Uskotko kohtaloon osa 7

Uskotko kohtaloon
Osa 7

Tuukka katsoi kylkeäni ja sitten kasvojani. Hänellä ei kauan kestänyt tajuta.

Minä yritin tyrkätä häntä kauemmas terveellä kädelläni. Tuukka kuitenkin nappasi siitä kiinni. Hän tarttui myös vasempaan käteeni, paljon hellemmin tosin.

Sitten hän vilkaisi taas haavaa. Sitten kasvojani.

”Oletko sä hullu?” Tuukka kysyi lopulta. Ei mitenkään kovin hiljaa. Jostain syystä kyyneleet pyrkivät silmiini.

Välttelin hänen katsettaan, mutta Tuukka ei päästänyt katsettaan irti silmistäni ennen kuin katsoin häntä.

”Se on tulehtunut, Viivi”, Tuukka sanoi.

Tiedän, ajattelin.

Tuukka nappasi kännykkänsä taskustaan.

”Mitä sä teet?” kysyin hädissäni. Tuukka katsoi minua.

”Soitan sairaalaan. Sun haava on Viivi tulehtunut”, Tuukka sanoi painaessaan puhelimen korvalleen.

”Älä”, kuiskasin. Tuukka katsoi minua hölmistyneenä mutta vakavana.

”Luuletko sä, että on vaihtoehtoja? Sun haava on niin tulehtunu, että sulla on kuumetta ja kato nyt sitä”, Tuukka jatkoi.

Soitettuaan sairaalaan, Tuukka tilasi taksin.

”Miksi sulla oli sairaalan numero?” kysyin. ”Siis kännykässä?”

Tuukka vilkaisi minua.

”Varmuuden vuoksi. Just tällasii, tai en kyl ihan tällaisia tilanteita ajatellut, mut varmuuden vuoksi”, Tuukka vastasi.

Minä vaihdoin lopulta paidan.

”Tein sen itse”, sanoin Tuukalle ja osoitin paitaani.

”Jos en olis tullu auttaa…” Tuukka mutisi, mutta silloin puhelimen toisessa päässä vastattiin.

Tuukka katsoi minua kertoessaan osoitteen.

”Viitisen minuuttia”, Tuukka sanoi minulle. Hän nappasi pöydältäni olkalaukkuni. Hän laittoi sinne laturin, kännykän, muutaman kirjan ja sulloi lisäksi muutaman vaatekappaleen.

”Varmuuden vuoksi”, hän sanoi, minulle yrittäessäni väittää vastaan.

”Mä en meinaa jäädä sinne”, sanoin, tosin melko epäselvästi. Olo oli sekava.

Sairaalassa minut vietiin samantien jollekin osastolle. Tuukka käveli koko ajan mukana, ja aloitti taas uuden puhelun.

Kuumeeni oli jatkuvassa nousussa, enkä meinannut enää jaksaa pysyä hereillä. Eikä sairaalan kirkkaat valot helpottanut päänsärkyyn yhtään.

Taas makasin sairaalassa. Hitsi. Pitäisi varmaan samantien muuttaa tänne. Lääkäri kiinnitti minuun tippaletkun. Tuntui kuin vaipuisin milloin vain tiedottomuuteen.

Äitikin ilmestyi lopulta paikalle. Tiesin Tuukan soittaneen hänelle. Hän oli järkyttynyt, eikä tuntunut saavan mitään sanottua. Oikeastaan hän vain nyyhkytti.

Hän kosketti otsaani ja haukkoi henkeään.

”Eikö tätä kuumetta saa laskemaan?” hän kysyi epätoivoisena.

Minun oloni kävi päivä päivältä kurjemmaksi. En päässyt enää liikkumaan juuri ollenkaan. Olin kerta kaikkiaan voimaton.

”Syö jotain”, Tuukka sanoi. Oikeastaan hän aneli. Hän vilkaisi pöydällä olevaa tarjotinta. Tiesin, että minun pitäisi syödä. En vain saanut mitään alas. Ei tehnyt mieli syödä.

Tuukka otti varovasti kiinni kasvoistani pakottaen minut katsomaan häneen.

”Syö jotain”, hän sanoi uudelleen. Hän näytti surulliselta. Hän oli näyttänyt siltä jo kauan. Enkä yhtään ihmetellyt. Sekä hän, että äiti ovat koko ajan melkein kuolla huolesta. Hekään olivat tuskin syöneet tai nukkuneet. He vain valvoivat ja seurasivat kun minä muutuin aina vain enemmän aaveeksi. Olin valkoinen ja kalpea ja laihtunut. Tuukka oli sanonut, että jos en söisi, minuun varmasti kiinnitettäisiin lisää letkuja.

Miettiessäni Tuukka painoi hellän suudelman otsalleni.

”Ole kiltti”, Tuukka kuiskasi ja silitti hiuksiani. Minä melkein purskahdin itkuun. Minun ei kerta kaikkiaan tehnyt mieli. Vaikka kuinka yritin!

”Yritä edes. Minun mieliksi”, Tuukka aneli, aivan kuin olisi lukenut ajatukseni. Nyökkäsin hitaasti. Pakotin itseni pureskelemaan leivän palan. Se tuntui kuivalta ja epämiellyttävältä. Niin kuin se olisi tuhkaa.

Tuukka oli tajunnut, että noin sanoessaan hän yleensä sai minut syömään vähän. Yleensä, niin kuin nytkin, vain pienen palan leipää.

Minua hämmensi Tuukan valvova katse, joka valvoi jokaista puraisuani. Hän ojensi mitään sanomatta minulle juotavaa.

”Kun mä pääsen pois täältä”, aloitin heilutellessani puolillaan olevaa vesilasia kädessäni. Tuukan ilme kirkastui hieman. Huolestunut hän edelleen oli, mutta silmiin syttyi vähän eloa.

”Niin ostetaan ihan helkkarin paljon eväitä, ja sit me mennään jonnekin piknikille”, sanoin hiljaa. ”Sä, mä ja Siri.” Sirikin oli käynyt katsomassa minua usein. Eilen käydessään hän oli pyydellyt kerta toisensa jälkeen anteeksi. En ymmärrä miksi. Eihän se ollut hänen vikansa, että haava tulehtui. Oma vikani se oli ollut. Hän oli kuitenkin myös nauranut. Aina välillä hän oli kertonut jotain, nauranut, ja sitten taas pyydellyt anteeksi. Olisi ollut ihanaa, jos hän olisi vain voinut jutella ja nauraa. Kertoa kuulumisia. Ilman anteeksipyyntöjä.

”Just niinku sä haluut”, Tuukka vastasi ja suuteli minua kevyesti.

”Jonnekin rannalle. Sit valvotaan siel koko yö”, jatkoin.

”Sun pitäis nukkua”, Tuukka kuiskasi huokaisten lopulta. Minä katsoin häntä sameasti. Hän katsoi minua vakavana.  Piti syödä, piti nukkua. Olisiko välillä jotain, mitä ei välttämättä pitäisi tehdä? Tiesin, että hän oli oikeassa. Hän katsoi minua niin vakavana, etten kuitenkaan sanonut ajatustani ääneen. Minusta tuntui, etten enää edes muistanut miltä hän näytti hymyillessään. Yritin muistella milloin hän oli viimeksi hymyillyt. Muistin vain, kuinka olin kuullut hymyn hänen äänestään, kun olimme puhuneet puhelimessa. Silloin, kun hän oli kysynyt uskonko kohtaloon.

”En usko”, sanoin hiljaa melkein itsekseni, mutta tiesin Tuukan kuulevan.

”Et usko mihin?” Tuukka kysyi hiljaa. Hän silitti poskeani.

”Kohtaloon. Mä en halua ajatella, et joku voima ohjaa mun elämää, niin etten pysty vaikuttamaan siihen”, kuiskasin sulkiessani silmät.

Loppu