

"Minuun", Luke jatkoi. Hitto, hän puhui kiusoittelevasti. En tehnyt elettäkään vastatakseni hänelle. Tunsin kuitenkin kuinka poskiani kuumotti ja hengitykseni oli taas kuin varkain kiihtynyt.

"Okei mene muualle idiootti", tuhahdin lopulta ja olin aikeissa nousta. En tajua kuinka olin kuvitellut sen olevan mahdollista kun Luke makasi päälläni.

"Hei hei, et mene mihinkään", Luke murahti ja painoi minut tiiviimmin sängyn ja itsensä väliin. "Miksi en ole kuullut sitä sinulta?" hän kysyi.

Noniin. Hän siis haluaa kuulla sen minulta? Jahas...

"Koska se on sinulle vain seksiä", totesin. Luke hengähti korvaani.

"Onko?"

"On." Tai en minä tiennyt. Ei hänkään ole koskaan sanonut mitään... että pitäisi minusta.

"Mitäpä jos korjaamme hiukan tätä täysin perätöntä väitettäsi", Luke sanoi ja nosti itseään päältäni hiukan. En ehtinyt edes hengähtää pettymyksestä kun hän oli jo kiepauttanut minut ympäri.

Tuijotin hänen tummiin silmiinsä.

”Noniin. Olenko minä sanonut niin?” Luke kysyi ja tuijotti minua herkeämättä.

”Ööh”, aloitin ja mietin kuumeisesti mitä hän oli juuri kysynyt. ”Et?” vastasin lopulta.

”Olenko antanut ymmärtää niin?”

”Minä en…” aloitin. En kerta kaikkiaan enää muistanut mistä oli puhe.

Luke katsoi minua hetken toinen kulma koholla. ”Olenko antanut ymmärtää että tämä kaikki on minulle pelkkää seksiä?” hän kysyi hiukan liioitellun hitaasti.

”Se vähän riippuu”, vastasin lopulta. Ääneni oli taas kadonnut johonkin.

”Mitä sinä taas sekoilet?” Luke kysyi virnistäen.

Minä kohensin hiukan asentoani hänen allaan. ”Et ole sanonut koskaan mitään... etteikö asia olisi niin.”

Luke pyöräytti silmiään. ”Ja koska en ole sanonut mitään, teet johtopäätöksen, ettet merkitse minulle mitään?”

Olinko tosiaan sanonut niin? Kurtistin hieman kulmiani.

”Kathy”, Luke aloitti hitaasti. ”En todellakaan käsitä, mikä tässä on jäänyt sinulle epäselväksi.”

Minä auoin suutani hetken ennen kuin siristin silmiäni. ”Sinä.” Tiesin olevani epäreilu.

Luken kulmat kohosivat hiusrajaan asti. ”Okei, ohitetaan tuo. Olet kamalan itsepäinen.”

Minä mulkaisin Lukea ja kohotin käteni työntääkseni hänet kauemmas. Luke tarttui käteeni ja vetäisi sen pääni yläpuolelle. Hän virnisti kun katsoin häntä hiukan moittivasti.

”Mutta usko pois pidän siitä”, hän sanoi ennen kuin painoi huulensa huulilleni. Vaativa suudelma runnoi hellästi huuliani. Käteni kietoutuivat kuin varkain hänen niskaansa.

”Huomaatko?” kysyin hengästyneenä kun Luken huulet jatkoivat matkaansa kaulalleni.

”Mitä?” hän mutisi solisluutani vasten.

Vetäisin käteni vapaaksi hänen otteestaan ja vetäydyin nopeasti kauemmas. Tiesin, että Luke olisi kyllä voinut estää sen, mutta hän jäi kiltisti paikoilleen.

”Mitä minä merkitsen sinulle?”

Tuijotimme taas hetken toisiamme hiljaisina. Huokaisin, hän ei selvästikään aikonut vastata minulle.

”Paljon”, hän vastasi lopulta.

Se ei ollut ihan se vastaus mitä odotin. En voinut olla puraisematta huultani.

”Eli… välität minusta?” kysyin ja vilkaisin miestä kulmieni alta.

”Minä rakastan sinua.”

Luke sanoi niin nopeasti, etten ehtinyt tajuta sitä kunnolla, ennen kuin hänen huulensa olivat jälleen tiiviisti omiani vasten. Värisin yllättyneenä.

”Sinä… mitä?” kysyin ja erkanin taas suudelmasta.

”Kathy, ole nyt vain hiljaa. Kuulit kyllä mitä sanoin”, Luke mutisi tummalla äänellä painautuen uudestaan minua vasten.

Ethan

Mulkoilin Ninaa joka seisoi keskellä huonetta leuka pystyssä tuijottaen takaisin.

”En pidä siitä, että uhittelet”, sanoin hitaasti astuen joka askeleella lähemmäs.

Nina mutristi huuliaan ja katsoi minua tarkasti. ”En ole pahoillani.”

”Sinun pitäisi olla”, totesin. Seisoimme vastakkain. Nina tuijotti itsepäisesti poispäin minusta.

”Minä en ole komenneltavissasi”, Nina puusahti vihaisena.

Puristin käteni nyrkkiin yrittäen hillitä itseäni. Riitaa oli jatkunut jo ihan tarpeeksi kauan.

”Miksi teillä on täällä murhaajia, jos kerta minä ja Kathy olemme täällä?” Nina tiuskaisi kun en sanonut mitään.

”Koska meillä on tehtävä”, ärähdin. Nina ei näyttänyt edes säpsähtävän.

”Niin joo tapatte vampyyrejä, no miksi sitten jumitatte täällä?!” Nina kirahti.

Hiton tietämätön nainen! ”Ei se ole niin yksinkertaista!”

”No eipä tietenkään sinun kanssasi!” nainen huusi. Minä hätkähdin ja käteni lennähti Ninan kurkulle.

Hän säikähti aivan selvästi mutta naamioi sen pian raivon taakse.

”Laske minut alas!” Nina kivahti.

Minä ärähdin vastalauseen ja tyrkkäsin naisen sängylle. Punertavat hiukset levisivät patjalle viuhkan tavoin.

”Vihaan sinua!” Nina huusi päin naamaani. Minä pudistin päätäni itsekseni ja nappasin naisen ranteista kiinni. Kuin salamana huomasin naisen oikean polven liikahtavan. Se ehti osua minua lonkkaan ennen kuin lukitsin sen painollani. Jestas miten seksikkäältä hän näytti.

Ninan ilme synkkeni entisestään hänen taistellessaan raajojaan vapaaksi painoni alta. Turhaan.

”Vihaan… sinua…” hän puuskahti tempoessaan jalkaansa. Häntä tuntui ärsyttävän entisestään se että kykenin pitämään hänen rimpuilevia käsiään vain yhdellä kädellä. Tai muutamalla sormella.

”Tappele reilusti”, Nina ärähti repiessään ja riuhtoessaan.

Mietin kuinka huvittavalta se mahtoi näyttää. Nina rimpuili ja tappeli vastaan minkä jaksoi, mutta minun ei tarvinnut kuin istua hänen jalkojensa päällä ja pitää toisella kädelläni hänen ranteensa tiukassa lukossa.

”Alat ottaa hermoilleni!” Nina ärähti.

En voinut kuin nauraa Ninan raivoisalle katseelle.

”Joko alkaa riittää?” kysyin virnistäen ärsyttävästi. Nina siristi silmiään ja hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi.

”Minä tapan sinut”, hän murisi.

Minä esitin pelästynyttä. ”Hui kun pelottaa.”

”Murran luusi ja katkaisen kaulasi”, Nina ärisi allani silmät viiruina.

Minun oli pakko nauraa. ”Kultapieni, sinä tuskin pärjäät demonille.” Nojauduin hiukan lähemmäs Ninan kasvoja. Niin lähelle, että saatoin tuntea hänen lämpimän kiivaan hengityksensä kielelläni.

”Ja yksi asia vielä… kyllä, se on parempaa demonien kanssa”, sanoin mahdollisimman hitaasti ja vihjailevalla äänellä ennen kuin katosin Ninan päältä.

Kuulin käytävään asti Ninan raksuttavat aivot, eikä kestänyt kuin muutama sekunti…

”Senkin LIKAINEN… SALAKUUNTELIJA!”

En voinut olla naurahtamatta. Raivoisat askeleet kuuluivat lähempää ja Nina vetäisi oven auki lähes täristen raivosta.

”Se oli kahden keskeinen keskustelu!” Nina raivosi harppoessaan lähemmäs. Hän iski nyrkkinsä vatsaani kerran, toisen ja kolmannen. Toivoton yritys, hän ei saisi tehtyä edes mustelmaa.

”Senkin irstas vanha SIKA!”

Minä pärskähdin hiukan.

”Kuinka sinä kehtaat!” Nina kiljui oktaavia ylempää kuin normaalisti. Jestas tuossa naisessa riitti ääntä.

jatkuu...

A/N: Hmm... Täytyy myöntää että olen erittäin pettynyt, itseeni siis. Taas jatkoin tätä enkä noita muita... Nyt mä ryhdistäydyn ja kirjotan noita hiukan vähemmälle huomiolle jääneitä novelleja. Mutta sama vanha virsi taas, lukekaa ja kommentoikaa.

Fuksianpunainen pioni

Osa 18

”Älä viitsi. Sinähän pelastit minut juuri, joten tuskin toivot että kuolisin heti. Pitäisit minut elossa kuitenkin”, totesin. Tiesin että Ethan oli oikeassa. Minun kuuluisi pelätä, ehkä minä pelkäsinkin. Uskoin kuitenkin olevani turvassa, sillä Kathykin oli yhä elossa.

”Olenhan minäkin pärjännyt”, Kathy sanoi Ethanille, vahvistaen ajatustani.

”Mutta olit aluksi lähes kuoliaana pelosta”, Ethan totesi virnistäen ärsyttävästi.

”Se johtui vain siitä, että Luke oli täysi idiootti”, Kathy murahti takaisin. Hän ei ainakaan näyttänyt yhtään pelästyneeltä väitellessään demonin kanssa.

”Kiitos vaan kohteliaisuudesta”, totesi hiukan huvittunut ääni. Hätkähdin hiukan miehen yllättävää ilmestymistä. Oletin hänen olevan Luke. Hän seisoi aivan Kathyn takana.

Kathy pyöräytti silmiään ja käännähti hiukset heilahtaen kannoillaan, seisten kasvokkain Luken kanssa, tai no, Kathy joutui taivuttamaan päänsä reilusti takakenoon nähdäkseen edessään olevan miehen kasvot.

”Älä väitä ettet muka ollut”, Kathy sanoi tökäten miestä rintaan. Mies ei reagoinut mitenkään.

”Itse olit hankala”, Luke murahti takaisin.

”Noniin kyyhkyläiset”, Ethan korotti ääntään kinastelun yli.

Kathy ja Luke mulkaisivat häntä yhtä aikaa.

”Turha yrittääkään kieltää sitä”, Ethan sanoi nauraen. ”Tiedän kyllä mitä te kaksi teette joka ilta.”

”Jos et nyt pistä turpaasi kiinni, niin sitten minä teen sen”, Luke murahti silmät leimuten Ethanille. Huomasin Kathyn kuitenkin virnistävän hiukan.

He tuntuivat kaikki aivan normaaleilta. Tai Kathyhän oli normaali, mutta Ethan ja Luke… mitä nyt poksahtelivat sinne tänne, ja olivat normaalia kookkaampia, mutta muuten heissä ei tuntunut olevan mitään eroa normaaleihin ihmisiin verrattuna.

”Ja mitäs jos en?” Ethanin ääni oli muuttunut härnääväksi.

Heitin varovaisesti jalkani sängyn laidan yli. Hiukan täristen nousin seisomaan. Huomasin Kathyn vilkaisevan minua huolissaan, mutta kumpikaan miehistä ei huomannut mitään.

”Sinä lennät täältä kotiisi. Sinä olet oikeasti tainnut muuttaa tänne”, Luke sanoi ja kuulosti ärsyyntyneenä. ”Menisit kotiisi.”

”En varmasti mene.” Ethanin ääni oli jyrkkä. ”Mihin sinä olet matkalla?” hän kysyi äkisti minulta tajutessaan että olin kävelemässä, tosin melko haparoivilla askeleilla, kohti huoneen ovea.

”Kunhan ajattelin vain…” aloitin, mutta Ethan osoitti sänkyä.

”Takaisin niin kuin olisit jo. Et sinä voi tuossa kunnossa lähteä haahuilemaan ympäriinsä”, Ethan totesi käskevästi.

”Sinä et minua määräile”, ärähdin. En ottanut askeltakaan palatakseni sänkyyn. Tuijotin Ethania vihaisesti, millä oikeudella hän kuvitteli määräilevänsä minua.

Huomasin Kathyn ja Luken katsovan kiinnostuneina minun kapinaani demonia vastaan.

”Jos olisin sinä, pistäisin jalkoihini vauhtia”, Ethan ärähti.

Minä nostin leukaani mielenosoituksellisesti ja tuijotin tiiviisti Ethania.

Kathy tirskahti hiukan. Tiesin hänen tuntevan tämän Ninan. Itsepäisen ja kapinoivan, jota edes demoni ei saisi kääntymään.

Ethan näytti hetken hämmentyneenä. ”Nyt heti”, hän murahti selvittyään hämmennyksestä.

Minä käännähdin ympäri ja marssin ovesta käytävälle. Kuulin Ethanin murahtavan vihaisena takanani.

Käännyin oikealle ja kuljin ovien ohi kunnes tulin portaille.

”Täällä sitten liikkuu kolme muuta demonia, jotka ovat hiukan erilaisia”, kuulin Kathyn äänen. Hän käveli vierelleni kun aloin laskeutua portaita.

”Pitäisikö minun pelätä vai?” kysyin uhmakkaasti. Kathy vilkaisi minua nostaen toista kulmaansa.

”Kyllä…” hän sanoi lopulta.

”Miten he ovat erilaisia?” kysyin. Käteni liukui puisella kaiteella laskeutuessani portaita.

”No… ne eivät ole tottuneet yhteiseloon ihmisten kanssa”, Kathy totesi. ”Sen takia kannattaa pysyä poissa kellarikerroksesta. Tosin, eihän se ole varmaa että ne pysyvät siellä…”

Yhtäkkiä Luke ilmestyi portaiden alapäähän. Minä meinasin lentää nurin kavahdettuani taaksepäin.

”Ettekö oikeasti voisi pysyä yläkerrassa. Ne kolme eivät tule sinne, mutta jos lähdette harhailemaan ilman minua tai Ethania… todella toivon että ehdimme ajoissa väliin”, hän mutisi silmät tummina. Kuulin Kathyn huokaisevan raskaasti.

”Älä viitsi, tiedät hyvin, etten pidä lukittuna olemisesta. Minä tarvitsen tilaa”, Kathy sanoi vakaasti.

”Sinulla on koko yläkerta tilanasi. Sen pitää riittää. Toistaiseksi”, Luke sanoi virnistäen.

Minä kohotin kulmiani. ”Miksi on niin vakavaa, jos ne kolme sattuisivatkin tulemaan käytävällä vastaan? Ei tämä nyt niin iso talo ole, että emme muka koskaan näkisi heitä.”

Luke katsoi minua hetken kuin tärähtänyttä. ”No jos haluat kuolla niin ole hyvä vaan, mutta vakuutan että Ethan ei pitäisi siitä.”

Kuolla? Minä kun luulin että olin turvassa. ”Ovatko ne murhaajia?” kysyin, enkä voinut peittää pelkoani.

”Loistavaa, kiitos Luke”, Kathy sihahti. ”Tule Nina, meidän täytyy varmaan jutella huoneessani. Kahdestaan.”

Kathy mulkaisi Luke ennen kuin kääntyi portaissa.

Seurasin häntä hämmentyneenä takaisin yläkertaan.

”Ovatko ne oikeasti tappajia?” kysyin Kathyltä. Kuulin tämän huokaisevan.

”Ovat ne”, hän myönsi avatessaan yhden huoneen oven.

Minä hengähdin. ”Huh… Johan on… Entä… Ethan ja Luke?” kysyin hiukan varovaisesti.

Huomasin Kathyn pudistavan päätään. ”Ei he ovat… lähes ihmisiä. Joten ei hätää, voit aivan rauhassa ihastua Ethaniin”, Kathy totesi virnistäen.

”Hyi, älä viitsi”, murahdin. ”Minä semmoisen määräilijän kanssa? En todellakaan.”

”Sanot vaan”, Kathy totesi virnistäen.

Minä puuskahdin. ”Usko pois. Minä en retkahda siihen nuijaan. Vaikka hän pelasti minut”, totesin varmana.

Kathy vilkaisi minua kohottaen toista kulmaansa. ”Usko pois, ei minunkaan ollut tarkoitus Luken kanssa…”

Kathy hiljentyi kesken lauseen ja punastui.

”Mitä?” kysyin naurahtaen. ”Mitä teidän kahden välillä on?” jatkoin kiinnostuneena. Kathy puri hetken huultaan mutta huomasin hänen hymyilevän.

”Voi ei, minä tunnen tuon ilmeen”, totesin enkä voinut olla kikattamatta.

”Tiedän”, Kathy huokaisi ja kaatui sängylle. ”En vain voi sille mitään. Hän vain on niin… vastustamaton…”

Minä virnistin hiukan. Oli jo aikakin. ”Noh, kerro lisää”, sanoin ja vääntäydyin mahalleni sängylle. Katsoin Kathyä odottavasti.

”En tiedä… se tapahtui niin kuin vahingossa”, Kathy mutisi ja hypisteli paitansa hihaa.

”Satuitte sänkyyn ja hups, ihastuit häneen?” kysyin ja heiluttelin jalkojani. En oikeastaan tainnut edes tarkoittaa sanojani, sillä tiesin, ettei Kathy ollut miehille mikään helppo saalis. Kathyn ilme kuitenkin paljasti että olin osunut oikeaan.

”Oikeasti?” rääkäisin. Miten tämä oli mahdollista?

Kathy mulkaisi minua. ”Älä huuda. Sanoinhan että se oli vahinko. Ja sitten… sen jälkeen… no… en voi sanoa että ihastuin mutta…”

Katsoin Kathyä ja tiesin, että hän yritti vain vakuuttaa itseään. Minulle hänen oli turha edes yrittää esittää mitään.

”Voi Kathy…” huokaisin lopulta, kun Kathy oli tajunnut, etten kuunnellut häntä vakavissani.

Kathy huokaisi ja painoi päänsä peittoon. ”Teidän”, hän mutisi ja huokaisi sitten raskaasti.

"Onko se erilaista demonin kanssa?" kysyin virnistäen. Kathyn pää ponnahti tyynystä järkyttynyt ilme kasvoillaan.

"Nina!?" hän kiljahti.

Minä naurahdin. "Kunhan kysyin, olen utelias. Parempaa kuin ihmisten kanssa?"

Kathy pyöritteli päätään. Ovelta kuuluva koputus sai meidän molempien päät kääntymään.

Ethanin pää pisti sisään oven raosta.

”Tulitko taas komentelemaan?” kysyin hiukan ärtyneenä. Hitto, juuri nytkö hänen piti keskeyttää? Tuolla tyypillä ei selvästikään ollut mitään tilannetajua.

”Haluaisin vain jutella Ninan kanssa”, Ethan sanoi osoittaen sanansa Kathylle. Hänen ääntään oli vaikea tulkita. Hän vain totesi asiansa.

Vilkaisin Kathyä kysyvästi, mutta hän vain kohautti harteitaan.

”Nina jos vain viitsisit…” Ethan jatkoi ja avasi ovea hiukan lisää. Tajusin kyllä vihjeen ja huokaisin raskaasti.

jatkuu...

A/N: Jes, sain kaiken kiireen ja stressin keskellä jatkettua tätä! Ihanan ahkerasti on kaikki jaksanu käydä kommentoimassa iso kiitos siitä! Yritän tällä hetkellä saada itteni jatkamaan tota Jokaisella pilvellä on kultareuna, jotta sekin saisi jatkoa.... mutta nyt tämä novelli oli etusijalla (tätä on ihana kirjoittaa) *haaveileva ilme* No nauttikaa! :))

Simply the best

Osa 20

Tiistai 28.6

Tunsin käden vyötäröni ympärillä ja hymyilin jaksamatta avata silmiä. Akseli siirtyi lähemmäs ja painautui tiukemmin, mikäli se enää oli mahdollista, selkääni vasten.

”Huomenta”, hän mutisi hiuksiini.

Minä vain ynähdin vastaukseksi.

”Mitä sanot jos tulisit tänään minun luokseni?” Akseli kysyi. ”Voisin tehdä ruokaa…”

Huokaisin. ”Kuulostaa hyvältä.” Kaivauduin hiukan syvemmälle peiton alle ja huokaisin tyytyväisenä. Päivästä tulisi ihana. Pian muistin kuitenkin karun todellisuuden ihanan satuni keskeltä.

”Minulla on kyllä töitä tänään...” mutisin hiukan ärsyyntyneenä ja tiesin pilaavani tunnelman. Akseli kuitenkin vain naurahti.

”Tiedän sen”, hän vastasi ja nousi katsomaan minua.

Hänen hiuksensa olivat ihanasti pörrössä. ”Menet töihin, ja tulet sen jälkeen minun luokseni”, hän sanoi ja kumartui suutelemaan minua otsalle.

Minä virnistin hiukan. ”Kuulostaa hyvältä.”

Leijuin pilvissä työpaikallani. Tuntui kuin auringon säteet olisivat saaneet koko paikan hohtamaan. Minä en jostain syystä voinut lopettaa hymyilemistä. Ajatukseni harhailivat jossain kaukana…

Ihana kutkuttava tunne mahanpohjassani sai minut kaipaamaan yhä enemmän Akselin luokse. Tiesin työkavereideni naureskelevan minulle.

Jossain tietoisuuteni pojilla kuitenkin häälyi se tumma ukkospilvi, joka tuntui pilaavan haaveeni. En ollut vieläkään päässyt Teemusta eroon. Vaikka en vastannut hänen viesteihinsä enkä hänen puheluihinsa hän ei tuntunut antavan periksi. Luojan kiitos, hän ei ollut tullut toista kertaa töihini tai oveni taakse.

”Noniin haaveilija”, kuulin äänen sanovan, kun pinosin lautasia.

Hätkähdin hiukan ja käännyin katsomaan taakseni. Pomoni hymyili minulle ystävällisesti. Hän oli viisissäkymmenissä oleva hiukan pyöreä nainen.

”Sinulla taitaa olla suunnitelmia illaksi”, hän totesi.

”Mistä tiesit?” kysyin hämmentyneenä.

Nainen naurahti hiukan. ”Olet vilkuillut kelloa koko ajan”, hän totesi ja otti loput lautaset kädestäni.

Minä punastuin hiukan. En edes ollut tajunnut.

”No riennähän jo.”

Minä katsoin hetken äimistyneenä.

”Teet muutenkin turhan paljon vuoroja, mene nyt viettämään mukava ilta poikaystäväsi kanssa”, pomoni naurahti minulle. Minä en voinut olla hymyilemättä.

Akseli hiukan hämmästyi kun ilmaannuin puolituntia aikaisemmin hänen luokseen.

”Ei kai haittaa? Pääsin töistä hiukan aikaisemmin”, sanoin kun nousin varpailleni painaakseni nopean suudelman miehen huulille.

”Ei tietenkään.”

Seurasin häntä keittiöön, johon hän oli jo ehtinyt kattaa pöydän kahdelle.

Vilkaisin häntä hymyillen kun hän ojensi minulle viinilasin.

”Oliko hyvä päivä?” hän kysyi istuttaessaan minut tuolille.

”Oli”, vastasin. En oikeastaan muistanut koko päivästä mitään. Se oli mennyt kuin unessa.

Tiesin, että minun olisi pitänyt arvata Akselin olevan hyvä kokki, mutta hänen taitonsa yllättivät silti. Olin varma, etten ollut eläessäni syönyt niin hyvää ruokaa.

”Olet ihan paras”, sanoin hymyillen kun hän nosti eteeni jälkiruuaksi tekemiään kaiken laisia pieniä herkkupaloja.

Hän virnisti minulle. ”Tiedän.”

Minä nappasin lautaselta pienen nyytin jonka sisällöstä en tiennyt.

Akseli seurasi minua tarkasti ja tunsin punastuvani.

”Kuule”, Akseli sanoi ja ojensi kätensä pyyhkäistäkseen pienen murusen huuliltani. ”Olen miettinyt, että haluaisitko muuttaa tänne?”

Minun sydämeni tuntui pysähtyvän hetkeksi.

Tajusin tuijottavani Akselia silmät suurina.

”Niin tai, jos se on sinusta liian aikaista niin…” Akseli mutisi äkkiä mutta keskeytti lauseensa kun minä nousin ylös.

Kiersin pöydän nopeasti ja istuin varovaisesti Akselin syliin.

”Minusta se olisi ihanaa”, vastasin kuiskaten kiertäessäni käteni hänen niskaansa.

Akseli hymyili iloisena.

Keskiviikko 6.7

”Vau, täytyy myöntää että sinä olet kyllä nopea”, Noora sanoi.

Hänen katseensa kiersi eteisessä olevissa laatikoissa. Hän oli Henrin kanssa tullut muuttoavuksi. Tosin Noora pääosin piti seuraa. Apua ei olisi edes tarvinnut, sillä laatikoita ei ollut paljoa.

”Äläs nyt”, sanoin teipatessani yhtä laatikkoa kiinni. ”Ei näitä edes ole paljoa.”

”No en minä pakkaamista tarkoittanut, vaan sait kyllä aika nopeasti huonekalut”, Noora sanoi ja istahti eteiseen nostamaani tuoliin.

”No ei Akselin asuntoon mahdu kaikkea. Karsimme molempien tavaroita”, totesin hymyillen. ”Avaatko sen oven? Täällä on kamalan kuuma. Sitä paitsi Akseli ja Henri tulevat varmaan kohta hakemaan nämä loput”, jatkoin pyyhkien hikipisarat otsaltani.

Noora nyökkäsi ja avasi oven jättäen sen hiukan raolleen. Hän katseli hetken hiljaisena kun taittelin viimeisen laatikon kiinni.

”Menettekö te naimisiin?” Noora kysyi yhtäkkiä.

Minä älähdin yllättyneenä. ”Mitä?”

”Sinä ja Akseli?” Noora kysyi ja katsoi minua uteliaana.

”Ei yhteen muuttaminen tarkoita että mennään naimisiin”, vastasin naurahtaen. En kuitenkaan tyrmännyt ajatusta mielessäni. Itseasiassa naimisiin meno tuntui yllättävän hyvältä. Ravistin hiukan päätäni. ”Et sinäkään ole naimisissa Henrin kanssa”, totesin.

Noora rykäisi hiukan. Hän paranteli hiuksiaan ja katseeni kiinnittyi hänen vasempaan käteensä.

Hengähdin yllättyneenä. ”Noora?” kiljahdin ja hyppäsin ystäväni kaulaan.

Noora kiherteli onnellisena.

”Mitä… milloin?” kysyin ihmeissäni. ”Miksi et kertonut minulle?!” tivasin siirtyessäni hiukan kauemmas.

Noora ojensi kätensä ja ihaili hetken kapeaa sormustaan. Rapusta kuului kolinaa ja puhetta.

”No se tapahtui vasta eilen”, Noora myönsi ja vilkaisi minua kasvot sädehtien onnesta.

Minä odotin että hän jatkaisi.

”Hän kosi ja minä-”

”Sanoit että jo oli aikakin”, kuului Henrin ääni ovelta. Sekä minun että Nooran katseet käännähtivät ovelle jossa Henri nojaili oveen ja Akseli nauroi tämän takana.

Minä repesin myös nauramaan. ”Niin sinun tapaistasi”, totesin ja pörrötin Nooran hiuksia. Hän virnisti minulle.

”Suuttuisin, jos en olisi näin onnellinen”, hän totesi. Akseli ja Henri astuivat eteiseen.

Halasin Nooraa ja sitten Henriä. ”Onneksi olkoon. Milloin on häät?”

Noora katsoi Henriä hetken ennen kuin käänsi katseensa taas minuun. ”Talvella”, hän totesi hymyillen.

”Vau”, totesin saamatta sanottua enempää. Olin iloinen heidän puolestaan.

Noora kääntyi suutelemaan Henriä.

”Nostan nämä jo autoon. Noista kahdesta ei taida olla apua”, kuulin Akselin naurahtavan ja nostavan laatikon syliinsä. Minä nappasin lattialta toisen ja ohitin suutelevan pariskunnan nopeasti.

Laskin laatikon autoon kun Akseli lähti hakemaan uutta.

”Hei”, kuulin ääneni takaatani pian. Hätkähdin ja käännyin ympäri ja tajusin tuijottavani Teemua. Hän piteli kädessään pientä kukkapuskaa.

”Hei vaan”, totesin yllättyneenä. ”Mitä sinä teet täällä?” kysyi.

”Et ole vastannut viesteihin etkä puheluihin… Oletko muuttamassa?” hän kysyi äkisti ja vilkaisi auton takakonttia.

”Kyllä, poikaystäväni luokse”, sanoin. Seisoimme molemmat hetken hiljaa.

”Minulla ei ole enää mahdollisuuksia”, Teemu totesi. Hän ei kuulostanut surulliselta.

”Ei”, totesin yhtä kylmästi.

Hän vain nyökkäsi ja vilkaisi kukkiaan.

”Lähde pois, jooko?” sanoin lopulta. ”Teemu, minä olen päässyt eteenpäin. En halua jumittaa taas siihen… mitä silloin tapahtui, joten ole kiltti ja lähde.”

Teemu vilkaisi minua. Hän nyökkäsi lopulta. ”No. Nähdään. Ehkä.”

Minä nyökkäsin. Tuskinpa vaan, ajattelin. En jäänyt katsomaan Teemun perään. En surisi häntä enää, sen aika oli mennyt jo, ja tiesin, ettei hänkään surisi minua.

Kun käännyin hakeakseni uutta laatikkoa, näin Akselin seisovan ulko-ovella.

”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi ja asteli luokseni laatikko sylissään ja laski sen autoon. Huomasin hänen katseensa seuraavan olkani yli Teemua.

”On”, sanoin ja hymyilin hiukan. Kohotin käteni ja siirsin hänen katseensa itseeni.

”Haetaan nyt ne viimeiset laatikot."

Akseli vilkaisi vielä taakseni. Minä huokaisin.

”Ihan tosi Akseli”, sanoin nostaessani käteni hänen poskelleen. ”Sinä olet paras, eikä Teemu merkitse enää mitään. Tuskin näen häntä enää ikinä. Nyt ollaan vain sinä ja minä.”

Akseli kääntyi katsomaan minua ja hänen kasvonsa sulivat hymyyn.

Loppu

A/N: Juu tämä jatko on odotellut monta kuukautta tullakseen julkaistetuksi. Toi yks edellinen osa hyppäs ylemmäs, ku korjasin sieltä muutaman kirjotusvirheen, mutta toivottavasti se nyt ei ketään haittaa. Aika tyytyväinen oon, täytyy sanoa, kun sain tämänkin päätökseen.

Lukekaa, kommentoikaa ja jatkakaa seuraamista! Chokocutie kiittää jälleen :)))) *poistuu fanfaarin soidessa*