Uskotko kohtaloon
Osa 1
Kännykkäni piippasi. Viesti tuntemattomasta numerosta. Tai ei siinä näkynyt numeroa ollenkaan. Sydämeni melkein pysähtyi. Avasin viestin. Siri nappasi puhelimeni.
”Ikävä, sydän sydän sydän…” Siri luki. ”Voi elämä. Nyt saa salainenihailija odottaa”, hän jatkoi. Yritin napata puhelintani takaisin.
”Anna se!”
Siri näppäili jotain.
”Et vastaa sille! Anna se mulle!” Sirin ei ollut vaikea pitää puhelintani minun tavoittamattomissa, sillä hän oli pidempi ja isompi kuin minä.
”Miksi tää ei kerro kuka on? No ihan sama. Viivi. Me. Mennään. Bileisiin”, Siri sanoi, hyppäsi sänkyni päälle ja pomppi sen päällä.
Olin saanut ties kuinka kauan kännykkääni tuntemattomasta numerosta tekstiviestejä. Ja joskus löysin myös laukustani, takin taskusta tai koulukirjojen välistä viestin. Siltikään minulla ei ollut aavistustakaan kuka niitä lähetteli. Mutta oli kuka oli, hän tunsi tietävän kaiken minusta. Sain joskus viestejä tanssitunnin jälkeen, että oliko kiva tanssitunti? Tai kokeen jälkeen, menikö koe hyvin?
Halusin, olin kokoajan halunnut saada selville, kuka viestejä lähetteli, mutta se tuntui olevan mahdotonta.
Aina kun kysyin häneltä kuka hän on, hän vastasi, kohtalo päättää saatko tietää.
”Mitä sanoit?” kysyin, kun kuulin Sirin kutsuvan minua.
Siri huokaisi. ”Että, me mennään bileisiin.”
Siri nojasi minuun raskaasti. Hän oli melkein sammumispisteessä.
”Eiköhän lähetä”, sanoin. Siri mutisi jotain vastaan ja läikytti kädessään olevasta lasista juomaa lattialle.
Huokaisin kyllästyneenä. Minua ärsytti, kun olin lupautunut lähtemään tällaisiin bileisiin. Tosin, Siri, joka oli paras ystäväni, oli houkutellut minut mukaan. Unohdin Sirin epäselvän puheen tai sönkötyksen hetkeksi, ja mietin mitä hän oli matkalla tänne sanonut minulle:
”Me ollaan oltu samal luokalla ties kuinka kauan, ja sä et ikinä oo tullut yksiinkään bileisiin. Onneksi sain sut mukaan, mä lupaan sä tykkäät niistä bileist niin, ettet haluu enää lähtee. Et sä voi vaa surra jotain hemmetin Sampoa, joka oli niin tyhmä et jätti sut”, Siri oli sanonut. ”Löydät sieltä jonkun paremman jätkän”, Siri jatkoi. En halunnut. Ei Sampo minulle enää merkinnyt mitään, mutta en halunnut etsiä uutta poikaystävää juopuneiden lukiolaisten joukosta.
Havahduin, kun Siri lähti hoipertelemaan ulko-ovea kohti. Sisällä oli tunkkaista. Melkein kaikki olivat jo humalassa. Taisin itse olla viimeinen selvin päin oleva. Tupakansavu ja meteli ahdistivat minua. Lähdin nopeasti Sirin perään. Ties mitä hänelle sattuisi tuollaisessa kunnossa. Ja muutenkin olin onnellinen, kun osaltani bileet viimein päättyisivät.
Siri hoiperteli jo keskellä hiljaista katua. Ryntäsin hänen peräänsä. Hän istahti keskelle pimeää katua. Voi hitto, ajattelin. Ei näin myöhään ketään täällä liikkunut, mutta ei kai Siri nyt tuohon sammuisi.
”Shoi… soita… vii… VIIVI!” Siri huusi. Hän huojui. Kyykistyin hänen viereensä. En oikein tiennyt mitä tehdä. Yritin pitää hänet istuallaan.
”Mitä?” kysyin. Siri tuijotti minua ja hänen päänsä nuokkui koko ajan. Hänen silmänsäkin olivat puoliksi kiinni.
”Shoita…” hän yritti sanoa ja näytti kuumeisesti miettivän miten puhutaan.
”Soitan?” kysyin ja Siri nyökkäsi, tai sitten ei. En osannut lukea hänen eleitään. Hän mongersi taas jotain soittamisesta ja taksista. Tajusin.
Etsin kännykää toisella kädelläni farkkujen taskusta, toisella yritin pitää Siriä pystyssä. Voi hemmetti, mutisin tajuttuani, että puhelimeni oli jäänyt sisään.
”Siri, mun puhelin on tuolla sisällä. Käydään hakemassa se”, sanoin. Siri pudisti päätään.
”Soita… se hemmetin thaksi…”
Nousin ylös yrittäen samalla nostaa myös Siriä.
”Älä”, Siri älähti ja horjahti uhkaavasti. Sain nostettua hänet ylös. ”Mä otan… taksin!” Siri jatkoi ja lähti horjumaan katulamppua kohti huitoen kädellään.
”Odotas nyt. Istu siihen, ni mä tuun ihan kohta. Käyn äkkiä hakemassa sen mun puhelimen”, sanoin Sirille, joka epäröiden istui jalkakäytävän reunalle. Lähdin takaisin kohti meteliä ja juopuneita nuoria. Ärsyttävää.
Päästyäni sisään tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan, missä puhelimeni oli. Ryntäilin silti ympäriinsä ajatellen, että se oli löydettävä nopeasti, ennen kuin Siri sammuisi ulos. En muutenkaan pitänyt siitä, että olin jättänyt hänet sinne. Enkä pitänyt siitä, että huolehdin hänestä niin. Jos hän halusi juoda itsensä tuollaiseen kuntoon, pitäkööt itse huolen itsestään. Juoksin rappuset yläkertaan ja työnsin porukkaa pois tieltäni. Joku tarttui käteeni.
”Viivi! Haluutko kyydin kotiin?” kysyjä oli Sampo. En tiennyt, että hänkin oli täällä.
”En. Etsin vaa mun kännykkää”, mutisin ja jatkoin ripeästi matkaani. Kuulin Sampon nauravan. Vilkaisin taakseni, hänellä oli joku tyttö kainalossaan, kavereita ympärillä ja he kaikki olivat humalassa. Sohvapöydällä oli jonkun puhelin. Se ei ollut minun, mutta nappasin sen siitä silti. Ryntäsin samantien takaisin ulos. Pihalla Sampo ja hänen kaverinsa selvästikin yrittivät käynnistää Sampon ikivanhaa Toyotaa. Sampo oli toitotellut koulussa, että saisi auton. Minua se hämmästytti, koska hän täyttäisi 18 vasta ensi vuonna. Idiootti, ajattelin juostessani heidän ohitseen.
Näppäilin taksin numeroa ja juoksin kohti paikkaa johon olin Sirin jättänyt. Häntä ei näkynyt missään. Puhelimessa vastattiin mutten kuullut sitä kun tähyilin Siriä. Painoin puhelun pois. Kävelin hätääntyneenä tietä eteenpäin. Miksi jätin Sirin yksin?
Juoksin, näin Sirin hoipertelevan edelläni keskellä tietä. Hänen mölinänsä kuului monen kymmenen metrin päähän.
Juoksin hänet kiinni ja tartuin hänen käteensä. Siriltä putosi lasi maahan.
”Helvetti sä tollalalalaillah shäikyttelet”, Siri mongersi ja kaatui maahan. Minä säikähdin. Yritin nostaa Siriä, mutten jaksanut. Auton ääni kantautui korviini. Lamaannuin hetkeksi pelosta ja säikähdyksestä. Olin paljon pienempi kokoisempi kuin Siri. Lyhyempi ja heiveröisempi. Siri taas oli melko pitkä, ei hän mikään paksu ollut muttei laihakaan. Ja kiusasi minua siitä, ettei minulla ollut lihaksia ollenkaan. Sain vedettyä Siriä tien keskeltä hiukan reunaan päin. Muutaman sentin. Tiesin ettei tästä tulisi mitään. Otin kännykän esiin. Pimeällä siitä hehkuva valo näkyi melko selvästi. Auton ääni lähestyi vauhdilla. Valot tulivat näkyviin mutkan takaa. Sydämeni hyppäsi kurkkuun. Jos väistyisin, auto ajaisi Sirin päältä, mutta jos jäisin paikalleni, auto ajaisi myös minun päältäni. En voisi jättää Siriä siihen. Heilutin kännykkää, toivoen että valo näkyisi ja auto väistyisi. Auton valot osuivat minuun.
Auto heittelehti tiellä. Minä kiroilin hiljaa. Kukaan selväpäinen ei ajaisi autoa noin.
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti