Osa 3
”Milloin pääsen pois?” kysyin aamulla lääkäriltä. Hän tarkisti haavat kyljessä ja päässäni.
”Juttelen asiasta äitisi kanssa. Haavasi näyttävät jo paremmilta, ehkä pääset jo huomenna”, lääkäri vastasi minulle hymyillen.
Äiti tuli katsomaan minua päivemmällä. Hän näytti iloiselta.
”Pääset huomenna kotiin”, hän kuulutti onnellisena. Jostain syystä en kauheasti innostunut siitä. Ei se olisi mikään vapaus, vaikka pääsisin kotiin, minulla oli edelleen oikea jalka ja käsi kipsissä. En voisi kuitenkaan liikkua paljoa.
Äiti selitti jotain siitä, että leipoisi kakun, kun ovelta kuului koputus. Tuukka kurkisti sisään. Sekä äiti että minä tuijotimme ovelle silmät pyöreinä ja suut auki. Äiti kääntyi katsomaan minua ja iski silmää.
”Niin”, hän yskäisi. ”Menen järjestelemään niitä juhlia…”
Minä nyökkäsin posket punaisena.
”Ei ollut tarkoitus häätää teitä pois…” Tuukka sanoi tullessaan huoneeseen.
”Älä turhia”, äitini sanoi. ”Katja, Viivin äiti”, hän jatkoi ojentaen kätensä Tuukalle.
”Tuukka”, Tuukka vastasi ja mietti mitä sanoisi. ”Viivin… ystävä.”
Minä hiukan petyin. Vaikka huomasin, niin kuin huomasi äitikin, Tuukan pitämän pienen miettimistauon ennen kuin hän sanoi ystävä.
Katja kääntyi vielä ovelta vilkuttamaan minulle, ja kiirehti sitten pois. Tuukka astui varovaisesti lähemmäs. Hänen kädessään oli petunia.
”Toin tän…” hän sanoi ja nosti kukkaa hiukan. Minä hymyilin hänelle.
”Sä et ilmottanut, et oot tulossa”, sanoin.
”Joo, kävelin tässä nurkilla, ja ajattelin tulla sit kattoo, tota, siis et miten jakselet”, Tuukka sanoi. Minua nauratti. Tuukkakin virnisti.
”Mä pääsen pois huomenna”, sanoin. Tuukka istui viereeni.
”Mahtavaa!”
"Äiti meinaa järjestää jotkut juhlat, ku pääsen kotiin hyvissä voimissa", sanoin ja rapsutin kättäni hermostuneena. En oikein tiennyt kuinka sanoisin asiani Tuukalle.
"Hyvissä voimissa?" Tuukka kysyi ja virnisti.
"Ajattelin aivan samaa", mutisin. "Mut siis sitä mä vaan, et jos sä haluut tulla käymään sillon...?" Vilkaisin Tuukkaa varovasti. Hänen virneensä muuttui hymyksi.
"Tietysti." Tuukka katsoi minua hetken, ja sitten hän suuteli minua.
Heti kun Tuukka oli lähtenyt, huone tuntui hiljaiselta. Ja yksinäiseltä. Tuntui tyhjältä, kun Tuukan käsi ei pitänytkään enää kädestäni. Mietin, oliko Tuukka nyt poikaystäväni. Olimme puhuneet iltaan asti. Lopulta Tuukan piti kuitenkin lähteä. Hän oli suudellut minua vielä ennen kuin oli lähtenyt.
Siri soitti minulle illalla. Kerroin hänelle Tuukasta ja kutsuin hänetkin huomisiin juhliin. Hän lupasi tulla käymään jossain vaiheessa, mutta halusi antaa minun ja Tuukan olla kahdestaan.
Äitikin soitti vielä illalla. Varmisti, että olin kunnossa, ja riemuitsi huomista. Itse en jaksanut sitä kauheasti riemuita, ja lopetinkin puhelun nopeasti sanoen, että minua väsytti.
Lääkäri tuli herättyäni katsomaan vielä viimeisin kerran haavani.
”Ne ovat parantuneet jo hyvin”, hän sanoi minulle. ”Minä haen äitisi.”
Äiti melkein hyppeli riemusta. Minä en kyllä ylettyisi samaan riemuun.
”Sirikin tulee käymään illalla. Ja, tota, myös Tuukka”, sanoin.
”Sepä mukavaa”, äiti vastasi auttaessaan minua lääkärin kanssa pyörätuoliin.
En jaksanut tarkkaan kuunnella lääkärin puhetta, haavoista ja muusta.
”Onkos se Tuukka sinun poikaystäväsi vai?” äiti kysyi kun lopulta pääsimme autoon. Huokaisin.
”No onko?” äiti hoputti.
”En mä tiiä… kai se tavallaan on…?” vastasin epäröiden. Äiti kikatti kuin teini.
”Älä viitsi”, sanoin. Jotain todella noloa tilanteessa oli.
”En, en”, äiti vastasi yhä hihitellen itsekseen.
Tuntui hyvältä päästä kotiin. Vaikka pyörätuoli tosin aiheutti vähän ongelmia. Onneksi asuimme äidin kanssa kuitenkin rivitalossa. Ei portaita ja tilaa liikkua.
Siri tuli melkein heti, kun olin päässyt kotiin.
”Luulin että tulet illalla”, sanoin hämmästyneenä.
”Ääh, ajattelin et saatte olla rauhassa Tuukan kanssa” , Siri vastasi iskien silmää. Hän hihitti yhdessä äidin kanssa.
”Hei, älkää viitsikö. On mulla ennenkin ollu poikaystävä!”
”Mutta se ei ollut puoliksikaan niin söpöä silloin. Sä et punastellu silloin koko ajan. Sampo ei tuonut sulle kukkia koko ajan”, Siri kikatti. Minä huokaisin.
”Okei, mut pliis, äiti oo sit kunnolla ku Tuukka tulee”, vaadin.
”Mä taidan sittenki jäädä, että nään kun Viivi punastelee lisää”, Siri nauroi. Okei, tämä oli jo epäreilua.
Yhdessä hihitellen äiti ja Siri kattoivat pöytää. Punastelinko minä muka todella, mietin. Kokeilin poskeani, olihan se aika lämmin.
Aika meni nopeammin kuin kukaan meistä tajusi. Ovikello soi, ja minä jähmetyin paikoilleni.
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti