Viimeinen koulupäivä ennen lomaa.
En ollut nähnyt Miikaa riitamme jälkeen. Tunsin itseni yksinäiseksi, kun istuin odottamassa viimeisen tunnin alkua. Onneksi se olisi viimeinen. Odotinkin jo pääseväni pois täältä, kaikkialle minne menin, joku kuiskutti aina selkäni takana tai osoitti minua.
Tunsin itseni ärtyneeksi. Vielä muutama päivä sitten kukaan koulussamme ei olisi tehnyt niin.
”Moi Aura!” tyttökuoro hihkaisi vierestäni. Sini, Vilma ja Emma olivat piirittäneet minut.
”Omg, sä olit siellä!”
”Ja se lauloi sulle… oi!”
Heidän kiljaisunsa täyttivät koko käytävän. Olin hetken aivan pihalla mistä he puhuivat.
”Ja ne kuvat susta ja Emilistä!”
Hitto, olin unohtanut etsiä ne kuvat.
”Ne kuvat ei ole sitä miltä ne näyttää”, sanoin. Kukaan heistä ei kuitenkaan kuunnellut. He hihittivät.
”Te tanssitte yhessä.”
”Onks se totta että te laulatte yhessä Emilin levyllä?”
”Se-” aloitin. Milloin tuo oli levinnyt kaikkien tietoon?
He kaikki kolme puhuivat päällekkäin ja niin nopeasti etten meinannut saada selvää.
”Mä äänestin Emiliä!”
Lopulta ponkaisin ylös.
Pakko päästä pois!
Ryntäsin kolmikon ohi.
”Aura!”
En välittänyt heidän huudoistaan, vaan juoksin äkkiä toisen kerroksen vessaan ja lukittauduin sinne.
Nojasin kopin seinään, suljin silmäni ja painoin pääni seinää vasten.
Vasta kellon soitua avasin silmäni. Tunnille meno ei houkutellut yhtään, mutta en viitsinyt lintsatakaan. En kaivannut enempää huutoja kotona.
Kävellessäni kotiinpäin huomasin lähikaupan ikkunassa iltapäivälehtien lööpit.
Juuri Laulaen tähtiin – kilpailun voittanut Emil Koski ei hyväksynyt kilpailun levytyssopimusta. Lue lisää sivulta 6.
En voinut vastustaa kiusausta, vaan astuin sisälle. Lehtitelineet olivat kassojen vieressä.
Selasin lehden sivulle kuusi. Silmäilin aukeamaa nopeasti.
”Sain paremman tarjouksen toiselta levytysyhtiöltä.”
Sopimus siirtyy kilpailussa toisena tulleelle Krista Lindholmille.
Huomasin artikkelissa myös mainittavan sen, että laulaisin Emil kanssa tämän levyllä.
Paiskasin lehden takaisin telineeseen. Emil ei kauaa ollut odottanut.
Toisessa lehdessä komeili etusivulla kuva minusta ja Emilistä. Tuijotin sitä hetken.
”Tämä on sinulle Aura.” s.5
Voi hyvä luoja. Halpamaista.
Kuka on Aura, jolle Emil omisti viimeisen kappaleen? Katso kuvat kilpailusta ja sen jälkeisistä juhlista verkkosivuiltamme.
Mitä tähän nyt pitäisi sanoa?
Huomasin kaupan ainoan myyjän vilkuilevan minua omituisesti. Laskin lehden alas, vedin hupun päähäni ja pakenin äkkiä hänen katsettaan.
Se ei ollut mennyt niin kuin kuvittelin. En halunnut riidellä Auran kanssa.
Kaduin sitä.
Kun olimme riidoissa, hän kuitenkin juoksisi Emilin lohdutettavaksi. Eikä minulla olisi mahdollisuuksia. En muutenkaan ollut kuvitellut, että riitelisimme.
Olin ajatellut… kuvitellut että olisin…
…ehkä voinut kertoa hänelle.
Pudistin päätäni.
En kuitenkaan ollut pystynyt siihen, kun hän mainitsi Emilin. Joka ikinen kerta, kun joku mainitsi sen nimen, tunsin järkyttävän vihan piston. Silti se nimi seurasi kaikkialle. Jokaisessa lööpissä oli kuva hänestä ja Aurasta. Tuntui kuin kuvat olisivat joka paikasta aina osuneet juuri minun silmääni. En saanut niitä mielestäni.
En pystynyt menemään kouluun seuraavana päivänä. En pystynyt kohtaamaan Auraa. Vaikka mieleni teki. Nähdä hänet.
Kännykkäni värisi. Näytöllä vilkkui Annin nimi. Painoin punaista luuria.
En pystyisi jatkamaan näin.
Kotona huomasin heti ensimmäisenä keittiön pöydällä iltapäivälehden. Tartuin siihen uskomatta silmiäni.
Miksi meillä oli iltapäivälehti? Juuri se, jossa oli etusivulla iso kuva Emilistä ja minusta. Tajusin, että kuva oli otettu siinä vaiheessa, kun Emil oli auttanut minut taksiin. Tuijotin kuvaa. Pakko myöntää, että näytin hiukan siltä, kuin olisin ollut humalassa.
Samassa kuulin äidin lähestyvän äänen. Tajusin hänen puhuvan puhelimessa.
”…kyllä aivan ehdottomasti… ei… enkä todellakaan halua nähdä juoruja tyttärestäni… ”
Katsoin äitiä kysyvästi. Pudotin lehden pöydälle, johon nojasin, ja asetin käteni puuskaan.
”No?” kysyin kun äiti lopetti puhelunsa.
”Soitin sille Antille.”
”Ja?”
Äiti huokaisi.
”Aloitatte äänitykset joulun jälkeen.”
Suuni loksahti auki.
”Ai…”
”Mutta minä tulen mukaan”, äiti jatkoi tiukasti, kuin muistuttaakseen arestista.
Olimme hetken hiljaa. Minä vilkaisin taas lehden kuvaa.
”Miten koulussa meni?”
Tönäisin itseni irti pöydästä.
”Siinähän se”, vastasin kävellessäni huoneeseeni.
Lysähdin sängylleni. Tunsin jonkin painavan selkääni.
Nousin hieman ja kaivoin Miikan antaman lahjan selkäni alta. Tuijotin lahjaa hetken.
Kännykkäni värisi viestin saapumisen merkiksi.
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti