Osa 4
”Mä voin mennä avaamaan”, Siri sanoi tanssiessaan eteiseen.
Kuulin Tuukan hämmentyneen äänen, hänen nähdessään Sirin.
”Viivi on tuolla keittiössä”, kuulin Sirin sanovan. Pian he ilmestyivät keittiöön. Siri iski silmää Tuukan takana.
Tuukka hymyili minulle, ja ojensi kukan. Olin varma, että punastuin. Siri tirskahti. Sopersin jotain kiitoksen tapaista.
Siri leyhytti kädellään ilmaa kasvojensa vieressä ja katsoi minua ja Tuukkaa merkitsevästi.
Kuulin äidin tervehtivän Tuukkaa, mutta jotenkin oli täysin lukossa, enkä osannut tehdä mitään.
Siri ei voinut olla virnuilematta koko aikaa. Tietenkään. Minä tunsin oloni hiukan kiusaantuneeksi, kiitos Sirin vihjailevien katseiden, mutta muut viihtyivät. Huomasin Tuukan vilkuilevan minua koko ajan.
”Mä tästä lähdenkin”, Siri sanoi äkkiä. ”On vähän tekemistä… Viivi. Illalla. Soita.”
En tiedä tuijotinko vain vai nyökkäsinkö myös. Siri virnisti.
Ovi kolahti kiinni. Tunsin jonkin hipaisevan kättäni. Vilkaisin varovaisesti vasemmalle puolelleni Tuukkaan. Hänen kätensä hipaisi uudestaan kättäni. Silittäen sitä varovaisesti. Minä punastuin.
Äiti katsoi minua.
”Minä tästä menenkin…” hän sanoi.
Minä nolostuin entistä enemmän.
”Minun pitää soittaa muutama puhelu”, äiti jatkoi ja iski minulle silmää.
Olimme Tuukan kanssa hetken hiljaa. Sitten Tuukka naurahti.
”Tää on nyt tosi tyhmä kysymys, mut miltä tuntuu olla kotona?” Tuukka kysyi virnistäen suloisesti.
”Ööh…” aloitin. Voi herran jestas. Enkö osannut puhua? ”Ihan kivaa…” sanoin kokeilevasti. Tuukka naurahti ja pyyhkäisi hiuksen kasvoiltani. Hänen käsi jäi kuin huomaamatta niskalleni.
Hän katsoi minua tiiviisti.
”Kiitos kukasta”, sanoin lopulta, kun hiljaisuus oli käynyt mielestäni hiukan painostavaksi. Tuukka hymyili.
”Sä taisit jo kiittää siitä”, Tuukka sanoi virnistäen.
”Ai.” Tunsin kuinka poskiani kuumotti.
Kumpikaan meistä ei enää huomannut ajankulua. Juttelimme taas niin kuin edellisenä päivänä. Tuukan käsi silitti taas huomaamatta hiuksiani.
”Kello on jo aika paljon”, sanoin. Tuukka naurahti.
”Haluatko vai että lähden?”
”En”, kuiskasin. Tuukka ei enää nauranut.
Tiesin, että hän suutelisi minua.
Tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Jostain syystä työnsin hänet kauemmas. Järkytyin itse varmaan enemmän kuin Tuukka. Hän katsoi minua kummastuneena ja hämillään.
”Teinkö mä… jotain väärin?” Tuukka kysyi.
”Et. Anteeksi…” mutisin. Tiesin, että minun pitäisi selittää jotenkin äskeinen.
”Kun mä vaa en tiiä… et… ” aloitin.
”Et oletko valmis seurustelemaan?” Tuukka kysyi. Hämmennyin entistä enemmän.
”Ei…” sanoin punastuneena. ”Vaan et…”
En osannut sanoa mitään. Yritin sanoa, etten halunnut treffeille, kun toivuin onnettomuudesta. Kai. En ole varma yritinkö sanoa sitä.
”Onks se Sampo viel kuviois?” Tuukka kysyi. hänen ilmeensä oli muuttunut. Se ei ollut enää lempeä.
”Ei”, huudahdin. ”Ei todellakaan. Mut kato mua!” jatkoin.
”Mä katon. Koko ajan. Oot kaunis.” hänen katseensa pehmeni taas.
”Ei. Mä häpeän tätä. Mä olen liikunta kyvytön!” aloin hermostua. Miksi Tuukka otti asian noin… tyynesti?
”Miksi? Toi on ohi menevää. Pian sä taas hyppelet ympäriinsä ku aropupu”, Tuukka vastasi.
Tuijotin häntä. Huokaisin.
”Kesäloman ansiosta mun ei tarvitse mennä näin kouluun. Mut kaupungille… en mä tiiä...” en pystynyt katsomaan Tuukkaa.
”Aa”, Tuukka sanoi oivaltavasti. ”Sä et haluu treffeille.” Se ei ollut syytös vaan toteamus. Minä huokaisin helpotuksesta.
”Joo. Kait. Jotain sellaista”, sanoin. Tuukka katsoi minua hetken pää kallellaan.
”Mut aina ku lähdet jonnekin ulos, niin ilmotat mulle, että mä voin tulla mukaan”, Tuukka sanoi.
”Miksi?” kysyin yllättyneenä.
”Et kaikki näkee, et me ollaan yhes”, Tuukka sanoi ja hymyili minulle. Kiersin käteni hänen niskaansa ja vedin hänet lähemmäs ja painoin huuleni hänen huulilleen.
”Ja ajattelin hakata sen Sampon teho-osastolle”, Tuukka mutisi huuliani vasten. Tyrkkäsin Tuukka hiukan kauemmas.
”Älä kuitenkaan. Se ei oo sen arvosta”, sanoin ja Tuukan suu painui taas tiukasti omaani vasten.
Tuijotin kauan Tuukan perässä sulkeutunutta ovea ja yritin tasata hengitystäni. Tuntui kuin olisin pidätellyt sitä koko sen ajan, kun Tuukka oli ollut paikalla. Ja nyt hengästyneenä yritin epätoivoisesti saada tasaisesti happea.
Äiti kurkisti eteiseen ja virnisti. Minä tuhahdin.
”Mukava poika”, äiti sanoi ja tuli luokseni eteiseen. Hän istui pienelle tuolille työntäen siitä muutaman takin syrjään. Hän katsoi minua jotenkin surullisena. Hän hymyili, mutta hymy ei ylettynyt silmiin.
”Mitä?” kysyin.
”Sinä se aina onnistut telomaan itseäsi”, äiti sanoi. Hän naurahti hiukan, mutta hymy katosi. ”Säikähdin niin paljon.”
Voi ei, ajattelin. Äänensävy ei tiennyt hyvää. Hän huokaisi syvään ja katsoi taas minua.
”Isäsi kuoli niin. Auto-onnettomuudessa siis.”
Minä hämmennyin. Me emme koskaan puhuneet isästä. Ei koskaan.
”Kun olit aivan pieni.”
En osannut sanoa mitään.
”Pelkäsin, että kohtalo on päättänyt, että menetän sinutkin samalla tavalla”, äiti jatkoi. Hän näytti vanhemmalta kuin tavallisesti.
”Mutta olet jo kotona. Kaikki on hyvin”, hän jatkoi ja huokaisi helpotuksesta. ”Se on tärkeintä”, hän huokaisi vielä itsekseen.
”Et koskaan kertonut”, sanoin loputa hiljaa.
”Se oli niin rankaa. En pystynyt. Ja silloinkin kun poliisit soittivat sinusta, pelkäsin niin paljon.”
”Mä taidan mennä nukkumaan”, sanoin lopulta. Äiti nyökkäsi.
”Tarvitko apua?”
”Enköhän mä pärjää”, sanoin.
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti