Osa 15
Huokaisin tuskastuneesti ja hapuilin kädelläni puhelinta.
Se oli Emililtä.
Jostain syystä en tiennyt, pitäisikö minun avata sitä. Lopulta näpytin viestin auki.
Ootko kunnossa?
En. Olin. Tavallaan. Mielessäni alkoi siinä samassa pyöriä miljoonia ajatuksia.
Miten niin?
Melko turvallinen vastaus. En itsekään tiennyt olinko kunnossa. Koulussakin olin kohdannut niin paljon eri reaktioita. Osa oli mulkoillut osa, kuten Sini, Vilma ja Emma, olivat hiukan liian innoissaan.
Järkyttikö lehdet? Olitko koulussa tänään?
Huokaisin.
Joo.
Tiesin sen olevan tympeä vastaus, mutten osannut sanoa mitään.
Puhelimeni rupesi piipittämään Nokian tunnusmusiikkia.
”Hei”, Emil sanoi selvästi naurua äänessään. Nauroiko hän minulle? Tunsin itseni loukatuksi, vaikka se saattoi olla aivan turhaa ja lapsellista.
Minä mutisin jonkun vastauksen tapaisen Emilille.
”Onko kaikki hyvin?” Emil kysyi. Nyt hän kuulosti enemmän huolestuneelta.
”En tiedä”, vastasin. Mieleni olisi tehnyt lyödä päätä seinään. Tehdä mitä vain, jotta saisin vastattua selkeästi ja järkevästi Emilille.
”Älä välitä niistä lehdistä”, Emil sanoi lohduttavasti.
”Joo en.” Jostain syystä minua ärsytti todella paljon. Ehkä sen aiheutti lehdet, ehkä koulu tai ehkä Emil. En tiennyt mikä todellinen syy oli.
Kännykkäni piippasi, toinen puhelu.
”Odota ihan hetki”, sanoin Emilille.
Laitoin Emilin puhelun pitoon, ja vilkaisin kuka muu soitti. Miika.
”Hei”, sanoin. Ääneni oli oudon kuuloinen. Pidätin melkein hengitystä. Toisessa päässä oli aivan hiljaista. Kuului vain epämääräistä huminaa, aivan kuin Miika olisi ollut ulkona. Olin kuitenki varma, että saatoin erottaa myös Miikan hengityksen.
”Haloo?” kysyin epävarmana. ”Miika?”
En saanut vastausta ollenkaan. Sen sijaan Miika, jos hän nyt edes oli toisessa päässä, lopetti puhelun.
Ärsyttävä hälytysääni soi kauan, ennen kuin tajusin katkaista puhelun.
”Kukas se oli?” Emil kysyi, kun ilmoitin taas olevani linjalla. ”Jos saan kysyä”, hän lisäsi.
”Ei kukaan”, vastasin.
”Ai… Ei kukaan tärkeä, vai joku joka ei kuulu minulle?” Emil kysyi. Minä jähmetyin hetkeksi paikalleni. Miksi hän edes halusi tietää? Miksi hän oli niin utelias?
”Se oli Miika”, vastasin lopulta.
”Ai oletteko te taas puheväleissä?”
Mitä?
”Mi… Miten niin?”
Emil huokaisi raskaasti. ”Anni mainitsi siitä jotain…” hän mutisi.
”Ai…” Purin hetken hampaita yhteen.
Hetken oli hiljaista.
”No, me nähdään sitten joulun jälkeen Helsingissä”, Emil sanoi.
”Joo”, sanoin hiukan hämmentyneenä. Olinko sanonut jotain väärin? Ehkä minun ei olisikaan pitänyt kertoa.
En ymmärtänyt mikä Emiliä vaivasi. Saati sitten Miikaa.
Huokaisin tympääntyneenä. Jos sillä idiootilla olisi asiaa, saisi sanoa sen. Toivoton paskiainen se oli.
Näppäilin Miikan numeron.
”Puheluun ei juuri nyt saa-”
Just. Pelkuri.
Odotin että Antti saisi taas kaikki laitteet valmiiksi uutta ottoa varten. Oli hassua seistä äänitysstudiossa. Siitä ei tuntunut olevan edes kauaa, kun lauloin pikkujouluissa.
Hitto vieköön mikä vuoristorata siitäkin oli alkanut. Eikä siitäkään ollut kuin muutama viikko.
Minä seisoin kuulokkeet korvilla mikin edessä. Naputtelin jalalla kappaleen rytmiä.
”Okei Aura, ootko valmis?”
Nyökkäsin Antille, joka oli lasiseinän toisella puolella. Tuttu komppi lähti taas käyntiin. Tämäkin kappale oltiin otettu jo moneen kertaan. Nuottiteline, jolla oli laulujen sanat, oli käynyt jo turhaksi. Äiti oli kadonnut äänittämöstä. Hän ei ollut varmaan tajunnut, että tämä veisi monta päivää.
”… and I just wish we could have more time…”
Huomasin Antin taputtavan käsiään.
“Jes. Hyvä Aura. Tähän on hyvä lopettaa tältä päivältä.”
Minä laskin salamana kuulokkeet telineeseen.
Ahtaalta tuntua alkanut studio ei ollutkaan niin pieni lasiseinän takaa katsottuna.
”Loistavaa. Huomenna tulee sitten Emilkin. Katsotaan sitä teidän duettoa.”
Minä vain nyökkäilin. En edes kauheasti jaksanut kuunnella mitä Antti sanoi. Halusin vain pois. Nukkumaan.
Äiti ei vaikuttanut yhtään sen pirteämmältä kuin minäkään. Hän huokaili vähän väliä ajaessaan hotellia kohti.
Radiosta soi Meredith Brooksin Bitch. Yli kymmenen vuotta vanha. Soitettaisiinkohan minunkin kappaleita yhä kymmenen vuoden päästä? Puhelimeni värisi taskussa. Se tuntui hälyttävän koko ajan. Olin vähitellen alkanut kyllästymään siihen. Suurin osa soitoista oli Emililtä. Hän tuntui aina haluavan tietää missä olen tai minne olen menossa ja kenen kanssa. Olin jo valmis painamaan punaista luuria, kun huomasin kuka soittaja oli. Miika
jatkuu....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti